-- Munsalius! Munsander! -- toisteli nuorukainen. -- Paljon kiitoksia.
Jos sanot sitä kunniallisen nimeni jalostamiseksi, niin kasvakoon se
ennemmin itsekseen metsässä.
-- Myönnän, -- jatkoi nuori tyttö nauraen ja sitoi erään persialaisen
ruusun vartta lujemmalle tukeen kiinni, -- myönnän kyllä, että noissa
nimissä on enemmän suuta[5] kuin mitä antelias luonto on sinulle
suonut. Mutta miksi sanotaan Munsalaa teidän Suomen rengonkielellänne?
-- Jos Munsala on rengonkieltä, niin se on ruotsalaisten syy. jotka
ovat sen siksi vääntäneet Munisalosta, joka on sama kuin munasaari.
-- Muniako! Kovaksi keitettyjä munia! Eerikki hyvä, ole nyt niin
herttainen, että nimität itsesi _Oveniuseksi_ taikka _Ovanderiksi_.
-- Kun suutut minuun, otan nimekseni Ovenius, jos en muun vuoksi, niin
kiusatakseni sinua.
-- Joko taas olet pahankurinen? Nyt taas repäisit kätesi; katsohan,
orjanruusun oka on uponnut keskisormesi juureen. Maltahan -- kas noin!
-- Ja Riikka näpisti tuon syvälle pistäneen oan pois niin taitavasti
kuin mikäkin haavalääkäri.
-- Sano minulle, -- sanoi tyttö veitikkamaisesti, -- mistä tämän
puutarhan kukasta pidät enimmin?
Eerikki Pietarinpoikaa oli helppo lepyttää. Hänen teki mieli vastata
kysymykseen: -- Sinusta itsestäsi! -- mutta hän malttoi mielensä ja
vastasi: -- kaikkein enimmin pidän niistä, joiden vuoksi olen verta
vuodattanut.
-- Tahdonpa siis etsiä sinulle nimen. Annahan olla: _Rosenius ...
Malaspina ... Spinarosa ... Centifolius ... Lindros_ ... kuinka tulin
nyt sitä ajatelleeksi?
-- Kiitoksia. Lindros ehkä sopii. Se on kaunis nimi, ja silloin saan
vielä sinutkin kaupantekijäisiksi.
-- Miksi ei yhtä hyvin _Rospigg_ tahi _Fingerros_! Ei, latinaa sen olla
pitää... _Roseus ... Spinosius_ ... no, mutta autahan nyt minua!...
_Taerneus ... Rosenlind_ ... nyt se taas meni hongikkoon...
_Rosarius_... Entä jos turvautuisimme kreikankieleen... _Rhodius ...
Rhododaktylus_...
-- Herkeä jo, suuri oppisi panee pääsi pyörälle! Jos välttämättömästi
tahdot kastaa minut uudestaan, niin tahdon minä semmoisen nimen, jossa
sinäkin olet mukana. Sano minua Rosenlindiksi.
-- Nyt tiedän. Eikö isäsi ollut merimies?
-- Oli.
-- Ja sinä olet meren rannalla syntynyt ja kasvanut. _Rosmarin_ olkoon
nimesi!
-- Mutta eihän se johdu rosa-sanasta, vaan sanasta _rhos_, yökaste,
ruotsiksi dagg. Mutta sana _dagg_ merkitsee ruotsinkielessä myöskin
pamppua eli köydenpätkää, ja koska isäni oli merimies, saattaisi joku
luulla minun saaneen maistaa hänen pamppuaan.
-- Sepä oli paha se; minä pidän paljon rosmarinista.
-- Ja minä pidän kaikista _lind_-päätteisistä sanoista.
-- Totta puhuen: aiotko todellakin ruveta papiksi, Eerikki?
-- Etkö sinä sitä tahtoisi, Riikka?
-- Se on kyllä korkea virka, mutta nykyaikana rupeavat melkein kaikki
ylioppilaat papeiksi, niin ettei yksi siinä asiassa mitään vaikuta.
