Kapteeni Neptunus Gast muuttui itse samalla kuin hänen onnensa. Hän
herkesi ryyppäämästä, hänestä tuli siisti, raitis, säädyllinen, ahkera,
sanalla sanoen: ihme kaikille niille, jotka olivat tunteneet hänet
hänen huonompinakin päivinään. Ihmiset ällistelivät häntä kuin
kummitusta. Katupoika, joka aikoi hutkia häntä tupakkipurupalkoilla,
sai sen sijaan maistaa hänen pamppuaan, tuota mainiota kissaa, sillä
kissa pysyi kapteenin uskollisena seuralaisena -- ja siitä pilanteosta
tuli pikainen loppu. Kapteeni Gastista tuli arvossa pidetty mies, hän
kiipesi taas kunnian portaita ylös, maksoi vanhat kapakkavelkansa ja
varoi tekemäsi uusia.
Eräänä kauniina päivänä kutsuttiin hänet raatimies Larsson nuoremman,
valtiopäivämiehen pojan luo, jonka laivoilla silloin oli jonkin ajan
kuluessa ollut huono onni. -- Kuulkaapas, -- sanoi raatimies, joka oli
viisas kauppias hänkin, vaikkei niin puhdas- ja lujaluontoinen kuin
hänen isänsä -- sanotaan, että kapteenista viime aikoina on tullut
kunnon mies.
Gast siristi silmiään ja arveli sen kyllä olevan mahdollista.
-- Sanotaan myös, että kapteenilla on onni merellä, -- jatkoi
raatimies.
Kapteeni Gast siristi vielä pahemmin silmiään ja arveli, ettei ollut
juuri syytä moittia.
-- Olkaamme suorat, -- sanoi laivan isäntä. -- Isä ei tahdo kuulla
teistä puhuttavan, hän pitää teitä heittiönä ja arvelee teidän vielä
kerran purjehtivan myötätuulta päin kallioon, niinkuin teitte Blomin
laivalla. Minulla sitävastoin on toiset ajatukset, ja koska minä hoidan
asioita, niin kysyn teiltä, onko teillä halua ruveta kuljettamaan
Toivo-laivaamme.
Aluksi oli kapteeni estelevinään, mutta kun oli sovittu runsaasta
kuukauspalkasta ja kapteeni oli saanut oikeuden itse lastata
laivankannen ja kajuutan, suostui Gast ehdotukseen ja tuli Toivon
päälliköksi. Tässä toimessa hän oli nyt ollut jo neljättä vuotta ja
hänen onnensa oli ollut niin ihmeteltävä, että se oli pannut kaikki
kilpailijat kadehtimaan. Ihmiset väittivät, että Toivo joka vuosi
tuotti isännälleen enemmän kuin oman hintansa. Kapteeni Gast teki yhtä
hyviä kauppoja kansi- kuin kajuuttalastilla. Huhuttiin, että hänestä
muutamissa vuosissa oli tuleva rikas pajari ja että hän oli rohjennut
luoda silmänsä valtiopäivämiehen ainoaan, vielä naimattomaan tyttäreen,
mutta tämä oli ilmeistä panettelua, sillä ei valtiopäivämies eikä hänen
tyttärensä voineet sietää vanhan Toivon uutta kapteenia.
Kaiken tämän ja vielä paljon muutakin tiesivät Toivon laivamiehet
kertoa Eerikki Ljungille.
Miehistö ei puhunut kapteenistaan juuri hyvää. He sanoivat, että joskin
hänestä nyt oli tullut yhtä kunnollinen kuin hän ennen oli ollut
hutilus, niin oli hänestä samalla tullut yhtä ahne kuin hän ennen oli
ollut tuhlaava. Hän, joka ennen vietti niin iloista elämää, oli nyt
juro, äkäinen ja kärttyisä väelleen. Että hän antoi kissan kynsiä,
se oli oikein ja kuului asiaan. Pahempi oli, että hän niukensi
ruoka-annoksia, otti muonaksi eltaantunutta voita, ummehtuneita
ryynejä, laihaa sianlihaa, kivenkovia herneitä ja pari vesiastiaa
vähemmän matkalle, saadakseen enemmän sijaa lastille. Hän ei antanut,
niinkuin muut laivurit, yhtä levähdyspäivää satamassa ja ellei työ
olisi Toivon kummallisen onnen tähden ollut helpompaa ja palkka parempi
kuin muissa laivoissa, niin vannoivat matruusit, ettei yksikään heistä
enää purjehtisi tuon vanhan marakatin kanssa, joka silminnähtävästi oli
myynyt itsensä paholaiselle.
