Tämän kertomuksen aikana oli arkkiaatteri Linnaeuksella vielä
tavallinen kansalaisnimensä (hänet aateloitiin 1757), mutta tämä nimi
alkoi jo loistaa yli kaiken, mitä Ruotsissa siihen aikaan oli ylhäistä
ja kuuluisaa. Ei siinä kyllin, että koko valtakunnasta tulvaili
nuorempia ja vanhempia miehiä kuulemaan hänen luennoitaan ja
katselemaan hänen kokoelmiaan; muistakin maista saapui joka vuosi
oppineita tiedonhaluisia tahi uteliaita vieraita tutustumaan tähän
mieheen, joka oli "luonnon järjestänyt".[6] Tällä väsymättömällä
tiedemiehellä oli aikaa kaikkeen ja kaikille. Kateelliset syyttivät
häntä suotta siitä, että hän enemmän suosi muukalaisia: mutta täytyihän
hänen edustaa Ruotsin tiedettä. Luultavampaa on, että nämä vierailut,
etenkin silloin, kun ne tapahtuivat paljaasta uteliaisuudesta, usein
olivat tälle suurelle miehelle kiusaksi. Ne, joilla itsellään on
runsaasti aikaa, eivät tavallisesti armahda muita, joille jokainen
hetki on kallis, ja kukapa tietää, kuinka monta arvaamattoman kallista
hetkeä nämä Linnén julkeat vieraat riistivät senaikaiselta ja tulevilta
sukupolvilta! Mutta olivatpa nämä tiheät vierailut Linnén
yksityisellekin elämälle haitallisia. Ollen hyväsydäminen, ystävällinen
ja halukas ilmoittamaan ajatuksiaan kenelle hyvänsä, hän ei juuri
koskaan sulkenut oveansa, ja silloin riistettiin häneltä ne harvat
hetket, jotka hän olisi voinut käyttää perheensä ja taloutensa hoitoon.
Hän oli säästäväinen mies jokapäiväisessä elämässään, mutta vaikka hän
tuhlasikin varoja kokoelmiinsa, oli hän samalla siksi vieraanvarainen,
että nuo monet vieraat melkoisesti vaikuttivat hänen yksityiseen
talouteensa, vaikka sen ajan tavat olivatkin yksinkertaiset. Tätä hän
ei koskaan itse ajatellut; mutta hänen puolisollaan, reippaalla, kunnon
Saara Liisa Moraealla, jonka haltuun hän jätti koko taloudenhoidon, oli
kaikesta tästä kovinkin usein huolta ja vaivaa. Mahdollistahan on,
ettei emäntä aina voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia, sillä muutamat
ulkomaalaiset olivat niin hävyttömiä, että levittivät juoruja hänen
tylyydestään, hänen taloudellisesta itsevaltaisuudestaan ja että suuri
Linné muka oli akkavallan alla. Siinä oli kiitos Saara Liisa Moraean
vieraanvaraisuudesta ja hänen monista huolistaan. Mutta mitäpä hän
siitä välitti. Hänen puolisonsa ihaili ja kunnioitti häntä, ja hänen
nimensä on säilynyt arvossa pidettynä hänen miehensä nimen rinnalla.
Nyt oli, niinkuin sanottu, arkkiaatteri Linnaeus kiirehtinyt maalle
ennen perhettään, ja emännän poissa ollessa oli taloudenhoito
Hammarbyssä huonolla kannalla. Kartanokin oli vanha ja rappeutunut;
sillä uuden Hammarbynsä hän rakensi vasta elämänsä lopulla. Ruokaa ei
ollut vieraiden varalle varustettu; taloutta hoitamassa oli vain kaksi
karjapiikaa ja kaksi renkiä. Mutta tämä ei huolettanut arkkiaatteria
ensinkään. Illan tullen pyysi hän kaunistelematta ranskalaisen ja
hollantilaisen vieraansa jäämään illalliselle.
