12. KUNINGATTAREN VALTIOVIISAUTTA.

Ooppera oli päättynyt ja loistava seura hajaantunut, mutta ainoastaan

muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin taas tanssisalissa yhtyäkseen. Tänne

kutsuttiin myös teatteriseurueen etevimmät henkilöt, jotka, kun olivat

ehtineet muuttaa vaatteensa, esitettiin heidän majesteeteilleen.

Heille lausuttiin armollisimmat ja suosiollisimmat kiitokset

ja he saivat vastaanottaa kallisarvoisia lahjoja: herrat

kultakelloja ja hohtokivisormuksia, naiset jalokivikoristuksia ja

timanttikorvarenkaita. Heidän majesteettinsa alkoivat itse tanssin.

Kuningas tanssitti paroonitar von Ungern-Sternbergiä, o.s. kreivitär

Mörner, sill'aikaa, kun kuningatar suvaitsi tarjota käsivartensa

Ranskan lähettiläälle, kreivi Breteuil'ille. Ei huvitustenkaan

pyörteessä unohdettu politiikkaa. Hattupuolueen merkitsevimmät miehet

-- paitsi tietysti poismatkustanutta kreivi Tessiniä -- oli näihin

juhlapitoihin kutsuttu ja heille osoitettiin kohteliaisuutta, jonka

tarkoituksena oli joko heidän voittamisensa tai rauhoittamisensa;

molemmissa tapauksissa tuli sen herättää kunnioitusta ja valmistaa

tulevia tapauksia.

Oli yö, ja kuitenkin näytti kaikki olevan päivänpaistetta. Pitkiin

aikoihin ei ollut Ruotsin hovi ollut noin loistoisa, kruunu kimallellut

noin huikaisevasti, eivätkä ne, jotka sitä kantoivat, olleet näyttäneet

koskaan ennen niin keveästi sitä kantavan. Olisi luullut, että

tulevaisuus, niin paljon vihan ja eripuraisuuden jälkeen, jo viimeinkin

oli koittanut ruusunpunaisena, tai ettei tuota tulevaisuutta ollutkaan,

vaan että kaikki elivät vain nykyhetkeä varten, joka oli niin lyhyt,

mutta näytti niin äärettömältä. _La beauté reprend son empire en Suéde_

-- kauneus pääsee taas valtaansa Ruotsissa -- olisi kreivi Tessin

sanonut, jos hän olisi ollut läsnä.[12] -- niin monet lemmettäret

kilpailivat tänä yönä kauneuden palkinnosta. Onni ja ilo näyttivät

jälleen virkoavan eloon tässä itämaisessa taikalinnassa -- ja jos joku

olisi sanonut, että kaikki tämä onni oli hiedalle rakennettu, että tämä

ilo oli vain naamari, joka peitti kylmiä itsekkäitä tarkoituksia --

kuka olisi sitä uskonut? Mutta ilman totuutta -- ilman totuutta

kaikessa -- ei ole olemassa todellista onnea, ei mitään puhdasta iloa,

ei purppurassa eikä sarkatakissa.

Kuningatar Loviisa Ulriikan valtiotaitoon kuului kuninkaallisen huoneen

vallan vahvistaminen solmimalla avioliittoja puoluelaistensa ja

mahtavimpain perheiden välillä. Niin hyvää tilaisuutta kuin oli tämä,

jossa kaikki epäsopu näytti olevan unohtunut, hän ei tahtonut jättää

käyttämättä. Hänen tarkat silmänsä keksivät kreivi Bertelsköldin

vilkkaassa keskustelussa neiti Palmstjernan kanssa, joka oli

samannimisen valtioneuvoksen, erään hattujen johtajan, tytär.

Kuningatar käsketti hänet hetken kuluttua luoksensa.

-- Olette onnistunut mainiosti, kreiviseni, -- sanoi hän. -- Kaikki

laitoksenne ovat niin kauniit, että teillä on oikeus vaatia niistä

jotakin palkintoa. Anokaa jotakin armonosoitusta minulta!

-- Teidän majesteettinne armo on ollut niin suuri, ettei minulle ole

jäänyt enää mitään muuta anottavaa, -- vastasi kreivi.

-- Älkää uskotelko minulle sitä! Totta on, ettette koskaan ole mitään

anonut: uusi syy, että sen nyt teette. Mies semmoinen kuin te, joka on

ikänsä parhaassa kukoistuksessa, ei saa huokailla kaikkea elämäänsä

yksinäisyydessä!

