Kun Eerikki Ljung vähän aikaa turhaan oli koettanut miettiä kummallisen
matkansa tarkoitusta ja kyllikseen katsellut yön varjossa häämöttäviä,
ohitse liukuvia rantoja, teki hän päätöksensä, kömpi erääseen tämän
pienen palatsin huoneeseen ja oli kohta, lautan tasaisesti keinuessa ja
airojen yksitoikkoisesti polskiessa, vaipunut sikeään uneen.
Hänen yösijansa ei ollut juuri tavallista laatua, mutta vielä
kummallisempi oli hänen heräämisensä.
Hän oli nukkunut kauan ja makeasti, kun hän unenhorroksissaan alkoi
tuntea jotakin pistävää, milloin toisessa, milloin toisessa korvassaan,
milloin tukassa. Häntä kutkutettiin nenän alta, häntä häirittiin
jaloista vetämällä, käsistä tempomalla, ja hänellä oli sekava tunne
jonkinlaisesta ympärillä vallitsevasta melusta. Kun kaikki tämä alkoi
käydä hänestä kovin kiusalliseksi, nousi hän istumaan, hieroi silmiään
ja katseli kummastellen ympärilleen.
Hän oli isossa huoneessa, kohotetulla lattialla, tukassa hänellä oli
kummallisia kukkakiehkuroita, vaatteissa lehtiköynnöksiä ja käsissä
lehviä. Hänen ympärillään tanssiskeli seitsemän tai kahdeksan
hillittömän iloista nuorta tyttöä, jotka nipistelivät hänen korviaan ja
kutkuttivat heinänkorsilla hänen nenäänsä. Huoneen alemmassa osassa
seisoi joukko ihmisiä, jotka näyttivät hänelle sydämensä pohjasta
nauravan. Koko tämä joukko kiljui, nauroi, lauleli ja taputteli
käsiään, keksien yhä uusia ilveitä, joiden esineenä tämä lukiolaisparka
vasten tahtoaan oli.
Tämä suututti Eerikki Ljungia. Hän hyppäsi ylös, sysäsi lähinnä
seisovat syrjään ja juoksi tiehensä kiusaajainsa seuraamana.
Pakoonpääsy ei kuitenkaan ollut helppoa. Ovea ei ollutkaan niin helppo
löytää. Kun Eerikki viimein näki kirkkaan aamuauringon paistavan
jostakin kapeasta ovesta, oli hän jo ehtinyt kymmeniä kertoja ryntäillä
seiniä vasten ja ryntäillessään kaadellut kumoon niitä, jotka sattuivat
hänen tiellensä, ennenkuin pääsi ulkoilmaan. Mutta täälläkin ajeli
häntä muuan pieni, ketterä ja itsepäinen olento. Se oli nuori tyttö,
kaunis, mustasilmäinen ja hoikka kuin ruusun varsi, keveä kuin
keijukainen ja puettuna haaveelliseen, Eerikille outoon pukuun.
Kädessään hänellä oli pitkä tammen ja lehmuksen lehdistä tehty köynnös,
jolla hän koetti pyydystää ja kietoa häntä. Mutta siihenpä ei Eerikillä
ollut halua. Hän pakeni edelleen, tietämättä minne. Etäältä häämötti
erään komean linnan pitkä pääty, mutta Ulriksdal se ei ollut. Kirkas
vesisuihku ruiskusi ilmaan, aurinkoa vasten kimallellen. Eerikki
vältteli näitä puiston osia ja pakeni ahtaimpia polkuja pitkin. Mutta
turhaan hän koetti päästä pakoon; hänen vainoojansa oli alinomaa hänen
kintereillään.
Silloin hän menetti malttinsa, kääntyi päin ja alkoi vuorostaan ajella
tuota rohkeata keijukaista. Tämä tapahtui niin odottamatta, että hän
oli juuri vähällä saada kiinni hänen liehuvasta vyöhiköstään, kun tyttö
tarttui vanhan solmuisen tammen riippuvaan oksaan, keikahti sukkelasti
kuin nuorallatanssija oksalle ja istui puussa, pilkallisesti uhaten
häntä taitetulla oksalla.
Närkästyneenä ja vielä vähän unenpöpperössä istahti Eerikki puun
juurelle hengähtämään. Mutta tuskin luuli keijukainen olevansa vapaa
vainoojastaan, kun hän taas yhdellä hyppäyksellä oli maassa, mutta
erehtyi hypätessään ja putosi ajelijansa syliin.