Tätä valmistettaessa ei aika käynyt vieraille pitkäksi. Heillä oli
Hammarbyssä yllinkyllin harvinaisia ja eriskummallisia asioita
ihmeteltävänä, harvinaisia Surinamin ruukkukasveja ja harvoin nähtäviä
Brasilian papukaijoja, jopa erään Itä-Intiasta kotoisin olevan
Ostracion-nimisen kalan kuivattu nahkakin, joka riippui katossa ja oli
siitä omituinen, että se kääntyili huoneessa tuulen mukaan. Enemmän
kuin nuo harvinaisuudet ihastutti heitä kumminkin ilomielisen isännän
puhelu. Kaikkien lukuisten luonnontuotteidensa johdosta hänellä oli, ei
ainoastaan oppineita selityksiä, vaan samalla myös hupaisia
kertomuksia. Linné oli kaunopuheinen, sukkela sanoissaan, vieläpä
erinomaisen huvittavakin, kun oli puhe hänen tieteestään. Hänen
silmänsä loistivat, hänen kasvonsa kirkastuivat; hän oli, kuten
sanotaan, kuin "kala vedessä"; ja kuitenkin oli koko hänen olennossaan
ja käytöksessään jotakin hänen rakkaiden kukkastensa viattomuutta,
lauhkeutta ja rauhaa.
Arkkiaatteri oli käskenyt valmistaa illallisen, mutta jättänyt
tavallisuuden mukaan ruokalajien määräämisen muiden huoleksi. Hänen oma
illallisensa oli yksinkertainen ja kevyt: vieraat olisivat pitäneet
kunnianaan tyytyä samanlaiseen. Mutta Eriikka Lindelia ei siihen
tyytynyt. Hän oli nyt ensi kerran eläessään saanut tähdelliseksi
toimekseen enonsa talouden hoidon ja hän päätti nyt esittää jotakin
arvokasta, suurenmoista ja loistavaa.
Kovaksi onneksi oli nuori Riikka tutkinut latinaa, kreikkaa ja
kasvioppia semmoisella menestyksellä, ettei ollut jäänyt aikaa
ensinkään kotoisten tieteiden oppimiseen, ja kun keittotaito hänen
mielestään oli maailman helpoin asia, komensi hän heti kohta
laitettavaksi kolme paistia yhtä haavaa, vasikan-, porsaan- ja
kananpaistia.
Karjapiiat, joiden keittotaito ei ulottunut herneitä ja läskiä ylemmä,
kuuntelivat tätä ehdotusta suuresti kummeksien ja kysyivät, pitikö
heidän heti käydä teurastamaan.
-- Teurastamaanko? -- toisti hämmästynyt Riikka. -- Ei, sitä älköön
kukaan uskaltako.
Piiat rohkenivat kumminkin kysyä, mistä paistit sitten saataisiin.
-- Paistitko? -- vara-emäntä sanoi. -- Totta kai paistit ovat valmiina
aitassa.
Nyt hän sai tietää, ettei ollut kesällä tapana säilyttää tuoreita
paisteja aitoissa ja että Hammarbyn paistit juoksivat ja lentelivät
vielä ilmi elävinä mikä missäkin. Riikka ei kuitenkaan ollut neuvoton;
hän vastasi, että hän tyytyisi kuhaan, kampelaan ja haukeen. -- "Voissa
paistettuihin", lisäsi hän tärkeän näköisenä.
Kun kumminkin huomattiin, että nämä kalat vielä uivat järvessä, aikoi
hän tyytyä pinaattiin ja herneihin. Mutta koska nämä vasta juuri olivat
idulle nousseet -- Riikka oli itse lukenut sirkkalehdet -- oli hänen
pakko käydä käsiksi talon munavarastoon, joka kaikeksi onneksi oli
runsas. Hän panetti siis talon ison padan tulelle ja keitätti varmuuden
vuoksi kolme tiuta munia. Mutta kun hän oli huomannut, että kaikki
puolitekoinen työ, siis puolikiehunut ruokakin, oli enolle
vastenmielistä, tahtoi hän välttämättömästi keittää munia kaksikymmentä
minuuttia, että niistä tulisi oikein pehmeitä. Ja tarjotakseen jotakin
parempaa kuin paljasta iltamaitoa keitätti hän maidon ja panetti siihen
semmoisia mausteita, joita arkkiaatteri enin rakasti, nimittäin
krassia, humaloita, sinappia ja kardemummaa. Ylpeänä tästä herkusta,
jota oli määrä tarjota kaikeksi onneksi maustamattoman voin, leivän ja
juuston kera, astui hän kainosti niiaten herrain luo ja ilmoitti, että
ruoka oli valmis.
