Lukijan ei liene vaikea arvata syytä Eerikki Ljungin uuteen
seikkailuun. Kaikki oli tapahtunut hyvin ymmärrettävästi. Kuningatar
oli uskonut tuon salaisuuden kuninkaalle; kuningas oli naurahtanut
sille ja vakuuttanut tuntevansa sen asian paremmin -- mutta hän
pelkäsi, että asia herättäisi huomiota, ei tahtonut saattaa Morellia
kuningattaren epäsuosioon, päätti huomenna korjata asian ja koetti
lyödä leikiksi koko tuon kamalan salaliiton. Mutta kun kuningatar aina
oli pikainen luonteeltaan, oli hän jo sillä välin ennättänyt ilmaista
salaisuuden prinssin opettajalle, kreivi Bjelkelle. Kun taas tällä
herralla, kuten olemme nähneet, ei ollut mitään hyviä ajatuksia
Ulriksdalin puiston kasvientutkijasta, oli hän kiirehtinyt antamaan
viittauksen vartiossa olevalle upseerille. Upseeri oli antanut käskyn
epäluulonalaisen henkilön kiinniottamisesta, ja näin olisi onneton
nuorukainen epäilemättä tullut murhaajana ja maankavaltajana
vangituksi, ellei hänen majesteettinsa olisi ehtinyt kuiskata jotakin
kamaripalvelijansa Feifin korvaan. Tanssi oli hetkeksi tauonnut, oli
levinnyt huhuja joistakin rikoksellisista hankkeista ja tuolla ulkona
oleva väki oli parantanut jutun niin, että viimein puhuttiin koko
Kiinan ilmaan räjäyttämisestä. Pian kuitenkin tämä pyryilma asettui.
Kun kuninkaalliset taas hymyilivät yhtä suopeasti kuin ennenkin,
kuvastui ilo myöskin hoviväen kasvoilta; ja kansan kesken ulkona sai
asia sen käänteen, että kaikki oli ollut ilvettä, jonka kuninkaalliset
olivat omaksi huvikseen toimeenpanneet. Näin koitti päivä melun ja
iloisuuden jälkeen, ja vahakynttilät paloivat keltaisina ja unisina
päivänpaisteessa, kun tanssijat hajaantuivat kello kuuden aikaan
valoisana kesäaamuna.
Kun kreivi Bertelsköld haki turvattiaan, oli tämä kadonnut. Ja kun
ihana Morelli kuulusteli pienen juonensa uhria, sai hän palkaksi
kaikista vaivoistaan epäsuosiollisia katseita majesteeteilta ja ankaran
muistutuksen kreivi Bertelsköldiltä, että hän toiste olisi puuttumatta
muihin valtakunnalle tärkeisiin asioihin kuin tanssiin.
Oli vielä yksi, joka olisi voinut valaista tätä hämärää asiaa, ja se
oli pieni prinssi Kustaa. Mutta hän nukkui tähän aikaan päivästä
viattomuuden unta ja uneksi kaikkien vaivainsa perästä milloin
Kiinasta, milloin Azorien saarista.
Sill'aikaa oli kuninkaan käskystä kaikkien näiden kummallisten
seikkailujen sankari, lukiolainen Eerikki Ljung seuraavana päivänä --
tai oikeammin samana päivänä -- viety Toivo-nimiseen, kauppahuone
Larssonin omistamaan laivaan, joka oli Tukholman satamassa valmiina
lähtemään Vaasaan lastattuna raudalla ja suolalla, tuotuaan ensin
kotiseudultaan Ruotsin pääkaupunkiin vaasanruista, voita, läskiä,
silakoita ja lohta.
