Vähän ennen tämän kertomuksen alkua oli uusi hallitsijasuku ja nuori
kuninkaallinen pariskunta astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elähtänyt ja
ruumiin ja sielun puolesta rappeutunut vanha kuningas Fredrik oli v.
1751 jättänyt tämän maailman kaikkine ikävine valtiopäiväpuuhineen,
joihin hän ikänsä lopulla oli puuttunut niin vähän kuin mahdollista.
Hänen v. 1743 valittu jälkeläisensä, Holstein-Gottorpin hallitsijasukua
oleva Aadolf Fredrik sai perinnökseen paitsi valtakuntaa, suurellisen
ja mahtavan neuvoskunnan, kaikkivaltiaat säädyt ja täysin kehittyneen
puolue-elämän, jota hatut ja niiden johtaja, kreivi Tessin hallitsivat.
Perintöprinssinä oli Aadolf Fredrik lohduttanut mieltänsä perheen
keskuudessa älykkään puolisonsa Loviisa Ulriikan, Preussin prinsessan
seurassa, ja valmistamalla leikkikaluja kolmelle prinssilleen,
Kustaalle, Kaarlelle ja Fredrikille. Puolueet pyrkivät jo silloin
valtaansa näyttämään; ne olivat hävyttömyydellä, joka olisi voinut
saada hiljaisimmankin miehen raivostumaan, tunkeutuneet aina
perintöprinssin kehdon ääreen ja kahdeksan päivää hänen syntymisensä
jälkeen pakottaneet vanhemmat vaihtamaan lapsen imettäjää. Aadolf
Fredrik alistui, mutta hänen puolisonsa ei alistunut. Ollen
pikaluontoinen, vallanhimoinen ja itsevaltiaassa hovissa kasvatettu hän
ei salannut sydämensä kiukkua ja osoitti selvää selvemmin, että jos
valtakunta saisikin myöntyväisen kuninkaan, se tulisi saamaan sitä
lujemman kuningattaren. Niin kävikin; Aadolf Fredrik kantoi
kuninkaallista manttelia -- jonka päällys kiilsi purppuraa ja
kuninkaallista korkeutta, mutta jonka nurealla puolella oli köyhyyttä
ja nöyryytystä -- mutta Loviisa Ulriika kantoi kruunua. Kuningas oli
heikko käsi, kuningatar oli neuvokas pää. Monien ja rohkeiden tuumiensa
vahingoksi tämä kuningatar oli liian pikainen valitakseen oikean
aikansa ja liian vilpitön ollakseen valtiollisesti viisas. Koko hänen
elämänsä tulikin olemaan korkealle pyrkivän hengen säännötöntä,
keskeneräistä pyrkimistä valtaan ja kunniaan. Jos hän olisi ollut mies,
olisi hän kukistanut ruotsalaiset, jotka voivat vuodattaa verensä
kuiviin suurten kuninkaiden puolesta, samalla kun he kieltä pieksäen
kaatavat kumoon pienet kuninkaansa. Mutta hän oli nainen, ja Kristiinan
ajat olivat olleet ja menneet. Fredrik II:n sisar osasi taistella,
mutta ei voittaa. Emäkotka kietoutui ajan pauloihin ja jätti viimein
uupuneena tulevaisuuden perinnöksi kasvaville pojillensa.
Näin oli tämä nuori hovi jo hallituskautensa alussa siinä kierossa ja
kireässä asemassa, joka aina seuraa valtaa puuttuvia vaatimuksia ja
vilpittömyyttä vailla olevia myönnytyksiä. Sen ympärillä seisoi
epäluulo vaanimassa, puolueet kadehtivat valtaa eivätkä vehkeilijät
lakanneet paulojaan kutomasta. Se oli surullista valtaa, vaikka sen
pinta vielä kimmeltelikin. Ei koskaan ole itsenäinen kansa alamaisemmin
kumarrellut paperikruunua. Ei koskaan ole enemmän liehakoitu
kuninkaallisen korkeuden edessä kuin juuri tähän aikaan, jolloin oltiin
niin kärkkäitä ryöstämään siltä kaikki todellinen merkitys. Kotkalta
hakattiin nokka, kynnet leikattiin mutta höyheniä varottiin kynimästä.
Olihan kansalle jätettävä edes jonkinlaista silmänhuvia. Ja tuo siivo
Aadolf Fredrik oli alussa tyytyväinen. Hän oli iloinen, kun sai toki
olla kuningas -- Kiinassa.
Me palaamme kertomukseemme.
Lukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka
muun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä
hänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan
ratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden
alussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston
kautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja
jäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen
sydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein
seisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi
prinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen
mielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä
olisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes
uneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle,
katsahti kreivi Bjelke taaksensa -- ja Eerikki astui portista sisään.
-- Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, -- ajatteli hän
itsekseen.
Kartanolle tultuaan sanoi Bjelke: -- Sinulla on kirje kreivi
Tessinille?
-- On.
-- Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.
-- Mieluimmin minä itse antaisin sen, -- arveli Eerikki.
-- Kirje tänne! -- toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.
Eerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella
olevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka
askaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: -- En tahdo
vaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.
Luultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat
seuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa
olisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja
komeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa
kanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista
portailla vastaan.
