Sill'aikaa, kun uskolliset vaasalaiset hurrasivat luullulle
kuninkaalleen, oli valtiopäivämies Larsson vetäytynyt omaan kamariinsa
ja levähti siellä tunnin ajan, sillä hän oli vanha, ja tuo juhlallinen
puhuminen oli häntä väsyttänyt. Luonto vaati omansa takaisin tältäkin
tarmokkaalta mieheltä, jota ei mikään näyttänyt voivan lannistaa. Hän
ei mielellään näyttänyt ihmisille yhä enenevää raihnaisuuttaan; ei
kukaan tiennyt, kuinka väsyneenä ja rauenneena hän lepäsi kovalla
vuoteellaan. Ainoa, joka tässä ja kaikessa muussa nautti hänen
täydellistä luottamustaan -- hänen tyttärensä Ester -- oli tällä
kertaa, naimistuumasta säikähtyneenä, vasten tavallisuutta jättänyt
hänet yksin.
Tämä teki vanhuksen äreäksi ja katkeraksi. Hän tunsi itsensä
yksinäiseksi ja hylätyksi -- hän, joka kaiken elinaikansa oli luottanut
omiin voimiinsa ja ollut aina mies yksin kantamaan niin monta murhetta.
-- Herra, -- huokasi hän, -- ota pois palvelijasi täältä; hänen
omaisensa ovat hänet hylänneet. Vanha, kuivettunut honka hän on,
vanhuuttaan kaatunut tuulettomaan metsään, eikä kelpaa enää
rakennuspuuksi mihinkään tässä maailmassa. Välinpitämättöminä seisovat
kasvavat puut ja vahvat rungot hänen ympärillään; hän näkee nurmen
vihannoivan ja kukkasten puhkeavan laaksossa, mutta sammalta kasvaa
hänen ytimelleen, ja hän lepää kuivettuneena lakastuneine oksineen,
rytöpuuna ihmisten tiellä.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja hänen tyttärensä astui sisään. Hän oli
kalpea ja itkettynyt, mutta vanhus ei sitä huomannut; hän oli itsekäs
mies, oli kaikkina aikoina ajatellut _omaa_ täydellisyyttään, _omaa_
lujaa, rehellistä tahtoaan, _omia_ surujaan ja vaivojaan, ja kaikessa
siinä jalossa, mitä hän oli ajatellut, kaikessa hyvässä, mitä hän oli
maansa, sukunsa ja lastensa eduksi vaikuttanut, kaikessa siinä oli
hänen sydämensä salainen peili kuitenkin näyttänyt hänelle hänen oman
kuvansa.
-- Kuinka on laitanne? -- kysyi Ester lempeästi, hän, joka nyt eli
ainoastaan muiden onnen vuoksi.
-- Lopen kulunut -- hyödytön -- unohdettu kuin vanha työhevonen, joka
ei parempaa ansaitse kuin että häntä kurikalla otsaan isketään, ettei
enää rehuja kuluttaisi ja ottaisi muilta tallisijaa, -- vastasi isä
äreästi.
-- Minä luulin sen tehneen teille hyvää, kun näitte, kuinka
kaikki teitä kunnioittavat ja ovat kokoontuneet tänne teidän
syntymäpäiväksenne, -- sanoi tytär.
-- Minua kunnioittavat? Niin, saadakseen periä jonkin repaleen. Mutta
siinä he pettyvät. Täällä ei ole enempää kuin minkä Lauri tarvitsee --
ja sinä, tyttö. Sinä juokset pois vanhan isäsi luota sill'aikaa, kun
hän sinua ajattelee.
-- Antakaa anteeksi, isäkulta! Minua niin peloitti -- minua niin
suretti se, mitä äsken sanoitte.
-- Lauri tarvitsee varoja viljakauppaa varten, -- jatkoi ukko,
huolimatta kuunnella Esterin vastausta. -- Ilman rahaa hän ei voi
liikkua, ja tilinpäätös osoittaa, että me taas olemme saaneet tappiota.
