Maria Larsson talutti lapsensa Esterin luo.
-- Tässä on minun vanhin poikani, Elias, neljänkolmatta vuoden vanha,
kirjanpitäjä Kepon sahalla. Hän on isänsä näköinen.
Nuori Elias teki kumarruksen, kankean kuin sahatukki, joka on kymmentä
tuumaa latvastaan.
-- Tässä, -- jatkoi Maria, -- ovat minun neljä tytärtä Maria, Sigrid,
Veronika ja Ester, tämä viimeinen kahdeksanvuotias. Hän on sinun
näköösi, sentähden hän on sinun kaimasi.
Tytöt niiasivat niin, että heidän lyhyet punaraitaiset juhlahameensa
lakaisivat katajanhavuja ympyröiksi lattialla. Kaikki he olivat
erinomaisen kauniita lapsia, mutta Sigridistä, joka oli järjestyksessä
toinen, uhkasi kerran tulla äitinsä veroinen kaunotar.
-- Ja tässä, -- jatkoi äiti ymmärrettävällä ylpeydellä, taluttaen esiin
nuoremman poikansa -- tässä on poikani Eerikki, jonka vast'ikään olen
saanut Ruotsista takaisin.
Eerikki, pää vielä täynnä kuninkaallisia henkilöitä, teki kumarruksen,
joka ei ensinkään tuntunut sahatukilta, mutta sen sijaan nosti makean
hymyilyn Ester Larssonin huulilla. Tämä suuteli kaikkia tyttöjä, otti
Eerikkiä leuan alta kiinni, oikaisi hänen päänsä ja sanoi: -- Katso
ylös sinä, jolla on äitisi leppeät silmät ja isäsi uljas otsa! Mutta
missä ihmeessä sinä olet oppinut noin koreasti kumartamaan? Luulisipa,
että olet ollut hovissa.
-- Eipä aivan ilmankaan, -- naurahti Eerikin äiti, kenties vähän, aivan
vähän mielissään Eerikin ylhäisistä tuttavista, vaikka hänellä
itsellään oli ollut niin kovin vähän iloa korkeista ihailijoistaan.
-- Hovissa? -- toisti Ester kummastuneena.
-- Minä olen asunut kreivi Bertelsköldin luona Drottningholmassa, --
vastasi Eerikki hämillään.
Molemmat naiset punastuivat, mutta eri syistä. Maria Larsson ajatteli
_sitä_ Bertelsköldiä, joka kerran oli ollut hänet häpeään heittää --
Ester Larsson ajatteli _sitä toista_, jonka kuva oli niin
lähtemättömästi kätkeytynyt hänen sydämensä sisimpään.
-- Hän kyseli paljon tädistä ja sanoi tädin ja hänen olleen vanhat
ystävät, -- jatkoi Eerikki, tietämättä, minkä tunteiden myrskyn hän
näillä sanoilla nostatti.
Ester Larsson kääntyi pois salatakseen sitä punastusta, joka tulvahti
hänen kasvoilleen. Maria puristi ääneti hänen kättänsä. Maria yksin
ymmärsi Esterin. Hänelle yksin oli Ester kertonut kaikki.
-- Minä luulin sinua kyllin lujaksi voidaksesi unohtaa! -- kuiskasi
hän.
-- Oi, minä olen taistellut muistoja vastaan hengen ja kuoleman uhalla!
-- kuiskasi Ester. -- Mutta tämä ei ole enää vääryyttä, tämä on
kohtalon ivaa.
Meidän tulee mainita, että Ester nyt kymmenen vuoden kuluessa -- aina
siitä asti, kun Bertelsköld herkesi hänelle kirjoittamasta -- aina
siitä asti, kun hän, eräänä katkerana päivänä, oli kuullut hänen
naimisestaan -- tahallaan oli välttänyt kaikkia kysymyksiä, kaikkia
tietoja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Ja niin aava oli meri
heidän molempien välillä, ettei Ester vielä tänäkään päivänä tiennyt
että kreivi jo kolme vuotta oli ollut leskimies.
Onneksi aukesi samassa kamarin ovi, ja porvariskuningas astui sisään.
Tämä voimakas ja ylpeä mies oli paljon muuttunut niinä kahtena- tai
kolmenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme
hänet. Tuo ennen niin jäykkä ja suora selkä oli köyristynyt vuosien
taakan alla; hänen tukkansa oli käynyt lumivalkeaksi, hänen luja,
ahavoitunut ihonsa oli kellastunut ja rypistynyt, hänen käyntinsä oli
kompastelevaa, ja hänen luiseva, ryppyinen kätensä nojasi vankkaan
keppiin. Kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä paljon muinaista
päättäväisyyttä ja mahtavaa ryhtiä, ja hänen katsantonsa oli yhtä luja
kuin ennen, kun hän nyt tervehti lukuisaa, kokoontunutta sukuaan ja
kävi kehenkään nojaamatta lehdillä ja kiehkuroilla peitetylle
kunniaistuimelleen istumaan.