Olen aina ajatellut, että maailmassa on kaksi Raamattua. Toisen on
Jumala kirjoittanut lain tauluille ja pyhään evankeliumiinsa; toisen on
hän kirjoittanut luonnon suureen kirjaan. Tosin on edellinen ylempi,
koska maailma on langennut ja tarvitsee vapahtajaa. Mutta on toinenkin
Jumalan tekemä ja suurenmoinen. Kaikki riippuu siitä, kuinka kumpaakin
luetaan. Sanotaan, että monet papit ovat maailman miehiä; mutta minä
tiedän oikein tosi Jumalan miehen, josta hänen vanhempansa tahtovat
tehdä papin ja joka sitten kävi selittämään luonnon suurta Raamattua
niin erinomaisen selvästi, ettei kukaan ennen häntä ollut sitä niin
selvästi selittänyt. Oletko huomannut, Eerikki, että _hän_ lukee
Jumalan nimen jokaiselta luonnon kirjan lehdeltä.
-- Näenhän ja kuulenhan sen joka päivä! Hurskaampaa ihmistä kuin enosi,
suuri Linnaeus, ei ole koko avarassa maailmassa.
-- Niin, tiedätkö! Semmoinen pappi pitäisi sinustakin tulla.
-- Niinkö ajattelet? -- sanoi nuorukainen säteilevin silmin. -- Ei,
Riikka, se on mahdotonta. Semmoista miestä kuin enosi on, ei synny
toista edes sadankaan vuoden kuluttua.
-- Niin minäkin luulen. Mutta suuripa on kirjakin, jota hän selittää,
eikä _yksi_ ihminen kaikkeen ennätä. Katsohan esimerkiksi minua. Mikä
minä olen?
-- Sinä olet enosi sisarentytär, sen ainakin tiedän.
-- Enpä edes sitäkään, tiedätkö, vaan äitini oli enoni orpana, ja on
hän hyvyydessään ottanut minut luoksensa isätönnä ja äiditönnä lapsena.
Mutta voitko selittää sitä, että minä, joka en ole mitään, ja tuskinpa
sitäkään, kuitenkin väittelen sirkkalehdistä hänen kanssansa, jota koko
maailma ihmettelee?
-- En, sitä en tosiaankaan voi käsittää, -- naurahti Eerikki.
-- Mutta sokeakin kana voi välistä löytää jyväsen, ja semmoisia jyväsiä
ovat nuo pienet sirkkalehdet, sanoo eno. Sentähden ajattelen, että
vaikka sinusta ei tulisikaan niin suurta ja mainiota miestä kuin eno
on, niin voit sentään sinäkin keksiä selityksen johonkin sellaiseen
tuon suuren kirjan sanaan, jota eno ei ole ehtinyt miettiä. Sinusta
pitää tulla luonnontiedetten tohtori, Eerikki.
Eerikki Pietarinpoika oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten arvellen:
-- Koko minun sukuni tahtoo nähdä minut kauhtanaan ja papin kaulukseen
puettuna. Enkä minä ole koskaan mitään muuta ajatellutkaan,
ennenkuin...
-- Ennenkuin tulit Hammarbyhyn. Näetkös nyt! Aivan niinkuin enoni,
ennenkuin tohtori Rothman Vexiössä sanoi hänelle: sinun pitää ruveta
lääkäriksi! Se on: sinun pitää tutkia luontoa!
-- Olisit siis iloinen, jos seuraisin neuvoasi? -- kysyi Eerikki
sydämellisesti.
-- Iloinenko? Minä lentäisin sinua... Niin, minä tarkoitan -- jatkoi
tyttö hämillään -- minä tarkoitan, että se olisi enosta hyvin mieleen;
hän sanoo, että sinä olet hänen parhaita oppilaitaan.
Eerikki punastui. Näin paljon hän ei koskaan ollut rohjennut toivoa.
Hän loi silmänsä alas kainommin kuin tuo nuori tyttö itse, ja tapaili
turhaan sanoja lausuakseen mitä ajatteli. -- Niinkö luulet, Riikka? --
sanoi hän niin saamattomasti kuin rakastunut lukiolainen, joka ei
koskaan vielä ole romaania lukenut, suinkin saattaa sanoa. Sillä
romaanien lukemista eivät senaikaiset lukiolaiset vielä harjoittaneet.