Toivo yksinään purjehtii rahaa taloon; Gast, eikä kukaan muu, munii
kultaa. Mutta kuta enemmän Toivo ansaitsee, sitä enemmän täältä vuotaa
ulos toisia teitä. Muut kapustat joutuvat haaksirikkoon toinen toisensa
perästä, tervan hinta alenee, voin hinta laskee, ja me häviämme
talonpoikain kanssa tekemissämme kaupoissa. Minä sanon sinulle, Ester,
tässä ei kelpaa ruveta taloa jakamaan. Kaikki, mitä minulla on, sen
olen itse ansainnut; minä annan sen kenelle tahdon. Lauri sen tulee
saamaan; testamenttini on tuolla rauta-arkussa. Bertel on kirkkoherra,
hän voi hoitaa itsensä, ja sinä, Ester, saat kunnon myötäjäiset
sentähden, että olet hoitanut vanhaa isääsi. Muutoin saat sinäkin
ajatella tulevaisuuttasi, lapseni, ja sentähden tahdon, että vihdoin
viimeinkin menet naimisiin. Sinä olet jo vanha tyttö; on jo aika, että
saat kelpo miehen.
-- Minä tyydyn isäni tahtoon, -- vastasi Ester nöyrästi. -- Yksi tunti
-- tai oikeammin muutamat sanat -- olivat muuttaneet hänen mielensä.
Mikä vastikään oli näyttänyt hänestä onnettomuudelta, siitä oli nyt
tullut hänelle pelastus.
-- Hyvä on, -- sanoi isä, ikäänkuin ei muusta olisi voinut olla
puhettakaan. -- Kutsu tänne Benjamin; minä tahdon tehdä tilini tämän
maailman kanssa, enkä jouda vitkastelemaan.
Penna tuli.
Vanhus oikaisi selkänsä eikä hänessä näkynyt enää merkkiäkään vanhuuden
raihnaisuudesta. -- Poikani, -- sanoi hän arvokkaasti, me olemme
eläneet pitkällisessä vihollisuudessa ja se on ollut synti Jumalan ja
ihmisten edessä. Se on nyt, Jumalan kiitos, loppunut, ja koska minä
muuten tiedän sinut kunnolliseksi ja kelpo mieheksi, niin kysyn sinulta
vielä kerran; tahdotko sanoa minua isäksi ja ottaa tyttäreni Esterin
vaimoksesi?
Penna oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan osaa ajatella kovin
pitkälle omin päinsä. Hän katsoi jäykästi tuohon arvokkaaseen äijään,
katsoi sitten kukoistavaan ja kauniiseen naiseen, jota hänelle
tarjottiin ja vastasi, vähän aikaa aprikoituaan, miehevästi: _tahdon_.
-- Anna hänelle kätesi, lapseni, -- sanoi ukko. -- Niin -- nyt olette
kihlatut. Minä annan tyttärelleni pitovaatteita, liinavaatteita,
täydellisen huonekaluston, kuusi lypsävää lehmää, sata tynnyriä suoloja
ja neljätuhatta talaria myötäjäisiä. Tyydytkö siihen?
-- Tyydyn, -- vastasi Penna. -- Kyllähän hän oli toivonut saavansa
paljon enemmän, mutta ei rohjennut antaa kieltävää vastausta.
-- Sitäpaitsi, -- jatkoi Larsson, -- on minulla Hampurin pankissa
talletettuna kymmenen tuhannen talarin pääoma, josta jälkeläiseni
suoraan alenevassa polvessa saavat kantaa korot, jos voivat todistaa
olevansa suurimmassa puutteessa. Mutta muutoin pitää tämän pääoman
kasvaa korkoa korolle sata vuotta siitä päivästä lukien, kun rahat
talletettiin, jolloin se on käytettävä sillä tavoin kuin
testamentissani on määrättynä. Lupaatko, ettet tästä kohdasta etkä
muistakaan testamentin säädöksistä nosta mitään riitaa ja rettelöä?
-- Lupaan, -- vastasi Penna.
-- Uskon sanoihisi niinkuin kunnon miehen, -- sanoi vanhus. -- Ole hyvä
mies vaimoasi kohtaan, Benjamin; hän on kelpo nainen kaikissa
askareissaan, ja sydän hänellä on kuin kullasta. Ettei olisi mitään
salattua välillänne, tulee minun sanoa sinulle, että hän nuoruudessaan
oli joutua erään ylhäisen herran pauloihin.
-- Isä hyvä! -- puuttui Ester puheeseen.
