Yhtä hämmästyksissään kuin hänelle luvattu morsiamensa, tapaili kunnon
Penna pitkiä niskakarvojaan, kiskoakseen sieltä vastauksen sedän
odottamattomaan ja imartelevaan tarjoukseen, kun samassa saapui
sanantuoja, ilmoittaen kahdelle nuorimmalle Larssonille, jotka
kuuluivat porvariston ratsuväkeen, että heidän heti kohta tuli
kiiruhtaa harjoituksiin Korsholman luo. Syntyi liikettä kokoontuneessa
joukossa, mutta kukaan ei tohtinut poistua, ennenkuin porvariskuningas
näki hyväksi lopettaa kokouksen. Tämä sattuma pelasti Esterin ikävästä
pulasta, niin ettei hänen tarvinnut istuvan oikeuden edessä nousta
kapinaan yksinvaltaista isäänsä vastaan eikä kaikkien kuullen antaa
orpanalleen rukkasia.
Porvaristolla oli siihen aikaan sekä ratsu- että jalkaväkeä ja se oli
niistä hyvin ylpeä. Nämä molemmat joukko-osastot kilpailivat jalosti
keskenään sotaisissa harjoituksissa. Ratsastajat koettivat uupumatta
totuttaa siivoja työkonejaan etäiseen ryhtiin, saada niitä pysymään
rintamassa ja opettaa niitä astumaan torvensoittajan ja rumpalin tahdin
mukaan, mutta erittäinkin he tekivät kaiken voitavansa, etteivät
hevoset jossakin äkkipyöräyksessä karkaisi takaisin Larssonin, Bladhin
tahi Blomin pihoihin, tai ryöstäytyisi portista sisälle johonkin
viettelevään läheiseen kapakkaan, jossa konit olivat jokapäiväisiä
vieraita. Jalkaväki puolestaan puhkui ja hikoili kesähelteessä kiväärin
painon alla, ja sillä oli synnynnäiset vaikeudet voitettavana, kun tuli
erottaa oikea puoli vasemmasta tai nostaa kankeita sääriä niin
korkealle kuin vaadittiin alamaisen innon ja kuuliaisuuden
osoittamiseksi. Kaikki olivat kumminkin mieheviä mielestään noissa ihan
uusissa vaatteissaan, joitten valmistamisessa täksi suureksi päiväksi
räätälit olivat nähneet uskomattomia vaivoja ja joita kaupungin tytöt
ihailivat kuin korkeinta sotaista komeutta. Voihan olla, että päivän
iloa hiukan häiritsi ratsu- ja jalkaväen välinen keskinäinen kateus,
mikä ilmeni siten, että kumpikin puoli tuon tuostakin nakkeli
kompasanoja ohi mennen toisilleen, mutta mitäpä tuosta. Vaasan poikia
ei oltu vielä silloin sankarirunoissa ylistetty; mutta mahdollista on,
että senkin ajan pojat äksyistä hevosistaan ja kankeista koivistaan
huolimatta olisivat tarpeen tullessa kyenneet kunnostautumaan.
Ester Larsson oli käyttänyt tilaisuutta pakoon pujahtaakseen. Hän oli
mennyt muiden muassa Korsholman valleille ja katseli kokonaan muuta,
ajatellen näitä merkillisiä sotaharjoituksia, kun käheä ja
epämiellyttävä ääni virkkoi ihan hänen korvansa juuressa: -- Kaunis
ilma tänään, neitsyt Larsson!
Ester kääntyi päin ja tunsi kapteeni Neptunus Gastin, jolla oli
mahdottoman iso röyhelö rinnassa, kukkia hatussa ja monenlaisia muita
helyjä yllään, niin että hän oli kuin juhlatilaisuutta varten
koristettu keularaaka. Ester inhosi kapteenia, mutta nykyisessä
asussaan oli tämä siihen määrin hullunkurinen, että Ester remahti
nauruun, jota hän ei ensinkään huolinut salata.
Kapteeni Gast luuli tämän merkitsevän, että hän oli tehnyt miellyttävän
vaikutuksen, ja jatkoi vastausta odottamatta: -- Mastot ja märssyt,
kuinka kuningas on mielistyvä Vaasaan tänä päivänä.
-- Niin, varsinkin kun saa nähdä Gastin -- vastasi Ester ja kääntyi
selin.
Kapteeni siirtyi askelen lähemmä ja jatkoi samaan tapaan: -- Kunpa hän
ei vain saisi teitä itseänne kiikariinsa; niinhän te olette korea kuin
vastamaalattu keulakuva.
-- Se on isän syntymäpäivän vuoksi, jos välttämättömästi tahdotte
tietää, -- vastasi Ester yhä selin ollen.
-- Isän? -- jatkoi hänen ahdistelijansa. -- Tiedättekö, punaisin
ruusunnuppuseni, että minä olen purjehtinut teidän vanavedessänne aina
siitä asti kuin tulin kotiin, ja minulla on teille mitä keltaisinta
Tukholman kultaa. Minä koristan teidät komeilla viireillä kannesta
mastonhuippuun saakka, kun vain osoitatte pienintäkin myöntymystä.
-- Mitä nyt? -- vastasi Ester närkästyen. -- Enkö ole sanonut teille,
ett'ette koskaan saa loruta mokomia tyhmyyksiä.
-- Jos painaisin mieleeni kaikki neitojen laverrukset, olisi laivassani
liiaksikin lastina höyheniä ja untuvia. Jos ette tahdo minua, niin
näyttää kompassinne hulluun suuntaan, neitoseni; ei virta minua sentään
väärään vie. Teidät pitää minun kumminkin saada, maksoi mitä maksoi, se
on nyt kerta laivakirjaan kirjoitettu; nyt olen valmis purjehtimaan, ja
nyt lasken suoraan isää kohti, kosimaan.
-- Laskekaa kiviin ja kallioihin, niinkuin teitte Santahaminan luona!
-- vastasi Ester ylenkatseellisesti. -- Ennenkuin Gast minut saapi...
Hän keskeytti lauseensa. Muuan ratsuväen hevosista, joka oli kannuksiin
tottumaton, oli heittänyt ratsastajansa maahan ja karkasi pillastuneena
kenttää pitkin heitä kohti.
-- Sanokaa, mitä minun pitää tekemän saadakseni teidät? Minä teen
vaikka mitä! -- vakuutti omahyväinen kosija.
-- Istukaa tuon hevosen selkään, joka tulee tuolta, ratsastakaa kotiin
isäni luo; pyytäkää minun punaista kaulahuiviani ja olkaa ennen
kymmenen minuutin kuluttua täällä jälleen! -- vastasi Ester
pilkallisesti.
Ester oli varma siitä, että tuo vanha juopottelija ei ikinä uskaltaisi
hevosen selkään kiivetä. Kapteeni oli kuitenkin heti paikalla valmis,
tarttui hevosen riippuviin ohjiin kiinni ja taisteli vastaan, kunnes
sai sen seisahtumaan.
-- Antakaa olla, te taitatte niskanne! -- huusi Ester, joka jo katui
ajattelemattomuuttaan. -- Merimies hevosen selässä on kauhistus
Herralle!
Mutta kapteeni Gast oli jo kiivennyt satulaan, melkein niinkuin hän
olisi johonkin märssyyn kiivennyt. Ennenkuin kukaan edes aikoikaan
häntä estää, lensi hän tiehensä täyttä neliä, riippuen kuin säkki
hevosen selässä, nenällään satulassa ja pitäen molemmin käsin
satulannupista kiinni. Kiljunaa ja naurua kuului katselijain joukosta.
-- Nyt se menee sinne, jonne sen kerta on mentävä! -- huusivat
muutamat, sillä se usko oli yleinen, että kapteeni Gast oli lupautunut
paholaiselle.
-- Saadaanpa nähdä, että se, joka on auttanut häntä vastatuulessa
Vargön riuttain yli,[17] auttaa hänet eheänä hevosenkin selästä! --
huusivat toiset.
Esteriä kauhistutti. Hän oli aikansa taikauskon alainen ja hänestä
tuntui, niinkuin hän uhkamielisesti olisi kiusannut pahoja haltioita ja
ajattelemattomalla lupauksella sitoutunut mieheen, jonka paljas nimikin
jo häntä kauhistutti. -- Juokse, Eerikki, juokse! -- kuiskasi hän
lukiolaiselle, joka seisoi hänen vieressään. -- Riennä kotiin meille,
ja sano Jumalan tähden, ettei kukaan saa antaa Gastille minun punaista
huiviani.
Eerikki juoksi.
Samassa syntyi hälinää, joka etelätullista levisi aina Korsholman
valleille asti. -- Kuningas tulee! Kuningas tulee! -- kuului kaikkien
huulilta.
Vaunut ajoivat kaupunkiin. Se oli maaherra, joka ajoi edellä,
ottaakseen vastaan hänen majesteettinsa residenssin portilla. Hänen
rinnallaan istui ylhäinen, komean näköinen herra. Kansa päätteli, että
se oli maan isä itse, ja alkoi hurrata. Maaherra tervehti ja viittaili,
hänen seuralaisensa tervehti ja viittaili joka haaralle, niinkuin
hänkin. Kansa hurrasi yhä hurjemmin, tunkeutui tielle, niin että
vaunujen täytyi pysähtyä, ja alkoi riisua hevosia, vetääkseen vaunuja
maaherran asuntoon.
