Eerikki Ljung oli muiden Larssonin talon miespuolisten vierasten kanssa
majoitettu isoon tupaan, jonka lattialle oli olkia levitetty. Oljilla
lepäsi kahdeksan poikaa ja nuorta miestä, kullakin pienoinen
villapeitto katteenaan. Seinään kiinnitetyissä sängyissä, joita
aina oli kaksi päällekkäin, makasi kahdeksan vanhempaa henkeä
ruovonröyhyillä täytetyillä matrasseilla. Höyhenpatjoja oli yllinkyllin
arvokkaampien vierasten varalle.
Nukkuessaan ajatteli Eerikki vain sitä, että hänen huomenna piti mennä
kuninkaan luo. Merkilliseltä se tuntui hänestä, mutta miksi antaisi hän
sen untansa häiritä. Hän oli ollut liikkeellä varhaisesta aamusta ja
nukkui sentähden niin raskaasti, että hänen puolestaan olisi voinut
vierittää vaikka koko talon mereen ja purjehtia niin Länsipohjaan. --
Herätä minut kello kolme, -- oli hän sanonut vanhalle Sannalle, joka
palveli makuutupalaisia ja jolla enemmän kuin kellään muulla oli se
linnun luonto, ettei kukaan tiennyt, milloin hän kesällä nukkui.
Palovartija oli juuri huutanut talon nurkalla, kun Sanna suurella
vaivalla sai nuoren herran käsiinsä peittojen ja olkien rykelmästä. --
Kello on kolme, -- sanoi hän.
Mutta Eerikki käännähti toiselle kyljelleen eikä ollut mistään
milläänkään.
-- Aiotteko nousta? -- jatkoi eukko ja pudisteli häntä jalasta.
Mahdotonta saada häntä virkoamaan.
-- Kuningas odottaa!
Kuin nuoli oli Eerikki jaloillaan. Hänen parhaat vaatteensa, hänen
hienoin paitansa tärkättyine kauluksineen ja isän hopeinen kaulahakanen
olivat jo valmiina hänen vierellään.
Kymmeniä kertoja oli äiti, joka ei ollut saanut unta silmiinsä koko
yönä tätä kuninkaallista armoa ajatellessaan, kysynyt, mitä kuninkaalla
mahtoi olla hänelle sanomista, ja kymmeniä kertoja oli Eerikki
vakuuttanut, että hän yhtä vähän kuin äitikään voi sitä arvata. --
Pahaa se ei voi olla, hän oli iloisen näköinen, -- vakuutti Eerikki.
-- Et saa unohtaa kutsumasta häntä hänen majesteetikseen, -- varoitti
äiti. -- Kampaa tukkasi eteisessä ennen kuin menet sisään ja pyyhi tomu
tarkasti saappaistasi. Älä puhu ennenkuin hän kysyy, ja katso häntä
suoraan silmiin. Jos hän kysyy sinulta jotakin vanhemmistasi, niin sano
hänelle, että isäsi palveli Ruotsin kruunua siihen aikaan, jolloin ei
kenelläkään muulla tässä maassa kuin Löfvingillä ja hänellä ollut
siihen rohkeutta. Näytä sitten, että voit pitää suusi kiinni, kun
uteliaat hovilakeijat kyselevät, ja riennä heti kotiin. Varo paidan
kaulustaa, pane takki oikein nappiin, äläkä pidä käsiäsi taskussa.
-- Hyvästi, nyt en enää jouda! -- sanoi Eerikki ja oli jo eteisessä.
-- Jumala olkoon kanssasi, lapseni! -- huusi huolestunut äiti hänen
jälkeensä ja palasi tytärtensä luo, jotka kuningashuolista vapaina
nukkuivat luhdissa lähellä makuutupaa.
Oli neljän aika aamulla, kun Eerikki, kaikki nämä varoitukset
kilpenään, saapui Korsholman linnaan, peläten, että kuningas kenties jo
oli häntä odottanut. Hänen kummastuksekseen olivat kaikki muut paitsi
vahdit vielä sikeässä unessa, ja hänen tahtoessaan mennä sisään
sanottiin portilla: "seis".
Nyt vasta muisteli Eerikki kuulleensa, ettei Aadolf Fredrikin hovissa
ollutkaan tapana nousta näin varhain. -- Milloin portti avataan? --
kysyi hän.
-- Odota! -- vastattiin.
