19. SUKULIITTO.

-- Yhden asian lasken kumminkin teidän sydämellenne -- jatkoi vanhus --

ja se on -- lähinnä kaikkea viisauden alkua -- isien oppi, jota koko

meidän sukumme aina on tunnustanut. Minun isoisäni isän aikana eli

Isokyrössä eräs mies nimeltä Aaron Perttilä, joka oli ollut kuningas

talonpoikain kesken ja jota sentähden sanottiin talonpoikaskuninkaaksi.

Tämä Aaron Perttilä oli ollut yksi talonpoikain johtajia nuijasodassa,

ja koko hänen elämänsä oli alinomaista taistelua kansan _puolesta_ ja

sitä valtaa _vastaan_, joka asettuu kuninkaan ja kansan väliin ja joka

vielä tänäkin päivänä hallitsee Ruotsin valtakuntaa, nimittäin

aatelistoa vastaan. Hänen heimostaan Herra antoi kaksi haaraa kasvaa.

Perttilällä oli yksi ainoa tytär, ja hänestä polveutuvat Bertelsköldin

kreivit, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet niihin, jotka

ylenkatsovat kuninkaan valtaa, samalla kun polkevat kansaa. Perttilällä

ei ollut poikaa, mutta hän otti minun isoisäni ottopojakseen; antoi

hänelle siunauksensa ja kodin ja konnun ja -- nyt otti Larsson vanhan

tammivartisen kirveen, joka riippui seinällä -- antoi hänelle tämän

kirveen.

Kaikki tunkeutuivat lähemmä, nähdäkseen suvun perityn kalleuden, ja

vanhus jatkoi:

-- Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään,

siinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei

merkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo

talonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään

pakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka

tuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana

ei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja

työkykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa

hyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat

lapseni, on _meidän_ perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut

työmme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan

5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka

häntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä

siinä lujina kaikkina elämänne päivinä?

-- Tahdomme, -- vastasivat miehet ja naiset.

-- Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja

tyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden

puolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut

tapana Pohjanmaalla?

-- Tahdomme, -- vastattiin.

-- Tahdotteko, lapset, -- jatkoi vanhus juhlallisesti, -- luvata ja

vannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että

pelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne

hyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?

-- Tahdomme, -- vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä

peloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran,

että niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka

tähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden

välillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.

-- Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, --

jatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli,

-- ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen

edessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi

rauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei

ainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat

lapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän

luotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä.

Hän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän

kanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja

onnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla

aina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!

-- Amen! -- sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa,

seisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden

ikäinen talonpoika.

Porvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan

Benjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen

lapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja

seikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen

suuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä

oli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset

vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin

pohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta

porvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun

korkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat

riitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän

hetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja

sen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan,

sedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan,

kun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä

suuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään.

Nyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon

kynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä

tästä yhtymisestä seuraisi.

Vähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia

tunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen

puoleensa ja kuiskasi hiljaa: "Isä, sinä olet vaatinut meidän

lupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!"

Larsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja

hänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten

ilmaisi hänen sisällisen taistelunsa:

-- Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko

hän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?

-- Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän

minussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, --

vastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.

-- Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki

unohduksiin! -- sanoi Larsson.

Lautamies Perttilä -- hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo -- astui

heti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä

niin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. -- Jumalan

rauha teille, taattoseni, -- sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti.

-- Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän,

jolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen,

sitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto

tietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.

-- Älkäämme enää siitä puhuko, -- sanoi Larsson, pudistaen tarjottua

kättä. -- Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta,

katsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä.

Olisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät

keskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin,

-- jatkoi vanhus, -- sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole

turhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä

päivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä.

Välillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha

tahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne,

että muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi

sitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja

talonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi,

pitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme

kirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä

lähtien nostaa kätensä toistansa vastaan -- siltä hakkaa käsi poikki,

hakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja

oikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa

oleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen

tarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.

Benjamin Perttilä -- muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä --

punnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää

ja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan;

Perttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.

Porvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä

sietämään ja sanoi:

-- Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka

oli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä

sieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan.

Katsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on

varsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä

kirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös

sen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä,

Benjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan

perinnön?

-- Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette

sanonut, taattoseni, -- vastasi Penna.

Samassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen

päähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate,

joka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.

-- Minkätähden pysyt naimatonna, Benjamin, -- sanoi hän, -- siksi,

kunnes tarmo suonistasi kuivettuu? Ei ole miehen hyvä yksin olla, ja

huonosti tulee ilman emäntää hoidetuksi maatila niin siunattu kuin on

Perttilän talo.

Penna kääntelihe ja vääntelihe, kourasi korvallistaan ja vastasi, ettei

hän ollut tullut sitä ajatelleeksi niin kauan kuin hänellä ei mitään

ollut, ja nyt se taitaa olla myöhäistä.

-- Mutta ilman poikaa, ilman lapsia, kenen hyväksi sinä puuhaat ja

ponnistat? -- jatkoi vanhus ystävällisesti. -- Kuka perii sinun tilasi,

kun kerta silmäsi ummistat? Niin no, kyllähän ymmärrät, että perillisiä

ei tule puuttumaan; niitä seisoo täällä huone täynnä. Ne ovat sinun

vertasi, Benjamin, mutta se veri on kuitenkin vetelämpää kuin oma

veresi on, se on kylmempää kuin omain lasten veri, poikaseni. Sinun

täytyy siepata vaimo, kuta pikemmin sen parempi; onko siellä sinun

kylässäsi yhtään kelpo tyttöä, ei kovin nuorta eikä kovin vanhaa, joka

osaisi hoitaa Perttilän taloa?

Penna vastasi, että sitä hän ei ollut joutanut tiedustelemaan; hänellä

oli ollut yllin kyllin tekemistä hyviä hevosia ja oivallisia lehmiä

hankkiessaan.

-- Niinpä tahdon siis antaa sinulle hyvän vaimon, -- sanoi setä, --

vaimon, joka olisi Jumalan lahja paljon paremmalle miehille kuin sinä

olet, Benjamin, ja joka voi tehdä Perttilästä oikean Herran paratiisin.

Minä annan sinulla uuden sovinnon ja ystävyyden merkin kaikiksi

ajoiksi, annanpa parhaimman, minkä mies saattaa toiselle antaa, sillä

kaikki, mitä vanhalla sedälläsi on, ei ole mitään tämän hänen

kalleimman aarteensa rinnalla. Kas tässä, Benjamin Perttilä, rakkaan

veljeni Tuomaan poika, minä annan sinulle tyttäreni Esterin vaimoksi.

Syntyi hiljaisuus suuressa salissa. Ainoastaan Ester Larssonin huulilta

pääsi hiljainen hämmästyksen huudahdus.

-- Isä! -- Mitä ajattelette! -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, ja

närkästyksestä punastuen.

Välskärin kertomuksia 4.2 Vaasan prinsessa · 第 29 / 51 题