18. KUNINGAS DAAVIDIN KAHDEKSASTOISTA PSALMI.

Maria Larsson talutti lapsensa Esterin luo.

-- Tässä on minun vanhin poikani, Elias, neljänkolmatta vuoden vanha,

kirjanpitäjä Kepon sahalla. Hän on isänsä näköinen.

Nuori Elias teki kumarruksen, kankean kuin sahatukki, joka on kymmentä

tuumaa latvastaan.

-- Tässä, -- jatkoi Maria, -- ovat minun neljä tytärtä Maria, Sigrid,

Veronika ja Ester, tämä viimeinen kahdeksanvuotias. Hän on sinun

näköösi, sentähden hän on sinun kaimasi.

Tytöt niiasivat niin, että heidän lyhyet punaraitaiset juhlahameensa

lakaisivat katajanhavuja ympyröiksi lattialla. Kaikki he olivat

erinomaisen kauniita lapsia, mutta Sigridistä, joka oli järjestyksessä

toinen, uhkasi kerran tulla äitinsä veroinen kaunotar.

-- Ja tässä, -- jatkoi äiti ymmärrettävällä ylpeydellä, taluttaen esiin

nuoremman poikansa -- tässä on poikani Eerikki, jonka vast'ikään olen

saanut Ruotsista takaisin.

Eerikki, pää vielä täynnä kuninkaallisia henkilöitä, teki kumarruksen,

joka ei ensinkään tuntunut sahatukilta, mutta sen sijaan nosti makean

hymyilyn Ester Larssonin huulilla. Tämä suuteli kaikkia tyttöjä, otti

Eerikkiä leuan alta kiinni, oikaisi hänen päänsä ja sanoi: -- Katso

ylös sinä, jolla on äitisi leppeät silmät ja isäsi uljas otsa! Mutta

missä ihmeessä sinä olet oppinut noin koreasti kumartamaan? Luulisipa,

että olet ollut hovissa.

-- Eipä aivan ilmankaan, -- naurahti Eerikin äiti, kenties vähän, aivan

vähän mielissään Eerikin ylhäisistä tuttavista, vaikka hänellä

itsellään oli ollut niin kovin vähän iloa korkeista ihailijoistaan.

-- Hovissa? -- toisti Ester kummastuneena.

-- Minä olen asunut kreivi Bertelsköldin luona Drottningholmassa, --

vastasi Eerikki hämillään.

Molemmat naiset punastuivat, mutta eri syistä. Maria Larsson ajatteli

_sitä_ Bertelsköldiä, joka kerran oli ollut hänet häpeään heittää --

Ester Larsson ajatteli _sitä toista_, jonka kuva oli niin

lähtemättömästi kätkeytynyt hänen sydämensä sisimpään.

-- Hän kyseli paljon tädistä ja sanoi tädin ja hänen olleen vanhat

ystävät, -- jatkoi Eerikki, tietämättä, minkä tunteiden myrskyn hän

näillä sanoilla nostatti.

Ester Larsson kääntyi pois salatakseen sitä punastusta, joka tulvahti

hänen kasvoilleen. Maria puristi ääneti hänen kättänsä. Maria yksin

ymmärsi Esterin. Hänelle yksin oli Ester kertonut kaikki.

-- Minä luulin sinua kyllin lujaksi voidaksesi unohtaa! -- kuiskasi

hän.

-- Oi, minä olen taistellut muistoja vastaan hengen ja kuoleman uhalla!

-- kuiskasi Ester. -- Mutta tämä ei ole enää vääryyttä, tämä on

kohtalon ivaa.

Meidän tulee mainita, että Ester nyt kymmenen vuoden kuluessa -- aina

siitä asti, kun Bertelsköld herkesi hänelle kirjoittamasta -- aina

siitä asti, kun hän, eräänä katkerana päivänä, oli kuullut hänen

naimisestaan -- tahallaan oli välttänyt kaikkia kysymyksiä, kaikkia

tietoja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Ja niin aava oli meri

heidän molempien välillä, ettei Ester vielä tänäkään päivänä tiennyt

että kreivi jo kolme vuotta oli ollut leskimies.

Onneksi aukesi samassa kamarin ovi, ja porvariskuningas astui sisään.

Tämä voimakas ja ylpeä mies oli paljon muuttunut niinä kahtena- tai

kolmenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme

hänet. Tuo ennen niin jäykkä ja suora selkä oli köyristynyt vuosien

taakan alla; hänen tukkansa oli käynyt lumivalkeaksi, hänen luja,

ahavoitunut ihonsa oli kellastunut ja rypistynyt, hänen käyntinsä oli

kompastelevaa, ja hänen luiseva, ryppyinen kätensä nojasi vankkaan

keppiin. Kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä paljon muinaista

päättäväisyyttä ja mahtavaa ryhtiä, ja hänen katsantonsa oli yhtä luja

kuin ennen, kun hän nyt tervehti lukuisaa, kokoontunutta sukuaan ja

kävi kehenkään nojaamatta lehdillä ja kiehkuroilla peitetylle

kunniaistuimelleen istumaan.