Meidän täytyy tässä ohimennen ilmoittaa jotakin, joka kenties on

odottamatonta niille, jotka muistavat edellisen kertomuksen. Kreivi

Bertelsköld oli leskimies lyhyen, neiti Stenbockin kanssa solmitun

avioliiton jälkeen. Hänen äitinsä oli solminut tämän liiton, johon

suostuessaan kreivi uhrasi vanhemman, kauan kaihotun, toivottoman

rakkautensa. Avioliitto ei ollut onneton: se perustui keskinäiseen

kunnioitukseen, jota molemmat suuressa määrässä ansaitsivat, ja kenties

olisi hellempiäkin tunteita ajan ollen versonut tästä juuresta, ellei

sallimus olisi toisin päättänyt. Ainoastaan kolmivuotisen yhdessäolon

jälkeen oli kreivi menettänyt puolisonsa, joka jätti hänelle yhden

pojan ja yhden tyttären. Poika oli syntynyt samana päivänä kuin prinssi

Kustaa.

-- Te olette uneksija, rakas Bertelsköld, -- jatkoi kuningatar

armollisesti hymyillen. -- Minunko nyt pitää muistuttaa teille, että

olette jo kolme vuotta ollut nuorten naisten huomion esineenä? Kuinka

miellyttää teitä neiti Palmstjerna?

-- Hän on miellyttävä ja älykäs nuori nainen, -- vastasi kreivi.

-- Ja sen te sanotte semmoisella äänellä kuin arvostelisitte kanuunaa!

Ettekö ujostele, herra kreivi, näyttelemästä filosofia, kun teidän

tulisi olla ihastuksissanne menestyksestänne. Minä lyön vetoa, että jos

olisitte Aleksanteri suuri, nuorella kaunottarella ei olisi mitään

vastaan olla teidän Roxolanenne.

-- Valitettavasti, teidän majesteettinne, en ole Aleksanteri suuri,

enkä muutenkaan ole yhtä mieltä neiti Palmstjernan kanssa.

-- Ja missä asiassa olette eri mieltä, viisas filosofi?

-- Hän väitti, että Morellilla oli suuret jalat, jonka jälkeen minä

vannoin, että luonto oli aikonut Crotzin, hänen pitkään kaulaansa

nähden, kurjeksi.

-- En olisi uskonut, että te voitte olla noin häijy, -- sanoi

kuningatar. -- Mutta kas tässä, -- jatkoi hän, -- on yksi, joka ehkä

paremmin kuin minä voi houkutella teitä perhe-elämän helmaan.

Samassa hän osoitti muutamia pieniä kiinalaisia, jotka naurettavan

juhlallisesti samosivat kruununprinssin saattamina salin läpi matkalla

sivuhuoneeseen saamaan muutamia kunnon voileipiä paljojen makeisten

särpimeksi. Kuningas viittasi yhden pojan luoksensa. Tämä oli

valkoverinen, kaunis poika, samanikäinen kuin kruununprinssi, jonka

palveluksessa hänellä oli kunnia olla hovipoikana.

-- Kuules, pikku Bernhard! -- sanoi kuningatar, -- sano isällesi, että

hän tuo sinulle uuden äidin!

Poika punastui, tuijotti kuningatarta silmiin eikä vastannut mitään.

-- Kai sinä hyvinkin mielelläsi tahtoisit uuden äidin, -- jatkoi

kuningatar.

-- Ennemmin tahtoisin hevosen, -- sanoi poika.

-- Mutta jos saat uuden äidin, niin saat joka päivä syödä

sokerileivoksia, jotka ovat sinusta niin hyviä.

-- En tahdo syödä sokerileivoksia, -- vastasi pieni Bernhard

Bertelsköld.

-- Mene sitten ja ota voileipä, -- sanoi kuningatar,

puoleksi naurahtaen, puoleksi närkästyneenä tuosta varhaisesta

vastustelemishalusta. Poika teki kaartelevan kumarruksen, jonka

oppiminen oli maksanut paljon vaivaa tanssikoulussa, ja meni.

-- Minä näen, hyvä kreivi Bertelsköld, että kaikki ovat liittoutuneet

teidän onneanne vastaan, -- lisäsi kuningatar.

-- Teidän majesteettinne armo on runsain korvaus onneni epäsuosiosta,

-- vastasi kreivi, joka oli siksi paljon hovimies, ettei voinut toisin

vastata, mutta mielessään hän oli varsin tyytyväinen poikansa

vastaukseen.