Lauri Larsson nuorempi aloitti nyt kovalla äänellä virren, johon kaikki
yhtyivät. Virsi oli vanhuksen mielivirsi, n:o 301, kolmen miehen
kiitosvirsi tulessa. Vuosi vuodelta, hyvinä ja pahoina aikoina, olivat
lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset aina tänä päivänä veisanneet
mainitun virren Larssonin kodissa, ja nytkin kuului vanhain ja nuorten
huulilta samat voimalliset sanat: "Herra kiitett' olkoon, isäimm'
Jumala!"
Kun tultiin laulukertoon: "Ylistäkäät hänt' tott'. Hän tuo hurskaat
tuomiot, Eikä uskovit' unhot'!" -- yhtyi vanhuksen vapiseva ääni
virteen ja hän veisasi kaikki yksitoista säkeistöä aina virren loppuun
saakka. Sitten astuivat kaikki sukulaiset esiin ja esiteltiin nimeltään
-- sillä monta noista vielä kasvavista näki vanhus nyt ensi kerran,
toisten nimet oli hän unohtanut -- ja lausuivat yksi kerrallaan
onnentoivotuksensa. Kaikille oli harmaapäisellä vanhuksella jokin
ystävällinen kysymys tai jokin rohkaiseva sana. Näin leppeänä ei oltu
vielä milloinkaan ennen nähty tätä jäykkää, töykeätä, usein kovaa
porvariskuningasta, ja moni päätteli siitä mielessään, että hänen
päivänsä kohta oli päättyvät.
Sen kauemmin ei tämä juhlallisuus kestänyt. Sen päätyttyä annettiin
lapsille rusinoita ja piparkakkuja, vanhemmille sitävastoin kahvia,
joka kuningas Fredrikin aikana oli alkanut tulla jotenkin yleiseksi
Ruotsin kaupungeissa, mutta jota vielä katsottiin niin kalliiksi ja
erikoiseksi Suomessa, että sitä käytettiin vain varakkaissa taloissa ja
juhlatilaisuuksissa. Sekä kahvi että rusinat nautittiin juhlallisesti
vaiti ollen, sillä niin suuri oli kunnioitus suvun päätä kohtaan, että
niin kauan kuin hän istui kunniaistuimella, ei kukaan muu tohtinut
avata suutansa, ellei vanhus häneltä suorastaan kysynyt jotakin.
Hetkisen kuluttua viittasi vanhus "silmäinsä valon" Esterin luoksensa
-- Ester oli hänen silmäinsä valo kahdellakin tavalla -- ja käski hänen
lukea ääneen kuningas Daavidin kahdeksannentoista psalmin. Ester
istuutui isänsä viereen, avasi Kaarle XII:n ison raamatun ja luki
kuuluvalla, sointuvalla äänellä:
"Sydämestäni sinua rakastan, Herra, minun voimani, Herra minun
kallioni, linnani ja auttajani. Jumalani, vuoreni, jonka turviin
pakenen, kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni... Silloin maa vapisi
ja järkkyi, vuorten perustukset horjuivat; ne vapisivat, sillä hänen
vihansa syttyi. Savu suitsui hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen
suustaan, salamoita kirnusi hänestä. Hän taivutti taivaan ja astui
alas, musta pilvi jalkain alla. Ja hän ajoi keruubilla ja lensi, ja hän
liiteli siivillä tuulen; hän pani pimeyden peitoksensa, verhoksensa
mustat vedet ja paksut pilvet... Hän ojensi kätensä korkeudesta ja
tarttui minuun, veti minut suurista vesistä ylös, hän pelasti minut
voimallisesta vihollisesta, vainoojistani, jotka olivat minua
väkevämmät. He hyökkäsivät kimppuuni hetkenä hädän, mutta Herrasta tuli
mulle turva; hän toi minut ulos ahdingosta, hän pelasti minut, sillä
hän on mieltynyt minuun... Niin, sinä soihtuni sytytät, Herra,
Jumalani, joka valaiset pimeyteni... Eläköön Herra, kiitetty kallioni
olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!"
-- Lapsukaiseni, -- jatkoi vanhus psalmin hengessä, kun tytär oli
lopettanut, -- rakkaat lapsukaiseni, kun ne olemme koolla pyhän
Raamatun, meidän linnamme ja kalliomme ympärillä, niin tahdon,
ennenkuin teistä eroan, olla elävä todistus Jumalan sanan totuudesta.
Katsokaa minuun, kun istun tässä vanhana ja harmaana jälkeläisteni
keskellä. Koko minun pitkä elämäni on Herran edessä kuin savu, jota
tuuli ajelee, eikä sen sijaa enää kohta löydetä ihmisten joukosta.
