Oli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön
sanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun
luonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia
ulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli
siellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen
hirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun
myöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.
Kaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut
luulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin
linnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä
tuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas
vieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa?
Paljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin
olisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia,
niin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei
niinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia
vaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi
vahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin
se lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja
tutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea
ottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin
yömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.
Kun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman
valleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä
olevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se
synkemmäksi.
Kaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei
voinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi
nimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.
-- Oletteko varma siitä? -- sanoi Penna.
-- Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, -- sanoi kapteeni. Minä
lokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti
vanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että
neitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo
huomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.
-- Niinkö sanoivat?
-- Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä,
että hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen
sulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.
-- Mikä sen muukalaisen nimi on?
-- Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän
kulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo
huomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.
-- Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin...
-- No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen
ruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän
kulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa.
Tulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella
osoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi
matalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.
-- Kreivi? Onko hän kreivi?
-- Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä
tehdään soma rekilaulu Isokyrössä:
"Näin, näin minä laivan seilaavan,
kolme kreiviä laivassa."
Penna ei virkkanut mitään -- mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui
hänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta
niin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän
oli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa
ajatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.
-- Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te
valehtelette! -- jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia
kovasti käsivarteen.
-- Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, -- ja kuultuani,
ettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun
puolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä,
siitä vanhasta saiturista... Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa,
että toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.
-- Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! -- ärjäisi Penna
nyrkkiään puristaen.
-- Sanon sinulle jotakin, -- kuiskasi Gast. -- Äsken kuulin kreivin
lakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset.
Jos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.
-- Kreivi? Taaskin kreivi!
-- No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa
tuonne ... kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!
Bertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta
vasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten
jälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja
täällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.
-- Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille
valleille? -- sanoi hän itsekseen. -- Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä
ulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä
sanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin
kristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen
kehtoa. Vanhat vallit -- juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin
hänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison
täällä minä lyhytaikaisine muistoineni -- eilen seisoi täällä joku
toinen, huomenna taas toinen -- kaikki olemme hetken lapsia, mutta te
olette vuosisatain!
-- Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän
tietää, kuka siellä odottaa, -- kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.
Penna murahti kuin kahlekoira.
-- Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, --
jatkoi toinen.
Mutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille
ja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.
-- Minä opastan sinut leikkituvalle! -- jupisi hän, ja karkasi samassa
niin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä -- ihan
valmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen -- tupertui alas vallilta,
joka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.
Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen,
joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti
täytteeksi vedätetty.
-- Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! --
kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.
Penna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen
kilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän
pikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen
hyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.
Kapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon
ikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän.
Tuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta,
Palosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero
yksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen
vuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä
luulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin
tahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat
haaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän
hyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!
Näitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä,
Pennan häntä huomaamatta.
Mutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.
-- Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä
minä en pääse liikkumaan! -- valitti Bertelsköld.
Penna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin
kivettyneenä.
-- Pölkkypää! -- sanoi taas pudonnut matalalla äänellä, etkö tiedä,
että kuningas nukkuu muutamain askelten päässä täältä. Täytyykö
herättää koko linnan väki apua huutamalla?
Penna oli kuullut tarpeeksi. Hän harppasi, niinkuin olisi tuli häntä
polttanut, ja hyppäsi yhdellä loikkauksella vallilta alas, samaa tietä,
jota hän oli pannut kilpailijan menemään. Onnistuen paremmin kuin tämä,
tuli hän jokseenkin eheänä alas eikä huomannut edes sitäkään, että
nyrjäytti jalkansa ja sai pari mustelmaa polviinsa. Tuskin hän oli
tullut alas, kun hän heittäysi kaatuneen päälle ja alkoi täyttä kurkkua
ulvoa.
-- Lurjus, pidätkö suusi kiinni! kuiskasi Bertelsköld, joka luuli
yhtyneensä hulluun ihmiseen, joka panisi koko linnan väen liikkeelle.
Mutta Penna ulvoi vain, ja töin tuskin voi kreivi erottaa muutamia
katkonaisia sanoja: -- Minun oma isäntäni! Minun rakas herrani!...
Pilvet olivat tällä aikaa kevenneet, eikä pimeys enää ollut niin
synkkä. Suureksi ihmeekseen tunsi Bertelsköld miehen vanhaksi
palvelijakseen, jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen. --
Sinäkö, Istvan, olet täällä? --- sanoi hän. -- Ajaako sinua
painajainen, kun heität minut vallilta alas?
-- Kun olisin tiennyt teidän siinä olevan! -- ulvoi Penna taas
nyyhkyttäen... Lemmon Kasti... Koira minä olen, hullu koira, joka olen
omaa herraani puraissut!... Rakas, armollinen isäntä, elättekö vielä?
-- Vaiti, junkkari, niin annan sinulle anteeksi. Olen taittanut
jalkani, kenties käsivarteni, enkä pääse liikkumaan. Kanna minut heti
kohta huoneeseeni; se on linnan sivurakennuksessa, ja kuninkaan
henkilääkäri asuu viereisessä huoneessa. Mutta heitä pois, mies, tuo
ulvominen, muuten lyön sinulta kädet ja sääret poikki, kun taas pääsen
jaloilleni. Meidän täytyy sanoa, että olen vahingossa pudonnut.
Penna oli puoleksi tainnoksissa surusta ja säikähdyksestä. Kuitenkin
hän nosti, niin varovasti kuin taisi, rakastetun isäntänsä väkeville
karhunkäpälilleen ja vaelsi linnaan, kokien kovin hullunkurisesti
niellä nyyhkytyksiään, joita ei tahtonut saada millään lailla
tukahdutetuiksi.