-- Yhden asian lasken kumminkin teidän sydämellenne -- jatkoi vanhus --
ja se on -- lähinnä kaikkea viisauden alkua -- isien oppi, jota koko
meidän sukumme aina on tunnustanut. Minun isoisäni isän aikana eli
Isokyrössä eräs mies nimeltä Aaron Perttilä, joka oli ollut kuningas
talonpoikain kesken ja jota sentähden sanottiin talonpoikaskuninkaaksi.
Tämä Aaron Perttilä oli ollut yksi talonpoikain johtajia nuijasodassa,
ja koko hänen elämänsä oli alinomaista taistelua kansan _puolesta_ ja
sitä valtaa _vastaan_, joka asettuu kuninkaan ja kansan väliin ja joka
vielä tänäkin päivänä hallitsee Ruotsin valtakuntaa, nimittäin
aatelistoa vastaan. Hänen heimostaan Herra antoi kaksi haaraa kasvaa.
Perttilällä oli yksi ainoa tytär, ja hänestä polveutuvat Bertelsköldin
kreivit, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet niihin, jotka
ylenkatsovat kuninkaan valtaa, samalla kun polkevat kansaa. Perttilällä
ei ollut poikaa, mutta hän otti minun isoisäni ottopojakseen; antoi
hänelle siunauksensa ja kodin ja konnun ja -- nyt otti Larsson vanhan
tammivartisen kirveen, joka riippui seinällä -- antoi hänelle tämän
kirveen.
Kaikki tunkeutuivat lähemmä, nähdäkseen suvun perityn kalleuden, ja
vanhus jatkoi:
-- Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään,
siinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei
merkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo
talonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään
pakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka
tuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana
ei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja
työkykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa
hyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat
lapseni, on _meidän_ perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut
työmme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan
5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka
häntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä
siinä lujina kaikkina elämänne päivinä?
-- Tahdomme, -- vastasivat miehet ja naiset.
-- Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja
tyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden
puolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut
tapana Pohjanmaalla?
-- Tahdomme, -- vastattiin.
-- Tahdotteko, lapset, -- jatkoi vanhus juhlallisesti, -- luvata ja
vannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että
pelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne
hyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?
-- Tahdomme, -- vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä
peloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran,
että niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka
tähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden
välillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.
-- Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, --
jatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli,
-- ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen
edessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi
rauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei
ainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat
lapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän
luotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä.
Hän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän
kanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja
onnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla
aina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!
-- Amen! -- sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa,
seisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden
ikäinen talonpoika.
Porvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan
Benjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen
lapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja
seikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen
suuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä
oli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset
vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin
pohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta
porvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun
korkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat
riitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän
hetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja
sen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan,
sedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan,
kun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä
suuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään.
Nyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon
kynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä
tästä yhtymisestä seuraisi.
Vähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia
tunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen
puoleensa ja kuiskasi hiljaa: "Isä, sinä olet vaatinut meidän
lupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!"
Larsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja
hänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten
ilmaisi hänen sisällisen taistelunsa:
-- Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko
hän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?
-- Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän
minussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, --
vastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.
-- Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki
unohduksiin! -- sanoi Larsson.
Lautamies Perttilä -- hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo -- astui
heti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä
niin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. -- Jumalan
rauha teille, taattoseni, -- sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti.
-- Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän,
jolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen,
sitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto
tietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.
-- Älkäämme enää siitä puhuko, -- sanoi Larsson, pudistaen tarjottua
kättä. -- Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta,
katsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä.
Olisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät
keskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin,
-- jatkoi vanhus, -- sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole
turhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä
päivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä.
Välillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha
tahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne,
että muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi
sitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja
talonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi,
pitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme
kirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä
lähtien nostaa kätensä toistansa vastaan -- siltä hakkaa käsi poikki,
hakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja
oikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa
oleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen
tarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.
Benjamin Perttilä -- muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä --
punnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää
ja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan;
Perttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.
Porvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä
sietämään ja sanoi:
-- Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka
oli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä
sieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan.
Katsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on
varsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä
kirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös
sen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä,
Benjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan
perinnön?
-- Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette
sanonut, taattoseni, -- vastasi Penna.
Samassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen
päähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate,
joka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.
-- Minkätähden pysyt naimatonna, Benjamin, -- sanoi hän, -- siksi,
kunnes tarmo suonistasi kuivettuu? Ei ole miehen hyvä yksin olla, ja
huonosti tulee ilman emäntää hoidetuksi maatila niin siunattu kuin on
Perttilän talo.
Penna kääntelihe ja vääntelihe, kourasi korvallistaan ja vastasi, ettei
hän ollut tullut sitä ajatelleeksi niin kauan kuin hänellä ei mitään
ollut, ja nyt se taitaa olla myöhäistä.
-- Mutta ilman poikaa, ilman lapsia, kenen hyväksi sinä puuhaat ja
ponnistat? -- jatkoi vanhus ystävällisesti. -- Kuka perii sinun tilasi,
kun kerta silmäsi ummistat? Niin no, kyllähän ymmärrät, että perillisiä
ei tule puuttumaan; niitä seisoo täällä huone täynnä. Ne ovat sinun
vertasi, Benjamin, mutta se veri on kuitenkin vetelämpää kuin oma
veresi on, se on kylmempää kuin omain lasten veri, poikaseni. Sinun
täytyy siepata vaimo, kuta pikemmin sen parempi; onko siellä sinun
kylässäsi yhtään kelpo tyttöä, ei kovin nuorta eikä kovin vanhaa, joka
osaisi hoitaa Perttilän taloa?
Penna vastasi, että sitä hän ei ollut joutanut tiedustelemaan; hänellä
oli ollut yllin kyllin tekemistä hyviä hevosia ja oivallisia lehmiä
hankkiessaan.
-- Niinpä tahdon siis antaa sinulle hyvän vaimon, -- sanoi setä, --
vaimon, joka olisi Jumalan lahja paljon paremmalle miehille kuin sinä
olet, Benjamin, ja joka voi tehdä Perttilästä oikean Herran paratiisin.
Minä annan sinulla uuden sovinnon ja ystävyyden merkin kaikiksi
ajoiksi, annanpa parhaimman, minkä mies saattaa toiselle antaa, sillä
kaikki, mitä vanhalla sedälläsi on, ei ole mitään tämän hänen
kalleimman aarteensa rinnalla. Kas tässä, Benjamin Perttilä, rakkaan
veljeni Tuomaan poika, minä annan sinulle tyttäreni Esterin vaimoksi.
Syntyi hiljaisuus suuressa salissa. Ainoastaan Ester Larssonin huulilta
pääsi hiljainen hämmästyksen huudahdus.
-- Isä! -- Mitä ajattelette! -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, ja
närkästyksestä punastuen.