-- Tahdon kysyä teiltä jotakin, -- sanoi Larsson kapteeni Gastille. --
Milloin te aiotte heretä kerskailemasta?
-- Minä en koskaan kerskaile! -- huudahti kapteeni. -- Toivon menestys
osoittaa parhaiten, kerskailenko?
-- Teillä on aina ollut tuulta purjeissa ja onni matkoillanne. Mutta
huomenna voitte saada vastatuulen ja jonakin kauniina päivänä te voitte
menettää sekä laivan että miehistön.
-- _Minä_ en koskaan saa vastatuulta, _minä_ en voi koskaan joutua
haaksirikkoon, -- vastasi kapteeni Gast hyvin varmasti.
Larsson naurahti ylenkatseellisesti.
-- Sanalla sanoen, minä luulen, että tuo kaikki tyynni on valhetta.
-- Valhettako?
-- Niin, te itse uskotte omia tyhmyyksiänne ja tahdotte sitten syöttää
niitä minullekin.
-- Voisin kyllä sanoa valtiopäivämiehelle jotakin. Voisin näyttää
toteen...
-- Te ette voi mitään näyttää toteen.
-- Voinpa.
-- Ette voi, sanon minä. Te olette narri ja kerskailija, ja semmoista
en tahdo vävykseni.
-- Saanko tyttärenne, jos voin näyttää toteen, että minulla on onni
vallassani? -- kysyi kapteeni vähän aikaa epäröityään.
-- Se olisi onnea onnen päälle. Mutta jos te kaikissa onnistutte, niin
kai onnistutte kosinnassannekin. Minkä näköinen on se kapine, jota te
sanotte onnenne todisteeksi?
-- Siitäpä onkin kysymys, tahdonko näyttää sen.
-- Pitäkää lorukalunne, minä en huoli siitä ja pysyn mielipiteessäni,
että te olette suuri lörpöttelijä.
-- Minä lörpöttelijä!
-- Juuri te.
Kapteeni Gast taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa, pisti useita
kertoja kätensä poveen, mutta veti sen aina heti takaisin niinkuin
olisi sormensa polttanut. Viimein hän sanoi:
-- Lupaatteko, ettette kenellekään ihmiselle puhu siitä, niin sanon,
kuinka asianlaita on.
Juuri tähän tahtoi Larsson tulla. Mutta hän vastasi
välinpitämättömästi: -- Voinhan tuon luvata. Ei se kuitenkaan
ole muuta kuin lirun larua.
-- Se nyt on niin -- kertoi kapteeni vastahakoisesti -- että minä olin
hiukan hunningolla, niinkuin valtiopäivämies tietää...
-- Sen tietää Jumala ja koko maailma -- vastasi Larsson.
-- Silloin sattui niin, -- jatkoi Gast, -- että tuuli kantoi minut
Tukholmassa juomaretkille erään rappiolle joutuneen rentun kanssa
nimeltä Kalle Sager, ja minä join viikon tai pari, kunnes laiva lakkasi
odottamasta. Sen luovin perästä olin juuri kuin loppuni viimeisellä
nikamalla. Olin ryypännyt kaiken taklaasini: lakin, röijyn, liivit,
saappaat, sukat, ja viimein myin paitani pahanpäiväiseen ryyppyyn;
enempää ei tahtonut kukaan siitä antaa. Repaleiset pikipöksyni oli
minulla vielä jäljellä siitä syystä, ettei kukaan huolinut niitä
lahjaksikaan. Mutta silloin oli syksy, ja alkoi olla hiukan koleata
nukkua porttikäytävissä. Kolmeen päivään en ollut syönyt muuta kuin
muutamia pois nakatuita sillinpyrstöjä, jotka poimin maasta Kornhamnin
torilta. En kestänyt sitä tyrskyä, vaan sairastuin. Hyvästi, vanha
pikinahkuri, sanoin minä itselleni; onnea matkalle, taitaa olla
parasta, että nostat ankkurisi ja lähdet näiltä vesiltä. Mutta, kas,
silloin näin unta.
-- Päissäsi, tietysti.