Ei ole koskaan saatu tietää, mitä Riikka siihen aikoi vastata, sillä
samassa tempasi hän jalkansa aidan luona olevasta risuläjästä ja
kiljaisi: -- Käärme! käärme!
Eerikki juoksi hätään. Pieni vaskenkarvainen käärme, tuskin kahdeksaa
tuumaa pitkä, oli kiertynyt tytön jalan ympärille ja näkyi koettavan
luikertaa sukan ja kengän väliin.
Lyödä käärmettä ei Eerikki voinut. Ei hän kuitenkaan kauan miettinyt,
vaan tarttui petoa niskasta ja heitti sen hiekkakäytävälle niin
nopeasti, ettei pahus ennättänyt purra. Samassa polki hän saappaallaan
käärmettä hännälle ja yritti katkaista siltä kaulan rautalapiolla.
-- Älä tapa sitä! -- huusi nyt tyttö, joka jo oli toipunut
säikähdyksestään. Kas kuinka kaunis kyykäärme! Noin kaunista
_viperata_ ei enolla ole koko kokoelmassaan!
-- Olkoon tai älköön -- vastasi Eerikki vihoissaan, -- mutta ethän
tahtone, että päästän sen irti täällä puutarhassa, että se kenties
vielä kerran pääsee käymään kimppuusi!
-- Älä hätäile, vaan anna tänne puukkosi! -- Ja tuota pikaa oli Riikka
halaissut kepin, johon hän niin taitavasti pisti käärmeen kaulastaan,
ettei se päässyt siitä irti, vaikka kuinka olisi kiemurrellut.
-- Eno! Eno, me olemme saaneet _viperan_! -- huudahti Riikka heti sen
jälkeen heiluttaen käärmettä korkealla ilmassa.
Läheisen niityn ojanreunaa pitkin lähestyi pikaisin askelin noin
50-vuotias mies, viheriä nahkamyssy päässä, keltainen kesätakki
käsivarrella ja kainalossa jotenkin iso salkku. Hän aukaisi veräjän,
antoi kahden häntä seuraavan nuorukaisen astua siitä sisään ja sulki
sen huolellisesti jälkeensä. Sitten hän jäi seisomaan eräälle talon
luona olevalle kukkulalle ja näkyi hyvin vilkkaasti osoittelevan
jotakin muukalaisille.
-- Enolla ei ole nyt aikaa meitä kuulla, -- sanoi Riikka -- Nyt hän on
taas päässyt puhumaan mieliaineestaan, siitä uudesta museosta, jonka
hän aikoo rakentaa tuonne kukkulalle, ja silloin hän unohtaa kaiken
muun. Mutta maltahan, minulla on jotakin, jota hän ei voi vastustaa;
saatpa nähdä.
Hän juoksi erääseen puutarhan nurkassa olevaan pihlajamajaan ja toi
sieltä tuokkosen vast'ikään poimimiansa mansikoita, ei tavallisia
puutarhamansikoita, vaan keski kokoisia, hyvin kypsyneitä marjoja,
jommoisia itsestään kasvaa ahonrinteillä. -- Saatpa nähdä! -- huudahti
hän uudelleen ja oli jo veräjän ulkopuolella.
Eerikki Pietarinpoika, joka ei ollut niin nopsa kuin hänen nuori
toverinsa, läheni verkalleen, käärmekeppi kädessä, ja sai nähdä tytön
onnistuvan pienessä, viattomassa kepposessaan. Tuskin oli arkkiaatteri
Linnaeus -- sillä hänhän se oli -- huomannut mansikat, kun hän
suopeasti hymyillen katkaisi keskustelunsa, istahti kivelle ja alkoi
hyvillä mielin maistella niitä. Mansikat olivat hänen paras herkkunsa
ja joka päivä hän nautti niitä pienen tuokkosen. Vuonna 1750 hän oli
niillä parantanut ensimmäisen tautinsa ja aina siitä pitäen käytti hän
mansikoita suojelulääkkeenä. Kerrotaan, että kuningatar Loviisa
Ulriika, joka oli saanut siitä kuulla, antoi heti käskyn, että
mansikoita oli viljeltävä kaikissa kuninkaallisten huvilinnain
kasvihuoneissa, ettei tältä suurelta luonnontutkijalta talvellakaan
puuttuisi näitä hänen mielimarjojansa.