Eerikin iällä ei tuommoisista paljon välitetä. Hän oli sanonut
kapteenille nimensä ja päässyt laivaan isännän sukulaisena, mutta sai
maksaa matkasta ja ravinnosta kuusi plootua, mikä siihen aikaan
katsottiin hävyttömän kalliiksi. Tämän sopimuksen lisäksi hän ei ollut
puhunut sanaakaan kapteenin kanssa. Hän sai makuupaikan katon alla
perämiehen kojussa kajuutan portaiden luona, kahta jalkaa leveän,
viittä jalkaa pitkän, ja niin matalan, että tuskin oli kyynärän verran
tilaa sängynpohjan ja katon välissä. Istua hän ei voinut, suorana hänen
ei myöskään käynyt makaaminen, mutta vähät siitä. Ruokaa hän sai muun
väen kanssa, yhtä suuren tai yhtä pienen annoksen tuota ummehtunutta
puuroa ja noita kivenkovia herneitä, mutta vähät siitäkään; kapteeni
itsekään ei syönyt parempaa ruokaa. Ja sitten, vähätpä siitä, jos
Eerikki kaivaten muistelikin Drottningholman herkullista pöytää ja
Hammarbyn tuoksuavia tyynyjä, kun hänellä kaiket päivät oli sininen
taivas päänsä päällä, aukea meri allansa, virkeä tuuli ympärillään ja
mielessä vanha koti, jonne hän kohta oli pääsevä.
Jos Eerikki itse olisi voinut käskeä ilman ja tuulen puhaltamaan, ei
hän olisi osannut toivoa kauniimpaa matkaa. Siitä hetkestä alkaen, kun
Toivo nosti ankkurinsa ja lähti Tukholman laiturista, puhalsi tasainen
myötätuuli, taivas oli kirkas ja suunta aina sama. Jos ei kuljettukaan
yhdentoista, niin kuljettiin toki yötä ja päivää lakkaamatta kuuden tai
seitsemän solmuvälin vauhdilla alinomaa eteenpäin ja tämä kannattaa
paremmin, arvelivat matruusit, kuin tanssia kolmen miehen enkeliskaa,
milloin ei pääse paikalta liikkumaan.
Neljän tai viiden vuorokauden kuluttua oli Toivo purjehtinut
Merenkurkun läpi, läheni nyt Björkön saaristoa, ja jos tuuli tulisi
pysymään yhtä myötäisenä, oltaisiin jo ennen iltaa Vaasan satamassa.
Eerikki, joka oli erinomaisen hyvä ystävä laivaväen kanssa, läheni
erästä vanhaa, Aabraham Långvik-nimistä matruusia, joka likeisen
tuttavuutensa tähden tervapytsin kanssa oli tunnettu nimellä Långpyts
ja joka nyt istui laivan keulassa köysikimpulla purjeita paikaten. --
Milloin luulee Långvik Vaasan valotornin tulevan näkyviin? -- kysyi
poika.
Långpyts arveli, että he kyllä vielä sitä ennen saisivat taittaa pari
hammasta herneitä purressaan.
-- Mutta minä aioin nukkua enoni luona ensi yönä, -- vakuutti Eerikki.
-- Niin, se hänen tietäköön! -- vastasi matruusi pyöräyttäen mällinsä
toiseen poskeen.
Vastauksessa oli jotakin, joka pani Eerikin kysymään: -- Mitä Långvik
sillä tarkoittaa? Onhan meillä hyvä lounaistuuli ja me viilettelemme
eteenpäin kuin viheltäen.
-- Minä tarkoitan, -- jatkoi matruusi nostamatta silmiään työstään, --
että hyvä olisi, jos me kaikki niin varmaan tietäisimme saavamme nukkua
satamassa.
-- Kyllähän sataman suu lienee vaarallinen, mutta eihän Långvik uskone,
että Toivo, jonka luulisi osaavan tuon tien ilman perämiestä vaikka
pilkkopimeässä yössäkin, on niin tyhmä, että törmää kallioon
kirkkaimmassa päivänpaisteessa?
-- Sitä en usko, -- vastasi mies; -- ellei vain jo ole tullut se hetki,
jolloin _toinen_ ottaa omansa.
-- Luuletteko tosiaankin, että kapteeni on lupautunut paholaiselle? --
nauroi poika.