-- Minusta oli niinkuin joku ylhäinen herra olisi tullut luokseni ja
sanonut minulle: Tahdotko elää ja viettää hyviä päiviä tässä
maailmassa? -- Sama se minulle, vastasin minä, olen saanut selkääni
tarpeeksi elämäni päivinä, nyt aion nostaa purjeeni. -- Mutta jos
lupaan tehdä sinut rikkaaksi ja komeaksi? kysyi hän. -- Sepä olisi
hiiden outoa sille, joka imeskelee sillinruotoja, arvelin minä. --
Hyvä, sanoi hän, mene yöllä kello kolmen aikana Mestari Samulin
kujalle, niin saat nähdä. -- Samassa meni hän tiehensä, niin että
ratisi vanhassa vajassa, jossa viluissani makasin, lähellä Skansenin
tullia, jossa hirttopaikka on. Heräsin ja tunsin tulikiven hajua
kajuutassani. Vai niin, ajattelin minä, jos olet niitä miehiäsi, niin
en otakaan pestiä sinulta; ennen menen pohjaan painolastineni.
-- Mutta Gast otti kuitenkin pestin.
-- Makasin, niinkuin jo sanoin, ja palelin kuin märkä koira, hampaat
kalisivat suussani, ja minä jyrsin kuorta haloista; siinä oli
illalliseni. Sitten kuulin Jaakopin kirkontornin kellon lyövän
kaksitoista, lyövän yksi, lyövän kaksi, ja kun se oli puolivälissä
kolme, silloin alkoi kaikkia ankkurikettinkejä repiä ja riuhtoa niin,
etten enää kauemmin voinut pysyä paikoillani. Laskin sumussa ja
pimeässä satamasta ulos, ja ennenkuin aavistinkaan, olin minä Mestari
Samulin kujalla. Kello löi kolme.
-- Ja sitten kolkutitte kapakan oveen?
-- Siellä oli siihen aikaan jonkinlainen siistinpuoleinen kapakka,
jossa suurten herrain palvelijain oli tapana pelata pois herrainsa
rahoja. Sieltä näkyi valoa ikkunaluukun raosta ja tuntui häränpaistin
hajua, mutta minä seisoin ulkopuolella ja ajattelin: istuapa nyt tuolla
sisällä lautasellinen sianlihaa toisella ja maljallinen lämmintä totia
toisella puolella! Juuri siinä seisoessani ja koettaessani ahmia
vatsani täyteen tuota paistinhajua, kuului sisältä kauhea jytäkkä, ja
minä ymmärsin, että siellä tapeltiin. Eikä kestänytkään kauan,
ennenkuin sieltä syöksyi ulos miehiä kiljuen ja kiroillen. Minä kömmin
likimmäiseen porttisuojaan, mutta en ollut siellä seisonut kahtakaan
minuuttia, ennenkuin eräs mies tuli hyökäten perässäni, ja kun hän tuli
kolmen askelen päähän minusta, tuupertui hän maahan kuin siipeen
ammuttu kalalokki. -- Auttakaa minua, huohotti hän, ja samassa
juoksivat muut veijarit ohi, huomaamatta häntä pimeässä. Siihen aikaan
minä olin hiukan helläsydäminen ja minä vastasin heti kohta: olkoon
menneeksi; ja sitten minä yritin kuoria takkini hihoja tapellakseni,
mutta niitä ei tarvittukaan kääntää, sillä minä olin juonut takkini. --
Jo tuli loppu minusta, ähkyi mies, minun seisoessani ja ammentaessani
sadevettä hänen verta vuotavaan päähänsä. -- Vähätpä tuosta, sanoin
minä ja koetin kantaa häntä erääseen kapakkaan, jonka tunsin. Mutta
matkalla vuoti hänestä yhä enemmän verta, ja viimein hän pyysi minua
hinaamaan itsensä Skeppsbron kivilaiturille. Minä kuolen, uikutti hän,
ja se on sinun syysi, sinä kirouksen kapine.
-- Vai niin, -- virkkoi Larsson välinpitämättömästi.
Kapteeni huokasi syvään ja jatkoi:
-- Kuullessani miehen vaikeroivan, tulin ajatelleeksi vajassa
Skanssenin tullin luona tapahtunutta näkyäni ja kysyin, mitä hän
tarkoitti. -- Isännälläni oli eräs onnenkapine, -- puuskutti tuo
onneton, -- jonka hän pudotti eräänä päivänä kamarinsa lattialle.