"Arkiselle ruualle" kutsutut vieraat istuivat paikoilleen, ja pöydälle
tuotiin kaksi kukkuraista vadillista munia, joista kuitenkin suurin osa
oli vedestä otettaessa haljennut. Oli ruvettava ruualle, mutta ensin
piti saada veitsiä, suolaa, kahveleita, lusikoita, jotka pienet
sivuasiat olivat unohtuneet pöytää katettaessa.
Vieraat naurahtelivat. Käytiin vatien kimppuun: niiden sisältöä oli
mahdoton syödä; munia olisi voinut luulla joiksikin uusiksi tähän asti
tuntemattomiksi kiviksi.
-- Ei, _pullula mea_, -- sanoi arkkiaatteri, -- ota pois nämä piikivet
ja tuo meille jotakin muuta. Nämä ovat kukonmunia.
Riikka sävähti tulipunaiseksi, mutta kuiskasi, varmasti toivoen sitä
loistavampaa voittoa tämän ensimmäisen tappion jälkeen: -- Eno saa
vehnäsmaitoa.
-- Vehnäsmaitoa keskellä kesää? -- arveli arkkiaatteri. -- No, tuohan
sitten vehnäsmaitosi; me olemme paljon kävelleet ja tyydymme
hätätilassa vaikka mihin -- paitsi muniin.
Riikka kantoi salaisesti riemuiten pöytään tuon uuden keksimänsä
keitoksen. Nyt vasta hän huomasi, että se oli ruskeata, syrjiltä
viheriää ja että se haiskahti oudolta ja tuntui pohjaan palaneelta.
-- Mitä tämä on olevinaan? -- kysyi arkkiaatteri, joka mielellään söi
hyvää, vaikka aina kohtuullisesti.
-- Se on nyt sitä vehnäsmaitoa, -- vastasi Riikka viattomasti.
Arkkiaatteri maistoi, mutta sylkäisi samassa. Näin hirveätä lääkettä
hän ei toki ollut potilailleenkaan tyrkyttänyt.
Vaikka olikin hyväntahtoinen, oli hän kuitenkin jotenkin
kiivasluontoinen. Hän sysäsi lautasen luotaan ja huusi. -- Painu
paikalla tiehesi ja tuo meille jotakin muuta! Mokoma myrkkyvelli voisi
viedä hengen eskimoltakin!
Riikka purskahti itkemään. -- Ei minulla enää ole mitään muuta! --
nyyhkytti hän.
Hollantilainen katseli syviin mietteisiin vaipuneena tyhjää lautastaan,
mutta vilkas ranskalainen nauroi niin sydämensä pohjasta ja rohkeni
rukoilla niin leikillisesti onnettoman keittäjän puolesta, että
arkkiaatterikin viimein nauroi hänen kanssansa. Onneksi oli pöydässä
vielä juustoa, kylmää vasikanpaistia ja tavallista maitoa, siis kaikkea
mitä tarvittiin. Huomattiinpa vielä, että rouva Saara Liisa Moraea oli
kaupunkieväiden mukaan pannut pullollisen sitä harvinaista tokaijin
viiniä, jota arkkiaatteri äskettäin oli saanut lahjaksi eräältä
wieniläiseltä ihailijaltaan ja tämä löytö muutti äskeisen pienen
epäsovun täydelliseksi iloksi -- Älä itke enää, sinä pikku kananpoikain
tappaja! -- lohdutteli hellätunteinen eno, joka ei voinut nähdä edes
maanmatosenkaan kärsivän. Ainoastaan aika on parantumaton. Nyt saat
jättää Pliniuksen joksikin aikaa ja kuunnella Luculluksen oppilaiden
luentoja.
Eriikka oli kuitenkin niin häpeissään, ettei häntä ollut helppo
lohduttaa. Hän riensi ulos saadakseen vielä hiljaisuudessa vuodattaa
katkeria kyyneliä, ja hän rauhoittui vasta sitten, kun oli
hiljaisuudessa tehnyt sen päätöksen, että vielä kerran olisi tuleva
sekin päivä, jolloin eno saisi ihmetellä yhtä paljon hänen keittiössä
kuin kasvihuoneessakin osoittamaansa taitoa.
