Larssonin ison pihan takana, joka melkein aina oli täynnä talonpoikia,
hevosia ja kuormia, oli vähäinen puutarha, niin kaunis ja hyvästi
hoidettu, että se oli ainaisena ilon aiheena kaikille kukkia
rakastaville. Tämä puutarha oli kokonaan Ester Larssonin laittama, ja
juuri täällä oli hänen tapansa levähtää talouden ja äreän isänsä hoidon
aiheuttamain huolien lomassa. Jokainen lava oli niin tasainen, jokainen
polku niin hyvin puhdistettu, että oli riemu niitä katsella. Kolme osaa
eli sarkaa oli omistettu hyödyllisiä kasveja niinkuin sipulia, dilliä,
persiljaa, meiramia, porkkanoita, punajuuria, retiisejä ja monenlaisia
hernepenkkejä varten; neljäs oli yksinomaan niin harvinaisten ja
kauniiden kukkien hallussa, ettei kenelläkään muulla kuin rikkaalla
Larssonilla ollut varaa tuotattaa sellaisia Tukholman puutarhureilta.
Sarkain välissä oli sievästi sannoitetut polut; näiden reunoilla oli
ruusupensaita, sireenejä ja houkuttelevia karviaismarjapensaita. Puille
ei ollut paljon tilaa, mutta ne, mitä siellä oli, olivat sitä
kauniimmat. Täällä näki muutamia Pohjanmaalla harvinaisia vaahteroita,
lehmuksia ja jalavia parin puolikasvuisen kuusen rinnalla, jotka olivat
Esterin erinomaisia lemmikkejä. Olipa vielä pari omena- ja
kirsikkapuutakin, jotka ahnaasti koettivat ahmia lyhyen kesän lämpöä ja
kukkivat joka kevät, mutta tekivät vain lämpiminä kesinä pieniä,
jokseenkin happamia, mutta yhtäkaikki suuresti ihailtuja hedelmiä.
Puutarhan perällä oli uhkea humalatarha ja siinä vähäinen huvihuone --
eli leikkitupa, joksi sitä tavallisesti sanottiin -- niin pieni ja
siro, että sitä paremmin olisi sopinut nimittää sieväksi nukkekaapiksi.
Täällä oli kesällä Esterin harppu, ja täällä oli vanhan isänkin tapana
istua jokin hetkinen kuuntelemassa kaunista soittoa, joka aina oli
hänen sydämensä sulattanut. Mutta Larsson ei tiennyt, minkätähden
Daavidin harppu oli käynyt hänen tyttärelleen yhä rakkaammaksi:
sentähden, että niin monet nuoruuden muistot yhä vielä asuivat sen
kielissä ja herättivät aikoja sitten karkoitettuja ajatuksia aina
uuteen eloon. Hänelle oli harpunsoittoa opettanut eräs, jota hän ei
voinut unohtaa, ja kun itätuuli humahteli nuorten kuusten oksissa --
kun ilmanhenki huvimajan ikkunan läpi lehahtaen hiljaa kosketti harpun
kieliä -- silloin ajatteli Ester usein: -- se on hänen näkymätön
kätensä, joka kieliä koskettelee -- se on minun ystävä-vainajani henki!
Sillä hän, joka oli minun, on kuollut, ja se, jolla vielä on sama nimi
ja samat kasvonpiirteet kaukana sinisen meren takana, hän on toinen,
hän on vieras, jota on tunne!
Nyt oli Ester taas pujahtanut tähän viheriään puutarhaansa ja tähän
somaan huvimajaansa, paetakseen isänsä hänelle tyrkyttämää miestä. Hän
tarvitsi yksinäisyyttä, hän halusi kyyneleitä. Ah, nuo yksinäiset
kyynelet ovat kuin iltakaste, joka huuhtoo päivän pölyn kasveilta ja
pesee puhtaaksi niiden vihreyden.
Heinäkuun aurinko paahtoi lämpimästi. Yöllä oli satanut, ja huurua
nousi kosteilta käytäviltä. Kaikki kasvit joivat valoa ja imivät
lämpöä.