-- Minä sanon, -- jatkoi vanhus, -- että hän on ollut lankeamaisillaan
ja minulle suuren surun tekemäisillään, mutta Jumalan kiitos, hän on
päässyt siitä kunnialla, ja minä annan hänet sinulle puhtaana ja
tahratonna. Et koskaan saa sanoa hänelle siitä pahaa sanaa! Hän ei ole
sittemmin enää nähnyt viettelijäänsä ja hän kiroaa häntä sydämessään.
Ester peitti kasvonsa käsiinsä.
-- Nyt tiedät, mitä sinun tulee tietää, -- sanoi Larsson, -- ja nyt on
kaikki selvillä meidän välillämme. Mene nyt poikani; Jumala siunatkoon
teitä. Mitä siihen tulee, että olette orpanukset, niin hankin teille
kuninkaan oman luvan avioliittoonne. Tulevana sunnuntaina teidät
kuulutetaan Vaasan kirkossa, ja kaksi viikkoa sen jälkeen ovat häänne,
jos elän niin kauan.
Penna, joka tämän selityksen alussa oli seisonut silmät selällään,
näytti olevan tyytyväinen ja tahtoi nyt esiintyä rakastettavana
sulhasena. Hän tiesi kyllä, -- sanoi hän, -- että ukkovaari asettaisi
kaikki oikein päin. Myös tiesi hän, ettei Ester ollut mikään
kaupunkilaisvauva, vaikka oli saanutkin vähän enemmän oppia kuin hänen
tuleva miehensä, ja hän tulisi kyllä viihtymään Perttilän uudessa
tuvassa. Hänen mielensä tulisi kyllä käymään hyväksi hänen
katsellessaan niitä kahtatoista kaunista lehmää, jotka olivat
niin lihavia, että karva kiilsi, ja nyt niitä tulisi olemaan
kahdeksantoista, ja maitohuone siellä oli myös ja uudet koreat hyllyt
ja hulikat, ja sitten hän saisi ajaa Pokella, jonka vertaista ei ole
koko Suomessa, sillä Poke on unkarilaista rotua, sen kantaisän nimi oli
ollut Bogatir; ja hän saisi ratsastaa milloin haluttaisi, se olisi
mieleen Pennasta, joka oli ollut husaarina. Tuota ylhäistä herraa
Esterin ei tarvitsisi pelätä; herra kyllä kavahtaisi vanhaa husaarin
sapelia, joka ei vielä ollut tuppeensa ruostunut. Sitten Penna
kertoilisi hänelle kaikki merkilliset, Unkarin aroilla kokemansa
nuoruudenkikkailut ja kertoisi suuresta Eugen-prinssistä ja... Niinpä
niin, heidän onnestaan ei tulisi muuta puuttumaan kuin että Penna vielä
kerran saisi nähdä entisen rakkaan herransa kreivi Bertelsköldin, ja
kutsua hänet häihinsä. -- Mitä appi siihen sanoo?
Larssonin harmaat kulmat rypistyivät tuimiksi. -- Tyhmää lorua! --
vastasi hän.
Penna loukkautui mielessään. Niin tyhmää se ei suinkaan ollut, arveli
hän, koska kreivi oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja
koska hän oli ollut hyvä herra, jota Penna oli uskollisesti palvellut
kahdeksan vuotta.
-- Jumalan kiitos, että se herra on toisella puolen meren, muuten
saattaisit tehdä suuremman tyhmyyden kuin itse voit käsittääkään, --
sanoi Larsson.
-- Niin, -- sanoi Penna pelkäämättä, -- jos kreivi sanoo minulle:
Istvan -- sillä se oli nimeni siihen aikaan -- Istvan, tuossa on meri,
hyppää siihen, poikaseni! -- niin saa appi olla varma siitä, että
paikalla hyppään. Ja jos hän sanoo minulle: Istvan, sinä voit antaa
minulle Perttilän talon ja taas ruveta minun ratsurengikseni ja ruokota
minun Bogatiriani, sillä sitä ei osaa kukaan muu tehdä niinkuin sinä,
ja se ymmärtää, kun sinä vihellät ja tulee tulista laukkaa luoksesi,
vaikka olisi sinusta penikulman päässä, niinkuin kerran tapahtui
Vähäkyrön metsässä -- niin, appi, silloin vastaan minä: ottakaa kaikki
ja minut päällisiksi! Semmoista herraa ja semmoista hevosta en saa enää
ikinäni!
