Sorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa
eräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän
kohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista
hyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna
sopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan
tuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen
komean napin.
Hänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: --
Osaatko sorvata?
-- Aina vähän, -- vastasi poika, -- ja samassa hän tekaisi siron
imukkeen.
Mies tuli yhä tyytyväisemmäksi ja kysyi: -- Osaatko olla vaiti?
-- Aina vähän, -- vastasi Eerikki, -- ainakin kaikessa, mikä koskee
kuninkaallista majesteettia ja valtakuntaa. -- Politiikkaa oli ilmassa,
josta se tarttui yksin lukiolaisiinkin.
-- Hyvä, -- sanoi mies. -- Minulla on muuan tuuma. Sinun pitää sorvata
minulle kolmekymmentäkaksi tusinaa isoja nappeja, joiden täytyy kelvata
vaikka mandariinille. Tiedätkö, mikä mandariini on?
-- En.
-- Sen parempi. Aber das Maul halten. Ymmärrätkö?
-- En.
-- Sinä et saa hiiskua sanaakaan siitä asiasta. Mausestill. Ei kukaan
muu kuin minä ja Feif saa sitä tietää. Se on salaisuus. Sinä saat
aloittaa nyt heti kohta.
Eerikki sanoi suostuvansa, mutta huomautti samalla, että hänellä oli
nälkä ja että hänelle oli luvattu aamiaista. Mies näytti siivolta;
miksi hän -- lukiolainen, josta kohta oli tuleva ylioppilas --
ujostelisi sorvaria?
-- Mitä? -- sanoi tämä. -- Etkö olekaan puutarhurin väkeä?
Vastaukseksi kertoi Eerikki vilpittömästi, kuinka hän oli tullut
linnaan eikä salannut puistossa sattunutta seikkailuaan prinssin
kanssa.
Sorvari näytti alussa käyvän hämilleen ja tuleva levottomaksi, mutta
kuultuansa, että kaikki oli käynyt ilman sen pahempia seurauksia,
taputti hän poikaa olkapäälle ja sanoi arvokkaammin kuin mitä häneltä,
vanhasta yömyssystä päättäen, olisi voinut odottaa: -- Hyvä on, sehr
gut. Sinä olet kunnon poika. Mutta en kehoita sinua toista kertaa
koskemaan prinssin ratsuvitsaan, jos tahdot tulla kuningattaren silmäin
eteen.
-- Onko hänen majesteettinsa kuningatar sitten niin vihainen? kysyi
Eerikki.
Sinitakki naurahti, pudisti päätänsä ja meni, vastaamatta, seinässä
olevan salakaapin luo, josta otti esiin ja pani sorvipenkille palasen
vehnäleipää, voita, herkkujuustoa ja lyypekinliikkiötä. Kaapin perältä
häämötti sitäpaitsi pari viinipulloa.
-- Kas tässä -- syö! -- sanoi hän.
-- Paljon kiitoksia, -- vastasi Eerikki ja piti kestityksen
kursailematta hyvänään. Ruokiin käsiksi käydessään juolahti hänelle
mieleen, että hän täällä kenties saisi tietää jotakin hovista, johon
hänet noin odottamatta oli kutsuttu aamiaiselle.
-- Herra on kenties hovisorvari? -- aloitti hän, sanoakseen jotakin
kohteliasta kiitokseksi kestityksestä.
-- Vähän sinnepäin, -- vastasi mies, joka taiteentuntijan silmillä yhä
edelleen tarkasteli rasioitaan ja lajitteli niitä sen mukaan, kuinka
hyvin ne olivat onnistuneet.
-- Niinpä voi herra siis sanoa minulle, millainen mies kuningas on?
-- Kyllä kai -- mutta mitä kansa hänestä sanoo?
-- Kansa sanoo, että hän kuuluu olevan erinomaisen hyvä ihminen ja maan
isä, kun vain saa tehdä niinkuin itse tahtoo.
-- Minä luulen hänen tahtovan hyvää valtakunnalleen, -- vastasi
sorvari.
-- Mutta muuten kerrotaan hänen olevan hiukan akkavallan alla, niinkuin
sanotaan.
