Ooppera oli päättynyt ja loistava seura hajaantunut, mutta ainoastaan
muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin taas tanssisalissa yhtyäkseen. Tänne
kutsuttiin myös teatteriseurueen etevimmät henkilöt, jotka, kun olivat
ehtineet muuttaa vaatteensa, esitettiin heidän majesteeteilleen.
Heille lausuttiin armollisimmat ja suosiollisimmat kiitokset
ja he saivat vastaanottaa kallisarvoisia lahjoja: herrat
kultakelloja ja hohtokivisormuksia, naiset jalokivikoristuksia ja
timanttikorvarenkaita. Heidän majesteettinsa alkoivat itse tanssin.
Kuningas tanssitti paroonitar von Ungern-Sternbergiä, o.s. kreivitär
Mörner, sill'aikaa, kun kuningatar suvaitsi tarjota käsivartensa
Ranskan lähettiläälle, kreivi Breteuil'ille. Ei huvitustenkaan
pyörteessä unohdettu politiikkaa. Hattupuolueen merkitsevimmät miehet
-- paitsi tietysti poismatkustanutta kreivi Tessiniä -- oli näihin
juhlapitoihin kutsuttu ja heille osoitettiin kohteliaisuutta, jonka
tarkoituksena oli joko heidän voittamisensa tai rauhoittamisensa;
molemmissa tapauksissa tuli sen herättää kunnioitusta ja valmistaa
tulevia tapauksia.
Oli yö, ja kuitenkin näytti kaikki olevan päivänpaistetta. Pitkiin
aikoihin ei ollut Ruotsin hovi ollut noin loistoisa, kruunu kimallellut
noin huikaisevasti, eivätkä ne, jotka sitä kantoivat, olleet näyttäneet
koskaan ennen niin keveästi sitä kantavan. Olisi luullut, että
tulevaisuus, niin paljon vihan ja eripuraisuuden jälkeen, jo viimeinkin
oli koittanut ruusunpunaisena, tai ettei tuota tulevaisuutta ollutkaan,
vaan että kaikki elivät vain nykyhetkeä varten, joka oli niin lyhyt,
mutta näytti niin äärettömältä. _La beauté reprend son empire en Suéde_
-- kauneus pääsee taas valtaansa Ruotsissa -- olisi kreivi Tessin
sanonut, jos hän olisi ollut läsnä.[12] -- niin monet lemmettäret
kilpailivat tänä yönä kauneuden palkinnosta. Onni ja ilo näyttivät
jälleen virkoavan eloon tässä itämaisessa taikalinnassa -- ja jos joku
olisi sanonut, että kaikki tämä onni oli hiedalle rakennettu, että tämä
ilo oli vain naamari, joka peitti kylmiä itsekkäitä tarkoituksia --
kuka olisi sitä uskonut? Mutta ilman totuutta -- ilman totuutta
kaikessa -- ei ole olemassa todellista onnea, ei mitään puhdasta iloa,
ei purppurassa eikä sarkatakissa.
Kuningatar Loviisa Ulriikan valtiotaitoon kuului kuninkaallisen huoneen
vallan vahvistaminen solmimalla avioliittoja puoluelaistensa ja
mahtavimpain perheiden välillä. Niin hyvää tilaisuutta kuin oli tämä,
jossa kaikki epäsopu näytti olevan unohtunut, hän ei tahtonut jättää
käyttämättä. Hänen tarkat silmänsä keksivät kreivi Bertelsköldin
vilkkaassa keskustelussa neiti Palmstjernan kanssa, joka oli
samannimisen valtioneuvoksen, erään hattujen johtajan, tytär.
Kuningatar käsketti hänet hetken kuluttua luoksensa.
-- Olette onnistunut mainiosti, kreiviseni, -- sanoi hän. -- Kaikki
laitoksenne ovat niin kauniit, että teillä on oikeus vaatia niistä
jotakin palkintoa. Anokaa jotakin armonosoitusta minulta!
-- Teidän majesteettinne armo on ollut niin suuri, ettei minulle ole
jäänyt enää mitään muuta anottavaa, -- vastasi kreivi.
-- Älkää uskotelko minulle sitä! Totta on, ettette koskaan ole mitään
anonut: uusi syy, että sen nyt teette. Mies semmoinen kuin te, joka on
ikänsä parhaassa kukoistuksessa, ei saa huokailla kaikkea elämäänsä
yksinäisyydessä!