Se, joka nyt odottaa tässä hellää kohtausta, pettyy suuresti, sillä sen
sijaan, että olisi onneensa tyytynyt -- minkä ei olisi luullut olevan
niinkään vaikeaa -- käytti keijukainen kaikkia niitä aseita, joita
luonto ja opittu taito oli hänelle antanut. Hän tappeli, kynsi, puri,
kiljui ja koukerteli kuin ankerias irti päästäkseen. Mutta hän oli
aivan liian kauan härsyttänyt vastustajaansa, päästäkseen hänestä niin
helpolla. Tämän käsivarret likistivät häntä kuin ruuvipenkki
vyötäisiltä, ja välittämättä sekä hampaista että kynsistä hän näytti
hetken aikaa olevan kahdella päällä siitä, millä tavalla keijukaista
olisi rangaistava -- varsinkin kun muutkin hänen kiusaajansa riensivät
keijukaisen apuun.
Polkua myöten tuli pitkä, komea upseeri kävellen. Hänet nähtyänsä huusi
tyttö vieraalla kielellä: -- Kreivi Bertelsköld! kreivi Bertelsköld!
Pelastakaa minut tuon hävyttömän pojan käsistä.
Tämä pitkä upseeri -- linnoitusväen eversti, ylimmäinen majoitusupseeri
ja kuninkaan adjutantti -- pysähtyi huudon kuultuaan ja komensi
tuntemattoman nuorukaisen heti paikalla päästämään signora Morellin
irti.
-- Olkoon signora tahi mamselli, -- vastasi Eerikki, joka erehtyi
nimessä, -- niin hän on ainakin puolen tunnin ajellut minua takaa ja
hänellä on liian terävät hampaat saadakseen kulkea irrallaan ilman
kuonokoppaa.
-- Siinä tapauksessa tiedän vain yhden keinon rangaista tyttöä, --
vastasi kreivi, ja surumielinen hymyily elähytti hetkeksi hänen
vakaisia, miettiväisiä kasvojaan. Hän muisti kenties, kuinka hän itse
kerran oli rangaissut erästä vallatonta tyttöä, ja vielä tänä päivänä
oli hänellä vasemmassa poskessaan merkki siitä.
Niin vähän tunsi Eerikki näitä rangaistustapoja, että hän tuskin olisi
ymmärtänyt hänelle annettua neuvoa, ellei signora Morellin päähän olisi
pistänyt koettaa purra häntä. -- Maltahan! -- sanoi Eerikki, ja
mäiskäytti tuota pikaa niin tukevan muiskun purevaan suuhun, että
puistossa kajahti.
Samassa päästi Eerikki -- itsekin hämmästyen suunnatonta rohkeuttaan --
vangin irti. Mutta hän oli kostanut. Lähenevä joukko näki tytön
tappion, ja kun oli monta, jotka kadehtivat signora Morellia, hovin
ensimmäistä tanssijatarta, joutui hän nyt vuorostaan toisten
naurettavaksi.
-- Hyvä, hyvä! -- huusivat katsojat käsiään taputellen.
Loukkautunut kaunotar loi uhkaavan katseen voittajaansa ja astua
sipsutteli ylpeästi pois syrjäpolkua pitkin päästäkseen naurajain
nähtäviltä ja kenties kyyneleitään salatakseen.
Liekö omain nuoruuden vaiheiden muisto vaiko jokin nuorukaisen kasvojen
ilme vaikuttanut siihen, että kreivi Bertelsköld kysyi Eerikin nimeä.
Eerikki sanoi sen.
-- Ljung? -- toisti kreivi välinpitämättömästi.
-- Isäni nimi oli Pietarinpoika, mutta minä olen ottanut oman nimen, --
sanoi poika vähän hämillään.
-- Ja mikä oli äitisi nimi? -- kysyi kreivi taas.
Hän oli tuntenut erään Pietarinpojan, mutta sen nimellisiä oli niin
monta.
-- Äitini nimi on Maria, ja äitini isän nimi on Larsson, -- vastasi
Eerikki.
Kummallinen salama leimahti kreivi Bertelsköldin kauneissa silmissä.
Nyt ymmärsi hän, minkätähden tämän tuntemattoman pojan kasvon piirteet
olivat niin suuresti hänen huomiotaan herättäneet. Ester Larsson oli
aina muistuttanut paljon orpanaansa Mariaa.
-- Seuraa minua! -- sanoi hän.
Eerikki seurasi kreiviä hänen eräässä linnan sivurakennuksessa olevaan
huoneeseensa. Siellä hän sai vastata moneen kysymykseen, ja kun hänellä
ei ollut mitään salattavaa, teki hän tarkasti selkoa kaikista elämänsä
vaiheista aina siihen saakka, kunnes oli joutunut seikkailuunsa
Ulriksdalissa ja niin odottamatta tullut tänne tuoduksi. Enimmin
kumminkin miellytti hänen ylhäistä kuuntelijaansa se, mitä nuori
Eerikki tiesi kertoa Vaasan Larssonin perheestä. Että vanha
porvariskuningas oli toiminut niin, että oli jälleen päässyt jotenkin
varakkaaksi; että hän jo oli vanhentunut; että hänen kankea selkänsä
oli koukistunut niiden kahdeksankymmenen kuuden vuoden taakan alla,
joita hän niskoillaan kantoi: että hänen vanhin poikansa hoiti
kauppa-asioita; että vanhin tytär Veronika oli mennyt manalle ja että
nuorempi, Ester Larsson oli hylännyt kaikki kosijat ja pysynyt
naimatonna vanhaa isäänsä hoitaaksensa; tätä kaikkea kreivi Bertelsköld
kyseli ja kuunteli. Paljon olivat olot muuttuneet kahtena- tai
neljänätoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, jolloin hän
viimeksi oli ollut tekemisissä tuon suomalaisen porvarisperheen kanssa.