Suuret surut olivat opettaneet Ester Larssonin taivuttamaan jäykän
sydämensä nöyryyteen kaikkien sydänten tutkijan edessä. Mutta tänään
hänen mielensä oli niin raskas, hänen ajatuksensa niin sekavat. Hän ei
voinut rukoilla, ei tyytyä, ei unohtaa. Koko hänen sielunsa oli
kapinassa. Kuolleet olivat nousseet ylös; menneisyys oli noussut
haudastaan. Hän oli kärsinyt, hän oli taistellut, temmatakseen tuon
miehen muiston juurineen sydämensä yrttitarhasta -- ja juuri silloin,
kun hän luuli siinä onnistuneensa, seisoi tämä mies taas hänen
edessään, kutsui häntä taas omakseen -- ja poissa oli Esterin rauha.
Taas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä;
mutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja
tuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään.
Hän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen
rauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät
antaneetkaan siunattua sadetta. Hän tarttui harpun kieliin, hän veisasi
saman Daavidin psalmin, joka aina oli asettanut hänen sielunsa
levottomat laineet, mutta ne kuohuivat yhä yli äyräittensä, ja kielien
ääni oli nyt katkera ja kova eikä vieno kuin ennen.
-- Herra, -- huokasi hän, -- _koska minä tahdoin vaieta, nääntyi minun
sieluni_.
-- Ja minkätähden sinä vaikenit? -- sanoi samassa tuttu ääni hänen
vieressään, ja huvimajan ovella seisoi roteva, pitkään matkaviittaan
puettu mies.
-- Minkätähden sinä vaikenit? -- toisti Bertelsköld, Esterin
tuijottaessa häneen posket kalman kalpeina. -- Johan sen tiedät: Tästä
hetkestä alkaen olet sinä minun maailman edessä, niinkuin Jumalankin
edessä, eikä ole kukaan meitä erottava.
-- Kuinka tulitte tänne? -- sanoi Ester, vielä vapisten, sillä
närkästys rohkaisi hänen mieltään. Hän oli kumminkin nainen, sen miehen
pettämä, jolle hän muinoin oli sanansa ja sydämensä antanut, ja nyt
ajatteli tämä mies hänestä niin alhaisesti, että hän ottaisi häneltä
petetyn onnensa lahjaksi.
-- Minä tulin puhuttelemaan isääsi ja sinua, -- vastasi kreivi. --
Astuessani takakatua puutarhan sivu kuulin tuon harpun äänen ja tuon
virren, joka ei koskaan ole mennyt muististani.
-- Isäni asuu tuolla kadunpuoleisessa rakennuksessa ja on tavattavissa
siellä, jos kreivi tarvitsee vekseliä, -- sanoi Ester, tarkoittaen
Bertelsköldin ensimmäistä, hänen lapsuutensa aikana tapahtunutta
talossa käyntiä, ja nousi lähteäkseen.
Mutta Bertelsköld veti oven kiinni -- Ei, -- sanoi hän -- minä en ole
matkustanut maita ja meriä kadottaakseni sinut taas samassa, kun sinut
tapasin. Ester -- minä tiedän tuottaneeni sinulle paljon murhetta, olen
tehnyt väärin, ja sinulla on oikeus puhutella minua kuin muukalaista
isäsi talossa. Mutta sinun täytyy kuunnella minua, ja kuultuasi tulet
ymmärtämään, etten olekaan niin syyllinen kuin ehkä voit luulla. Voi,
monet vuodet on meidän välillämme vallinnut yö ja pimeys ja meren sumu,
mutta usko minua, kaikki on taas selviävä ja parhaaksi kääntyvä. Et voi
kieltäytyä minua kuulemasta.
Esterin ylpeä veri kuohahti niinkuin hänen nuoruutensa päivinä. Hänen
kalpeat kasvonsa tummenivat yht'äkkiä, ja hän sanoi: -- En tiedä, mitä
hyötyä olisi selityksistä meidän välillämme. Jos herra kreivi on
unohtanut olevansa nainut mies, niin en ainakaan minä ole unohtanut
olevani kihlattu nainen.
-- Eikö mitään muuta! -- huudahti kreivi kevyesti -- liian kevyesti.
-- Keneksi te luulette minua? Ja keneksi on minun teitä luuleminen,
herra kreivi? -- kysyi Ester äänellä, jossa viha ja tuska taistelivat
keskenään.
-- Ymmärrä minut oikein! -- sanoi Bertelsköld. -- Minä pelkäsin sinun
jo solmineen lujempia siteitä. Tuo ei voi estää onneamme.