-- Mutta jos hän sanoo sinulle: Istvan, anna minulle vaimosi! -- jatkoi
vanhus, terävästi katsoen häneen.
Penna käsitti tämän hienoksi leikkipuheeksi, vilkutti viekkaasti
silmiään ja sanoi: -- Ei minun herrani pahimpia ollut. Mutta jos hän
sattuisi sanomaan siihen suuntaan, tietääkö appi, mitä siihen
vastaisin?
-- Sinä vastaisit: tietäkää huutia!
-- Ei, minä lataisin vanhan ratsupistoolini kahdella pienellä luodilla,
pistäisin sen herrani käteen ja sanoisin hänelle: tässä on minun
vaimoni -- ottakaa hänet, mutta ensin ampukaa minua otsaan; silloin on
kaikki niinkuin olla pitääkin.
-- Se on koiran uskollisuutta eikä vapaan miehen! -- ärjäisi vihastunut
vanhus. -- Ja mokomalle orjalleko minä annan tyttäreni! Mutta ...
olkoon niin. On vielä yksi, jolla myös on sananvaltaa siinä asiassa, ja
se on sinun vaimosi, Benjamin! Tiedätkö, mitä hän vastaisi? Hän astuisi
teidän molempain väliinne ja antaisi luotisi sattua omaan rintaansa.
Olenko sinut ymmärtänyt, tyttäreni?
Ester nyökäytti surullisesti päätänsä.
-- Niinpä saat olla huoleti, -- vastasi Larsson. -- Semmoista ei toki
Jumalan avulla tulle koskaan tapahtumaan. Menkää, lapseni, ja rukoilkaa
Korkeinta joka päivä, ettei hän johdattaisi teitä kiusaukseen.
Kihlatut menivät. -- Sukuni ei ole pilautuva, -- mutisi Larsson
itsekseen.
Kohta sen jälkeen astui kapteeni Neptunus Gast sisään.
Hän oli koreaksi puettu ja kukoistava, jommoisena vast'ikään näimme
hänet harjoituspaikalla, ja kopeaa itseensä tyytyväisyyttä osoitti
hänen kömpelö käytöksensä.
-- Vaari Larsson ... aloitti hän jonkinlaisella juhlallisuudella.
-- Mitä nyt? -- sanoi vanhus tylysti. -- Onko Toivo valmis
purjehtimaan, tahtooko Gast muonaa? Menkää Lauri-poikani luo, hän
hoitaa asioita. Mutta älkää vast'edes syöttäkö laivaväelle ummehtuneita
ryynejä, eltaantunutta voita ja homehtunutta leipää. Gastin pitäisi
itsensä parhaiten tietää, että merellä tarvitaan kelvollista ravintoa.
-- Herra valtiopäivämies! -- aloitti kapteeni uudestaan.
-- Mitä nyt? -- ärjäisi taas vanha porvariskuningas. Milloin minusta on
herra tullut, minusta? -- Kunniallista Porvaria sanottiin silloin vielä
tavallisesti _vaariksi_ ja hänen vaimoaan _muoriksi_.
-- Ei olekaan nyt Toivosta puhe -- tai oikeammin sanoen _minun_ Toivoni
on nyt valmis purjehtimaan! -- jatkoi kapteeni, kooten kaiken
rohkeutensa. -- Vaari on kenties huomannut, että minä kotvan aikaa olen
luovaillut erään ihmisen vanavedessä. Ja nyt minä tulen kosimaan
kunnioitettavaa ja siveätä neitsyt Esteriä ja anomaan häntä
aviovaimokseni, siihen on minulla varoja.
-- Vai niin -- sanoi Larsson kuivasti. -- No, siispä saatan vastata
teille yhtä lyhyesti, että saatte ajaa mokomat houreet mielestänne
vanhoilla päivillänne. Ei kelpaa, että paikattu pikiröijy rupee
tyttöjen narriksi.
-- Minä sanon, että siihen minulla on varoja, -- jatkoi kapteeni
pelästymättä. -- Ja koska tiedän vaari Larssonin pitävän äyristä
kiinni, niin saatte merkitä lastikirjaan, että minussa on miestä
ostamaan Toivo ja kaikki teidän laivanne lasteineen päivineen, ja jos
ette usko minua, niin näytän teille velkakirjani ja nassakkani
hollantilaisine kultalintuineen, ne kilahtavat hiukan paremmin kuin
teidän rahamerkkinne, vaari Larsson. Sentähden huudan: priki, ohoi!
