Epäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita --
paljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät -- sen
luonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä
tieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja
niin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän
koneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat
tieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja
niiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne
oppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin
oli Linnén suuri "luonnonjärjestys" tullut tunnetuksi, kun jo hänen
nimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat
ja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle
kunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella
innostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille
valtiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet
kunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet
ensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä
lähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.
Linné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut
niistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään,
kopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä,
tavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä
syvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen
otsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki,
elähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo
kutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä.
Minkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä
menestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä,
jotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.
Tavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja
nukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi
yrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja
unohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten
kuninkaan vuoteen ympärille.
Tuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun
arkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen
molemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello
neljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä,
kasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten
asukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava.
Vasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri
hetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin
löytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle
paperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki
Pietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen
arkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.
Kirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon
suuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen,
että pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden
tullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä
vanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta,
halusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat,
ympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä
kirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse
lähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä
mies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla
vahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen
suosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön
eikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti
suuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä
hänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi
sanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat
asianhaarain mukaan jotenkin hyvin.
Arkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta
saamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä
kirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa
vesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan,
joka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä
Eerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, "oliko hänen äitinsä kipeä".
-- Ei, -- sanoi poika; -- mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää
lähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.
-- Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, -- vastasi Riikka hyvin
varmasti.
-- Mutta äidin onni on kysymyksessä, -- huokasi poika.
-- Mitä se merkitsee? -- jatkoi Riikka närkästyneenä. -- Eikö hänen
etupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua,
että saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja
kuulla semmoista miestä.
-- Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!
-- Mikä ei käy laatuun? -- kysyi arkkiaatteri.
-- Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet
meiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo
taikoja oppimaan.
Arkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. --
Mieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, --
sanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti
kohta ja arvelematta.
-- Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja
kirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja
kitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja
ruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja
liisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi
käsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään
hyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? -- puhkesi
kiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. -- Vai pitäisikö minun
ehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon
harvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin:
onhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!
Arkkiaatteri naurahti. -- Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa
sinua.
Kalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.
-- Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain
pilkkaa, -- päivitteli Eriikka.
-- Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia
keittämään, -- vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.
Tätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja
hänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja
laukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat
senaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa
puolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen
meni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat
kasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa
lupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia
kasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.
He olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan;
he olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka
kukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran
olivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet
poroa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen
hevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille
pihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja
täällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla
lupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja
sitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli
tehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja
siinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja
mitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja
pyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä
-- ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman
salaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.
Antamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi
lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja
sanoi:
-- En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani
alinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle.
Munsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni
Lohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se
kovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat
kyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on
ennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius,
Digitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää
mestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden,
Eriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni -- arvaapas!
-- _Herchepaeus_; sehän on jo päätetty.
-- Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.
-- Minustako? _Erica vulgaris_! Mutta sinusta ei saa tulla mikään
_vulgaris_, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja
mainio mies, Eerikki!
-- Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas _Ljung_, onhan se
kukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.
-- Mutta se ei ole latinaa.
-- Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta,
kun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen _Ericaksi_.
-- Ljung ... Eerikki Ljung ... _Ericus Ljungius_ ... tavaili tyttö. --
Ruma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki:
_Carolus Linnaeus_! Se kalskahtaa joltakin se!
-- Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka
Pekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.
Eriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: -- Jos
saat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!
Eerikki lähti jälkeen, mutta tyttö oli jo matkojen päässä. He juoksivat
kautta kaikkien puutarhan koukkuisten käytäväin tyttö edellä, Eerikki
jäljessä, niinkuin leikkivät lapset, niinkuin siivekkäät pääskyset,
ajattelematta muuta kuin sitä hetkeä, jossa elivät. Pensasaidat
taivutettiin syrjään, kasvien yli hypittiin, pihlajat, tuomet ja
omenapuut, joita he juostessaan koskettelivat, varistelivat heidän
päällensä valkoisia kukkiaan, mutta poika jäi jälkeen. Lopuksi he
alkoivat kiertää erästä suurta puutarhan veräjällä olevaa lehmusta, ja
siinä syöksähti Eriikka enonsa syliin, tämän juuri astuessa veräjästä
sisään. Mutta samassa saavutti hänet ajajakin.
-- Lapset, mitä te mellastatte? -- torui arkkiaatteri, mielihyvin
katsellen nuorten vereviä, juoksusta hehkuvia poskia.
-- Eerikki tahtoi täydessä laukassa kaapata itselleen suuren nimen, --
nauroi tyttö.
-- Ja nyt olen sen saavuttanut, -- vastasi poika.
Arkkiaatteri naurahti. -- Ei suuria nimiä saavuteta ruusupensaiden yli
hyppimällä, -- sanoi hän. -- Sitä varten täytyy astua monta
vaivalloista askelta yli ohdakkeiden ja orjantappurain; mutta astu vain
eteenpäin, Eerikki, astu lujasti, rehellisesti ja pelkäämättä, Jumala
sydämessäsi ja ylevä päämäärä aina silmäisi edessä, ja sinun on kerran
onnistuva _tangere astra_.[7] Vähäisestä juuresta kasvaa lehtevä puu.
Sinä astut nyt ensi kerran omin päin maailmaan; kenties tulet joskus
taas takaisin meidän kukkaisaan Hammarbyhymme, tahi ehkä et enää
palaakaan; meri on Ruotsin ja Suomen välillä, ja jos voit enemmän
hyödyttää toista rantaa, niin en tahdo sinua siitä kieltää. Jos
sukulaisesi antavat sinun harjoittaa opinnoitasi Turussa, niin annan
sinulle suosituskirjeen Turun akatemian kanslerille, kreivi Tessinille,
jonka luona sinun on käytävä Tukholmassa; ja jos vast'edes tarvitset
joitakin neuvoja, niin käänny aina minun puoleeni. Hevonen on
valjaissa.
Nuorukainen kiitteli heltynein mielin, mutta vastasi, että hän ennemmin
tahtoi kulkea jalan, saadakseen kerätä kasveja matkalla.
-- Tee niin -- sanoi arkkiaatteri; -- olen minäkin kulkenut pitkiä
taipaleita reppu selässä. Kas tässä muutamia talareita matkarahojesi
lisäksi; kenties saat odottaa laivaa Tukholmassa kauemmin kuin
luuletkaan. Tässä annan sinulle kasvisäiliöni. Ilmoita minulle, jos
löydät jotakin harvinaista. Muuten, poikaseni, on minulla vain yksi
neuvo sinulle annettavana, ja sen voit lukea oveni päältä.
Näin sanoen seurasi Linné oppilastaan puutarhahuoneen portaille ja
osoitti tuota tunnettua kaunista oven päällä olevaa kirjoitusta: