Valtiopäivämies Larsson meri satamaan kapteeni Neptunus Gastin
seuraamana. Tässä miehessä näytti satu nauriin varsista jo toteutuneen:
hän oli kuin perunamaa hallayön jälkeen. Tuo äsken niin kankea hattu
luuhotti korvilla, kiilloitettu paidan rintamus resotti ulkona
liiveistä. Mies oli tunnin kuluessa käynyt kelmeäksi, ja kuin kokoon
luuhistunut märkä koira hän seurasi ankaraa isäntäänsä, joka tuskin oli
häntä huomaavinaan.
Lähellä satamaa he kohtasivat kreivi Bertelsköldin, joka oli lähtenyt
kävelemään kaupungille, kenties vanhoja muistoja virkistääkseen,
kenties myöskin tyynnyttääksensä mielensä myrskyisiä laineita. Larsson
tunsi hänet heti kohta, ja kummallinen, ivallinen hymy värähti
vanhuksen lakastuneilla huulilla.
Bertelsköldkin tunsi vanhan vihollisensa, jonka puheille hän vast'ikään
oli aikonut pyrkiä, tarjotakseen hänelle loistavaa sovintoa pyytämällä
porvarintytärtä kreivittärekseen. Nyt tuli tämä kohtaus hänelle
sopimattomalla hetkellä ja oli hänelle vastenmielinen; mutta hän oli
siksi sivistynyt ja kohtelias, ettei antanut huomata tunteitaan ja
tervehti vastaantulijaa niinkuin vanhaa tuttavaa.
Larsson näytti niin ikään iloiselta ja pyylevältä. Tiedusteltuaan
kreivin matkaa ja kuninkaan tuloa, joka ei tulisi tapahtumaan ennen
iltaa, ehdotti hän kreiville, että tämä lähtisi hänen kanssaan tunnin
ajaksi soutelemaan väylälle. Bertelsköld suostui, ja vene lähti
rannasta.
Päivä oli paisteinen ja kaunis; vieno tuuli täytti valkoiset purjeet.
Puheltiin valtiopäivistä ja puolueiden asemasta. Kreivi kysyi
piloillaan, oliko valtiopäivämies vielä yhtä innokas myssy kuin ennen.
-- Sielustani ja sydämestäni, -- vastasi Larsson. -- Ja kreivi on
arvattavasti hattu, niinkuin aina on ollut?
-- Kiireestä kantapäähän asti, -- vastasi Bertelsköld pilkallisesti.
-- Mutta hattu, joka ulottuu kiireestä kantapäähän asti, peittää silmät
ja sokaisee ihmisen. Mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningas -- minä
tarkoitan kaikessa alamaisuudessa, mitä sanoo hänen majesteettinsa
_kuningatar_ siitä?
-- Hänen majesteettinsa kuningatar sanoo, että on oltava hyvällä
kannalla kaikkien puolueiden kanssa, että voitaisiin toisella lyödä
toista tarpeen mukaan.
-- Silloin pelkään, että hattu ensin lyödään päästä pois, -- sanoi
Larsson.
-- Se on mahdollista. Mutta tätä nykyä on myssy naulasta pudonnut, --
vastasi Bertelsköld samanlaiseen leikilliseen sävyyn.
-- On siis, -- jatkoi valtiopäivämies, viekkaasti muhoillen, -- on siis
varmaa, että me pysymme vihollisina ja ettemme kumpainenkaan laiminlyö
ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua syöksemästä toisiamme mereen.
Mutta eikö ole mahdollista, että yhdeksi päiväksi teemme aselevon
keskenämme?
-- Miksei! Itse olen aikonut samaa ehdottaa.
-- No, sitten olemme yhtä mieltä. Minulle ja perheelleni tulee olemaan
suuri kunnia saada nähdä herra kreivi vieraanamme tyttäreni häissä,
jotka pidetään jonkin viikon kuluttua.
