-- Ja kuka on sanonut, etten rakasta teitä? -- kysyi Ester Larsson.
-- Silloinhan teet julmaa pilkkaa miehestä, joka on valmis uhraamaan
vaikka henkensä sinun edestäsi! -- vastasi Bertelsköld.
-- Kuulkaa minua, kreivi! -- sanoi Ester, samalla kun hänen äänensä,
joka alussa vapisi, vähitellen kävi yhä lujemmaksi ja täyteläisemmäksi.
-- On hyvä, että me molemmat opimme tuntemaan toisemme. Minä olen
teidät väärin ymmärtänyt; tekin olette minut väärin ymmärtänyt.
-- Puhu; mutta älä avaa mitään meitä erottavaa juopaa.
-- Te olette sanonut minua jaloksi. Jumala tietää, että olen vain
heikko naisparka, ja paras todistus siitä on se, etten tähän päivään
asti ole voinut karkoittaa teidän muistoanne särjetystä sydämestäni.
Mutta niin mahdoton teidän rakkauteenne en ole, niin kokonaan en ole
toki naisen arvoa unohtanut, että ansaitsemattoman nöyryytyksen
kärsittyäni tyytyisin hyvitykseen, joka minulle armona tarjotaan, te
olette puhunut paljon itsestänne; minä kiitän teitä, te olette siinä
tehnyt oikein, vaikka kenties vähän itsekkäästi, mutta semmoisia ovat
kaikki miehet. Oletteko koskaan ajatellut, mitä _minä_ olen kärsinyt
niinä pitkinä vuosina, jolloin hän, joka vannoi minulle uskollisuutta
kaikeksi elinajakseen, rikkoi valansa ja hylkäsi minut ilman
ainoatakaan lohdutuksen tahi selityksen sanaa? Mies elää maailmaa
varten; miehellä on satoja muita elämän päämääriä kuin rakkauden onni
tahi onnettomuus, ja jos yksi niistä pettää hänet, niin hänen
oikeutensa ja velvollisuutensa on suunnata sielunsa voima uuteen
toimintaan. Nainen sitävastoin elää ja kuolee rakkauttaan varten; se on
se ilma, jota hän hengittää, se auringonvalo, jossa hän kukoistaa, ja
sen puutteessa hän kuihtuu ja kuolee. En sano, että hänen tulisi uhrata
sielunsa maallisten epäjumalain alttarille, sillä hänelläkin on
Jumalansa ja pyrkimyksensä. Mutta ilman rakkautta hän on tämän maailman
yrttitarhassa juureton kasvi ja määrätty tiepuoleen heitettäväksi.
Oletteko koskaan aavistanut, kreivi Bertelsköld, miltä tuntuu naisen
sydämessä, kun se tällä tavoin reväistään irti juurineen ja heitetään
lakastumaan -- kun sitä ei repäise kuolema, joka aina sovittaa ja
sulostuttaa suuretkin onnettomuudet, vaan kun sen tekee kylmä
ihmiskäsi, joka ei edes tiedäkään, mitä tekee?
-- Lakkaa jo, Ester, sinä muserrat minun sydämeni. En ole koskaan
ajatellut...
-- Niin, te ette ole sitä ajatellut, ja sentähden istun minä vielä
täällä, ja sentähden olen vastannut yhtä suoraan kuin te olette
kysynyt. Mutta päättäkää itse: mitä ajattelisitte naisesta, joka
kärsittyään moisen häväistyksen -- joka tultuaan niin muserretuksi kuin
suinkin on mahdollista, kuitenkin olisi valmis heti ojentamaan kätensä
sille, joka on hänet musertanut? Sanoisitteko sellaista naista jaloksi?
Semmoiselleko uskoisitte lastenne hoidon ja velvollisuuden opettaa
heille hyviä avuja ja jaloja mielipiteitä? Eikö hän pikemminkin olisi
teistä kelvoton tulemaan edes halvimman torpparin kunnialliseksi
vaimoksi?
-- Olet oikeassa, -- vastasi Bertelsköld, täydestä sydämestään
ihmetellen tätä ylevää naista, jonka hän tunsi menettäneensä. -- Olet
oikeassa, ellei vain katumukseni ja rukoukseni voi sovittaa, mitä olen
rikkonut. Sinä et ota vastaan tarjoustani; minä sen sijaan rukoilen
sinua tekemään minulle ja perheelleni sen uhrauksen, että rupeat
puolisokseni.
