Tuskin oli aurinko eräänä kauniina kesäaamuna noussut, kun syntyi
vilkasta elämää ja liikettä pienessä Vaasan kaupungissa kaukana
Pohjanmaalla. Yöllä oli näet levinnyt tieto, että kuninkaallinen
majesteetti oli saapuva Vaasaan hyvään aikaan iltapäivällä.
Maaherra Piper, joka velvollisuutensa mukaisesti oli mennyt läänin
rajalle maan isää vastaan, lähetteli vielä erityisen sanansaattajan
mukana käskyjä ja määräyksiä siitä, miten kaupungin tulisi olla
parhaassa kunnossa tämän korkean matkustajan vastaanottamiseksi.
Kaikki, mikä vielä oli jäänyt viimeiseen hetkeen asti, oli siis
kiireesti siivottava, siistittävä ja koristettava niin kauniisti kuin
suinkin mahdollista. Kunniaportti oli rakennettu tulliin, ja kaikki
kaupungin nuoret neitoset olivat innokkaassa toimessa sitä kukilla ja
lehvillä kaunistaakseen. Kaikista puutarhoista oli riistetty äsken
puhjenneet ruusut; kaikki niityt olivat saaneet luovuttaa sinikellonsa,
ketoneilikkansa ja nurmikuismonsa. Koivuista ja pihlajista oli lehviä
riivitty; katajan havuja ripoteltiin tullista alkaen kauas pitkin
tietä, mutta tullin sisäpuolelle levitettiin unikukan lehtiä.
Kunniaportissa loisti, paitsi muita koristuksia, _jemna_-kiehkuroita ja
muhkeat kuninkaalliset nimikirjaimet, joiden alla oli Vaasan kaupungin
vaakuna. Maaherran asunto Korsholmassa oli uudestaan maalattu ja se
keikaili siinä niinkuin neljän- tai viidensadanvuotias kaunotar suinkin
voi. Vanha kirkko oli niin ikään tomutettu, pesty, lehditetty, ja isot
messinkikruunut olivat kirkkaat kuin aurinko. Koulun, joka keskellä
kesää muuten oli autio, puhdisti ja siisti kaupungin koulunuoriso.
Yksin tuo uusi "hapanlähdekin", jota kaksi vuotta tätä ennen oli
ruvettu käyttämään, oli saanut komean katoksen, ja kylpyvieraat olivat
hankkineet komean hopeamaljan, tarjotakseen siitä hänen majesteetilleen
tätä oivaa juomaa. Sanalla sanoen, koko Vaasa ja sen silloiset 1222
asukasta oli suurimmassa puuhassa ja mitä merkillisimmän odotuksen
vallassa. Muuta ei ajateltukaan, muusta ei puhuttukaan kuin
kuninkaasta. Maalaisia alkoi jo isoissa joukoissa virrata kaupunkiin ja
keräytyä eteläisen tullin luo. Kaikki kantoivat pieksuja kädessään
niinkuin suurina juhlapäivinä, valmiina vetämään ne jalkaansa maan isän
kunniaksi. Kylien keikareilla oli kukonsulkia lakissa; tytöt olivat
seppelöidyt ruiskukkakiehkuroilla; ukot olivat kaapineet parran
puukoillaan, ja muutamat emännät herättivät toisten kateutta koreasti
huolitetuilla tykkimyssyillään, jotka silloin juuri olivat alkaneet
tulla muotiin ja joita pidettiin niin sanomattomana ylellisyytenä, että
papit usein ottivat näistä myssyistä aiheen nuhdesaarnoihinsa.
Koko Vaasassa oli ainoastaan yksi talo, joka ei näyttänyt ottavan osaa
tähän yleiseen puuhaan, ja se tapahtui siitä syystä, että toinen
kuningas tavallaan oli yhtä hyvä kuin toinenkin.
Vanha valtiopäivämies Lauri Larsson, tavallisesti porvariskuninkaaksi
nimitetty, täytti tänään kuudennenyhdeksättä ikävuotensa. Hänen
syntymäpäiväänsä oli lukuisa suku aina viettänyt suurin
juhlallisuuksin. Kaupungin pormestari oli harvoin laiminlyönyt
tulemasta raatimiestensä kanssa onnentoivotuksille tämän korkeassa
arvossa pidetyn miehen luo, eikä itse maaherrakaan ollut katsonut
arvoaan alentavaksi silloin tällöin yhtyä kaupungin viranomaisten
onnentoivotuksiin. Näin oli vuosi vuodelta syntymäpäivä toisensa
jälkeen hiljalleen liittynyt ja kasvanut tämän vanhan miehen harmaalle
päälle, niinkuin venäläisessä helmitaulussa rengas vähitellen liittyy
renkaaseen, kunnes lukumäärä on täysi. Larsson oli nähnyt sekä hyviä
että pahoja päiviä, kokenut köyhyyttä ja rikkautta, surua ja iloa,
kunniata ja nöyrtymystä; mutta hän oli kantanut elämänsä vaikeudet
arvokkaasti, niiden alle murtumatta, ja sentähden ei kukaan ollut
voinut kieltää häneltä kunnioitustaan hänen ahtaimpinakaan aikoinaan,
kun köyhyys näytti tulevan olemaan hänen töittensä ja toimiensa palkka.