Larsson oli hyvin harkinnut tämän piston, jonka hän tähtäsi
vastustajaansa. Se ei kumminkaan tullut aivan niin odottamatta kuin hän
oli luullut. Bertelsköldin kasvot synkistyivät hetkeksi, mutta hän
vastasi kohta:
-- Jos minun vain on mahdollista viipyä Vaasassa on minulla kunnia
tulla häihin tavalla tahi toisella.
-- Ei kukaan kykene paremmin kuin kreivi itse arvostelemaan tulemisensa
_tapaa_, -- sanoi vanhus painokkaasti. Hän ei ollut oikein selvillä
siitä, mitä kreivi tarkoitti.
Bertelsköld puri huultansa. Nyt olisi ollut erittäin sopiva tilaisuus
puhua kaikesta siitä, mikä hänen mieltään painoi. Mutta hänen
vieressään veneen perässä istui Gast, joka surkean näköisenä ja
äänetönnä tuijotti basiliskin silmillään valtiopäivämieheen. Se, mikä
olisi pitänyt sanoa, jäi sanomatta.
-- Tänään on minun syntymäpäiväni, jatkoi Larsson hetkisen kuluttua. --
Semmoisina päivinä johtuu monta vanhaa muistoa mieleen. Tänään olen
hakenut esiin sen vanhan kirveen, joka on ollut kantaisäni kirves, ja
antanut sen tulevalle vävylleni. En juuri usko taikoja, mutta sen
tunnustan, etten mielelläni soisi tuon kuluneen kirveenterän menevän
suvustani pois. Onhan se toki esi-isäin muistoja. Onhan kreivinkin
suvulla jokin semmoinen muistokalu? Vanha sormus muistaakseni?
-- Niin sanotaan, mutta minä en tiedä siitä mitään, -- sanoi kreivi
lyhyesti.
-- Kuinka? Olisiko kreivi kadottanut sen vanhan kalleuden, joka on
kulkenut perintönä niin monessa sukupolvessa?
-- Setäni, presidentti, kuuluu sitä säilyttäneen, mutta hänen
kuollessaan joutui se hukkaan, en tiedä kuinka, ja samantekevää se
minusta onkin.
-- Totta on, minä unohdan, ettei kreivi ole voinut kuulla kaikkia niitä
tyhmiä juttuja, joita oli liikkeellä nuoruuteni aikana kuusi- tahi
seitsemänkymmentä vuotta tätä ennen. Millaisia hullutuksia ihmiset
saattavatkaan keksiä! Sanottiin, että Bertelsköldien sormus, jota kaksi
Ruotsin kuningasta oli pitänyt, tuottaisi onnea kaikessa. Väitettiin,
että kreivin koko suku seisoisi tahi kukistuisi sen sormuksen kanssa.
Luulenpa, että sormusta pidettiin itsensä perkeleen keksintönä, jolla
hän tahtoi saattaa ihmisiä ylpeyden vietteleminä häviöön. Vai kuinka,
kapteeni?... Mutta kuinka te peräsintä hoidatte? Annattehan tuulen
kantaa meidät suoraan Lemetinsaaren matalikolle!
Kapteeni Gast jupisi jotakin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja käänsi
tuuleen päin.
-- Olen kuullut puhuttavan jostakin taiasta, -- sanoi kreivi
uteliaampana kuin miltä tahtoi näyttää, -- mutta se on haihtunut
muististani. Olisitteko kenties te, joka olitte Tukholmassa siihen
aikaan, kun setä kuoli, kuullut jotakin sormuksen löytäjästä, tai
oikeammin sen varastajasta?
-- Minulla oli tosiaankin muuta ajattelemista siihen aikaan, kun
hollantilaiset kaappasivat komean viljalaivastoni. Muistelen kuitenkin
kuulleeni, että varas tahi varastetun kalun kätkijä sai
rangaistuksensa. Vai kuinka, kapteeni, oletteko te kuullut siitä
mitään?
Kapteeni Neptunus ei vastannut, vaan irvisti rumasti. Samassa törmäsi
vene vedenalaiselle karille ja kallistui kyljelleen, mutta seuraava
aalto irtautti sen heti taas, sillä nyt oli tultu tiukempaan tuuleen,
joka puhalsi Palosaaren salmen läpi.