-- Kuulkaapa, hyvä herraseni, -- sanoi matruusi jurosti, -- hän on nyt
niin kauan ajanut tuota latinaa aivoihinsa, ettei usko enää Jumalaan
eikä siihen toiseenkaan. Mutta yhden asian sanon hänelle: älköön
opetettako vanhalle merimiehelle kompassia. Minulla on neulani, joka
osoittaa suoraan Herraan, meidän Jumalaamme; mutta minun kapteenini
neula osoittanee, sen tietää se, joka on auttanut hänet upoksista ja
tilkinnyt hänen rötiskönsä. Ennenkuin päivä on päättynyt, sanokaa
Långpytsiä myyräksi, jos en ole totta puhunut.
-- Pitäkää varanne, Långvik, etten pakota teitä pitämään sananne, --
laski Eerikki leikkiä. -- Onhan usein nähty, että hutiluksesta taas
tulee mies, ja koko asia on siinä, että kapteenista on tullut ahne
vanhoilla päivillään.
-- Onko Eerikki oppinut koulussa, että ihminen tai peikko voi madella
ulos omasta nahastaan? Minä olen purjehtinut Gastin kanssa monta herran
vuotta; koko hänen rikissään ei ole ainoatakaan riepua, jota en tunne
ulkoa. Mutta jos se Gast, joka nyt seisoo ja tähystee peräkannella, on
sen Gastin kaltainen, joka ennen oli minun kojukumppanini, senkään
vertaa kuin minä olen Turun tuomiorovastin kaltainen, niin sanokaa,
etten osaa köydenpäätä solmita. Runko on sama, vaikka kantta on hiukan
huuhdottu ja märssyä mukamas öljyvärillä sivelty; mutta muutoin on
täällä toinen kapteeni laivassa, ja hänen pitää saada omansa.
-- Mitä Långvik sillä tarkoittaa?
-- En tarkoita mitään. Mutta laivakirjaan on kirjoitettu, että hän,
jota en kehtaa mainita, kyllä ottaa omansa. Ei ikinä ole millään
veneellä ollut parempaa tuulta purjeissa kuin tällä meidän. Mutta
katsokaapa, tuo toinen on semmoinen, että mitä hän antaa pikkusormella,
sen hän ottaa keskisormella takaisin. Ei koskaan ole minkään laivan
isännistö ansainnut niin paljon kuin Larsson on ansainnut Toivolla,
mutta toisaaltapa on vuotanut ulos sitä enemmän. Ei mikään alus maksa
väelleen niin hyvää palkkaa kuin meidän, mutta pitäköön kukin varansa
lähtiessään vaimonsa ja lastensa luota, sillä _yksi_ Toivon miehistä ei
koskaan palaa. Tämä on nyt seitsemäs matkani tällä laivalla siitä
lähtien, kun Gast tuli kapteeniksi. Ensimmäisellä matkalla putosi vanha
Petterson Itämereen. Toisella kertaa se oli Vöyrin Pikku Matti, hän,
joka aina piti kukonsulkaa lakissaan ja iski silmää kaikille kylän
tytöille. Kolmannella kerralla, purkaessamme lastia Tukholmassa, putosi
kirvesmies isosta luukusta ruumaan ja taittoi niskansa. Neljännellä
kerralla joi kokki itsensä kuoliaaksi Öregrundissa. Viidennellä
matkalla sai kajuutanvahti rotanmyrkkyä, jota kapteeni oli
nisujauhoihin leiponut, sillä silloin oli meillä jauholasti katovuoden
varalle. Kuudennella matkalla oli kapteeni Uumajassa ja aikoi purjehtia
merelle tullipapereineen, mutta vene sattui kaatumaan, ja kun kontrahti
ei ollut vielä loppunut, niin otti se toinen sen sijaan Raippaluodon
Ison Pekan, hänet, joka menetti oikean korvansa miekanlyönnistä
husaarivuosina ja sattui olemaan samassa purressa. Mutta nyt tällä
seitsemännellä matkallamme on kaikki käynyt erinomaisen onnellisesti,
ilman mitään vahinkoa, ja sentähden tekisi mieleni tietää, kenenkä
meistä tänäpäivänä pitää lähteä simppuja onkimaan, ennenkuin laskemme
ankkuriin Vaasan satamaan. Jos on minun vuoroni, niin olkoon, vähät
siitä, minä olen sopinut hyyrystä Herrani kanssa, ja olen valmis
kääntämään, kun hän ajaa minut hereille vanhasta kojustani uuteen
aamuvahtiinsa. En toivoisi Eerikin vuoron tulleen, hänellä näyttää
vielä olevan pitkä matka kuljettavana tässä maailmassa. Ja suunnatkaa
kurssinne suoraan satamaa kohti, joka on tuolla ylhäällä, vaikkakin
kansi olisi täynnä tuota koulussa saatua liikaa lastia. Se lasti joutaa
mereen, kun myrsky käy, ja päästäkseen ohi karien kuohuista, täytyy
pitää valotorni silmäinsä edessä.