Eerikki oli hyvillään tästä asiain onnellisesta käänteestä ja hänen
iloaan lisäsi vielä se, että Toivo-laiva oli vanha tuttava, jonka
mastoissa ja touveissa hän monta kertaa oli lapsena kiipeillyt, kun hän
äitinsä kanssa oli käynyt sukulaistensa luona Vaasassa. Toivo ei siis
ollut -- niinkuin nimestä olisi voinut luulla -- iäti kukoistava
nuorukainen, vaan päinvastoin vanha kaukalo, joka yli kahdenkymmenen
kesän kuluessa oli kokenut jos jonkinlaisia säitä ja tuulia Vaasan
saariston ja Furusundin välillä. Tällä aikaa oli se kuluttanut monet
hyvät purjeet, sen partaita oli paikattu, vintturi mennyt vinoon ja
kajuutta oli näköjään kuin mikäkin vanha koirankoppi. Tällaisena muisti
Eerikki lapsuudessaan nähneensä Toivo-laivan; mutta hän tiesi myös,
että se oli rehellinen ja oivallinen lastinvetäjä, joka aikoinaan oli
jutuuttanut monta kaunista äyriä isäntänsä raha-arkkuun ja verkalleen
hölkytellyt Gaddenin kallioiden ohi sill'aikaa kun muut olivat paenneet
Rataniin Pohjanlahden pohjoismyrskyjä pakoon. Sentähden hämmästyi hän
nyt suuresti nähdessään, että vanha kunnon kapusta oli maalattu
uudestaan Tukholmassa ja koristettu niinkuin iäkäs torimatami, joka
vanhoilla päivillään on päässyt rouvaksi ja ostanut itselleen uuden
liinan. Ellei Eerikki olisi niin hyvin tuntenut vanhaa keulakuvaa,
jonka eräs Munsalan poika oli vuollut ja veistellyt ja joka oli
kuvaavinaan jotakin iäkästä jumalatarta, joka ammoin sitten oli
törmännyt jotakin kovaa esinettä vasten ja siinä menettänyt
olympolaisen nenänsä, niin hän ei olisi uskonut silmiään, nähdessään
Toivon nyt noin sievänä ja suurellisena nuorempain kaunottarien
rinnalla Tukholman satamassa.
Laivaan tultuaan kohtasi Eerikki siellä erään vanhan ystävän, joka oli
muuttunut yhtä paljon kuin Toivo itse, ja se oli laivan kapteeni.
Hänen nimensä oli Neptunus Gast -- nimi oli epäilemättä hyvin
kummallinen alusta loppuun asti, mutta kumminkin se oli paikallaan
siihen nähden, että miehen isä oli ollut merimies täydestä sydämestään
ja oli sentähden tahtonut antaa pojalleen, joka kehdosta alkaen oli
määrätty samaan ammattiin, nimen, joka muka tuottaisi onnea merellä.
Kauan näytti kumminkin siltä kuin olisi toinen nimi Gast[13] päässyt
voitolle, sillä jokainen ihminen Vaasassa ja Tukholmassa tiesi, että
kapteeni nuorempina päivinään oli ollut aika velikulta. Vaikka hän oli
vähän palleroinen varreltaan, joka ei ollut viittä jalkaa pitempi, oli
hänellä leveä rinta, vahvat käsivarret, paksu pää ja aina iloinen
mieli, mutta kovaksi onneksi hän oli myöskin koko lailla laiska ja
hutilus eikä syläissyt lasiinkaan, niin että hän yleensä ei esiintynyt
edukseen maissa ollessaan eikä sen paremmin juuri merelläkään.
Merimieheksi hän rupesi, siksi hänet oli kastettu, mutta kovaa hän sai
kokea. Hän aloitti ammattinsa kokkina, ja hänen onnistui lukemattomia
kertoja pilata sekä herneet että puuro, ennenkuin hän viimein pääsi
jungmanniksi. Hänen ainainen opettajansa oli pamppu, sillä se hänet
herätti aamusilla, sitä hän sai aamiaiseksi, päivälliseksi ja
illalliseksi ja se seurasi häntä illalla makuulle. Minkä verran hänellä
siitä lienee ollut opillista ja käytöllistä hyötyä, se jääköön
sanomatta, mutta ainakin parkkiintui siitä hänen selkänahkansa, joka
ajan ollen ei enää vähään tyytynyt, vaan vaati aina uutta ja parempaa.