-- Luovatkaa! -- murahti Larsson. -- Tehän pidätte perää kuin
närpiöläinen. Ei paljon puuttunut, ettemme keikahtaneet kumoon... Mutta
mistä me puhuimmekaan? Niin, ihmiset sanovat, että kreivin setä
presidentti tuon onnenkalun avulla nousi korkeihin virkoihin ja tuli
tavattoman rikkaaksi. Ei olisi hulluinta, jos olisi semmoinen haltia
aina auttamassa!
-- Älkäämme enää siitä puhuko.
-- Suokaa anteeksi, että olen näin rohkea, -- jatkoi valtiopäivämies,
ja hänen äänensä, joka oli ollut pilkallinen, muuttui äkkiä vakavaksi.
-- Siinä on kreiville todistus siitä, mitä laatua se valta on,
joka tahtoo asettua kuninkaan la kansan välille. Teidän isänne
iso-isä oli talonpojantyttären poika, hänestä tuli sitten ratsumies
kolmikymmenvuotisessa sodassa; sitten hän pääsi kenraalin arvoon ja nai
ruhtinattaren. Sen sijaan, että syyksi tähän olisi sanottu hänen
sotilasonneansa ja kunnon miekkaansa, pisti jonkun narrin päähän puhua
onnenkalusta. Ja kuta enemmän ihmiset uskoivat asiaa, sitä kopeammaksi
suku kävi tuosta suuresta onnestaan, jota sanottiin Luojan teoksi,
vaikka minä yksinkertaisuudessani pidän Belsebubia sen onnen seppänä.
-- Olkaa hyvä ja puhukaa _omista_ asioistanne, vastasi Bertelsköld
ylpeästi.
-- Ei, suokaa anteeksi, minä olen sanonut isällenne ja isoisällenne
totuuden, ja minä aion puhua suuni puhtaaksi teillekin. Minä luulen
kreiviä ylipäänsä kelpo mieheksi, ja jollette olisi vihamieheni, te
kenties olisitte ystäväni. Mutta niinkuin kaikkien vertaistenne, niin
on teidänkin päänne ylpeydestä vähän pyörällä, ja Jumala teitä
armahtakoon, jos joskus saatte sormuksen takaisin, sillä silloin käy
teidän niinkuin kaikkien muidenkin. Minun mielestäni olisi hyvä teko,
jos teidät iäksi päiväksi pelastettaisiin joutumasta tuon lemmon
pahuksen valtaan.
-- En ymmärrä teidän tarkoitustanne, -- vastasi Bertelsköld. -- Jos
loukataksenne minua ja sukuani häväistäksenne olette kutsunut minut
tänä päivänä seuraanne, niin olisi paremmin sopinut harmaille
hiuksillenne, ettette pakottaisi minua...
-- Mihinkä?
-- Sanomaan teille jotakin, josta vanhan miehen pitäisi olla paremmin
selvillä kuin minun. Ylpeydestä ei toisen kansanluokan tulisi koskaan
toistaan syyttää. Se saattaa asua kerjäläisenkin ryysyjen alla; se
saattaa paisua sangen korkealle porvarinkin kultavuorisen takin alla!
Larsson naurahti. -- Siitä emme huoli väitellä, -- sanoi hän kylmästi.
-- Tahdoin kysyä teiltä, ettekö sanoisi sitä, joka pelastaisi teidät
tuosta onnettomasta, kuninkaan sormuksessa asuvasta ylpeyden hengestä,
itsenne ja sukunne hyväntekijäksi?
-- Minä vastaisin hänelle: hoitakaa omia asioitanne älkääkä sekaantuko
siihen, mikä ei teihin kuulu.