Hyvä mieli oli jo täydellisesti palannut oivallista tokaijinviiniä
maistellessa, kun sanansaattaja saapui kaupungista, tuoden kirjeitä ja
sanomalehtiä, jotka äskettäin olivat tulleet postissa Upsalaan.
Arkkiaatteri avasi kääröt tiedemiehen mielenkiinnolla ja
uteliaisuudella. Valtiolliset asiat, joista ei muutenkaan ollut paljon
sanomista, työnsi hän syrjään, silmäilläkseen sen sijaan noita monia
tieteellisiä aikakauskirjoja ja yhtä tärkeitä kaikista maailman ääristä
tulleita kirjeitä. Milloin synkistyi hänen katsantonsa hänen lukiessaan
jostakin nuoresta luonnontutkijasta, joka oli tiedonhalunsa uhrina
hävinnyt Afrikan erämaihin tahi Amerikan aarniometsiin; milloin
kirkastui se jälleen jostakin kasviopillisesta löydöstä. -- Mokomaa
kiittämätöntä! -- huudahti hän lukiessaan eräältä oppilaaltaan tullutta
kirjettä; -- hän on kerännyt niin paljon eikä lähetä minulle
ainoatakaan kasvia.
Heti sen jälkeen hän avasi käärön, jossa oli harvinaisia puristettuja
kanadalaisia kasveja, jotka eräs toinen hänen oppilaistaan, Kalm, oli
lähettänyt, luvaten kohta toimittaa eläviä kappaleita. Tyytyväisyys
loisti Linnén vilkkaista silmistä. Hän unohti kaiken muun, saadakseen
vielä hämärän kesäillan valossa suurennuslasilla tutkia juurta, vartta
ja lehtiä, mutta erittäinkin kukkaa ja siemenlaitetta. -- Mikä ihana
kaikkivaltiaan Jumalan luoma! -- huudahti hän. -- Kas tässä eräs
_dodecandria_! Tässä ylen harvinainen _monandria_! Tässä eräs
_polygamia_! Tässä uusi _gladiolus_! Tässä eräs _aconitum_! Ja kas
tässä eräs uusi _campanula_ -- mikä loistava kainon sinikellomme sisar!
Näin olisi hän puhellut kenties kuinka kauan, ellei yö viimein olisi
ruvennut pimenemään, ja elleivät hänen vieraansa, näön vuoksi, olisi
tehneet lähtöä. Kovaksi onneksi heille -- sillä he olisivat mielellään
viipyneet täällä aina aamuun asti -- nyt näin kesäkuussa ei ollut
yhtään kynttilää koko Hammarbyssä. Ja kuitenkin oli vielä avaamatta
useita kirjeitä, joiden joukossa kaksi isoa, komeilla sineteillä
lukittua. Linnén uteliaisuus heräsi taas. -- Olenhan luonnontutkija, --
laski hän leikkiä; -- enkä kuitenkaan voi kaikilla tiedoillani loihtia
yhtä halpaa talikynttilää esiin! Riikka -- pane tuli takkaan; minä
tahdon nähdä, mitä nämä kirjeet sisältävät.
-- Eerikillä on jotakin muuta tarjolla, vastasi tyttö ujosti ja hänen
silmänsä olivat vielä äskeisen surkean tappion jäljeltä punaiset.
-- No, saammepa nähdä, mitä Eerikki voi tehdä Hammarbyn valaistuksen
hyväksi! -- vastasi arkkiaatteri.
Eerikki astui sisään tuoden puolen tusinaa mitä komeimpia kiiltomatoja,
jotka hän vast'ikään oli poiminut kasteiselta niityltä. Arkkiaatetri
oikein ihastui tästä keksinnöstä. Kiiltomadot asetettiin niin, että
niiden valo keskittyi niin paljon kuin mahdollista yhteen paikkaan ja
kas, niiden avulla voi auttavasti lukea selvää käsialaa.
Nyt murrettiin nuo isot sinetit, ja luettiin kirjeet. Niissä kutsuttiin
suuri Linnaeus erinomaisen imartelevin sanoin Pietarin ja Firenzen
tiedeakatemiain kunniajäseneksi.