Eriikka tiesi, kuinka hänen enonsa suosio oli voitettava. Hänen
mansikkansa olivat tämän vuoden ensimmäiset viljelemättä kasvaneet ja
täysikypsyneet mansikat, ja kun arkkiaatteri oli kiirehtinyt
Hammarbyhyn ennenkuin hänen perheensä oli muuttanut kaupungista maalle,
oli Riikka saanut toimekseen kaikkien hänen pienten mielitekojensa
täyttämisen. Palkakseen sai hän sydämellisen suukkosen avonaiselle
ahavoituneelle otsalleen. Tyytyväisyys loisti arkkiaatterin pienistä,
mutta sanomattoman vilkkaista, kirkkaista ja leppeistä silmistä. -- Kas
tässä, -- sanoi hän latinankielellä noille kahdelle muukalaiselle,
joista toinen oli ranskalainen, toinen hollantilainen ja jotka
vartavasten olivat saapuneet Ruotsiin tutustuakseen tähän mainioon
mieheen, -- kas tässä minun Hammarbyn Hebeni niin kauan kuin eukkoseni
vielä viipyy kaupungissa! Oikea pikku noita hän on, se täytyy
tunnustaa. Hän tuntee kaikki istutukseni yhtä hyvin kuin minä itse,
rohkeneepa vielä arvostellakin järjestelmääni. No, veitikka, -- virkkoi
hän punastuvalle tytölle latinaksi, -- oletko taaskin löytänyt
sirkkalehtiä tuottaaksesi vanhalle enollesi päänvaivaa?
-- En, -- vastasi tyttö hämillään ruotsiksi; -- mutta minä olen
löytänyt käärmeen.
-- Käärmeenkö? Vai niin, se ei ole lapsille sopiva leikkikalu. Mutta
näytähän; kai se on vain meidän tavallinen _coluber natrix_,
tarhakäärme?
-- Oikea _vipera_ se on, enoseni, ja se yritti juuri luikertaa
kenkääni, kun Eerikki otti sitä niskasta kiinni ja pisti pihtiin.
-- Vai niin, katsotaanpa; tämä olisi siis ensi kerran, jolloin
tuollainen _maleficus_ näyttäytyy täällä Hammarbyssä.
Eerikki tuli saaliineen. -- _Mehercle_, -- sanoi arkkiaatteri, -- nuori
_Coluber -- scutis abdominalibus_ 150, _squamis caudalibus_ 34.
Katsohan peikkoa, tuskin makkaratikkua pitempi ja kuitenkin vaarallisin
peto koko Ruotsissa! Tämän me panemme väkiviinaan; se on kaunein
kappale, minkä olen nähnyt, ja _captus in Hammarby_. Sepä on
merkillistä! -- Taas kiilsi luonnontutkijan ihastus noissa kauneissa
ruskeissa silmissä.
Käärmeestä kääntyi arkkiaatterin hyväntahtoinen huomio äänettömään ja
ujoon lukiolaiseen. -- Ei tuostakaan, hyvät herrat, -- sanoi hän
latinaksi muukalaisille, -- tule mikään kehno mies. _Ingenium haud
vulgare, peritia ac labore perficiendum_. Kuinka olet käsiäsi hoitanut,
poikaseni? Oletko otellut ahman kanssa vai karhuako olet näykkinyt?
-- Eerikki tahtoi välttämättömästi sulin käsin leikellä kuivia oksia
ruusuaidasta, -- vastasi tyttö hänen puolestaan, -- ja sentähden olen
ehdottanut, että eno panee hänet lasiastiaan päällekirjoituksin:
_Herchepaeus obstinatus, habitat in Finlandia_.