Nyt oli hän taas, joskaan ei niin rikas kuin moni luuli, niin kuitenkin
kaikin puolin paikkakuntansa etevin kauppias, mitä tuli varallisuuteen,
kokemukseen ja yhteiskunnalliseen arvoon, ja sentähden hänen
kuudesyhdeksättä syntymäpäivänsä ei suinkaan olisi ollut sen vähemmin
tärkeä tapaus kuin edellisetkään Vaasan kaupungille, ellei se olisi
sattunut juuri sille päivälle, jolloin porvarismajesteetin ehdottomasti
piti joutua valtakunnan majesteetin varjoon.
Larssonin perhe ei siis tänä päivänä voinut odottaa kaupungin
virastoja, eikä edes ketään muuta kuin oman suvun jäseniä; mutta juuri
suvulle oli tämä päivä tavallista merkillisempi.
Vanha kantaisä -- joka, vaikka olikin jättänyt enimmät asiat vanhemman
poikansa hoidettavaksi, kuitenkin aina edelleen pysyi suvun päämiehenä
-- oli tuntenut vuosien painavan ja luullut huomaavansa, että tämä
syntymäpäivä tulisi olemaan hänen viimeisensä. Hän oli sentähden jo
keväällä ilmoittanut halunsa saada tänä päivänä, heinäkuun
kahdeksantenatoista, nähdä kaikki tämän laajalle levinneen suvun
jäsenet, suuret ja pienet, kokoontuneina ympärilleen Vaasaan. Tämä
hänen halunsa oli käsky, jota ei kukaan tahtonut eikä tohtinut olla
täyttämättä. Sukurakkaus oli silloin paljon kiinteämpi side kuin meidän
aikanamme; neljännen tai viidennen polven heimolaisia pidettiin silloin
vielä täysinä sukulaisina, jotavastoin meidän aikanamme kolmannen
polven serkukset tuskin muistavat toisiaan. Mutta paitsi sitä, että
kaikki Larssonit pitivät itseään saman rungon vesoina, oli se huhu
kaukaisempien sukulaisten kesken käymässä, että porvariskuningas tahtoi
viettää tätä syntymäpäiväänsä tekemällä testamentin, josta murusia
kenties putoilisi loitommallekin rikkaasta emäpuusta, kun asianomaiset
eivät vain poisjäämällä loukkaisi vanhusta -- syy, jonka olemme nähneet
mainittunakin siinä kutsussa, minkä Eerikki Ljung sai Hammarbyhyn
äidiltään Munsalasta.
Jo useita päiviä ennen määräpäivää oli suku kokoontunut eri haaroilta,
ja nyt olivat kaikki valmistuneet esittämään onnentoivotuksiansa.
Kello oli neljä aamulla; siihen aikaan tavallisesti Larssonin perheessä
noustiin. Iso sali oli pesty ja lehditetty; se oli keskellä entistä
asuinrakennusta, johon Larsson oli taas muuttanut asumaan, sittenkun
hänen varallisuutensa oli korjautunut ja hänen pahin kilpailijansa,
vävy raatimies Blom, oli sattunut ennen appeaan kallistamaan päänsä
ikuiseen lepoon. Vastapäätä ovea kunniaistuimen yläpuolella riippui
vieläkin, niinkuin entisinäkin aikoina, Kaarle XII:n muotokuva ja se
oli nyt, samoin kuin aina ennenkin kaikissa juhlatilaisuuksissa,
kukilla seppelöity. Tämä suuri nimi heijasti yhä edelleen valoaan yli
koko kahdeksannentoista vuosisadan ja etemmäksikin.
Vaikka sali oli Vaasan suurin yksityishuone, ja vaikka ei ketään muuta
kuin sukulaisia ollut läsnä näin varhain aamulla, oli huone melkein
täynnä väkeä. Heitä oli yli yhdeksänkymmenen hengen, miehiä, naisia, ja
lapsia, kaikki mielestään likeisessä sukulaisuudessa kantaisän kanssa.
Porvariskuninkaalla oli ollut kolme poikaa: Lauri, Matti ja Bertel.
Vanhin poika Lauri, joka oli menettänyt toisen silmänsä Norjan
sotaretkellä ja nyt oli kauppahuoneen johtaja, oli itse harmaantuva,
seitsemänkuudettavuotias mies ja lukuisan perheen isä, jolla oli neljä
poikaa, viisi tytärtä ja viisi tai kuusi lapsenlasta. Häntä lähin poika
Matti, Isokyrössä asunut maanviljelijä, oli kuollut, mutta oli jättänyt
jälkeensä vaimon ja kuusi tytärtä, jotka nyt olivat saapuvilla, kaksi
heistä miehineen ja lapsineen.