Ei auttanut muu kuin odottaminen. Hän meni valleille kävelemään ja
valleilta niityille. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti metsän yli
Veikkaalaan päin, ja kastehelmet kimaltelivat ruohistossa. Vanha
rakkaus kasveihin ja kukkiin virkosi Eerikin sydämessä, ja vaikkei
ollutkaan enää paljon oppimista tuossa satoja kertoja tutkitussa
seudussa, lähti hän kuitenkin keräämään kasveja vallien ympäriltä. Ei
kestänyt kauan, ennenkuin kaikki Hammarbyn iloiset muistot taas
virkosivat eloon. -- Jos minulla nyt olisi Eriika Lindelia täällä, --
ajatteli hän itsekseen, -- niin tutkisimme tämän _anthylliksen_
arkkiaatterin suurennuslasilla... Kukahan nyt auttanee häntä
kirjoittamaan nimiä kasvien puikkoihin, kuka puristamaan kasveja ja
selittämään Pliniusta? Kai tekee sen Kaarle... Kaarle Linnaeus pieni,
erotukseksi suuresta, -- lisäsi hän huokaisten kaipuun ja
mustasukkaisin tuntein.
-- Hyvä on, ettei kukaan tiedä, minkätähden nimeni on Ljung! --
ajatteli hän heti sen jälkeen. -- Entä jos lähettäisin Eriikalle
_linnaean_ Vaasasta, puristettuna yhteen jonkin hienon _erica
vulgariksen_ kanssa? Senpä teenkin. Molempia lajeja kasvaa tuolla
läheisellä männikkömäellä.
Tuumasta toimeen. Eerikki meni Lemetinsaaren puolella olevalle
männikkömäelle ja oli pian kiintynyt kasviopillisiin tutkimuksiinsa
niin, että unohti sekä kuninkaan että kaikki äidilliset neuvot. Viimein
hän kuuli tornikellon lyövän. Hän luki lyönnit. Kello oli kahdeksan.
-- Kuningas on odottanut minua! -- ajatteli hän säpsähtäen. Hän juoksi
läpi pensaiden ja risukoiden ja oli kohta linnan portilla.
Nyt hän pääsi sisään. Kaikki olivat nyt liikkeellä. Adjutantteja ja
hovimestareita, kokkeja ja palvelijoita juoksenteli ristiin rastiin, ja
Vaasan porvaristo kysytti alamaisuudessa, milloin hänen majesteettinsa
näkisi hyväksi laskea heidät puheillensa. Mutta hänen majesteettinsa ei
ollut vielä pukeutunut. Porvariston käskettiin tulla kello kymmenen
tienoissa. Töin tuskin pääsi Eerikki puhuttelemaan ensin erästä
kamaripalvelijaa, sitten hovimarsalkkaa, parooni Löweniä, jolle hän
ilmoitti, että hänen majesteettinsa oli käskenyt hänet tänne. Hän sai
käskyn odottaa tuolla alhaalla, kunnes häntä kutsuttaisiin.
Minne hän menisi? Huoneet ja eteiset, vieläpä pihakin, olivat täynnä
väkeä. Eerikki meni keittiön nurkkaan seisomaan.
Tämä tärkeä osa linnaa ja maaherran asuntoa oli tätä tilaisuutta varten
laajennettu yhdellä tai kahdella viereisellä huoneella, ja kaikissa oli
kova kiire. Vaikka suurin osa seuruetta asui kaupungissa, oli
mestarikokeilla ja pöydänkattajilla täysi tekeminen, sillä paitsi
aamiaishommia täytyi jo pitää huolta päivällisistäkin, joille kaupungin
virkamiehet ja etevimmät porvarit oli käsketty. Kaikki olivat sentähden
liikkeessä, arvokkaalla tavalla ylläpitääkseen kuninkaallisen pöydän
arvoa, ja meren, metsän ja karjan parhaat ja tuoreimmat antimet
kerättiin nyt keittiöihin ja kellareihin asiaankuuluvasti
tarkastettaviksi ja valmistettaviksi.
Eerikin sisään tullessa oli keittiössä täysi kapina. Pahaa ennustava
sisällinen sota oli syttymässä keittiömestari Björckin ja mestarikokki
Areliuksen välillä. Syynä oli se, että viimeksimainittu alhaisempi
virkamies oli ollut niin kuulumattoman rohkea, että oli tehnyt
muutoksen korkeiden asianomaisten vahvistamaan ja niin muodoin
peruuttamattomasti voimassa olevaan kuninkaalliseen ruokalistaan.
Björck toi esiin kumoamattomia todistuksia siitä, että tässä tärkeässä
asiakirjassa, jonka hovimestari Åberg oli allekirjoittanut, oli selvin
sanoin kirjoitettuna: uunissa paistettua haukea. Ja kuitenkin oli
Arelius ollut kyllin rohkea tahtoakseen tehdä siitä mureketta!