Nyt läheni kuningas, virkaatekevän hovimarsalkan saattamana, jolla oli

armo esittää kuningattarelle signora Morelli, joka oli käyttänyt

enemmän aikaa kuin muut pukunsa muuttamiseen, mutta joka nyt voittikin

kaikki hovineidit kauneutensa loistolla ja pukunsa komeudella. Loviisa

Ulriika, joka jo ennestään oli vähän hermostunut, oli liiaksi nainen

ollakseen tuota nähdessään tuntematta salaista vastenmielisyyttä, ja

tätä tunnetta ei suinkaan vähentänyt se, että hän huomasi siivon ja

uskollisen puolisonsa silminnähtävällä mielihyvällä katselevan tuota

kaunista tanssijatarta. Hän salasi kuitenkin tunteensa mitä

armollisimpaan imarrukseen, josta kuitenkin silloin tällöin pisti esiin

tuskin huomattava iva. -- Zefyri itse, -- sanoi hän, -- ei voisi olla

huikentelevampi, ei mikään Flora ihastuttavampi. Terpsikore ei voisi

paremmin lumota Helikonin yleisöä. Daphne, paimentansa huokaillen, ei

voisi miellyttävämmin lampaitansa kaita; ja tuo pieni jalka oli

myrkytetty nuoli, joka voi haavoittaa tuhansia sydämiä j.n.e.

-- Eikä kuitenkaan, -- puuttui puheeseen kuningas, joka vain luuli

ottavansa osaa puolisonsa ihastukseen, -- eikä kuitenkaan pientä

Daphnea saada vastaanottamaan ainoatakaan todistusta kuninkaallisesta

suosiostamme muistoksi siitä huvista, jota hän on meille verrattomalla

tanssillaan tuottanut.

-- Mitä? -- kysyi kuningatar pilkallisesti, katsahtaen Bertelsköldiin,

-- onko täällä vielä toinenkin, joka on niin paljon ylempänä kaikkia

kuolevaisia, ettei hänellä enää ole mitään toivottavaa tässä

maailmassa? Onko se mahdollista ihana paimentyttö? Eikö yhtään

kilpailijaa voitettavana! Eikö edes ketään kostettavaa, olkoon se kuka

hyvänsä, joka kovaksi onnekseen on sattunut astumaan tenhotulle

jalallenne?

Tanssijatar asettui suloiseen asentoon, loi silmänsä maahan ja anoi,

että hänen majesteettinsa kuningatar sallisi hänen pyytää jotakin,

kenenkään sitä kuulematta. Hän kyllä luultavasti tiesi, tämä pienoinen

Morelli, että hänen pyyntönsä olisi pikemmin otettu huomioon eräällä

toisella taholla, mutta hän tiesi myöskin, kuka voi parhaiten pitää

lupauksensa.

-- Olen siis oikein arvannut; -- vastasi kuningatar, antaen ympärillä

seisoville merkin, että nämä peräytyisivät; -- on siis joku Celadon,

joka on ollut ihanalle paimentytölleni uskoton?

-- Ei, teidän majesteettinne, -- sanoi tanssijatar närkästystään

hilliten ja posket punaisina, -- minua on inhoittavasti loukattu, ja

jos minä vielä olen Drottningholmassa, niin olen täällä vain

totellakseni heidän majesteettiensa käskyä ja velvollisuutta

täyttääkseni.

-- Mitä kuulen? -- sanoi kuningatar yhä yhtä pilkalliseni. -- Kuka

hovin kavaljeeri on rohjennut nostaa ylhäiset silmänsä noin mahtavan ja

siveän haltiattaren puoleen, muuttumatta silmänräpäyksessä hänen

noitasauvansa voimasta kiveksi? Minä oletan, -- lisäsi hän

ylenkatseellisesti, -- ettei yksikään hovin nainen ole rohjennut

loukata teitä pukeutumalla lyhyempään hameeseen kuin teidän on.

-- Päinvastoin, -- vastasi ihana Italian nainen, vaivoin hilliten

vimmaansa, -- on vika minussa, joka vähäpätöisyydessäni olen rohjennut

vaivata teidän majesteettianne ja minä pyydän sentähden alamaisimmasti

eroani teatteritanssijain joukosta.

-- Ei, Morelli, -- jatkoi kuningatar, joka ei ollut kyllin julma

kiduttaakseen kauemmin pelättyä kilpailijaa, ja luultavasti katsoi

häntä jo tarpeeksi nöyryyttäneensä, -- jos tuohon tapaan puhutte,

täytyy meidän keksiä hirmuinen kosto sille, joka uhkaa ryöstää meiltä

tanssijajoukkomme kevytjalkaisimman kaunistuksen. Puhukaa, armahaiseni.

Onko kenties joku rohjennut viheltää teille?

-- Teidän majesteettinne, minulle on taputettu käsiä jo siksi paljon,

että vihellyspillit eivät rauhaani häiritse. Mutta minulle on julettu

nauraa ja se on tuhatta kertaa pahempi.

Kuningatar hymyili. -- Nauraa teille! Nauraa noin vakavalle ja

kunnioitusta herättävälle olennolle! -- Ja samassa hänen majesteettinsa

näki hyväksi leyhäyttää viuhkaansa, salatakseen naurua, joka

vastustamattomasti pyrki hänen kuninkaallisille huulilleen.

Välskärin kertomuksia 4.2 Vaasan prinsessa · 第 22 / 51 题