Kolmas poika Bertel oli elossa ja näytti lisäksi erittäin
hyvinvoivalta. Hän oli ainoa veljeksistä, joka oli astunut opin teitä,
oli pappi, kuudenviidettä vuoden vanha, kirkkoherrana L:ssä, ja tuli
kookkaana ja ruumiikkaana saapuville yhdeksän poikansa kanssa, joista
kaksi vanhinta äskettäin oli tullut ylioppilaaksi.
Vielä oli vanhalla Larssonilla ollut kolme tytärtä: Kaisa, Veronika ja
Ester. Molemmat vanhemmat sisarukset olivat kuolleet, Veronika
naimatonna; mutta Kaisa oli ollut naimisissa raatimies Blomin kanssa ja
jättänyt jälkeensä kolme nuorta kukkaa,[16] jotka eivät olleet
laiminlyöneet saapumasta tänne, perinnön toivossa.
Sitäpaitsi oli valtiopäivämiehellä ollut kolme veljeä ja neljä sisarta.
Nämä olivat kuitenkin kaikki kadonneet maan päältä, useimmat heidän
jälkeläisistään samaten, mutta näistä oli täällä kuitenkin viidentoista
tai kahdenkymmenen paikoilla saapuvilla. Näiden joukossa oli Maria
Larsson, Elias Pietarinpojan leski Munsalasta, kuuden lapsensa kanssa,
joiden joukossa nuori ystävämme, lukiolainen Eerikki, joka oli ottanut
nimekseen Ljung.
Maria Larsson oli nyt lähes viidenkymmenen vuoden vanha, mutta hänessä
näkyi yhä vieläkin jälkiä siitä tavattomasta kauneudesta, joka hänen
nuoruudessaan oli saattanut hänet niin paljon vainon alaiseksi. Kun
näki hänet Ester Larssonin rinnalla, niin näki kesän ja syksyn
rinnakkain, molempien kasvoista surumielisyyden vivahduksen, mutta tämä
vivahdus oli viehättävän kaunis. Ester Larsson ei ollut enää nuori
hänkään -- ei enää se huimapäinen villikko, joka ratsasti Korsholman
vallien luona tai kadotti sukkanauhansa Vähäkyrön metsään -- eikä
myöskään se oikullinen, rohkea tyttö, joka heittäytyi ulos ikkunasta
Tukholmassa, eikä se itkettynyt ja hylätty, joka taisteli kohtaloaan
vastaan Falkbyn kartanossa -- hän täytti kohta yhdeksänkolmatta vuotta.
Mutta hän oli ulkonäöltään terve ja kukoistava niinkuin olisi ollut
vasta kahdenkymmenen vanha. Merkkejä sydämen kovista taisteluista,
joissa hän oli niin suurta rohkeutta ja kieltäymystä osoittaen päässyt
voitolle, näkyi ainoastaan kauniiden silmäin syvällisessä totisuudessa
ja eräässä huulien ympärillä olevassa piirteessä, joka muistutti isän
lujaa, tarmokasta luonnetta. Ester Larsson ei ollut koskaan ollut
täydellinen kaunotar, niinkuin hänen serkkunsa Maria, mutta monen
mielestä he olivat hyvin toistensa näköiset. Vaikka oli kaksikymmentä
vuotta väliä heidän iässään, pisti kuitenkin tämä yhdennäköisyys nyt,
kun he seisoivat rinnakkain, heti kohta silmään. Kummallakin oli
käytöksessään jotakin Pohjanmaan naisen päättäväisestä ryhdistä:
ruotsalaista tarmoa, suomalaista alistumista. Molemmat olivat älykkäitä
naisia, molemmissa oli hienoutta ja suloutta, mikä oli saavutettu
seurustelemalla ylhäisempien yhteiskuntaluokkien parissa ja mikä
tuntuvasti erotti heidät heidän nykyisestä ympäristöstään. Mutta kun
Maria Larsson -- me kutsumme häntä yhä edelleen näin -- oli rakennettu
pehmeämmästä aineesta ja näytti pikemmin olevan luotu rakastamaan ja
kärsimään, todisti Esterin koko käytös tarmokasta, vastuksissa
lannistumatonta luonnetta, jossa voimakkaat intohimot ja iäti
kulumattomat tunteet taistelivat vallasta lannistumattoman
tahdonlujuuden kanssa.
Tällaisiksi olivat elämän vaiheissa muuttuneet nämä naiset, jotka
olemme nähneet heidän nuoruutensa ja heidän rakkautensa ensimmäisen
suloisimman kukoistuksen aikoina ja jotka nyt kyllä olivat rakkaimmat
toiveensa menettäneet, mutta kuitenkin seisoivat pää pystyssä
jumalanpelkoon juurtuneina ja hyvän omatunnon rauhasta nauttien. He
kohtasivat nyt toisensa ensi kerran monen vuoden kuluttua ja virkkoivat
toisilleen muutamia sanoja, odottaessaan vanhaa valtiopäivämiestä, joka
vielä viipyi kamarissaan tänä varhaisena aamuhetkenä.