Toinen vastasi luomalla pitkän, tarkastelevan katseen nuorukaiseen,
mutta näytti sitten olevan tyytyväinen noihin rehellisiin kasvoihin.
Eerikki ei tätä huomannut, vaan jatkoi, suu nisuleipää täynnä: -- Hänen
majesteettinsa kuningattaren sanotaan olevan...
Onneksi huomasi hän sorvarin kasvoissa jotakin, mikä vaikutti, että hän
oikeaan aikaan hillitsi kielensä ja lisäsi: -- oikea Minerva.
-- Se on asia, jota sinä et ymmärrä, ystäväiseni, -- sanoi mies, -- ja
minä varoitan sinua puraisemasta kieltäsi poikki, kun syöt aamiaistasi.
Tuo tuntui jo nuhteelta. Eerikki, joka harvoin oli näin puheliaalla
tuulella, päätti olla varuillaan ja jättää kuningattaren omaan
arvoonsa.
-- Mutta mitä kansa sanoo valtakunnanneuvostosta? -- kysyi mies, joka
näytti mieltyvän nuorukaisen vilpittömyyteen.
-- Kansa sanoo, että ne ovat korkeita herroja, -- vastasi Eerikki,
omasta mielestään hyvinkin valtioviisaasti.
-- Ehkä korkeampia kuin itse kuningas? -- naurahti sorvari.
Eerikki nyökäytti päätään: -- Niin, silloin kun he seisovat ja kuningas
istuu. Jumala varjelkoon maan isää.
-- Amen, -- vastasi sorvari.
Eerikki oli nyt lopettanut ateriansa ja ojensi isännälleen kätensä,
niinkuin hän aina oli tottunut tekemään. Tämä veti paksun kellon
liivintaskusta ja sanoi huoaten: -- kymmenen.
Liivi oli kirjaeltu, ja kello oli kultainen.
Nyt heitti sorvari vaalenneen yönutun ja pitkän nahkaisen esiliinan
päähänsä. Eerikin silmät suurenivat. Hieno pitsikaulahuivi ja röyhelö,
pitsikalvosimet, mustat silkkisukat ja isot hopeiset kengänsoljet
tulivat näkyviin.
Joku tuli etuhuoneeseen. Se oli muuan hoviherra.
-- Bleib er da! Nicht von der Stelle! -- käski sorvari ja lykkäsi
kiivaasti salvan sisemmän oven eteen. -- Tuo minulle takkini! --
kuiskasi hän, osoittaen Eerikille erästä vaatekomeroa.
Eerikki otti sieltä hienon, kultanappisen, sinisestä sametista tehdyn
aamutakin ja auttoi käsiä hihoihin.
-- Tekotukkani! -- jatkoi sorvari.
Eerikki otti tekotukan naulasta seinältä, ja auttoi sitä parhaansa
mukaan herran päähän. Sorvari oli kuin muuttunut, hänen ryhtinsä oli
uljas, hänen äänensä käskevä. Ylhäinen herra seisoi hämmästyneen
nuorukaisen edessä.
-- Muista nyt, mitä sanon sinulle, -- jatkoi ylhäinen sorvari yhä
kuiskaten. -- Sinä jäät tänne siksi, kunnes annan noutaa sinut. Pidä
varasi, äläkä liikahda täältä henkesi uhalla, jos kuulet jonkun
portaissa liikkuvan. Mutta kun kaikki on hiljaa, voit sorvata nappeja.
Kaksineljättä tusinaa. Tuossa on puuta. Maul halten!
Ovi suljettiin, askelet etenivät, ja kohta oli Eerikki Ljung yksinään
rattaansa, puupalojensa ja sorvarin salaisuuden kanssa.
Sen sijaan, että jäisimme hänelle seuraa pitämään, siirrymme me
kuningatar Loviisa Ulriikan vierashuoneeseen.