Mutta ihmeellisesti minun on käynyt maailmassa, ja minä saanen sanoa
kuningas Daavidin kanssa, että Herra on vetänyt minut suurista vesistä,
pimeydestä ja maanjäristyksestä, ja auttanut minua monista
vihollisista, jotka olivat minua väkevämmät. Viiden kuninkaan aikana
minä olen elänyt ja nähnyt hyviä ja pahoja päiviä koko Ruotsin
valtakunnassa ja erittäinkin tässä Suomenmaassamme. Lasna ollessani
hallitsivat mahtavat herrat suurella komeudella köyhää kansaa, ja minä
opin kehdosta alkaen, ettei lähde mitään hyvää herrain hallinnosta.
Minusta tuli nuorukainen, ja silloin tuli tarmokas ruhtinas, jonka
aikana maa oli onnellinen. Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan
onnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia
nälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli
kansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet
kuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät
kuolleita lapsiaan. Ei suinkaan kukaan silloin uskonut niin kovaa aikaa
koskaan enää tulevan, mutta Herra tiesi vielä panna mitan kukkuralleen.
Kohta nälän jälkeen tuli rutto maahan, ja ruton jälkeen vyöryi sota
kaiken Suomenmaan ylitse murhaten ja hävittäen. Silloin olin mies
parhaassa iässäni, eikä minun ollut mahdollista itkeä naisen kyyneliä,
mutta varjelkoon teitä Jumala, rakkaat lapseni, kokemasta koskaan niin
surullisia aikoja. Sillä silloin totisesti maa vapisi ja järkkyi, ja
vuorten perustukset horjuivat Herran vihan edessä, ja tuli suitsui
hänen suustaan, ja musta pilvi oli hänen jalkainsa alla. Mutta
katsokaas, tästä synkästä, vapisevasta pimeydestä, jolloin metsänpetoja
oli paljon enempi kuin ihmisiä, jolloin hävityksen kauhistus täytti
temppelit ja maamme oli erämaana ja näytti iäti kadonneen Jumalan
Kaikkivaltiaan kuluttavassa tulessa, silloin Hän auttoikin meitä
kaikesta tästä suuresta hädästämme ja lähetti meille viimein rauhan
kaikissa meidän suruissamme. Minä näin suuren kuninkaan Kaarlen
samoavan sotaan parrattomana poikana, minä kuulin maailman äärten
kaikuvan hänen kiitostansa; minä näin hänen palaavan köyhänä,
yksinäisenä pakolaisena tähän valtakuntaan, joka hänen tähtensä
vuodatti verensä: -- minä menetin, niinkuin monet tuhannet muut hänen
tähtensä kaikki, mitä minulla oli, enkä kuitenkaan voi vielä tänäkään
päivänä, hänen katsellessaan minua tuolta seinältä, sanoa hänestä muuta
kuin: Jumala siunatkoon tuon sinisen takin alla olevaa rehellistä
sydäntä.
Tässä ääni vavahti, ja vanhus oli hetken aikaa vaiti, mutta kohta hän
jatkoi taas vakavalla äänellä:
-- Niin, minä olen kuullut rottain jyrsivän hänen hautapatsastaan, ja
kauppiaana saattanen sanoa, että köyhinä me sen luota lähdimme, mutta
sen me siitä kuitenkin voitimme, että näimme Jumalan käden päällämme
sekä vihassa että armossa. Lapsukaiseni: sitä maata, joka nääntymättä
voi kantaa semmoisia kuormia, ei ihmisen käsi voi koskaan perin pohjin
tuhota. Kansaa, joka on kokenut ja kestänyt semmoiset ajat ja jälleen
noussut pystyyn, ei mikään voima tässä maailmassa voi pyyhkiä pois
elävitten joukosta. Vaikka vuoret kaatuisivat päällemme ja majamme
olisi pimeä ja sakea kuin musta pilvi, niin on Herra kumminkin ottava
meidät siitä ulos ja saattava meidät avaruuksiin, sillä hän mielistyy
tähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi.
-- Tämän jälkeen minä olin jo vanhaksi käynyt, mutta näin kruunuja ja
mahtavuuksia -- näin koko maamme toistamiseen vihollisen käsissä --
näin noiden monien herrain jälleen hallitsevan, vaikka he hallitsivat
kansan nimessä. Itsestäni en tahdo paljon sanoa: minä olen ollut niin
köyhä, ettei minulla ollut kiveä, jota vasten olisin pääni kallistanut,
ja kuitenkin on Herra uudelleen siunannut minua, halpaa työmiestä,
tavaralla ja omaisuudella -- minulla on ollut monta vihollista ja
parjaajaa, minä olen paennut kodista ja konnulta niin köyhänä ja
hylättynä, etten odottanutkaan enää kohtaavani rehellistä katsetta, ja
kuitenkin on Jumala säästänyt minua kelvotonta syntistä tähän päivään
asti, jolloin näen sukuni vihertävän kuin laakson viinipuun ja näen
ympärilläni koko tämän huoneen täynnä sukulaisia ja jälkeläisiä aina
kolmanteen ja neljänteen polveen. Herra elää, kiitetty kallioni olkoon,
ylistetty autuuteni Jumala!