-- _Frequenter, frequenter_, -- nauroi arkkiaatteri. -- Minä tunnen
useita sen lajin kappaleita Suomessa: Kalmin, Montinin ja muita
samanlaisia; härkäpäitä ne kaikki ovat, mutta kunnon poikia. Mene ja
pese kätesi piimällä, Eerikki, ja ota toiste sormikkaat käteesi, muuten
kenties luullaan sinun saaneen sormillesi täällä Hammarbyssä, ja se
olisi häpeä noin pitkälle lukiolaiselle.
Nuorukainen meni, sekä hurmautuneena siitä kiitoksesta, jonka oli
saanut mieheltä, jota hän ihaili ja kunnioitti enemmän kuin ketään
muuta tässä maailmassa, mutta myöskin hämillään siitä hymyilystä, jonka
oli huomannut muukalaisten huulilla, ja siitä pilanteosta, jonka
esineenä hän oli ollut -- ehkä hän myöskin oli hiukan mustasukkainen
siitä huomaavaisuudesta, jota ranskalainen ja hollantilainen osoittivat
Eriikka Lindelialle, sitten kun he olivat kuulleet puhuttavan tytön
kasviopillisesta älystä ja huomanneet, että hän osasi latinaakin.
Arkkiaatteri Linnaeus vei sitten vieraansa puutarhaan ja alkoi näytellä
heille kaikkia noita monia ja harvinaisia kasvejaan sekä selitellä
heille sitä ihmeteltävää järjestelmää, jonka mukaan hän oli lajitellut
ja luokitellut tämän kauniin, elävän kasvistonsa. Valpas kesäkuun
aurinko aleni jo länttä kohti ihastuneesti silmäillen tätä puiden,
pensaiden, kukkien ja vihannuuden uhkeaa ihanuutta, jossa eteläinen
väriloiste oli yhtynyt pohjoisen kasvikuntamme himmeämpiin
värivivahduksiin. Kaikki nämä suloiset kukkaislapset, kaikki nämä
armaat, viattomat olennot, joita valo ja keväinen ilma kasvatteli,
näyttivät tuntevan kukkasten kuninkaan läsnäolon, ja nauttivan hänen
lempeiden silmäinsä loisteesta. Kaikkialla, missä hän vain käyskenteli
niinkuin yksinvaltias valtakunnassaan, siellä näyttivät tammet ja
vaahterat tervehtivän häntä hiljaisella huminalla, kastanjat
notkistavan latvojaan ja lehtikuuset havuisia oksiaan; oli niinkuin
olisivat poppelien lehdet ihastuksissaan lepattaneet, ruusuaidat
lemunneet kahta ihanammin ja kaikki matalakasvuiset kukat varsiaan
korkeammalle kohottaneet, hänet paremmin nähdäksensä. Itseäänkin
liikutti häntä hänen rakkautensa aina kyyneliin asti. Kaikki nämä
olennot, jotka hän oli nostanut maan mullasta esiin, olivat hänestä
kuin eläviä, rakastavia ja onnellisia, niinkuin hänkin, mutta samalla
myös niin nöyriä, niin hellämielisiä kuin hän itsekin oli. Ei hän
nähnyt niissä omaa työtään, vaan sen suuren mestarin työn, jonka
ääretöntä kaikkivaltiutta, ihanuutta, rakkautta ja hyvyyttä jokainen
lehti julisti. -- En minä, -- sanoi hän itsekseen, unohtaen
muukalaisten läsnäolon, jotka kunnioittaen varoivat häiritsemästä hänen
syvällisiä mietteitään, -- en minä, Herra, vaan sinä se olet, joka olet
luonut kaiken tämän keväisen ihanuuden ympärilleni, antanut minun
riemuita sen kauneudesta ja suonut minun paljastaa sen kätketyitä
salaisuuksia. Sinä tiedät. Herra, etten ole oman kunniani tähden sitä
tehnyt; _sinun_ kunniaksesi on tämä kaikki tehty, niinkuin olet
käskenyt minun toimia; minun nimeni hävitköön unhon yöhön, kunhan vain
_sinun_ nimesi elää kunnioitettuna ja ylistettynä ihmisten kesken
kirkkaudesta niin kirkkauteen hamaan maailman loppuun.