Yksinään jäätyään seisoi Eerikki uteliaasti katsellen noita komeita
vaunuja, joista nousi eräs vielä komeampi herra. Hän oli viiden- ja
kuudenkymmenen vuoden välillä oleva mies, puvultaan ja ryhdiltään
erinomaisen hieno ja sorea, mutta samalla niin luontevan ylhäinen ja
niin kunnioitusta herättävä, että Eerikki heti kohta päätti mielessään:
Tuo ei voi olla kukaan muu kuin kuningas itse!
Huomaamattaan oli Eerikki asettunut linnan portaiden viereen ja seisoi
siinä lakki kädessä kunnioituksen ja ihmettelyn ilme kasvoillaan. Kun
tuo ylhäinen herra astui hänen ohitsensa, huomasi hän nuorukaisen, joka
lienee näyttänyt hänestä vähän oudolta täällä Ulriksdalissa, ja kysyi
ystävällisesti:
-- Tahdotko jotakin, ystäväiseni?
-- Hänen ystävänsä! -- ajatteli Eerikki ja hänen sydämensä sykähti.
Kuitenkin rohkaisi hän mielensä ja vastasi: -- Teidän majesteettinne,
minulla on kirje kreivi Tessinille.
Ylhäinen herra naurahti, mutta ei näyttänyt ollenkaan pahastuvan
erehdyksestä.
-- Anna minulle kirje, -- sanoi hän.
Eerikillä ei ollut siihen halua. Hän ei tahtoisi kuninkaalle
itselleenkään antaa kirjettään. Hän pyysi saada jättää sen kreivi
Tessinille.
-- Minä olen kreivi Tessin, -- jatkoi tuo alava herra hiukan
kärsimättömästi.
Vihdoin viimein tuli nyt tuo tärkeä kirje esiin. Eerikki kertoi
puolustuksekseen, että kreivi Bjelke oli vast'ikään vaatinut kirjettä,
mutta että hän ei ollut nähnyt hyväksi totella.
-- Bjelke? -- virkkoi mahtava valtakunnanneuvos luoden nopean ja
terävän katseen linnan ikkunoihin. Ja hän silmäsi pikimmältään
päällekirjoitusta.
-- Tämä on rakkaalta arkkiaatteriltani, sanoi hän. -- Odota tuolla
ulompana, kunnes kutsutan sinut. Rydin, laske poika sisään ja anna
hänelle aamiaista.
Valtakunnanneuvos, kreivi Tessin komensi täällä Ulriksdalissa niinkuin
kotonaan. Tosin hän oli perintöprinssin ensimmäinen opettaja ja siis
tavallaan perheeseen kuuluva, mutta tämä linna oli kumminkin
turvapaikka, johon kuninkaallinen pariskunta oli vetäytynyt päästäkseen
aina kauneimmaksi vuodenajaksi valtakunnanneuvoston tuskallisesta
holhouksesta.
Kreivi meni suoraan perintöprinssin huoneisiin, mutta ei tavannutkaan
häntä sieltä. Päivystävä hoviherra ilmoitti että hänen kuninkaallinen
korkeutensa oli kuningattaren luona.
Kreivi meni hänen majesteettinsa kuningattaren huoneisiin ja ilmoitutti
tulonsa. Ei kukaan vastannut. Hovipalvelijat näyttivät olevan
hämmästyksissään. Jokin onnettomuus oli tapahtunut.
Kreivi meni sisään; se oli hänen velvollisuutensa prinssin opettajana.
Hän tapasi kuningattaren itkemässä ja kamarirouvain avustamana
hautomassa prinssi Kustaan verta vuotavaa poskea kylmällä vedellä ja
_eau de Cologne'lla_.
Loviisa Ulriika, joka oli äärettömän pikainen ja aina valmis syyttämään
prinssi Kustaan virheistä hänen opettajaansa, kääntyi kreivin puoleen,
ennenkuin tämä ennätti mitään kysyä, ja huusi ranskaksi:
-- Siinä nyt näette, herra kreivi, kasvatuksenne seuraukset.
Perintöprinssi antautuu tappeluun poikanulikkain kanssa ja tulee kotiin
verta vuotaen, poskessa naarmu, joka iäksi päiväksi tulee hänet
rumentamaan.
Kreivi vastasi arvokkuudella, joka sopi hänelle erinomaisesti, mutta
jota kuningatar ei voinut hänelle anteeksi antaa: -- Jos hänen
kuninkaallinen korkeutensa on siihen määrin unohtanut arvonsa, silloin
hän on myöskin unohtanut ne varoitukset, joita _minä_ en koskaan ole
lakannut hänelle antamasta.
Äänen paino _minä_-sanan kohdalla suututti kuningatarta vielä enemmän.
Hän oli juuri vastaamaisillaan, ja vastaus olisi epäilemättä saanut
aikaan pahennuksen hoviväen läsnäollessa, ellei kreivi sitä estääkseen
olisi pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua.
Kuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön,
jätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä
hautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.
Sillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan
toisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää
välittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku
tuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun
ja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia
tietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että
koko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi
linnan portaita pitkin.
Eerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli
sisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät
hänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän
tuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa
kaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla.
Täällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti
kynnyksen yli.
Tässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta
viereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan
jyrinää. Eerikki astui sisään.
Siellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee
ollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu,
mutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä,
sillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut
naulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään
pitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli
muutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen
kyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin
malttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä
puurasioita sorvatessaan.
-- Sinäkö se olet, Feif? -- sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki
astui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: -- Vai niin,
tulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet
tiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.
Sorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki,
joka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä
sorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin,
ja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen
uuteen apumieheensä.