Ihmiset sanoivat, että jungmanni Gast ei voinut nukkua oikein makeasti,
ellei hän sitä ennen ollut saanut kunnon selkäsaunaa, koska hän muuten
oli saavinaan sitä unissaan. Kun tämä elämä vihdoin alkoi käydä hänelle
kovin tukalaksi, hän otti ja karkasi kerran Öresundissa, mutta parin
vuoden kuluttua tuli hänen ikävä, kun ei saanut selkäänsä, ja hän tuli
kauniisti takaisin, jolloin häntä heti kohta kestittiin vanhalla
herkulla. Vihdoin viimein oli hän, luoja tiesi mitenkä, oppinut isänsä
vanhain ystäväin avulla sen verran merenkulkutiedettä, että kohosi
vähitellen asteittain matruusiksi, konstaapeliksi ja perämieheksi. Kun
hän näin oli purjehtinut noin parikymmentä vuotta, melkein aina
huonolla onnella, mutta katsellen merta ja maailmaa jotenkin
huolettomasti, tapahtui eräänä kauniina kevätpäivänä, että erään
vaasalaisen laivan kapteeni sattui purjehtimaan kumoon satamassa ja
hukkui juuri, kun laiva oli merelle lähtemässä. Heikkona hetkenä tuli
silloin laivan isäntä, raatimies Blom, ilman muuta nimittäneeksi
perämies Gastin laivansa päälliköksi, mutta sitä kauppaa hän ei
kehunut. Sillä kun hänen uusi laivurinsa, jolla oli alinomainen
vastatuuli, minne ikinä hän kääntyikin, oli vitkastellut kaiken kesää
eräällä Tukholman-matkalla, eikä välittänyt siitä enemmän kuin
muustakaan, sattui kapteeni Gast eräänä kauniina syyskuun päivänä,
keskellä päivää ja auringon kirkkaasti paistaessa ja tuulen ollessa
myötäinen, ajamaan matalikolle Santahaminan luona hänen itsensä
uinaillessa päivällisunta ja peränpitäjän istuessa ja pelatessa viittä
lehteä tytöistä. Kun tämä oli saatu toimitetuksi, meni kapteeni
miestensä kanssa maihin, eleli hyvästi pari päivää kylässä, odottaen,
että laiva joskus pääsisi irti karilta. Niin tapahtuikin kohta sen
jälkeen, mutta kun se tapahtui hirmuisessa myrskyssä, meni kaikki
menojaan tuhannen möynyksi, eikä paljon muuta saatu pelastetuksi kuin
laivan pamppu, jolla kapteenin oli tapa virkistää nuoruutensa muistoja
miestensä selkään ja joka oli yleisesti tunnettu _kissan_ nimellä.
Tämän kissan kapteeni Gast toi aivan oikein kotiin laivan isännälle,
raatimies Blomille, muistoksi laivasta, mutta kun Blom oli niin
kohtuuton, ettei siihen tyytynyt, vaan halusi merkitä sillä muistoja
Gastin omaan selkään, pisti tämä kapineen taskuunsa ja meni matkaansa
niin tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkaakseen jossakin
toisessa laivassa ammattiaan uudelleen perämiehenä.
Siihen aikaan, kun Eerikki Ljung lapsena ollessaan oli tullut tuntemaan
tämän merkillisen miehen, oli kapteeni Gast -- sillä kapteeniksi häntä
yhä sanottiin -- huolettomuutensa ja ainaisen huonon onnensa tähden
joutunut sangen huonoihin oloihin ja vähitellen solunut kunniansa
portaita alaspäin aina entiseen paljaan matruusin arvoon asti. Hän oli
silloin ryysyinen, tervainen ja juoppo kun oli, mutta aina hyvällä
tuulella -- ollut kaupungin poikasten pilkkalauluna, ja Eerikki oli
usein ollut muassa, kun nuo pienet ilkivaltaiset itikat olivat
tupakkipurulla ostaneet Gastilta oikeuden saada voimainsa takaa hutkia
häntä niin hyvin kuin taisivat. Ei mikään pystynyt tuohon pikiseen
takkiin: Gast vetäisi vain niinkuin kilpikonna päänsä kuoreen ja antoi
koko parven surista ympärillään ja mäikyttää sydämen pohjasta käsin ja
jaloin, kunnes he viimein väsyivät.
Senpätähden Eerikki nyt tuskin uskoi silmiään, kun ensimmäinen, joka
kohtasi hänet laivassa, oli juuri tuo sama niin monesti hutkittu
ystävä, kapteeni Neptunus Gast -- nyt kapteenina Vaasan suurimmassa
aluksessa, Toivossa, jonka isännistö oli kuulu erinomaisesta
tarkkuudestaan valitessaan päälliköitä laivoihinsa. Lienee siis jokin
suuri muutos tapahtunut tässä aikoinaan niin hunningolle joutuneessa
merikarhussa, joka nyt saattoi olla noin parinkuudetta vuoden vanha. Ja
tämä näkyikin heti kohta hänen ulkoasustaan. Hänen tanakka vartalonsa,
joka ennen muinoin kiilsi liasta, tupakasta ja piestä, oli nyt verhottu
uuteen, sinisestä hollantilaisesta pörhökankaasta tehtyyn viittaan,
jossa oli koreat mustat sarvinapit. Mies oli pesty ja kammattu, ja
parta ajettu, hänellä oli ihan uusi kiiltohattu, punainen kaulahuivi,
taskukello helyineen, herrasmiehen housut ja kiilloitetut saappaat.
