Kun kansa tällä tavalla oli ollut liikkeellä aina varhaisesta aamusta,
saapui maan isä, kuningas Aadolf Fredrik, vihdoinkin kello seitsemän ja
kahdeksan välillä illalla. Ei mitään oltu laiminlyöty, että tulo
tapahtuisi niin komeasti kuin mahdollista. Kuninkaan rinnalla istuivat
neljän hevosen vetämissä komeissa vaunuissa hänen ylhäisyytensä, kreivi
Claes Ekebladh ja henkilääkäri Petersen. Lähinnä näiden jäljessä ajoi
kenraali, vapaaherra Ungern Sternberg adjutantti Rehausenin kanssa;
sitten hovimarsalkka, vapaaherra Löwen asessori Schutzenin kanssa ja
sitten tuli muu seurue ja palvelijat: kamaripaashi Tornerhjelm ja
kamaripalvelija Bedat, kellarirenki Hornay ja pyssynvirittäjä
Asmüs y.m., y.m., joiden merkilliset nimet niinikään ovat jälkimaailman
iloksi säilyneet.[39] Maaherra oli hänen majesteettiaan vastassa vähän
matkaa kaupungista, sill'aikaa kun paikkakunnan virkamiehet, papisto ja
porvaristo seisoivat hatuttomin päin, hikisin otsin ja selkä koukussa
vasta maalatun tulliportin luona, joka oli koristettu Vaasan kaupungin
kunniakkaalla ja kuninkaallisella vaakunalla.
Syntyi siitä melu ja hälinä, kun ensiksi nimismies tuli ratsastaen,
ajaen kuin luuta väkeä tieltä pois -- kun sitten kuninkaalliset
esiratsastajat vaahtoisilla hevosillaan ajoivat esiin täyttä karkua ja
kun vaunut viimein näkyivät tien mutkassa Runsarin kylän luona.
Kuningas ajatti hiljaa ja nyökäytti päätään joka haaralle. Väestön
käytös oli arvokasta. _Nuo_ selät eivät olleet tottuneet syvälle
kumartamaan. Aadolf Fredrik oli kumminkin todella rakastettu --
rakastettu toivovan rakkaudella, sillä hän ei ollut vielä tehnyt mitään
muuta kuin vastaan ottanut kruunun -- mutta tämänkin vuoksi häntä jo
suosittiin Pohjanmaalla, jossa oli oltu tyytymättömiä herrojen valtaan
ja valtiopäiväriitoihin kuningas Fredrik-vainajan aikana.
-- Katsokaapa, kuinka armollisen näköinen hän on! -- hälisi väkijoukko.
-- Ja noin hiljainen! Eikä ylpeämpi kuin muutkaan kristilliset ihmiset!
-- arvelivat toiset.
-- Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän tervehti minua; mahtaneeko
hän tuntea minut? -- huudahti Martolan kestikievarin emäntä suuresti
hämmästyksissään ja hyvillään, seisoessaan uudessa tärkätyssä
kamlottihameessaan kuin vehnäpulla reikäleipäin keskessä.
-- Suunne kiinni! -- murahti eräs ryysyinen kerjäläinen, vanha
vöyriläinen karoliini, ja kääntyi päin. -- On noita nyt ennenkin
kuninkaita nähty! Kuninkaan pitää olla ylpeä ja kopea. Valtakunnan
majesteetilla pitää olla käsivarret kuin rautakanget ja hänen pitää
osata iskeä. Ja ratsastaa hänen pitää, niin että kivet kipenöivät; eikä
istua noin kuin villasäkki pehmeillä vaununtyynyillä! Toinen tarmo oli
Kaarle-kuninkaassa! -- Ja samalla kohautti hän repaleista hattuaan.
-- Mutta katsokaapa, kuinka maaherra kumartelee! -- kuiskailivat taas
toiset. -- Voi hyväinen aika, kuinka notkeaselkäisiä ne nyt ovat, nuo
kopeat herrat, jotka muuten niin isosti pöyhkeilevät muille
kunniallisille ihmisille! -- Ja kansa hurrasi kahta kiivaammin
maaherran kumarruksille.
Vaivoin saatiin nämä riemunosoitukset vaikenemaan, sillä syynä siihen,
minkätähden kuninkaalliset vaunut pysähtyivät tullin luona, oli
alamainen puhe, jonka kirkkoherra, maisteri Claudius Hedman -- vanha
hovimies ja tätä ennen Tukholman Klaran kirkon kappalainen -- oli tähän
tilaisuuteen valmistanut. Onneton kuningas, nuo ylenmäärin makeat ja
imartelevat sekä suorasanaiset että runomittaan sepitetyt puheet olivat
vainonneet häntä pahemmin kuin hyttyset aina siitä asti, kun hän astui
jalallaan Suomeen. Nyt tuli hän Hämeen metsästä, helteisen päivän
ajettuaan ja ikävöiden päästäkseen lepoon ja saadakseen vaihtaa
pölyiset matkavaatteet silkkivuoriseen yönuttuun, kun taas putosi
puhuja hänen eteensä kuin pilvettömältä taivaalta! Raskas kruunu,
minkätähden oli sinulla monien piikkiesi seassa vielä kaunopuheisuuden
ruusujakin kätkettynä!