Tätä kuuluisaa ja älykästä ruhtinatarta kuvaa eräs hänen aikalaisensa
seuraavalla tavalla:
Hän oli pieni ja sirokasvuinen, hipiä tuhankarvainen, silmät suuret ja
tummansiniset, useimmiten tuikeat, välistä leppeät ja ilmaisivat aina
hänen henkensä hehkua ja levottomuutta. Vanhempina vuosinaan menivät
hänen hampaansa pilalle; mutta suu oli kaunis, hymy suloinen, nenä
pieni ja pysty, mutta säännöllinen. Liian kiivaana ollakseen
salaperäinen hän täten usein ilmaisi ne tuumat, joita hänen olisi
tullut pitää salassa. Ollen suuriaatteinen, antelias, komeutta
rakastava, säädyllinen, kohtelias, sukkelapuheinen ja ystävä
ystävilleen, oli hänen seuransa hauska, hänen tietonsa laajat, mutta
eivät perusteelliset, hänen kunnianhimonsa ääretön. -- Tähän kuvaukseen
lisää poika, Kustaa III, kirjallisissa muistiinpanoissaan seuraavat
piirteet: -- Hän rakastaa tieteitä ja taiteita; voimakas luonne,
sääliväinen sydän, ja kaikkea vilppiä ja petosta vihaava mieli ovat
tehneet hänestä aikakautensa ensimmäisen naisen. Hän on hellä puoliso
ja äiti, luotettava ystävä. Liikanainen vilkkaus ja varomattomuus ovat
ainoat viat, joista häntä voi moittia. -- Ja kreivi Tessin sanoo
muistiinpanoissaan: -- Epäilemätöntä on, että jos kuningatar olisi
syntynyt alamaiseksi, olisi hän ollut jäykin ja järkähtämättömin
kaikista tasavaltalaisista, mutta Jumala on antanut hänen syntyä
asemaan, jossa kaikki ovat arkoja arvostaan ja vallastaan.
Kuningatar istui pienessä, korkea-istuimisessa ja matalaselustimisessa
nojatuolissa, joka oli ikäänkuin aiottu pidentämään hänen vartaloaan.
Hänen edessään seisoi sen ajan mahtavin puoluesankari ja hienoin
hovimies, valtioneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
Odottaen uutta hyökkäystä hän oli, niinkuin taitava sotapäällikkö
ainakin, aloittanut taistelun siten, että itse teki ryntäyksen ja
jatkoi taitavasti kuningattaren itsensä jo koskettamaa aihetta
kruununprinssin kasvatuksesta. Hän puhui valittaen niistä
liehitsijöistä, jotka koettivat ryöstää häneltä heidän majesteettiensa
luottamuksen, ja niistä mielettömistä johtajista, jotka koettivat
vieroittaa hänestä hänen kuninkaallisen oppilaansa lapsellisen sydämen.
Sitten hän sanoi mielikarvaudekseen huomanneensa, että kaikki tämä oli
vain liiankin hyvin onnistunut; että prinssi oli alkanut osoittaa yhä
suurempaa huomaamattomuutta hänen opetuksilleen ja kylmäkiskoisuutta
hänen varoituksilleen -- että opettajan parhaiden tarkoitusten täytyi
mennä myttyyn, jos hänen ahkeroimisilleen asetettiin esteitä, ja jos
prinssi valitsi huvituksia, jotka eivät sopineet hänen iälleen, tahi
seuraa, joka ei ollut hänen arvonsa mukaista -- sanalla sanoen, jos hän
niinkuin hänen majesteettinsa kuningatar oli nähnyt hyväksi lausua,
tappeli poikanulikkain kanssa -- niin olivat kaikkeen tähän syynä
ainoastaan nuo turmiolliset vaikutukset, jotka olivat häirinneet
oppilaan ja heidän majesteettiensa ja valtakunnan säätyjen valitseman
opettajan hyviä välejä.