Seuraavana päivänä minä löysin sen lattian raosta; en antanut sitä
kuitenkaan takaisin, vaan pidin sen päästäkseni yhtä rikkaaksi kuin
isäntäni oli. Ja rikas minusta on tullut ja kaikki minulle onnistuu;
mutta sitten tein sen, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää
onnenkalun, ja niin karkasivat pelitoverini tänä yönä kimppuuni,
voitettuani heiltä kaikki, mitä heillä oli. He ovat lyöneet pullonsa
rikki minun päähäni, ja nyt on loppuni tullut. Mutta ei ikinä ole enää
tuo pahus syntisiä ihmisiä kiusaava, -- sanoi hän, ja samassa aikoi hän
nakata jotakin virtaan, mutta hänen kätensä oli niin heikko, että kalu
putosi alimmalle portaalle, niin että kivet helähtivät. Panin mieleeni
paikan, mihin onnenkalu putosi ja luovailin sen jäljessä, kunnes sen
löysin. Mutta kun koetin herättää miestä kysyäkseni häneltä, mitä ei
saanut tehdä, ettei onneaan menettäisi, niin hän oli jo mennyt kaiken
maailman tietä. Nähtyäni, ettei hän enää liikkunut, tuntui minusta kuin
olisi laine Pohjanmeren vettä selkääni huuhtaissut ja minä nostin
kaikki purjeeni painuakseni pakoon palovartijoita, jotka tulivat
Itäisellä Pitkäkadulla. Ja silloin löi kello neljä aamulla.
Näin puhuttuaan pyyhkäisi kapteeni hikeä otsaltaan, ollen melkein kuin
pahantekijän näköinen, joka vasten tahtoaan on pakotettu tunnustamaan
rikoksensa. Vanhan Larssonin kylmät, viekkaat, läpitunkevat silmät
kammottivat häntä. Hän jo nähtävästi katui, että oli paljastanut
itsensä. Mutta kun se nyt kerran oli tehty, jatkoi hän puolustelevasti:
-- Katketkoot kaikki taljat ja touvit, jos olen tehnyt muuta kuin mitä
kuka kunniallinen mies hyvänsä olisi minun sijassani tehnyt. Olen
korjannut talteen kalun, joka oli jaloissani, enkä sen vuoksi suinkaan
ole ottanut pestiä mustalta kapteenilta. Voinko minä sille mitään, että
siitä alkaen asiani ovat hyvin menestyneet? Samana aamuna minä kohtasin
Skeppsbron sillalla erään vanhan kojutoverin, joka otti minut
laivaansa, antoi minulle vaatteita ja antoi minun syödä vatsani
täyteen, mitä ei ollut tapahtunut kahteen viikkoon. Kun herkesin
juomasta, oli minulla myötäinen tuuli kaikissa purjeissani. Nyt tietää
valtiopäivämies, kuinka asianlaita on, ja nyt voitte hyvällä
omallatunnolla antaa minulle tytön.
-- Annetaan sen asian olla vielä toistaiseksi, -- vastasi Larsson. --
Te olette kertonut minulle tapauksen, mutta kuka takaa, että siinä on
ainoakaan sana totta? Antakaapa tänne se, jota sanotte onnenkaluksenne,
että kerrankin saisin minäkin nähdä, miltä semmoinen näyttää.
Kapteeni nauroi. -- Ei, taattoseni, -- sanoi hän, -- teidän kettunne ei
pure minun hanheani. Ei, ei vanhaa laivarottaa niinkään vain petetä.
-- Mutta ettehän tahtone, että minun pitää näin vain umpipäähän uskoa
sananne tosiksi. Kuka oli se mies, joka lyötiin kuoliaaksi
pelihuoneessa, ja kuka oli hänen isäntänsä?
-- Sitä en tiedä, eikä se kuulu minuun; yö oli pimeä, minun oli
mahdoton tuntea ventovierasta miestä.
-- Mutta te saitte kumminkin kuulla sen seuraavana päivänä. Tukholmassa
puhutaan monesta vähäpätöisemmästäkin asiasta, saati sitten, kun mies
löydetään murhattuna laivarannasta.