Virta vei Ester Larssoninkin mukanaan ja kohta hän oli vain muutaman
askelen päässä vaunuista. Turhaan huusi maaherra, että tämä oli
erehdys, ja että hänen majesteettinsa vasta illalla saapuisi. Häntä ei
kuultu, vaahtoiset hevoset riisuttiin, kansa oli hurjana ihastuksesta,
satoja käsiä ojentui yht'aikaa vetohihnoihin tarttuakseen. Kaikki tämä
tapahtui muutamissa minuuteissa. Ei kukaan huomannut, että Ester
Larsson oli vajonnut voimatonna katuvierellä olevalle hirsiläjälle.
Nyt hyppäsi tuo outo herra alas vaunuista, tunkeutui väkijoukon läpi,
sysäsi syrjään muutamia tanakoita merimiehiä, jotka välttämättömästi
olisivat tahtoneet nostaa hänet olkapäilleen, ja seisoi samassa tuon
uuvahtaneen tytön vieressä. -- Rohkeutta Ester! -- kuiskasi hän äkisti.
-- Tästä päivästä alkaen voi ainoastaan kuolema meidät erottaa!
Ester kuuli jokaisen sanan, ja ne sattuivat kuin puukonpistot hänen
sydämeensä, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. Eikä siihen ollut
aikaakaan, joukko tunkeutui päälle, maaherra läheni, tarttui
seuralaistaan käsipuoleen, ja niin kävelivät molemmat -- sitten kun
kansa viimeinkin oli saatu huomaamaan erehdyksensä -- ilman sen enempiä
esteitä, väkijoukon heitä yhä ällistellessä, Korsholmaan.
Nyt vasta Ester tointui. Hän oli taas nähnyt hänet, jonka tähden hän
niin kauan oli kärsinyt petettynä, unohdettuna ja hylättynä. Hän oli
tuntenut kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin; hän se oli, hänen olivat
nuo kauniit, lempeät, siniset silmät -- nuo silmät, jotka samalla
voivat olla niin petolliset! -- hänen oli tuo ennen muinoin niin armas
ääni -- hänen nuo huulet, jotka niin hyvin osasivat valehdella ikuista
rakkautta! -- ja hän oli kehoittanut Esteriä rohkeuteen, oli sanonut,
että vain kuolema nyt voisi heidät erottaa -- hän, joka oli pettänyt ja
jo ammoin aikoja sitten oli toiseen puolisoon sidottuna! Oliko tämä
pilkantekoa? Oliko tämä teeskentelyä? Ester ei tiennyt sitä, mutta
kumpikin mahdollisuus tuntui hänestä musertavalta. Mutta oli miten oli
-- äärettömän julmaa se kumminkin oli, ja Ester tunsi, että nuo sanat,
jos ne vielä toistamiseen lausuttaisiin, ehdottomasti tuottaisivat
hänelle kuoleman.
Hän tahtoi rientää kotiinsa, mutta hänen tiellään seisoi nyt kapteeni
Gast, heiluttaen riemuiten kädessään hänen punaista huiviansa.
-- Tässä on huivi, neitoseni, -- huusi hän, -- ja minä otan kaikki
tässä seisovat sen todistajiksi, että kello oli neljännestä yli
yhdeksän, kun lähdin ratsastamaan, ja oli vielä seitsemän minuuttia
vailla puolesta, kun palasin tänne tämä viiri kädessäni. Kahdeksan
minuuttia, neitoseni, ja kymmenen oli minulla lupa viipyä. Minulla on
ollut myötätuuli, niinkuin näette, tullen ja mennen. Nyt olette ottanut
pestin ja kirjoittanut nimenne kontrahdin alle. Mastot ja märssyt, nyt
on neitsyt Larsson minun sydänkäpyseni. Sunnuntaina kuulutetaan meidät
kolme kertaa yhteen menoon, se on laissa niin kirjoitettuna, sillä
Toivo on valmis purjehtimaan, ja minä otan hänet mukaani.
Ester ei huolinut vastata, vaikka nuo sanat häntä uudelleen
kauhistuttivat. Eerikki Ljung, joka oli tullut liian myöhään ja nyt
juoksusta palavissaan palannut takaisin, tarttui häntä käsivarteen ja
lykkäsi kapteenin syrjään.
-- Ruori alas, moukka, -- kiljui merihärkä, -- äläkä rohkenekaan ottaa
minun ruusunnuppustani, muuten paha sinut perii! Minua ei kukaan
pysäytä, saamatta vettä kokan yli!
Näin sanoen tunkeutui hän taas esiin saalistaan kaapatakseen. Eerikki
töyttäsi häntä rintaan niin tuimasti, että hän horjahti taapäin; mutta
samassa poika tunsi pistävää kipua oikeassa käsivarressaan, niinkuin
sanotaan sähköisen ankeriaan turruttavan sitä, joka siihen koskee, ja
heti sen jälkeen riippui käsi hervotonna hänen kupeellaan.
-- Olkoon siinä täksi kerraksi! Palajan kohta taas kosimaan, -- jupisi
kapteeni Gast.