-- Ja mitähän luulette ihmisten tulevan siitä sanomaan? He sanovat: tuo
turhamainen, halveksittu porvarin tytär odotti vain tätä tilaisuutta,
kietoakseen jälleen tuon ylhäisen hovimiehen verkkoihinsa. Kas, tuolla
menee kreivitär Larsson! huutaisivat hovin pilkkakirveet. Larssonin
tytär kreivittärenä! Uskokaa minua, teidän arvonimenne ja minun nimeni
sopivat yhteen niinkuin punaiset ruusut kuusen kaarnaan. Se ei kelpaa.
Sen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja.
-- Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin -- jolloin itse itkit
ja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa.
-- Silloin olin vielä nuori -- mutta nyt en enää ole. Ihmisten
sanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat _silloin_ olivat,
olisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä
erottavat. Nyt on asianlaita toisin: meillä ei ole enää tuota nuorten
elämänuskallusta, joka pitää mahdottomimmankin mahdollisena. Meillä ei
ole enää oikeutta eikä valtaa uudistaa maailmaa. Meidän täytyy astua
eri teitämme: te kukkuloilla, minä laaksossa. Jos joskus tapaamme
toisemme rinteillä, silloin te pysytte kreivinä, minä kansan naisena.
Teidän vallassanne on, jos siitä huolimatta kohtaamme toisemme vanhoina
ystävinä.
-- Oi, Esterini, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkauteni, pitääkö
meidän iäksi erota, kun on omassa vallassamme yhtyä jälleen kaikeksi
elinajaksemme! -- huudahti Bertelsköld ja tarttui häntä käteen,
voimatta enää hillitä liikutustaan.
-- Teidän, joka olette mies ja aatelismies, tulisi toki kantaa
välttämättömyyttä suuremmalla miehuudella kuin minun, joka olen heikko
nainen! -- vastasi Ester, eikä kukaan huomannut sitä kyyneltä, joka
pusertui esiin hänen pitkien silmänripsiensä välistä.
-- Älä puhu enää, sinä kova, tunteeton olento, -- jatkoi Bertelsköld;
-- älä puhu enää minulle rakkaudestasi; et ole koskaan, et koskaan
rakastanut minua niinkuin minä sinua.
-- Niinkö luulette? -- kysyi Ester surunvoittoisesti.
-- Olen varma siitä! -- huudahti kreivi. -- Sydämesi on kylmä kuin jää.
Rakkaus on herkkä antamaan anteeksi. Mutta sinä et muista muuta kuin
sitä, mitä sanot häväistykseksi. Sinun surusi! Teeskenneltyjä ne ovat
ja sinä tahdot niiden avulla vain salata uuden liittosi! Sinä olet
toisen oma.
-- Niin olenkin. Ja te olette antanut minulle kaksitoista vuotta
valmistautuakseni siihen.
-- Sinä rakastat tuota toista! Kas siinä kieltosi koko salaisuus! Ja se
toinen on nuorempi ja rakastettavampi kuin minä! Hän on osannut
valloittaa sydämesi paremmin kuin minä!
Vaikka suru hänen sydäntään kalvoi, ei Ester Larsson kuitenkaan voinut
olla naurahtamatta, ajatellessaan tuota kuvausta, jonka Bertelsköld
aavistamattaan antoi entisestä kömpelöstä ratsupalvelijastaan, kunnon
Istvanista. Mutta hän varoi ilmoittamasta hänelle asian oikeaa laitaa.
-- Luulenpa, että olette mustasukkainen! -- sanoi hän naurahtaen.
Bertelsköld oli nyt synkeällä tuulellaan. -- Saat olla varma siitä, --
sanoi hän, -- että minä haen käsiini sen miehen, ennenkuin lähden
Vaasasta ja eroan sinusta. Minä tahdon tuntea sen rohkean, joka on
tohtinut temmata minulta elämäni onnen. Jos hän on sinun arvoisesi --
silloin on sallimus erottanut tiemme. Jos hän ei ole -- sitä pahempi
hänelle -- ja sinulle. Jää hyvästi!
Ja kreivi Bertelsköld meni -- kiukkuisena, vihaisena ja mitään
kuulematta, jollaiseen mielentilaan tämä lempeä ja tunteellinen mies
joskus joutui. Miettiväisenä näki Ester hänen poistuvan samaa tietä,
jota hän oli tullut: puutarhan aidassa olevasta pienestä sivuportista.
Tämän portin oli vastoin tavallisuutta jättänyt auki kaksi eukkoa,
jotka varhain aamulla olivat puhdistaneet puutarhaa, sillä tänään ei
saanut ainoatakaan rikkaruohoa näkyä Vaasassa.
Niin salaa ei kreivi kumminkaan ollut kadonnut, ettei Penna, joka tuli
morsiantaan hakemaan, huomannut hänen viittansa lievettä. Pennan oli
käynyt niinkuin monen muun hidasluontoisen, että kun hän oikein oli
ennättänyt miettiä uutta ja odottamatonta onneansa, oli hän tuota pikaa
silmittömästi rakastunut -- tai ainakin luullut rakastuneensa.
