-- Voitteko ajatella, Bjelke, kuinka mainion aatteen minä juuri keksin.
Heinäkuun 7. päivänä on Fredrikin syntymäpäivä. Kuningatar ja
hovimestarinrouva menevät puistoon kävelemään, ja kamaripalvelija Åberg
työntää Fredrikiä lastenvaunuissa. Silloin pukeutuu Kaarle
metsänhaltiaksi, juoksee pensasaidan takaa esiin ja ryöstää prinssin.
Suuri kohtaus, ollaan pyörtyvinään, mutta se ei ole niin vaarallista.
Minä olen piilossa jonkin tammen takana ja olen pukeutunut -- sanokaa,
Bjelke, mihin pukuun minä pukeutuisin? Haltian, dryadin tai ehkä
pelottoman ja nuhteettoman ritarin pukuun? Malttakaahan -- minä
olen olevinani joku Azorien saarilta kotoisin oleva prinssi -- jousi
ja nuolet, keihäs ja kilpi -- minä saan lainata viheriän takin
Dübeniltä -- sandaalit me leikkaamme niistä kuningasvainajan
metsästyshansikkaista, jotka ajelehtavat vinnillä -- ja sitten pitää
minulla olla viheriä samettinen lakki, johon korea perhonen on otsaan
kiinnitettynä. Kaikkein kauneimmat perhoset kuningattaren kammiossa
ovat Azorien saarilta.
Se, joka näin puhui, oli vilkasliikkeinen, kaunis, noin kuusivuotias,
suurisilmäinen ja hienokasvoinen poikanen, Puettuna ruumiinmukaiseen,
siniverkaiseen ihokkaaseen, keltaisesta silkistä ommeltuihin
alusvaatteihin ja silkkisukkiin. Hän käveli Ulriksdalin puistossa erään
hoviherran seurassa.
-- Mutta mitä hänen majesteettinsa kuningatar siitä sanoo? -- kysyi
saattajaherra.
-- Sen Bjelke saa kuulla. Ei se olekaan kuningatar, joka pyörtyy, se on
Fredrikin hoitajatar, hovimestarinrouva. Luuleeko Bjelke hänen
pyörtyvän?
-- Enpä luulisi.
-- Mutta _minäpä_ luulen. No niin, hän menee tainnoksiin, ja kuningatar
huutaa: _Au secours! aux armes_! lapseni! lapseni! -- tai mitä muuta
hänen majesteettinsa suvainnee huutaa -- hiukset hajallaan ja tehden
tämän suuren liikkeen, kas näin, juuri niinkuin mademoiselle Duroche
tekee "Zenaidessa". Silloin juoksen minä tammen takaa esiin -- mutta
luuleeko Bjelke, että Åberg voi ehtiä ennen minua?
-- Voihan hänkin pyörtyä, koska se on välttämättömästi näytelmään
kuuluvaa.
-- Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan -- kas
näin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin -- syöksähdän
metsänhaltian jälkeen -- tempaan häneltä hänen saaliinsa -- se tulee
näyttämään aivan oikealta tappelulta...
-- Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?
-- Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle
mikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä -- hän huutaa
täyttä kurkkua, se on tietty -- kuningatar syöksähtää kuin raivotar --
ei, kuin madonna minua kohti -- minä lasken pelastetun uhrin hänen
jalkainsa eteen -- notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee
näytelmässä, ja huudahdan:
Hyvettä kun vainoo väkivalta,
apuun rientää perho taivahalta.
-- Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.
-- Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön
näytelmästä -- kreivi Tessinin.
Prinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen,
puhuiko tämä leikkiä vai totta. -- Lukija on jo arvannut, että poika
oli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa
oli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat
tavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin
ensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi
Kaarle Kustaa Tessin.
-- Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da
capo! -- jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. -- Hänhän
juuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä
vieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta.
Se oli kauhean opettavaa, Bjelke; _on s'endorme_. Mutta katsokaa, kun
maalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja
marmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä
ollessani.
-- Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella
vakavampia asioita.
-- Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos
hän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?
-- Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.
-- Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty
tekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että
hyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee
olla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu ... tekotukalla.
-- Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta
miehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.
Prinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä
opettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi
ymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut
säkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen,
pienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa
kasvavien kukkasten latvoja.
Kreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se
huvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi
Kustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli
hänen poimia ja kotona tutkia.
Ehdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään
irti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois
niitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus
itsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis
perhonen, _machaon_, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että
hän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa.
Heti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.
Perhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin,
ja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan
asti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun
kompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui
pitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.
Vihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli
puutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa
ratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen,
enemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta
kuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli
hänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi
vitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas
orapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.
Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin
seurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli
prinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina
omin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen
hänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.
Nuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että
jotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä
kuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain:
"Hän ... taittoi ... ratsuvitsani!"
Kreivi Bjelke -- pikavihainen hänkin -- näki prinssin posken verta
vuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty.
Vimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten
rikoksentekijää kohti. -- Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä
väkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? -- huusi hän. Ja
vastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin
kipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä
nopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä
keikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä
turvassa.
-- Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo
nuorukainen, pakenematta enää sen edemmä -- minä en tiennyt tulleeni
kuninkaalliseen puistoon.
-- Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? -- kysyi kreivi, hienolla
hollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.
-- Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung,
vastasi nuorukainen avomielisesti. -- Lähdin kasveja keräämään enkä
tiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan
tutkimaan erästä harvinaista _convolvulus sepiumia_, tuli hänen
kuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun
kompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin...
-- Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! -- karjaisi kreivi,
uudelleen vihastuneena.
-- Jumala minua siitä varjelkoon! -- vastasi Eerik vilpittömästi. -- En
tiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.
-- Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi,
loukkautuen.
-- Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun
petturin palkkalainen! -- kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli
siihen aikaan paljon salaisia vihollisia.
-- Ennenkuin mitään muuta sain oppia, -- vastasi Eerikki silmiään
räpäyttämättä -- opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten
edessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa
on oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.
-- Olet, -- sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa
tavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, -- totta on, ettei hän
minua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.
-- Sen tein vasta sitten, kun olin saanut muutamia aika sivalluksia, --
vastasi Eerikki, osoittaen vasenta poskea, jossa oli punainen juova
kuninkaallisen kurituksen jäljeltä.
Tuosta tuli prinssi hyvilleen. Hän oli antanut noin pitkää poikaa
selkään, ja tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän ei
ollut pitkävihainen ja tunsi jo leppyvänsä. -- Voinhan saada toisenkin
ratsuvitsan, -- sanoi hän.
-- Tulkaa, teidän korkeutenne, kreivi Tessin odottaa meitä. Mutta sinä
seuraat minua linnaan, junkkari! -- lisäsi Bjelke, jolla oli vielä
pahoja epäluuloja nuorukaisen tarkoituksista.
-- Onko kreivi Tessin Ulriksdalissa? -- kysyi Eerikki.
-- On, -- vastasi Bjelke, katsoen häneen terävästi.
Eerikki hyppäsi pensasaidan yli takaisin puutarhaan, -- Jos teidän
armonne suvaitsee, niin pyydän saada tavata hänen ylhäisyyttänsä.
Minulla on kirje hänelle ja minä olen kauan ja turhaan etsinyt häntä
Tukholmasta.
Vakuutettuna kreivi Tessinin suojeluksesta ei Eerikki nyt enää epäillyt
lähteä linnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä hänen
asiansa hattupuolueen mahtavalle johtajalle ja hovin vihatulle
holhoojalle ei suinkaan ollut omansa kohottamaan hänen osakkeittensa
hintaa näiden kahden mahtavan henkilön silmissä, joita hän vast'ikään
oli loukannut. Kreivi Bjelke astui tuimana hänen edellään ja prinssi
Kustaa valmistihe saamaan nuhteita pelätyltä yliopettajaltaan.