Kesällä vuonna 1752 tapahtui Suomessa jotakin tavattoman tärkeää ja
perin harvinaista. Aurinko, Kuu, Otava, Aleksanteri suuri, Herkules,
Orpheus, Diogenes ja mitä kaikkea koreata ja kaunista ja ylenmäärin
suurenmoisia sen ajan runoilijat lienevät otsansa hiessä keksineet --
sanalla sanoen, hän itse, kuningas, maan isä, Aadolf Fredrik, suuri
Aadolf Fredrik lempeä, y.m., y.m, y m., -- ilahutti tätä maata
armollisella käynnillään. Aina Kustaa II Aadolfin aikoihin asti olivat
kaikki -- tai melkein kaikki -- Ruotsin valtakunnan kuninkaat ja
hallitsijat tuon tuostakin sekä käyneet Suomessa, että myös nähneet
hyväksi viettää täällä useita kuukausia, jopa kokonaisia talvikausia
yhteen menoon. Mutta Kristiinasta alkaen -- s.o. siitä saakka, kun
Ruotsista tuli suurvalta -- olivat nämä käynnit köyhäin sukulaisten
luona kokonaan lakanneet. Nyt oli toista sataa vuotta kulunut -- ellei
oteta lukuun Kaarle IX:n käyntiä Ahvenanmaalla ja Torniossa -- siitä,
kun tämä kunnia ja armo oli tapahtunut tälle kaukaiselle maalle. Että
Aadolf Fredrik, joka muutoin mielellään istui levollisesti kotonaan,
nyt antautui tuollaisen matkan rasitusten alaiseksi, se oli tämän
hyväsydämisen ja rehellisen miehen tapaista, hän kun tahtoi nähdä
kaikki ihmiset tyytyväisinä ja iloisina koko valtakunnassaan. Mutta
tässä oli nyt myöskin mainio tilaisuus kaikenlaisille pekoille ja
paavoille esiintuoda alamaisia suitsutusuhrejaan. Ylistyspuheita, jotka
olivat hienommin sorvatuita kuin hänen omat rasiansa, surisi kuin
hyttysiä kuningasparan ympärillä, niin että hän tuskin sai henkeään
vedetyksi!
Ei koskaan ole täällä pohjolassa niin alamaisesti hätiköity ja
kumarreltu kuin tämän valtaa vailla olevan majesteetin edessä. Ei
koskaan ole täällä siroteltu niin paljon koreita kaunopuheisuuden
kukkia kuin tuon kultapaperikruunun edessä, tuon valtaistuimen edessä,
jolla istui siivo mies, joka oli olevinaan kuningas. Nuo monet hyvää
tarkoittavat alamaiset puheet ja ilosäkeet, joista muutamat on painettu
eri kirjaan, muutamat sen ajan tieteellisiin sanomalehtiin, mutta
joista enin osa, paha kyllä, lienee iäksi päiväksi joutunut hukkaan,
alkoivat jo ennen kuin kunink. majesteetti vielä oli tuon mainitun
merkillisen vuoden kesäkuun 12 päivänä edes ennättänyt lähteä
Tukholmasta -- jatkuivat yhä edelleen kuninkaan tultua Ahvenanmeren yli
ja hänen kulkiessaan Uudenmaan, Hämeenlinnan, Turun- ja Porinläänin,
Pohjanmaan, Länsipohjan, Ångermanlannin, Medelpadin, Helsinglannin,
Gestriklannin ja Uplannin kautta, eivätkä lakanneet edes kuninkaan
onnellisen Drottningholmaan paluunkaan jälkeen, vaan vuotivat vielä
kauan sittenkin yhtä vuolaasti sen ajan kirjallisista mustesäiliöistä.
Kas tässä muutamia hauskoja ja kohteliaita näytteitä.
Eräs runoilija vakuuttaa lähdön edellisenä päivänä, että Suomi tuskin
kahteen vuosisataan on nähnyt näin harvinaista tapahtumaa, jonka tähden
se nyt "ilosta hymyilee", jota vastoin "ymmärrettävä suru" valtaa koko
Ruotsinmaan. Toinen vakuuttaa, että
ratki riemuitsee
nyt Lohja, Kokemäki,
kun rannoillansa väki
Sun kättäs suutelee...
Siellä luullaan syntyvän suuren tungoksen. Ilon, joka tällä kertaa
"kyynelinä virtailee", sanotaan murtavan kielen kahleet, niin että
jokainen
on niinkuin kultasuu:
Ah, Sua tervehdän;
Sa aurinkona loistat
ja Kemin mailta poistat
tuon pitkän pimeän.