Ellei kaikki tämä vielä olisi näyttänyt vähän niinkuin seipääseen
ripustetulta, olisi häntä voinut luulla täydelliseksi keikariksi:
tuskin oli hänen takissaan ainoatakaan tomunhituista, ja suunnaton
mälli oli vaihdettu hienoiseen kanelliin, jota hän tuon tuostakin
puraisi palasen pienestä hopearasiasta. Mutta kaiken tämän ohessa
oli jotakin kadonnutkin, oli kadonnut tuo säyseä, järkkymätön
huolimattomuus, tuo miehen koko ulkomuodossa ja käytöksessä vallinnut
retuisuus ja hitaisuus. Sen sijaan huomasi Eerikki hänessä jotakin
hätäistä, varovaista ja epäluuloista mieltä, ja tämä miellytti Eerikkiä
vähemmin kuin entiset ryysyt.
Saadaksemme selville syyn tähän näin kummalliseen muutokseen miehessä,
joka jo kerran näytti hunningolle joutuneen, siirrymme ajassa vähän
aikaa eteenpäin ja kerromme, mitä Eerikki matkan kestäessä sai
laivamiehiltä urkituksi siitä, miten heidän kapteenistaan oli tullut
uusi ihminen.
Siihen aikaan, jolloin kapteeni Gastin kansalaisasema ja arvo näytti
heikoimmalta, s.o. siihen aikaan, jolloin hänen juoppouden turmelemana
luultiin olevan joutumaisillaan seurakuntansa hoidettavaksi -- mitään
merimieshuoneita ei siihen aikaan ollut -- oli eräs hänen entinen
toverinsa, joka kuljetti muuatta Larssonin laivaa, armosta ottanut
Gast-paran matruusina mukaansa eräälle Tukholman-matkalle. Menomatka
oli ollut pitkä ja myrskyinen. Mutta Tukholmaan tultua näytti kaikki
muuttuneen. Sillä paluumatka oli ollut niin nopea ja onnellinen, ettei
semmoisesta oltu kuultu puhuttavankaan moniin aikoihin, ja sen
jälkeenkin huomasivat merimiehet, jotka aina ovat taikauskoista väkeä,
että joka kerta kuin Neptunus Gast oli laivassa, oli sillä alinomainen
myötätuuli ja erinomainen onni. Laivat, jotka tähän asti olivat olleet
merellä hitaita kuin rupikonnat ja jääneet kauas jäljelle kaikista
muista, ennättivät tällä tavoin perille pikemmin, kun mitkään muut. Oli
niinkuin kaikki luonnonvoimat olisivat liittoutuneet jouduttamaan
kulkua ilman pienintäkään viivykkiä ja vastusta. Laiva, laivan
päällikkö, miehistö, köysistö, purjeet ja merikartat, kaikki nämä
saivat olla kuinka huonot tahansa: kun vain Gast oli mukana, kävi
kaikki hyvin. Jos tuli tyyni; sama se, purjeet näyttivät pullistuvan
tuntemattomista tuulista, laiva kulki. Jos tuli myrsky: sitä parempi,
silloin tultiin pikemmin perille. Jos tuli sumu, pimeä ja sudenilma, ei
haittaa mitään, kaikki saivat mennä huoleti kojuihinsa sillä laiva
kulki itsestään, aina oikein ja ilman vahinkoja! Sama onni suosi lastia
ja kauppa-asioita: kaikki myytiin korkeimpaan mahdolliseen hintaan,
laivan isännät ansaitsivat suunnattomia summia. Nyt alettiin, sen
sijaan, että ennen oli käyty kerta kesässä Tukholmassa, tehdä kaksi,
viimein kolmekin matkaa. Kaikki kävi yhtä onnellisesti; voitto oli
kolminkertainen, nelinkertainen.