Lauri Larsson nuorempi aloitti nyt kovalla äänellä virren, johon kaikki

yhtyivät. Virsi oli vanhuksen mielivirsi, n:o 301, kolmen miehen

kiitosvirsi tulessa. Vuosi vuodelta, hyvinä ja pahoina aikoina, olivat

lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset aina tänä päivänä veisanneet

mainitun virren Larssonin kodissa, ja nytkin kuului vanhain ja nuorten

huulilta samat voimalliset sanat: "Herra kiitett' olkoon, isäimm'

Jumala!"

Kun tultiin laulukertoon: "Ylistäkäät hänt' tott'. Hän tuo hurskaat

tuomiot, Eikä uskovit' unhot'!" -- yhtyi vanhuksen vapiseva ääni

virteen ja hän veisasi kaikki yksitoista säkeistöä aina virren loppuun

saakka. Sitten astuivat kaikki sukulaiset esiin ja esiteltiin nimeltään

-- sillä monta noista vielä kasvavista näki vanhus nyt ensi kerran,

toisten nimet oli hän unohtanut -- ja lausuivat yksi kerrallaan

onnentoivotuksensa. Kaikille oli harmaapäisellä vanhuksella jokin

ystävällinen kysymys tai jokin rohkaiseva sana. Näin leppeänä ei oltu

vielä milloinkaan ennen nähty tätä jäykkää, töykeätä, usein kovaa

porvariskuningasta, ja moni päätteli siitä mielessään, että hänen

päivänsä kohta oli päättyvät.

Sen kauemmin ei tämä juhlallisuus kestänyt. Sen päätyttyä annettiin

lapsille rusinoita ja piparkakkuja, vanhemmille sitävastoin kahvia,

joka kuningas Fredrikin aikana oli alkanut tulla jotenkin yleiseksi

Ruotsin kaupungeissa, mutta jota vielä katsottiin niin kalliiksi ja

erikoiseksi Suomessa, että sitä käytettiin vain varakkaissa taloissa ja

juhlatilaisuuksissa. Sekä kahvi että rusinat nautittiin juhlallisesti

vaiti ollen, sillä niin suuri oli kunnioitus suvun päätä kohtaan, että

niin kauan kuin hän istui kunniaistuimella, ei kukaan muu tohtinut

avata suutansa, ellei vanhus häneltä suorastaan kysynyt jotakin.

Hetkisen kuluttua viittasi vanhus "silmäinsä valon" Esterin luoksensa

-- Ester oli hänen silmäinsä valo kahdellakin tavalla -- ja käski hänen

lukea ääneen kuningas Daavidin kahdeksannentoista psalmin. Ester

istuutui isänsä viereen, avasi Kaarle XII:n ison raamatun ja luki

kuuluvalla, sointuvalla äänellä:

"Sydämestäni sinua rakastan, Herra, minun voimani, Herra minun

kallioni, linnani ja auttajani. Jumalani, vuoreni, jonka turviin

pakenen, kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni... Silloin maa vapisi

ja järkkyi, vuorten perustukset horjuivat; ne vapisivat, sillä hänen

vihansa syttyi. Savu suitsui hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen

suustaan, salamoita kirnusi hänestä. Hän taivutti taivaan ja astui

alas, musta pilvi jalkain alla. Ja hän ajoi keruubilla ja lensi, ja hän

liiteli siivillä tuulen; hän pani pimeyden peitoksensa, verhoksensa

mustat vedet ja paksut pilvet... Hän ojensi kätensä korkeudesta ja

tarttui minuun, veti minut suurista vesistä ylös, hän pelasti minut

voimallisesta vihollisesta, vainoojistani, jotka olivat minua

väkevämmät. He hyökkäsivät kimppuuni hetkenä hädän, mutta Herrasta tuli

mulle turva; hän toi minut ulos ahdingosta, hän pelasti minut, sillä

hän on mieltynyt minuun... Niin, sinä soihtuni sytytät, Herra,

Jumalani, joka valaiset pimeyteni... Eläköön Herra, kiitetty kallioni

olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!"

-- Lapsukaiseni, -- jatkoi vanhus psalmin hengessä, kun tytär oli

lopettanut, -- rakkaat lapsukaiseni, kun ne olemme koolla pyhän

Raamatun, meidän linnamme ja kalliomme ympärillä, niin tahdon,

ennenkuin teistä eroan, olla elävä todistus Jumalan sanan totuudesta.

Katsokaa minuun, kun istun tässä vanhana ja harmaana jälkeläisteni

keskellä. Koko minun pitkä elämäni on Herran edessä kuin savu, jota

tuuli ajelee, eikä sen sijaa enää kohta löydetä ihmisten joukosta.