-- Minä pyydän teitä, kreivi, antakaa minun mennä, ennenkuin minun
täytyy ylenkatsoa miestä, jota minä kerran...
Hän ei jatkanut; se kävi hänelle ylivoimaiseksi.
-- Mutta onko mahdollista, Ester, ettet tiedä mitään myöhemmistä
elämänvaiheistani. Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että minä olen
vapaa, että kohta on kolme vuotta kulunut siitä, kun kuolema vei
minulta ensimmäisen puolisoni? Vai kuinka on minun ymmärrettävä nuo
kovat sanasi, joilla tervehdit häntä, joka ei koskaan ole lakannut
sinua rakastamasta, ei silloinkaan, kun tämä rakkaus oli ristiriidassa
uusien velvollisuuksien kanssa?
-- En ole tiennyt, että kreivittärenne on kuollut -- ei saa loukata
kuolleita eikä eläviä, -- vastasi Ester. -- Hän ei voinut olla syvään
huokaisematta, keventääkseen surun raskauttamaa sydäntänsä. Tämä mies
ei toki ollut _niin_ kevytmielinen, _niin_ rikoksellinen kuin hän oli
ajatellut aina siitä asti, jolloin he ensi kerran olivat nähneet
toisensa.
-- Kuuntele minua, -- sanoi kreivi vakavasti ja pakotti Esterin jälleen
istumaan. -- Minä olen antanut ensimmäiselle puolisolleni kaikki, mitä
voin hänelle antaa: ystävyyteni, vilpittömän kunnioitukseni, jonka hän
ansaitsi. Enempää hän ei voinut vaatia. Oletko koskaan aavistanut,
millaisia taisteluja saa taistella mies, jonka täytyy uhrata elämänsä
onni velvollisuudesta äitiään kohtaan? Sinä tunsit äitini; jalompaa,
ylevämielisempää sydäntä ei ole sykkinyt maan päällä. Eikä kuitenkaan
täällä maan päällä ole mitään niin ylevää, ei mitään niin jaloa ja
voimakasta, että se kaikissa koetuksissa voisi inhimillisen
heikkoutensa voittaa. Äitini heikkous oli siinä, että hänen ainoan
poikansa, ainoan, joka enää kantoi loistavaa nimeämme, tuli valita
sukuunsa nähden vertaisensa puoliso, voidakseen -- niinkuin äiti
ajatteli -- jättää tämän nimen _kaikin puolin_ himmentymättömänä
perinnöksi tuleville sukupolville. Usko minua, hän kunnioitti sinua,
hän rakasti sinua kuin tytärtä; mutta hän ei luullut voivansa muuttaa
sitä, minkä hän katsoi luojan maailmanjärjestykseksi.
-- Sen tiedän -- vastasi Ester. -- En ole ikinä unohtava, että juuri
hän häpeässäni ja onnettomuudessani ojensi minulle pelastavan käden.
-- No niin, sitten ymmärrät myöskin käytökseni, kun tiedät, että oli
minun vallassani valmistaa hänelle surua tahi iloa. Minähän olin hänen
ainoa onnensa tässä maailmassa; kuinka olisin voinut epäillä
tehtävääni, kun viimein huomasin, ettei hänen ennakkoluuloaan käynyt
muuttaminen? Ja uhristani olen saanut palkkani. Kaksi vuotta sitten
lakkasi kaksi rakastavaa sydäntä sykkimästä: toinen oli hyvyydessä
enkelin vertaisen ihmisen, tätini, kreivitär Ebba Liewenin sydän.
Vajaan kahden viikon kuluttua seurasi häntä äitini autuaallisten
majoihin. Ja ennenkuin hän silmänsä ummisti, siunasi hän poikaansa.
Esterin silmät kostuivat, mutta hän oli vaiti.
-- Äidin siunaus, -- jatkoi kreivi, -- on kaikille kallis aarre, mutta
Bertelsköldeille enemmän kuin muille. Meidän keskemme käy taru, että
isien kirous ja äitien siunaus taistelevat suvustamme aina sen
alkuajoista asti. Meillä ei ole yhtään keskitietä valittavana, ei
kukaan meistä tohdi kieltäytyä, kun voi saada tuon paremman osan. Tästä
hinnasta minä ostin korkeasukuisen puolisoni ja kun lupasin, etten enää
näkisi sinua, etten enää kirjoittaisikaan sinulle, tyytyi kreivitär
Malin _oikealla puolella_ olevaan sydämeeni. Elämämme oli kahden
ystävän elämää: viileätä, mutta onnellista. Hän lahjoitti minulle pojan
ja tyttären.