Oppineet pitivät kuitenkin tätä ilonhurmausta liian lapsellisena ja
rukoilivat helisevimmällä latinankielellä kaikilta Olympon jumalilta ja
jumalattarilta apua, varsinkin pelättyä ja vaarallista Ahvenanmeren yli
tehtävää matkaa varten. Kamarineuvos Löfvenskiöld ei katsonut tämänkään
riittävän, vaan painatti monin tieteellisin muistutuksin lisäillyn
julistuksen, nimeltä _Elegia Votiva ad Magnum Ducatum Finlandia_, joka
alkoi seuraavin muhkein sanoin:
Aura, extolle caput, choreas age, Fennia, laetas,
Gloria quanta tua est, quam tibi fausta dies!
Exoptata dies! Nova iam tibi Secula surgunt,
Cum _Patria_ temet gestit adire _Pater_.[14]
Kesäkuun 19. päivänä saapui hänen majesteettinsa kuninkaallisella
kaleerilla Seraphimilla silloin rakenteilla olevaan Viaporin linnaan ja
ilahutti seuraavana päivänä Helsinkiä läsnäolollaan. Valitettavasti on
ajanhammas hävittänyt kaikki tässä tilaisuudessa lausutut puheet ja
runot. Tiedetään vain, että päivä oli lauantai, että vastaanotto oli
komea, että pormestari Henrikki Pippingillä oli tukalat päivät, että
kunink. majesteetti asui maaherra, kreivi Gyllenborgin luona ja että
hänen majesteettinsa sunnuntaina oli läsnä jumalanpalveluksessa
kaupungin kirkossa; mutta selville ei ole saatu, oliko vanha
kirkkoherra Fortelius vaiko oppinut rehtori, maisteri Jonas Krook sinä
päivänä kylvämässä Saaronin liljoja saarnatuolista. Sen sijaan tietävät
aikakirjat kertoa, että Helsinki sai armon juuri juhannusaattona
viettää maan isän nimipäivää hänen itsensä korkeasti läsnäollessa; ja
siitä olisi paljonkin kertomista, mikä tässä ei voi tulla kysymykseen.
Se Hjalmariksi sanottu nimetön runoniekka, joka viidessä viidettä
tavallista pehmoisemmassa ja sointuvammassa ruotsinkielisessä
säkeistössä, jotka painettiin Petter Jöraninpoika Nyström-vainajan
kirjapainossa Tukholmassa, kuvailee kuninkaan matkustusta Suomessa,
kertoo Helsingissä olosta seuraavalla hauskalla tavalla:
Vainiot täysine tähkineen
ne häntä nyt kunnioittaa.
Paimenet käy kotimatkalleen
ja karjansa kokohon soittaa.
Linnut laulavat kirkkaimmin,
ja saaret ja kummut kaikuu.
Lehdot on kylvetty kukkasin;
ja leikit lasten ne raikuu.
Terve, oi kuningas lempein,
isä Pohjolan, terve sulle!
Toivomme nuoret ja vanhatkin
vain onnea siunatulle.
AADOLFIN päivää jos juhlimaan
Hän luonamme käy, nimi loistaa.
Vuodet ei, ei kateuskaan
voi muistoas' Suomesta poistaa.
Kesäkuun 27. päivänä kuningas matkusti Porvooseen ja täällä olivat,
paitsi muita juhlallisia laitoksia, lukiolaiset hiellä ja vaivalla
pystyttäneet lukion eteen kaksi pyramidia, joissa oli kokonaista
kahdeksan maisteri Johan Borgströmin sepittämää komeaa latinankielistä
päällekirjoitusta; niistä panemme tähän neljännen:
In
Communis gaudii cumulatissimi,
Subjectionis devotissimae,
Fidei integerrimae
Et obsequii consummatissimi
Tesseram
A musis Borgoënsibus Consecratam.[15]
Kertomus kaikista niistä riemun ja kunnioituksen osoituksista, joilla
kuningas Aadolf Fredrik Suomessa vastaan otettiin, riittäisi yksinään
täyttämään suuremman kirjan kuin ovat kertomukset Mariuksen, Caesarin
ja Pompeiuksen riemukulkueista. Riittänee, kun mainitsemme, että
kuningasta yleensä tervehdittiin ihastuksella, jossa tuon alamaisen
kaunopuheisuuden vaahdon takana oli paljon todellista ystävyyttä ja
rakkautta, jonka tämä hyvä hallitsija hyvin ansaitsikin. Turussa, jossa
hänen majesteettinsa asui kenraalikuvernööri, kreivi Rosenin luona,
piti hovisaarnaaja Gabriel Timotheus Lutkeman komean puheen
kuningattaren nimipäivänä, jonka jälkeen, paitsi muita, koulun rehtori,
maisteri Martin Gråå, lausui hengellisen tervehdysrunoelman, joka ei
vielä ole aivan kokonaan peittynyt yhden vuosisadan lumen alle ja joka
hyväntahtoisuudessaan ei ole niin pöyhistelevä kuin monet muut
samanlaiset. Hymähdellen lukee jälkimaailma, mihinkä valtakunnalle ja
hengelle vaaralliseen uhkayritykseen kuningas oli antautunut,
matkustaessaan Suomeen komeassa laivassaan ja kulkiessaan ympäri maata
upeissa vaunuissaan. Viidennessä säkeistössä ylistetään nimittäin
kuningasta siitä, ettei hän "säästä kallista henkeään",
... vaan uskoo sen,
niin suureks' iloks' Suomellen,
ja meren, metsäin hoivahan
ja vuorten myöskin jyrkkien
ja korven kulkemattoman,
näin käydäksensä siunaten
vain oikeuttaan, armoaan
nyt kaikkein kesken jakamaan.