-- Vaikka[40] -- sanoi puhuja, -- lauhkeamman taivaan alla syntyneen
tulen ottavan neron ja enemmän siistityn pään kuin mitä kylmältä
pohjolalta käy odottaminen, tulisi olla tässä korkean harvinaisessa
tilaisuudessa sen tavattoman ilon tulkitsijana, joka teidän
kuninkaallisen majesteettinne -- (syvä kumarrus) -- tänne
kokoontuneilla kaikkein nöyrimmillä, papistoon kuuluvilla alamaisilla
on; niin rohkenen kumminkin syvimmässä alamaisuudessa teidän
kuninkaallisen majesteettinne eteen -- (uusi kumarrus) -- minä halvin
pappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden
uhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla --
(suorakulmainen kumarrus).
-- Suuri kuningas! -- jatkoi puhuja -- sallikaa, niinkuin Aleksanteri
suuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja
antimien asemesta!
-- Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme --
keskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut
"kourallisen vettä"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa
kumarrellen:
-- Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle
-- (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) -- sekä kaiken
heidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä
tarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta
kumpaakaan...
-- En, hyvä herra rovasti ... puuttui taas kuningas puheeseen,
pyyhkäisten hikeä otsaltaan.
-- Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me
papistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle
majesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta
meidän sydämestämme.
Kuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta
uhraavaisuudesta.
-- Ei ikinä, -- jatkoi puhuja, -- ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin
soittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi
alamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin
ilonilmauksiin.
-- Suokoon luoja, että ne todella olisivat _sanomattoman_ hartaita! --
kuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan,
mutta puhuja jatkoi:
-- Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän
kuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän
kuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme
myös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset
nauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän
maanisämme avarassa varjossa...
-- Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa
lihavuuteen! -- kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan
kyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin
kumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen
majesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös
koko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme
siunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion
sydänyön aurinkoon, ja -- niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei
aina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä
epäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei
koskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen
kuninkaallisen armonsa heloittaa...
Rauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan
niiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana
yhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt
äkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä
oudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.
-- Onko kukaan saanut vammoja? -- kysyi heti kohta hyväsydäminen
kuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin
poliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa
kiiruhtivat apuun.
-- Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, -- vastasi
lukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita
nopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina
hurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun
oli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.
-- Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! -- huudahti kuningas,
joka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja
iloiset kasvot.
-- Teidän majesteettinne palvelukseksi, -- vastasi poika. -- Sen verran
hän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.
-- Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, --
jatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo
kankean juhlalliset vastaanottotemput.
Eerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti
hänen silmilleen.
-- Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että
jälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon ... --
aloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta
johdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen
aineeseensa.
-- Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! -- kuiskasi Ekebladh.
-- ... Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa
Thulea...
-- Me kiitämme, me kiitämme, -- sanoi kuningas keskeyttäen.
Mutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei
hänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa
opitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. -- Koska, -- aloitti
hän jälleen, -- aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden
pohjoisten seutujen yli...
-- Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja
aika on jo mennä levolle, -- ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.
Maaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.
-- Ja koska, -- jatkoi itsepäinen puhuja, -- koska tähdet samalla
kadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään
Phoibon loistavat vaunut...
-- Aja! -- sanoi kuningas.
Vaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon
hurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta
käsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää
käyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota,
puhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville
ruhtinaillekaan.
Suurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan,
saadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset
taas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti
kummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi
tietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
-- Se ei kuulu teihin, -- sanoi Eerikki hämillään.
-- Hän sanoi sinua ylimääräiseksi hovisorvarikseen, mitähän hänen
majesteettinsa sillä tarkoitti? -- kysyi eräsi raatimies, joka oli
seisonut likellä vaunuja.
-- Sanoiko hänen majesteettinsa _hovisorvari_? -- kysyi Eerikki ollen
kummastuvinaan.
-- Sen kuulin omin korvin, -- vakuutti raatimies.
-- Minusta tuntui, että hän sanoi _hovikarvari_, arveli Eerikki.
-- Karvari? Niin, niin se olikin. Hovikarvari? Sepä oli merkillistä.
Mitä hän sillä tarkoitti?
-- Asianlaita on se, -- sanoi Eerikki tekeytyen mahtavaksi, -- että
satuin asumaan moniaita viikkoja hovin karvarin luona, ja kun kuningas
tavallisesti joka kuukausi kävi kahta tuumaa paksummaksi vyötäisiltään,
niin oli hänen majesteettinsa tapana aina tuon tuostakin käydä meitä
tervehtimässä, antaakseen mittaa uusiin nahkavöihinsä. Sentähden hän
sanoi minua ylimääräiseksi hovikarvarikseen.
-- Mutta hän käski sinun tulla huomenna luoksensa?
-- Sanoiko hän niin?
-- Tottahan kuulin sen, kun seisoin aivan hänen vieressään.
-- Vai niin -- no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi
pitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne
uutta mittaa ottamaan.
Näin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.