-- Vai niin, vai niin; no, älkäämme siitä enää puhuko. Tiedättekö,
herra kreivi, että tässä on koko väylän syvin kohta; vettä luulisin
olevan kolmekymmentä syltä. Meren syvyydeksi se ei ole paljon, mutta
matalalle rannikolle, niinkuin meidän on, se kyllä riittää. Se, mikä
tässä mereen putoaa, se ei tule ihmisten ilmoille ennen kuin
tuomiopäivänä... Ohjatkaa oikeaa suuntaa te siellä peräsimessä; ettekö
näe, että purjeet lepattavat?
Bertelsköld ei vastannut.
Larsson nousi nyt veneen peräistuimelta seisomaan ja piti jotakin
himmeästi kiiltävää esinettä peukalon ja keskisormen välissä. --
Tahtoisinpa tietää, sanoi hän, -- kenellä olisi halua hakea
merenpohjasta sitä, jota nyt pidän kädessäni.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kapteeni Gast hurjimman
raivon vallassa karkasi hänen kimppuunsa ja koki riuhtaista esinettä
hänen kädestään. Hurja painiskelu syntyi. Peräsimetön vene nousi tuulta
vasten ja alkoi peräytyä. Paitsi perässä olevaa kolmea henkilöä oli
keulassa kaksi matruusia, mutta nämä eivät liikahtaneet paikaltaan
luultavasti sentähden, että Toivon laivaväki varmasti oli vakuutettu
siitä, että se, joka koski kapteeni Gastiin, armotta oli kuoleman oma.
Mutta kapteenipa sai toisen vastustajan, joka ei ollutkaan
löyhäkätinen. Bertelsköld heittäysi näet vuorostaan Gastin kimppuun ja
tempasi hänet pois, niin että leveät olkapäät rutisivat. Nähdessään
joutuvansa allekynsin koetti Gast syöstä itsensä ja Larssonin
yhtähaavaa mereen. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei Bertelsköldin
väkevä käsi juuri Larssonin kaatuessa olisi temmannut häntä takaisin
kallistuvaan veneeseen. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin kapteeni makasi
mihinkään kykenemättömänä veneen pohjalla, kädet jollakin
köydenpätkällä selän taa sidottuina. Vene ajautui maata kohden, mutta
matruusit eivät liikahtaneet.
-- Tiukentakaa purjenuoraa, koirat! Kreivi tarttuu peräsimeen! komensi
Larsson ihmeteltävän kylmäverisesti.
Vene nousi taas tuuleen päin ja läheni samaa paikkaa, missä taistelu
oli alkanut. Nyt nousi vanhus taas peräistuimelta seisomaan.
-- Te teitte hyvän tempauksen vast'ikään, kreivi Bertelsköld, -- sanoi
hän, -- ja minä olen osoittava kiitollisuuttani siitä. Me olemme nyt
taas kolmenkymmenen sylen syvyydellä, mutta siinä lieneekin kyllin.
Katsokaa nyt -- ja te myöskin, te vanha ahma siellä veneen pohjassa!
Näettekö, mitä minulla on kädessäni? Piu -- nyt se on siellä, iäti
haudattuna meren syvyyteen.
Kuului ääni niinkuin viulunkielen hiljainen näppäys, heikko, mutta
selvä, kun tuo nakattu esine vajosi vedenpinnan alle.
-- Mikä se oli? -- huudahti Bertelsköld.
-- Se oli kuninkaan sormus, -- vastasi Larsson kylmästi.
-- Mitä olette tehnyt! Tuollako lailla palkitsette minua siitä, että
henkenne pelastin!
-- Niin, -- vastasi valtiopäivämies, -- ja minä ajattelen, että
huonommasti kuin minä on moni mies palkinnut pelastajansa. Nyt olemme
kuitit. Kuulkaa minua! Minä otan taivaan ja maan todistajakseni tähän:
_Niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää näe päivän valkeutta, niin
totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja
Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti_. -- Me voimme nyt palata
kaupunkiin takaisin. Pysy siellä, katala vaskipalanen, joka olet ollut
syynä niin monen ihmisen ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon! Pysy
siellä, sinä perkeleen kilokalu, tuomiopäivään asti, ja kammotkoot
meren kalatkin sitä paikkaa, jossa kirottu pahuutesi on hiekkaan
haudattuna!