Mutta ihmeellisesti minun on käynyt maailmassa, ja minä saanen sanoa

kuningas Daavidin kanssa, että Herra on vetänyt minut suurista vesistä,

pimeydestä ja maanjäristyksestä, ja auttanut minua monista

vihollisista, jotka olivat minua väkevämmät. Viiden kuninkaan aikana

minä olen elänyt ja nähnyt hyviä ja pahoja päiviä koko Ruotsin

valtakunnassa ja erittäinkin tässä Suomenmaassamme. Lasna ollessani

hallitsivat mahtavat herrat suurella komeudella köyhää kansaa, ja minä

opin kehdosta alkaen, ettei lähde mitään hyvää herrain hallinnosta.

Minusta tuli nuorukainen, ja silloin tuli tarmokas ruhtinas, jonka

aikana maa oli onnellinen. Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan

onnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia

nälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli

kansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet

kuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät

kuolleita lapsiaan. Ei suinkaan kukaan silloin uskonut niin kovaa aikaa

koskaan enää tulevan, mutta Herra tiesi vielä panna mitan kukkuralleen.

Kohta nälän jälkeen tuli rutto maahan, ja ruton jälkeen vyöryi sota

kaiken Suomenmaan ylitse murhaten ja hävittäen. Silloin olin mies

parhaassa iässäni, eikä minun ollut mahdollista itkeä naisen kyyneliä,

mutta varjelkoon teitä Jumala, rakkaat lapseni, kokemasta koskaan niin

surullisia aikoja. Sillä silloin totisesti maa vapisi ja järkkyi, ja

vuorten perustukset horjuivat Herran vihan edessä, ja tuli suitsui

hänen suustaan, ja musta pilvi oli hänen jalkainsa alla. Mutta

katsokaas, tästä synkästä, vapisevasta pimeydestä, jolloin metsänpetoja

oli paljon enempi kuin ihmisiä, jolloin hävityksen kauhistus täytti

temppelit ja maamme oli erämaana ja näytti iäti kadonneen Jumalan

Kaikkivaltiaan kuluttavassa tulessa, silloin Hän auttoikin meitä

kaikesta tästä suuresta hädästämme ja lähetti meille viimein rauhan

kaikissa meidän suruissamme. Minä näin suuren kuninkaan Kaarlen

samoavan sotaan parrattomana poikana, minä kuulin maailman äärten

kaikuvan hänen kiitostansa; minä näin hänen palaavan köyhänä,

yksinäisenä pakolaisena tähän valtakuntaan, joka hänen tähtensä

vuodatti verensä: -- minä menetin, niinkuin monet tuhannet muut hänen

tähtensä kaikki, mitä minulla oli, enkä kuitenkaan voi vielä tänäkään

päivänä, hänen katsellessaan minua tuolta seinältä, sanoa hänestä muuta

kuin: Jumala siunatkoon tuon sinisen takin alla olevaa rehellistä

sydäntä.

Tässä ääni vavahti, ja vanhus oli hetken aikaa vaiti, mutta kohta hän

jatkoi taas vakavalla äänellä:

-- Niin, minä olen kuullut rottain jyrsivän hänen hautapatsastaan, ja

kauppiaana saattanen sanoa, että köyhinä me sen luota lähdimme, mutta

sen me siitä kuitenkin voitimme, että näimme Jumalan käden päällämme

sekä vihassa että armossa. Lapsukaiseni: sitä maata, joka nääntymättä

voi kantaa semmoisia kuormia, ei ihmisen käsi voi koskaan perin pohjin

tuhota. Kansaa, joka on kokenut ja kestänyt semmoiset ajat ja jälleen

noussut pystyyn, ei mikään voima tässä maailmassa voi pyyhkiä pois

elävitten joukosta. Vaikka vuoret kaatuisivat päällemme ja majamme

olisi pimeä ja sakea kuin musta pilvi, niin on Herra kumminkin ottava

meidät siitä ulos ja saattava meidät avaruuksiin, sillä hän mielistyy

tähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi.

-- Tämän jälkeen minä olin jo vanhaksi käynyt, mutta näin kruunuja ja

mahtavuuksia -- näin koko maamme toistamiseen vihollisen käsissä --

näin noiden monien herrain jälleen hallitsevan, vaikka he hallitsivat

kansan nimessä. Itsestäni en tahdo paljon sanoa: minä olen ollut niin

köyhä, ettei minulla ollut kiveä, jota vasten olisin pääni kallistanut,

ja kuitenkin on Herra uudelleen siunannut minua, halpaa työmiestä,

tavaralla ja omaisuudella -- minulla on ollut monta vihollista ja

parjaajaa, minä olen paennut kodista ja konnulta niin köyhänä ja

hylättynä, etten odottanutkaan enää kohtaavani rehellistä katsetta, ja

kuitenkin on Jumala säästänyt minua kelvotonta syntistä tähän päivään

asti, jolloin näen sukuni vihertävän kuin laakson viinipuun ja näen

ympärilläni koko tämän huoneen täynnä sukulaisia ja jälkeläisiä aina

kolmanteen ja neljänteen polveen. Herra elää, kiitetty kallioni olkoon,

ylistetty autuuteni Jumala!

Välskärin kertomuksia 4.2 Vaasan prinsessa · 第 28 / 51 题