Samassa kutsui aamukello aamiaiselle, ja turhaa koki Eerikki karkoittaa
mielestään kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Opistaan huolimatta oli
hänkin täynnä aikakautensa ennakkoluuloja, jotka täällä pohjolassa
vielä häiritsemättä vallitsivat, vaikka ne jo etelässä jyrkästi
murtuivat Voltairen ja ensyklopedistien vapaauskoisuutta vastaan.
Vanhan matruusin taikauskoinen kertomus palautti Eerikin muistiin
kertomuksia, joita hän oli kuullut lapsuudessaan ja jotka hän ammoin
aikoja sitten oli unohtanut. Hän muisteli äitinsäkin kertoneen jotakin
samanlaista; hän ei muistanut kenestä, mutta se vanha usko, että onni
aina ottaa toisella kädellä, mitä se on toisella antanut, johtui nyt
niin vilkkaasti mieleen kuin hän olisi kuullut sen kerran ennenkin.
Ketä hänen äitinsä oli mahtanut tarkoittaa?
Mutta päivä pysyi yhä kauniina, tuuli myötäisenä, täydessä lastissa
oleva Toivo-laiva kynti tyynesti ja varmasti tasaista vakoansa läpi
Pohjanmeren karehtivien laineiden. Se tuli saaristoon, laski ilman
pienintäkään vaaraa tunnettua tietä eteenpäin salmia ja selkiä pitkin,
sivuutti majakan, vähensi sitten pulloisia purjeitaan ja liukui sen
jälkeen hiljennettyä vauhtia ylöspäin jo silloin mataloitunutta väylää,
joka vei vanhempaan, n.s. vanhaan satamaan. Ihastuksekseen tunsi
Eerikki nämä rannat, joilla hän lapsena niin usein oli uinut ja
onkinut. Kaikki ikävät muistot olivat haihtuneet navakan lounaistuulen
puhaltaessa, ja hän voi nyt taas sydämestään riemuiten ajatella sitä
iloa, että saisi syleillä armasta äitiään, veljiään ja sisariaan ja
kaikkia vanhoja kotoisia ystäviään.
Oli päästy perille, kaikki oli käynyt onnellisesti. Riemuiten läheni
Eerikki vanhaa Långpytsiä, joka seisoi keulassa valmiina hoitamaan
halkaisijaa.
-- Myyrä, myyrä! -- huusi hän. -- Varo nyt vain, kun tulemme maihin!
-- En ole vielä myyrä, ennenkuin ankkuri on laskettu, -- vastasi
matruusi, valmiina purjetta kääntämään.
-- Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! -- kuului kapteenin ääni.
-- Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! -- vastasivat merimiehet.
Komentoa toteltiin. Laiva liukui kauniisti ja ystävällisesti pelkän
ison prammipurjeen avulla suoraa suuntaansa satamaan, jonka rannat
olivat täynnä uteliaita katselijoita, sillä eihän Vaasassa tapahtunut
joka päivä, että näin iso laiva, joka lisäksi vielä oli niin siisti ja
pulska kuin Toivo, tanssi kuin nukke satamaan.
-- Myyrä, myyrä! -- huusi Eerikki uudelleen.
-- Väst lite, -- vastasi matruusi lausumalla, joka Pohjanmaan
ruotsinkielessä merkitsee: odota vähän.
-- Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! -- kuului taas kapteenin
komento.
-- Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! -- vastasi kaiku kannelta.
Komentoa toteltiin. Tavallinen tervehdys -- tulotervehdys, jota ei
koskaan laiminlyöty -- paukahti keulasta, mutta tällä kertaa räikeällä
ja turmiota ennustavalla räjähdyksellä. Savu peitti koko keulakannen,
ja sen hajottua nähtiin vanha Långpyts kannella pitkänään ja
hengetönnä. Kovaksi onneksi oli konstaapeli, joka oli tykin ladannut,
unohtanut, että se jo ennestään oli ladattu, mutta ettei sitä oltu
tyhjäksi ammuttu Tukholmasta lähtiessä. Kaksinkertainen panos oli
särkenyt putken sadaksi kappaleeksi, ja yksi niistä oli singonnut
lähellä seisovaan Aabraham Långvikiin, liikanimellä Långpyts, sattuen
suoraan otsaan. Ei kukaan muu vahingoittunut, mutta Herra oli ajanut
tämän kunnon merimiehen, niinkuin hän itse oli ennustanut, hereille
hänen vanhasta kojustaan uuteen aamuvahtiin.