-- Kiljukaa merellä, mutta pitäkää suunne kiinni täällä sisällä. Ei
kannata vanhoja variksia ruudilla ampua. Tyttäreni on toisen morsian
tästä päivästä alkaen, ja hänen miehekseen tulee Benjamin Perttilä.
-- Väkipyörät ja plokit! Ajakaa se koira ovesta ulos, ennenkuin
kadutte, vaariseni! Minä olen pestannut tytön ja minä otan hänet
mukaani! -- karjui kapteeni.
-- Mies! Tiedätkö, ketä puhuttelet?
-- Tiedän kyllä, tiedän, että puhuttelen miestä, joka saa kiittää minua
kaikesta, mitä hänellä nyt on ja joka ilman minua on vajaassa vuodessa
laivarottaa köyhempi. Kirjoittakaa lastikirjaan, vaari Larsson, että
kaikki teidän onnenne riippuu minusta. Ilman minua menevät kaikki
asianne hiiteen. Mutta minun kädessäni on onni, ja minä voin tehdä
teidät vielä seitsemän kertaa rikkaammaksi kuin olette.
Kaikessa tässä oli jotakin totta, joka pani vanhuksen miettimään ja
saattoi hänen tuleen syttyneen vihansa hiiltymään. Hän ei peräytynyt,
mutta ei tahtonut myöskään teurastaa kukkoa, joka muni hänelle
kultamunia. Hän jatkoi sentähden, antamatta hävyttömän palvelijan
huomata voittoansa.
-- Onni ja onnettomuus ovat Herran kädessä. Ja minä neuvon Gastia
pitämään suurta suutaan pienempänä. Minua te ette voi peloittaa
kerskauksillanne; mutta te voitte saada viskaalin niskoillenne, sillä
yksinkertainen kansa sanoo teidän lupautuneen paholaiselle, ja laissa
on kirjoitettu, että noituus rangaistaan kuolemalla. Teidän oma
laivaväkenne on valmis tekemään kanteen teitä vastaan siitä, että yksi
mies on aina hukkunut joka matkallanne, ja nyt viimeksi Aabraham
Långvik, jota he sanoivat Långpytsiksi. Väistäkää vihuria, mies,
ennenkuin otatte vettä sisään tuulen alta.
-- Minäkö huolisin siitä, mitä ihmiset sanovat! Minäkö huolisin siitä,
mitä laki tuomitsee! Minä purjehdin kaikissa tuulissa. Minä purjehdin
matalikkojen ja luotojen yli, joihin kaikki muut laivat ovat särkyneet.
Minä kuljen kuivin jaloin meren yli. Minä ojennan käteni tyhjään ilmaan
ja vedän sen takaisin kultaa täynnä! Minuun ei tohdi kukaan koskea; jos
joku koskee minuun, niin hän on hukassa; jos hän puhuu pahaa minusta,
niin hänen loppunsa on tullut. Vanha Petterson tarttui minua rintaan ja
suistui laivasta Itämereen. Kajuutanvahti matki minua, ja seuraavana
päivänä söi hän rotanmyrkkyä. Långpyts sepitti minusta valheellisia
juttuja ja sai kanuunan palasen otsaansa. Kaikki onnistuu minulle;
kahden vuoden kuluttua ostan Vaasan ja siirrän sen Palosaareen. Minä
voisin anastaa teidän talonne ja kaikki mitä teillä on, mutta mastot ja
märssyt! käy säälikseni niin kunnon miestä kuin te olette ollut, ja
sentähden pyydän vain tytärtänne ja teen teistä kaikkien porvarien
keisarin, sen sijaan, että tähän asti olette ollut vain paljas
kuningas.
Hän vaikeni ja koetti tarkastaa sitä vaikutusta, minkä luuli tehneensä.
Mutta vanhasta porvariskuninkaasta oli mahdoton saada selkoa. Ei
liikahtanut ainoakaan piirre hänen kasvoissaan, vaikka kyllä jokainen,
joka tunsi hänet tarkemmin, olisi voinut sanoa, että hän aikoi
viekkaudella voittaa tuon vaarallisen miehen.