Ja kun hän nyt näki oudon herran pujahtavan pois puutarhasta ja kun
hänelle johtui mieleen, mitä vanha Larsson vähän ennen oli ilmaissut
hänelle eräästä vanhasta lemmikistä, joka kenties voisi käydä
kihlattujen onnelle vaaralliseksi, niin tapahtui se merkillisyys, mistä
Penna ei eläessään ollut uneksinutkaan, että hän tuli yhtä
mustasukkaiseksi kuin hän tähän asti oli ollut tyyni ja rauhallinen
kaikissa lemmen asioissa.
Ester kohtasi hänet puutarhassa juuri silloin, kuu kunnon Pennamme oli
ennättänyt tarpeeksi perehtyä näihin uudenoutoihin tunteisiin,
käydäkseen niin järjettömäksi kuin mahdollista.
-- Kuka oli se herra, joka meni ulos täältä? -- kysyi hän, levittäen
silmänsä Esteriä kohden selälleen kuin tarhapöllö.
-- Kuka herra? -- sanoi Ester, joka ei ollut halukas tunnustamaan
totuutta.
-- Hän, joka vast'ikään oli luonasi leikkituvassa.
-- Tahdotko välttämättömäsi tietää sen?
-- Minulla on mielestäni oikeus siihen.
-- Penna hyvä, älä kysele minulta mitään. Tyydy siihen, kun sanon, että
kaikki on niinkuin olla pitääkin.
-- Mutta minä sanon, että minä tahdon tietää sen, ja tietää nyt heti
kohta. En aio suvaita mitään koukkuilemisia.
-- Vai niin. No, voinhan silloin sanoa sen. Mutta kenties kadut
kysyneesi?
-- Kuka se oli? -- kysyi Penna uteliaasti.
-- Älä säikähdä!
-- Mitä sinä hulluttelet?
-- Pidä lauta-aidasta kiinni, ettet kaadu!
Pennan täytyi nauraa vasten tahtoaan. -- Sinusta taitaa tulla koko
kiusankappale, kunhan kerta oikein kotiudut Perttilän taloon! -- sanoi
hän.
-- Nyt korvat pörhölleen!
-- Saanko siis tietää?
-- Saat, se oli... Juokse, Penna, juokse!
-- Mitä? Pitääkö minun juosta?
-- Se oli...
-- No?
-- Kuningas!
Penna ei kaatunut eikä juossutkaan -- sillä se oli vastoin hänen
luontoaan -- mutta kyllä hän mulkoili niinkuin se tunnettu hauki, jonka
silmien sanotaan olleen lautasen kokoiset. -- Kuningasko? -- toisti
hän.
-- Mitäs kummaa siinä on? -- nauroi Ester. -- Etkö tiedä, että minä ja
orpanani ja vielä Eerikkikin olemme olleet hovissa? Kuningas oli niin
armollinen, että tuli kysymään, kuinka voimme, ja paitsi sitä hän
lähetti sinulle terveisiä, ja käski sanoa sinulle, että teet hyvin
siinä, kun noudatat minun ja muiden ymmärtäväisten ihmisten tahtoa.
Pane se mieleesi!
Sen sanottuaan jätti Ester hänet yksinään miettimään tuota tärkeätä
uutista, samalla kun hän itse puikahti pieneen kamariinsa, saadakseen
tuon pienen pilan jälkeen rauhassa ja kenenkään näkemättä itkeä
kyynelensä kuiviin.
Penna seisoi vähän aikaa hämmästyneenä, neuvotonna ja pää sekavana. Hän
kyllä ymmärsi, että hänen morsiamensa oli vain tehnyt hänestä pilkkaa;
mutta mitä se merkitsi, se oli hänelle käsittämätöntä. Hän ei luottanut
Esteriin. Mustasukkaisuuden paha henki oli saanut hänessä vallan, ja
hän päätti, ettei hän lepäisi ennenkuin oli saanut selvän asian
oikeasta laidasta.
Kun hän nyt, mielessään julmistuneena, palasi taloon takaisin, kuuli
hän vanhan Larssonin äänen, joka käski muutamien merimiesten soutaa
hänet heti kohta Toivo-laivaan yhdessä kapteeni Gastin kanssa. Penna ei
tullut panneeksi merkille, kuinka tavaton tuo matka oli tällaisena
päivänä ja kuningaskiireen ylimmillään ollessa. Hän astui juhlallisin
askelin kaupungille ottamaan selkoa luullusta kilpailijastaan.