Monet tunteet olivat hänen sydämensä täyttäneet, iloja oli hänen
rinnassaan asunut, mutta vielä enemmän suruja. Kreivin tukka oli
alkanut harmaantua, vaikkei hän vielä ollut neljänkymmenenkään vanha;
hänen kauneilla miehuullisilla kasvoillaan oli hymy harvinainen vieras,
mutta totisuus sitä enemmän kotiutunut. Tämä kyllä voi pikimmältään
väistyä hovissa esiintyessä, mutta astui heti taas sijalleen
yksinäisinä hetkinä. Tämä hovimies erosi muista siinä, ettei hän
sallinut tukehduttaa sydämensä tunteita ja luonteensa itsenäisyyttä.
Mutta koska hänen, tarvittaessa kylläkin lannistumaton luonteensa, oli
lempeä, hento ja harvoin särmikäs muita kohtaan, niin ei kreivi
Bertelsköldillä ollut paljon kadehtijoita, jotka eivät olisi hänelle
hyvää suoneet. Hän oli tähän saakka vallan vähän ottanut osaa
kiukkuisiin ajan puolueriitoihin. Hänen elämänsä oli sentähden kulunut
huomaamattomammin kuin useimpain muiden hovimiesten. Hänen yksityisiin
murheisiinsa tyytyen näytti sallimus suoneen hänelle sen onnen, jonka
hänen luontoisensa ihmiset saavuttavat ulkonaisessa levollisuudessa;
kuinka pysyväinen tuo lepo tulisi olemaan, se riippuisi taas
tulevaisuudesta.
Kaikesta tästä Eerikki Ljung ei ymmärtänyt niin mitään. Joskin hän
lapsuudessaan ehkä oli kuullut kreivin nimeä mainittavan, oli hän sen
jo aikoja sitten unohtanut, ja hän oli kotiseudultaan lähtiessään liian
nuori tunteakseen perheensä entisyyttä. Hän oli hyvillään siitä, että
tämä ylhäinen upseeri, joka näytti olevan niin lempeä ja sydämellinen,
osoitti näin ystävällistä osanottoa häntä ja hänen sukuansa kohtaan;
hän tunsi häntä kohtaan ystävyyttä ja luottamusta ja rohkeni viimein
kysyä, missä hän nyt oli.
-- Drottningholmassa, -- vastasi kreivi, samalla kun tuo
kaunistelematon kysymys herätti eloon hymyilyn hänen huulillaan.
-- Mutta, -- jatkoi Eerikki ja ajatteli outoa heräämistänsä, -- kuinka
olen tullut tänne, ja mitä väkeä ovat ne jotka asuvat täällä
Drottningholmassa?
-- Sen sanon sinulle, -- vastasi kreivi, taaskin hymyillen. Siitä oli
kauan, kun hän oli kaksi kertaa peräkkäin hymyillyt. -- Kuningas
valmistelee syvimmässä salaisuudessa suuria juhlapitoja kuningattaren
nimipäiväksi, ja sentähden on hän yhtä salaisesti rakennuttanut nuo
kolme uutta huoneistoa ja tuonut ne lautoilla tänne. Ne ihmiset, jotka
tapasivat sinut uudessa teatterissa nukkumassa, ovat hovin
teatteritanssijoita ja ilveilijöitä, ranskalaisia ja italialaisia,
jotka on tänne lähetetty harjoittelemaan erästä näytelmää tuoksi
suureksi päiväksi. He ovat hilpeämpiä, iloisempia ja vallattomampia
ihmisiä kuin ne, joihin me olemme tottuneet, he ilkamoivat täällä kuin
vasikat laitumella, enkä minä ihmettele, että he valitsivat sinut
iloisuutensa esineeksi -- erittäinkin signora Morelli, joka on
vallattomin kaikista heistä ja tottunut noudattamaan kaikkia oikkujaan.
Mutta pidä varasi Eerikki! Sinä olet jo tätä ennen hankkinut itsellesi
vihamiehiä hovissa; nyt olet saanut uuden, joka on muita vaarallisempi,
hän kun on kaunis, kaikkien suosikki ja kaikkien hemmoittelema. Hän on
nainen ja italialainen: hän ei koskaan anna sinulle anteeksi sitä, että
hänelle on naurettu.