Kun hänen majesteettinsa, matkustaessaan Lohtajan kautta Pohjanmaalla,
näki hyväksi syödä aamiaista nurmikolla maantien vieressä, pystytettiin
näin merkillisen tapauksen ikuiseksi muistoksi kivinen muistopatsas,
jota jälkeentulevat vielä tänäkin päivänä voivat sillä paikalla
ihastuksekseen katsella. Kuninkaan Torniossa käydessä verrattiin häntä
keskiyön aurinkoon, joka siihen aikaan paistaa kaukana pohjolassa,
j.n.e.
Mutta vaikkakin kunnon suomalaiset olisivat kuinka tahansa hyörineet
kuninkaansa ympärillä -- oli heidän alamainen ihastuksensa kuitenkin,
verrattuna ruotsalaisten kuninkaan palatessa osoittamaan ihastukseen,
kuin karhun kömpelöä kohteliaisuutta loistavasti välkkyvän
ilotulituksen rinnalla. Upsalan akatemia pani toimeen erityisen
juhlallisuuden, jossa pidettiin latinankielisiä runomittaisia puheita
ja väiteltiin kuningattaren käskystä "tieteiden etevämmyydestä
keskenään." Tervehdysrunossaan sanoo Martti Hedenberg muun muassa:
Niinkuin päivä kiertää kautta taivahan
ja paistaa yli kaiken laajan maailman;
niin KUNINKAAMME valaissut on valollaan
_Perman_, Suomen suot ja kylmän _Thulen_ maan j.n.e.
Drottningholman puutarhassa toimeenpani Loviisa Ulriika, puolisonsa
onnellisen kotiintulon viettämiseksi, kolme kuvaelmaa käsittävän
paimennäytelmän, joka oli hyvin hupainen lukea. Tätä tilaisuutta varten
kirjoitti myös A. Nicander "Iloajatuksia", kertoen, kuinka kaikki veden
ja ilman haltiat olivat matkalla olleet apuna, niin että vieläpä
Tritonin suomuinen karja se pystytti harjansa ilmaan.
... _Taivaskin_ ihastui ja riemusta liikkui _manner_.
... Ontosta vaskesta nyt taratantara kaikuvi kauas,
tykkien suustakin säihkyvi tulta ja paukkina kuuluu.
Tukholmassa oli riemu yhtä suuri. Runoja ja ilopuheita rakeili siellä
ehtimiseen, niin että surisi korvissa. Meidänaikaisten kuninkaallisten
nimipäivän-puhaltajain mallit tavataan näissä viattomissa ilorunoissa,
joissa kuningas ja aurinko olivat yhtä eriämättömät kuin Orestes ja
Pylades -- joissa "Kaarlein ylistystä" luvataan sankarille, "joka
rauhan meille antaa, miekkaa tupessa vain kantaa", ja AADOLFIN ja
LOVIISAN nimeä
Beltistä Litis-vuonoon asti
palvotaan jumaloitsevasti.
Pahaan pulaan joutui muuan näistä hyvänsuopaisista runoilijoista, kun
sattui sanoissaan erehtymään seuraavalla tavalla:
_Naso_ hän Kreikan sankarien
on tekoja laulanut julki.
Sinun jos näki hän elänehen,
niin toisinpa virtensä kulki!
Sankarit nuo ne vain tuhoja toi,
mut Sulla on rauhan haaksi.
Ihmekö siis, jos kiitokses' soi,
teet kaikki kuin autuaaksi.
Kohta tämän jälkeen eräs säälimätön arvostelija vastasi tähän runoon
Tukholman "Lärda Tidningarissa" näin:
Jos _Maro_, tuo suuri, mi lauleli niin,
ettei ole vertaistansa,
ois joutunut kanssasi kamppauksiin,
hän viejälle kunniansa
olis antanut pampustansa.