-- Vantit ja partuunat! sanon minä. Minä en ole mitään kuullut.
-- Eihän Gast itse liene lyönyt miestä kuoliaaksi?
-- Kuulkaapa, valtiopäivämies...
-- Hiljaa, minä en sano mitään, minä vain kysyn kaikessa ystävyydessä.
Ette siis tiedä ensinkään mitään muuta miehestä tai hänen isännästään?
-- En mitään, johan olen sen sanonut.
-- Vannokaa se!
-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja ruumiin puolesta,
en minä tiedä siitä asiasta mitään sen enempää kuin minkä jo olen
sanonut.
Larsson naurahti tavalla, joka toisesta ei ollut mieleen. -- No, --
sanoi vanhus, -- koska Gast on kertonut minulle sadun, niin minä kerron
teille vuorostani toisen. Oli kerran jossakin Saksanmaalla noita, joka
rupesi muuttamaan nauriinvarsia prinsseiksi ja ritareiksi. Nämä
ylhäiset herrat ylvästelivät jonkin aikaa kaikessa komeudessaan, mutta
kun kaikki varret alkoivat syksyllä lakastua, kiristyivät nuo ylhäiset
herratkin, jotka eivät muuta olleet kuin nauriinvarsia, ja laihtuivat,
kunnes heistä ei ollut jäljellä muuta kuin nuo kauniit vaatteet. Näin
on teidänkin laitanne, Gastiseni. Paholainen otti teidät ylös teidän
maatessanne kuin riepu katuojassa, ja puki teidät ihmiseksi, mutta kun
aika on tullut, ottaa tuo antaja omansa takaisin, ja ihmisestä tulee
jälleen ihan sama repale eli nauriinvarsi kuin mikä hän oikeastaan on.
Gast sanoo tarvitsevansa vain ojentaa tyhjän kätensä ilmaan, vetääkseen
sen kultaa täynnä takaisin. Katsokoon hän tarkoin eteensä: se kulta ei
ole muuta kuin lakastuneita lehtiä.
Kapteeni näytti alakuloiselta, kaivoi povitaskustaan nahkakukkaron ja
pudisti sen sisällön pöydälle. Sieltä ei tullut lakastuneita lehtiä,
sieltä tuli kirkkaita Hollannin tukaatteja, ja hän huusi riemuiten: --
Miksi näitä sanotte?
-- Minä sanon niitä syntirahoiksi, -- vastasi Larsson kylmästi. --
Vielä on nauriinvarsi vihreä, mutta se on madonsyömä juureltaan. Minä
tahdon auttaa muistianne, sillä minä olin siihen aikaan Tukholmassa.
Tuota murhattua miestä ei oltu ainoastaan päähän lyöty, vaan sen
lisäksi vielä kuristettukin. Huomatkaa, mitä sanon: kuristettu.
Kapteeni kalpeni. -- Sitä en ole koskaan kuullut, -- änkytti hän.
-- Murhattu mies, -- jatkoi Larsson, -- oli ranskalainen, nimeltä
Baptiste, ja hän oli ollut kamaripalvelijana presidentti, kreivi
Bertelsköldillä, joka edellisenä vuonna ensin tuli sokeaksi ja sitten
hulluksi, kun kadotti tuon onnenkalun.
-- Niinkö? -- kysyi kapteeni sammaltaen.
-- Niin se oli, -- jatkoi vanhus taipumattomasti. -- Ja onnenkalu, jota
Gast nyt kantaa kaulassaan, on pieni kuparisormus, joka on kulkenut
perintönä Bertelsköldin kreiveillä. Siitä kuulutettiin kirkoissa, että
löytäjä saisi 500 talaria löytöpalkkaa, mutta ei ketään ilmaantunut.
Tahdotteko tietää vielä jotakin?
-- En, sanoi kapteeni ja aikoi poistua.
-- Kuulkaa kumminkin vielä yksi asia, jonka voitte panna mieleenne.
Tiedättekö, mikä se on, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää
onnensa? On eräs vanha taikauskoinen tarina, joka kertoo, että sormus
tuo onnea muassaan jokaiselle, joka sitä kantaa, mutta ainoastaan niin
kauan, kun hän ei vanno väärää valaa.