Puolustuksekseen muistutti loukkautunut mestarikokki, että hän oli
palvellut jo viisikolmatta vuotta kuninkaallisessa keittiössä. Kuningas
Fredrik-vainaja, jonka makuaisti oli erinomaisen tarkka ja joka
kieltämättä ymmärsi nämä tämmöiset asiat, oli usein kiitellyt hänen
kalaruokiaan, ja mitä uunissa paistettuun haukeen tuli, luuli hän
kykenevänsä kilpailemaan sen valmistuksessa itsensä keittiömestarin
kanssa. -- Mutta, jatkoi hän, -- minä otan Ruotsin valtakunnan sen
seikan todistajaksi, kuinka sopivaa mahtanee olla panna kuninkaan
pöytään tuommoisia viiden tai kuuden naulan painoisia haukia uunissa
paistettuina! Sen sijaan, että taitoani pilkataan, tulisi minua
polvillaan kiittää siitä, että olen pelastanut kuninkaallisen
majesteetin ja valtakunnan arvon ja laatinut murekkeen, joka ei voi
muuta kuin herättää asiantuntijain suurinta ihastusta!
-- En epäile mestarikokin erinomaista kalamurekkeen valmistamistaitoa;
sitähän syödään kaikissa talonpoikaishäissäkin, -- vastasi
keittiömestari vähän pilkallisesti. -- Mutta koska ei käy kieltäminen,
että uunissa paistettua haukea on käsketty valmistaa päivälliseksi,
lienee mestarikokin alamainen velvollisuus mukautua hänen
majesteettinsa armollisen määräyksen mukaan. Sentähden saan
velvoittaa mestarikokin ehdottomasti ottamaan sanotunlaisen hauen
valmistettavaksensa.
-- Mutta silmästänikö minä sen hauen nyt kaivan, tässä katalassa
kaupungissa ei ole isompia, ja suurimmat on jo hienoiksi hakattu! --
huudahti mestarikokki tuskissaan.
-- Se on mestarikokin oma asia, -- sanoi keittiömestari esimiehen
ylemmyyttä äänessään. -- Hauki on kokonaisena pöytään tuotava, vaikkei
se olisi hollannin silliä isompi.
-- Olkoon minun puolestani vaikka särjen kokoinen, -- jupisi
mestarikokki ja syöksyi ulos tarkastamaan vielä kerran kaikkia
kalastajaveneitä.
-- Mitä sinä täällä teet? Miksi seisot tiellä? -- kysyi keittiömestari
mahtavasti Eerikki Ljungilta.
-- Hänen majesteettinsa on armossa käskenyt minun odottamaan
puheillepääsyä, -- vastasi Eerikki.
-- Se on toinen asia, -- vastasi tuo mahtava mies leppeämmällä äänellä.
-- Istu, jos sinulla lie tuolia muassasi.
-- Kiitän, saatan minä seisoakin, -- sanoi Eerikki.
Kohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään,
mukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha
tuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin
kammottavaa otusta selässään.
-- Mikä se on? -- tiuskaisi keittiömestari.
-- Se on hauki, -- vastasi mestarikokki.
Ja haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se
oli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi
pyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se
punnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta
naulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja
mestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.
-- No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee,
mutta minun väkeni ei siihen jouda, -- sanoi keittiömestari äreästi.
Arelius kävi kohta työhön käsiksi. -- Joku tulkoon tänne, -- huusi hän,
-- samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen
laudalle.
Eerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt
mokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut
hoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat,
että se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen
leiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista
kertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään
kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista
kerralla yhtyi koukkuun, jota oli mahdoton katkaista.
Mutta paitsi yhtätoista koukkua oli hauen vatsassa vielä pieni esine,
jonka mestarikokki pudotti maahan siitä välittämättä. Eerikki otti sen
ja pyyhki sitä. Se oli pieni ja himmeästi loistava sormus.
-- Katsokaapa, -- sanoi hän mestarikokille, -- hauen vatsassa oli
sormus.
Mestarikokki katseli sitä. -- Vaskipalanenhan tuo vain on, -- sanoi hän
ja nakkasi sen ylenkatseellisesti luotansa.
-- Saanko pitää sen? -- kysyi Eerikki.
-- Pidä hyvänäsi, -- nauroi kokki. -- Mutta mistä Lauri sai tämän
hirveän hauen?
-- Palosaaren salmesta, -- vastasi kalastaja.