Meidän täytyy tässä ohimennen ilmoittaa jotakin, joka kenties on
odottamatonta niille, jotka muistavat edellisen kertomuksen. Kreivi
Bertelsköld oli leskimies lyhyen, neiti Stenbockin kanssa solmitun
avioliiton jälkeen. Hänen äitinsä oli solminut tämän liiton, johon
suostuessaan kreivi uhrasi vanhemman, kauan kaihotun, toivottoman
rakkautensa. Avioliitto ei ollut onneton: se perustui keskinäiseen
kunnioitukseen, jota molemmat suuressa määrässä ansaitsivat, ja kenties
olisi hellempiäkin tunteita ajan ollen versonut tästä juuresta, ellei
sallimus olisi toisin päättänyt. Ainoastaan kolmivuotisen yhdessäolon
jälkeen oli kreivi menettänyt puolisonsa, joka jätti hänelle yhden
pojan ja yhden tyttären. Poika oli syntynyt samana päivänä kuin prinssi
Kustaa.
-- Te olette uneksija, rakas Bertelsköld, -- jatkoi kuningatar
armollisesti hymyillen. -- Minunko nyt pitää muistuttaa teille, että
olette jo kolme vuotta ollut nuorten naisten huomion esineenä? Kuinka
miellyttää teitä neiti Palmstjerna?
-- Hän on miellyttävä ja älykäs nuori nainen, -- vastasi kreivi.
-- Ja sen te sanotte semmoisella äänellä kuin arvostelisitte kanuunaa!
Ettekö ujostele, herra kreivi, näyttelemästä filosofia, kun teidän
tulisi olla ihastuksissanne menestyksestänne. Minä lyön vetoa, että jos
olisitte Aleksanteri suuri, nuorella kaunottarella ei olisi mitään
vastaan olla teidän Roxolanenne.
-- Valitettavasti, teidän majesteettinne, en ole Aleksanteri suuri,
enkä muutenkaan ole yhtä mieltä neiti Palmstjernan kanssa.
-- Ja missä asiassa olette eri mieltä, viisas filosofi?
-- Hän väitti, että Morellilla oli suuret jalat, jonka jälkeen minä
vannoin, että luonto oli aikonut Crotzin, hänen pitkään kaulaansa
nähden, kurjeksi.
-- En olisi uskonut, että te voitte olla noin häijy, -- sanoi
kuningatar. -- Mutta kas tässä, -- jatkoi hän, -- on yksi, joka ehkä
paremmin kuin minä voi houkutella teitä perhe-elämän helmaan.
Samassa hän osoitti muutamia pieniä kiinalaisia, jotka naurettavan
juhlallisesti samosivat kruununprinssin saattamina salin läpi matkalla
sivuhuoneeseen saamaan muutamia kunnon voileipiä paljojen makeisten
särpimeksi. Kuningas viittasi yhden pojan luoksensa. Tämä oli
valkoverinen, kaunis poika, samanikäinen kuin kruununprinssi, jonka
palveluksessa hänellä oli kunnia olla hovipoikana.
-- Kuules, pikku Bernhard! -- sanoi kuningatar, -- sano isällesi, että
hän tuo sinulle uuden äidin!
Poika punastui, tuijotti kuningatarta silmiin eikä vastannut mitään.
-- Kai sinä hyvinkin mielelläsi tahtoisit uuden äidin, -- jatkoi
kuningatar.
-- Ennemmin tahtoisin hevosen, -- sanoi poika.
-- Mutta jos saat uuden äidin, niin saat joka päivä syödä
sokerileivoksia, jotka ovat sinusta niin hyviä.
-- En tahdo syödä sokerileivoksia, -- vastasi pieni Bernhard
Bertelsköld.
-- Mene sitten ja ota voileipä, -- sanoi kuningatar,
puoleksi naurahtaen, puoleksi närkästyneenä tuosta varhaisesta
vastustelemishalusta. Poika teki kaartelevan kumarruksen, jonka
oppiminen oli maksanut paljon vaivaa tanssikoulussa, ja meni.
-- Minä näen, hyvä kreivi Bertelsköld, että kaikki ovat liittoutuneet
teidän onneanne vastaan, -- lisäsi kuningatar.
-- Teidän majesteettinne armo on runsain korvaus onneni epäsuosiosta,
-- vastasi kreivi, joka oli siksi paljon hovimies, ettei voinut toisin
vastata, mutta mielessään hän oli varsin tyytyväinen poikansa
vastaukseen.