Ester peitti silmänsä.
-- Surettaako se sinua, Esterini? -- kysyi kreivi.
-- Ei. Ajattelin vain, että nuo lapsiraukat ovat menettäneet äitinsä.
-- Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille
hyväksi äidiksi.
Ester pudisti surullisesti päätänsä.
-- Minä ymmärrän, -- jatkoi kreivi. -- Jokainen ajatteleva nainen
pelkää tuohon edesvastuulliseen asemaan antautumasta. Juuri sentähden,
että kauan epäröin, pyytäisinkö sinulta tätä, juuri sentähden
viivyttelin käyttämästä heti kohta vapauttani ja rientämästä luoksesi.
Mutta joka päivä on minulle selviämistään selvinnyt, ettei kenestäkään
muusta kuin sinusta voi tulla puolisoa minulle ja äitiä lapsilleni. Älä
pelkää, että hovi tai jalosukuiset sukulaiseni ylenkatseella kohtelevat
sinua. Sinun sielusi aateluus on suurempi kuin heidän. Sinä olet
enemmän jalosukuinen, sinä olet ylevä, jalo nainen: he oppivat sinut
tuntemaan, oppivat kunnioittamaan sinua ja hätätilassa pelkäämään sinun
etevyyttäsi. Ja muutoin minä aion vetäytyä pois hovista. Minä olen
kyllästynyt kaikkeen tuohon ulkonaisen komeuden tavoittelemiseen, jolla
koetetaan salata sisällistä voimattomuutta. Enkä minä ole, Jumalan
kiitos, hattu enkä myssy. Niin, älä sitä kummastele; nuo nimet, joiden
mukaan nyt kaikki merkitään, eivät minulle mitään merkitse. Me muutamme
syksyllä kauniiseen Falkbyhymme, jossa muinoin vietit niin surullisia
päiviä ja jossa nyt olet levittävä siunausta ja iloa ympärillesi.
Sitten kun viimeksi olit siellä, olen minä perinyt rikkaan setäni. Me
voimme nyt elää niin hauskasti kuin haluamme. Eikö niin, Ester, me
tulemme hyvin onnellisiksi!
Ja omiin tulevaisuudentuumiinsa innostuneena Bertelsköld suuteli
hellästi tulevan puolisonsa kättä. Mutta tämä veti sen verkalleen,
miltei vasten tahtoaan takaisin ja sanoi, hetkisen vaiti oltuaan:
-- Vapaa käsi, vilpittömästi tarjottuna, ei ole mikään häväistys, ja
suokaa minulle anteeksi, jos sanani sattuivat toisin, ennenkuin tiesin,
mitä nyt tiedän. Minä kiitän teitä, sillä minä uskon, minä uskon niin
mielelläni teidän hyvää tarkoittavan. Mutta ettekö koskaan ole
ajatellut, että jonkun toisen tahto kuin teidän voisi tulla kysymykseen
tehtäessä tätä liittoa, jonka te jo katsotte niin varmasti päätetyksi
sentähden, että _te_ nyt olette vapaa?
-- Luuletko minun unohtaneen, -- sanoi kreivi, -- että isäsi on kovaa
puuta, jota ei ole helppo taivuttaa? Mutta kun me molemmat yhdessä
häntä rukoilemme, niin hän ei saata meitä vastustaa.
-- Pelkään, ettette vielä tunne häntä. Mutta jos saisittekin hänen
suostumuksensa, jos toiselle annettu lupaukseni ei olisikaan esteeni,
luuletteko meitä olevan _kaksi_, jotka sitä isältäni rukoilemme?
-- Kuinka? Sinäkö, Ester? Sinäkö hennoisit sysätä vapaan, rehellisen
käteni luotasi! -- huudahti Bertelsköld hämmästyksissään, sillä se ei
ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä:
-- Niin se on, -- sanoi Ester tuskin kuuluvasti.
-- Minua onnetonta! huudahti kreivi otsaansa lyöden. -- Hän ei
rakastakaan minua enää!