Kuningatar tuskin jaksoi keskeyttämättä kuunnella loppuun asti tuota
pitkää puhetta. Hän vihasi tätä miestä, johonka hän kerran oli ollut
niin suuresti mieltynyt ja jolle hän oli tuhlannut luottamustaan: hän
uskoi hänestä kaikkea pahaa ja tiesi, että hän oli se salpa, joka
enemmän kuin mikään muu esti häntä valtaan pääsemästä; mutta hän tunsi
samalla häntä kohtaan sitä pelonsekaista kunnioitusta, joka syntyy
niiden välillä, jotka ovat toistensa vertaiset nerossa, kyvyssä ja
kunnianhimossa. Näiden kahden käsissä, tämän kuningattaren ja tämän
alamaisen, oli silloisen Ruotsin kohtalo. He seisoivat nyt vihollisina
ja kilpailijoina toisiaan vastaan: pitikö heidän raastaa rikki toisensa
ja siten saattaa kaikki häiriöön, vai tulisivatko he ojentamaan
toisilleen kättä ja yhteisesti hallitsemaan kaikkia puolueita, joiden
silloin olisi täytynyt yhdistettyinä palvella heitä molempia? Loviisa
Ulriika ei tiennyt sitä itsekään; yksi asia vain oli hänellä selvillä,
se, että hän tahtoi vallita -- joko tuon pelätyn, tuon vihatun miehen
kanssa yhdessä tai häntä vastaan.
Voitolle päästäkseen hän päätti malttaa mielensä -- jos mahdollista. --
Hän olisi yhtä hyvin voinut komentaa kosken pysähtymään juoksustaan tai
päiväntasaajan herkeämään hehkumasta.
-- En epäile, -- sanoi hän, -- että herra kreivi omistaa oppilaansa
hyväksi kaiken sen ajan, jonka valtakunnan hoito ja huolenpito
taiteiden kehittämisestä jättää hänen käytettäväkseen. Pelkään vain,
että tuo tasavaltainen yhdenvertaisuus, jota tahdotaan kruununprinssiin
istuttaa, viimein viepi luonnolliseen päämääräänsä, joka on --
_l'égalité des gamins_.
-- Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee kerran hallitsemaan vapaata
kansaa eikä poikanulikoita.
-- Sen tiedän. Älkäämme esittäkö tässä ilveilyä, herra kreivi.
Tasavalta, se on neuvoskunnan valta. Vapaus, se on teidän vapautenne
olla käskijöinä, hyvät herrat.
-- Neuvoskunta on säätyjen edustaja, ja säädyt edustavat itsenäistä
kansaa.
-- Kansa! Säädyt! _Laissons les phrases et parlons des réalités_. Kansa
on luotu tottelemaan, herra kreivi, ja säädyt ovat olemassa sitä
varten, että myöntäisivät rahoja.
-- Suvaitkaa minun muistuttaa teidän majesteettianne siitä
unohtumattomasta ajasta, jolloin minulla oli armo saattaa Euroopan
älykkäintä prinsessaa tähän kaukaiseen maahan. Silloin sanoin teidän
majesteetillenne: -- Tämä on köyhä maa, mutta ylpeä ikivanhasta
vapaudestaan. Teidän najesteettinne onni ja kunnia on oleva sen
hallitseminen hyveillänne, sen kaunistaminen esimerkeillänne.
-- _Encore de la rhitorique_! Säästäkää minua noista kaunopuheisuutenne
kukkasista, joilla te epäilemättäkin voitatte vapauden taiteiden
akatemian palkinnon,[8] mutta jotka eivät pysty niin kovapäiseen
kuulijaan kuin minä olen. Päättäen teidän käytöksestänne
kuningasvainajan kuollessa näytte te luulevan, että hyveet tarvitsevat
jalkarautoja kainoina pysyäkseen.
-- Tottahan on, että rohkenin olla toista mieltä kuin kuningas, kun oli
puhe kuninkaan-vakuutuksen tulkitsemisesta. Se ei tapahtunut ainoastaan
valtakunnan edun vuoksi, vaan siihen oli syynä myöskin huolenpito
kuninkaallisen majesteetin omasta rauhasta, joka olisi joutunut
vaaraan.
-- Voi noita viisaita herroja diplomaatteja, joilta ei koskaan puutu
koreita sanoja huonojen tekojen kultaamiseksi, kuinka arkoja he
ovatkaan meidän rauhamme suhteen, kuinka hellää huolta he pitävätkään
meidän omatunnostamme ja niiden saattamiseksi oikealle tielle! Kovaksi
onneksi on minun omatuntoni vaskesta ja kykenemätön käsittämään niitä
suuria hyväntekoja, joita olette majesteetille ja meille osoittanut.
Tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, herra kreivi. Heittäkää naamari
pois -- sillä minua ei teidän kumminkaan onnistu pettää -- ja
puhukaamme kerrankin suoraa kieltä!