Nyt läheni kuningas, virkaatekevän hovimarsalkan saattamana, jolla oli
armo esittää kuningattarelle signora Morelli, joka oli käyttänyt
enemmän aikaa kuin muut pukunsa muuttamiseen, mutta joka nyt voittikin
kaikki hovineidit kauneutensa loistolla ja pukunsa komeudella. Loviisa
Ulriika, joka jo ennestään oli vähän hermostunut, oli liiaksi nainen
ollakseen tuota nähdessään tuntematta salaista vastenmielisyyttä, ja
tätä tunnetta ei suinkaan vähentänyt se, että hän huomasi siivon ja
uskollisen puolisonsa silminnähtävällä mielihyvällä katselevan tuota
kaunista tanssijatarta. Hän salasi kuitenkin tunteensa mitä
armollisimpaan imarrukseen, josta kuitenkin silloin tällöin pisti esiin
tuskin huomattava iva. -- Zefyri itse, -- sanoi hän, -- ei voisi olla
huikentelevampi, ei mikään Flora ihastuttavampi. Terpsikore ei voisi
paremmin lumota Helikonin yleisöä. Daphne, paimentansa huokaillen, ei
voisi miellyttävämmin lampaitansa kaita; ja tuo pieni jalka oli
myrkytetty nuoli, joka voi haavoittaa tuhansia sydämiä j.n.e.
-- Eikä kuitenkaan, -- puuttui puheeseen kuningas, joka vain luuli
ottavansa osaa puolisonsa ihastukseen, -- eikä kuitenkaan pientä
Daphnea saada vastaanottamaan ainoatakaan todistusta kuninkaallisesta
suosiostamme muistoksi siitä huvista, jota hän on meille verrattomalla
tanssillaan tuottanut.
-- Mitä? -- kysyi kuningatar pilkallisesti, katsahtaen Bertelsköldiin,
-- onko täällä vielä toinenkin, joka on niin paljon ylempänä kaikkia
kuolevaisia, ettei hänellä enää ole mitään toivottavaa tässä
maailmassa? Onko se mahdollista ihana paimentyttö? Eikö yhtään
kilpailijaa voitettavana! Eikö edes ketään kostettavaa, olkoon se kuka
hyvänsä, joka kovaksi onnekseen on sattunut astumaan tenhotulle
jalallenne?
Tanssijatar asettui suloiseen asentoon, loi silmänsä maahan ja anoi,
että hänen majesteettinsa kuningatar sallisi hänen pyytää jotakin,
kenenkään sitä kuulematta. Hän kyllä luultavasti tiesi, tämä pienoinen
Morelli, että hänen pyyntönsä olisi pikemmin otettu huomioon eräällä
toisella taholla, mutta hän tiesi myöskin, kuka voi parhaiten pitää
lupauksensa.
-- Olen siis oikein arvannut; -- vastasi kuningatar, antaen ympärillä
seisoville merkin, että nämä peräytyisivät; -- on siis joku Celadon,
joka on ollut ihanalle paimentytölleni uskoton?
-- Ei, teidän majesteettinne, -- sanoi tanssijatar närkästystään
hilliten ja posket punaisina, -- minua on inhoittavasti loukattu, ja
jos minä vielä olen Drottningholmassa, niin olen täällä vain
totellakseni heidän majesteettiensa käskyä ja velvollisuutta
täyttääkseni.
-- Mitä kuulen? -- sanoi kuningatar yhä yhtä pilkalliseni. -- Kuka
hovin kavaljeeri on rohjennut nostaa ylhäiset silmänsä noin mahtavan ja
siveän haltiattaren puoleen, muuttumatta silmänräpäyksessä hänen
noitasauvansa voimasta kiveksi? Minä oletan, -- lisäsi hän
ylenkatseellisesti, -- ettei yksikään hovin nainen ole rohjennut
loukata teitä pukeutumalla lyhyempään hameeseen kuin teidän on.
-- Päinvastoin, -- vastasi ihana Italian nainen, vaivoin hilliten
vimmaansa, -- on vika minussa, joka vähäpätöisyydessäni olen rohjennut
vaivata teidän majesteettianne ja minä pyydän sentähden alamaisimmasti
eroani teatteritanssijain joukosta.
-- Ei, Morelli, -- jatkoi kuningatar, joka ei ollut kyllin julma
kiduttaakseen kauemmin pelättyä kilpailijaa, ja luultavasti katsoi
häntä jo tarpeeksi nöyryyttäneensä, -- jos tuohon tapaan puhutte,
täytyy meidän keksiä hirmuinen kosto sille, joka uhkaa ryöstää meiltä
tanssijajoukkomme kevytjalkaisimman kaunistuksen. Puhukaa, armahaiseni.
Onko kenties joku rohjennut viheltää teille?
-- Teidän majesteettinne, minulle on taputettu käsiä jo siksi paljon,
että vihellyspillit eivät rauhaani häiritse. Mutta minulle on julettu
nauraa ja se on tuhatta kertaa pahempi.
Kuningatar hymyili. -- Nauraa teille! Nauraa noin vakavalle ja
kunnioitusta herättävälle olennolle! -- Ja samassa hänen majesteettinsa
näki hyväksi leyhäyttää viuhkaansa, salatakseen naurua, joka
vastustamattomasti pyrki hänen kuninkaallisille huulilleen.