Viime vuosisadan keskivaiheilla oli penikulman matkan päässä Upsalasta,
Danmarkin pitäjässä, Hammarby niminen talo, jonka maine on säilynyt
aina meidän päiviimme saakka. Itsessään ei tässä paikassa ollut mitään
merkillistä: se ei ollut rumempi eikä kauniimpi kuin moni muukaan
pienempi Uplannin herraskartano; siellä oli päivänpaistetta, vihreyttä
ja vettä niinkuin muuallakin, kenties oli maanlaatu vähän lihavampaa,
mutta mitään muuta erikoisempaa ei huomattu. Matala, yksikerroksinen
asuinrakennus oli puusta ja tavallisen kappalaisen virkatalon tapaan
rakennettu; muutkin rakennukset olivat yhtä yksinkertaiset; mutta
kaikki oli kuitenkin somaa ja iloisaa niinkuin siellä olisi päivä
paistanut silloinkin, kun taivas oli pilvessä, sillä kaikki oli hyvin
hoidettua, puutarhan lauta-aita oli maalattu, ja kesyt kyyhkyset
lentelivät yhtämittaa lakastaan pihamaalle ja pihamaalta lakkaan. Oli
muitakin siivekkäitä asukkaita Hammarbyn talossa: harvinaisia ulkomaan
helmikanoja, jotka juosta piipersivät kartanolla yhdessä hanhien,
ankkain, kalkkunain ja kesyjen sorsain, parin pitkäjalkaisen kurjen ja
yhden ylhäisen Brasilian papukaijan kanssa, joka joskus alentui
eteisessä riippuvasta avonaisesta häkistään lähtemään katajoilla
havutettujen portaiden eteen tallustelemaan. Puolikasvuinen
messinkivitjoihin kytketty kettu tähysteli kopistaan ahnain silmin
tuota räpyttelevää ja kaakottavaa seuraa. Pari jäniksenpoikaa ja
muutamia kaniineja tirkisteli rautaristikon läpi, joka ympäröi pientä,
heitä varten aidattua tarhaa. Karjapihassa vilahteli muun karjan
seassa, joka juuri oli tuotu kotiin laitumelta, kesyn poron sarvet
kauniin metsäkauriin ja muiden etelämaisten nelijalkaisten vieraiden
rinnalla. Kaikki nämä elukat olivat tyytyväisiä ja hyötyvän näköisiä,
ainoastaan eräs karhu ja muuan ahma, jotka olivat häkeissään
eräässä kartanon nurkassa, ilmaisivat tuon tuostakin murahdellen
tyytymättömyytensä siitä, etteivät saaneet läsnäolollaan kunnioittaa
toisten iloista seuraa.
Jos olisimme rohjenneet luoda silmäyksen asuinhuoneeseen, olisimme
varmaan tavanneet siellä tuhansittain harvinaisia esineitä, jotka
olisivat herättäneet huomiotamme vielä suuremmassa määrässä kuin
kartanolla olevat eläimet. Mutta puutarhan veräjä oli niin
houkutteleva, vaikka olikin tällä kertaa suljettuna kartanolla olevien
kutsumattomien vieraiden vuoksi; ja kuka voikaan siihen aikaan puhua
Hammarbystä, muistamatta etupäässä sen puutarhaa, joka kieltämättä oli
kaikista paikan merkillisyyksistä ensimmäinen? Iso se ei ollut, ja
useat nuoret istutetut tammet, lehmukset, pyökit, vaahterat ja lukuisat
ulkomaiset puulajit osoittivat, ettei laitos ollut monen vuoden vanha.
Mutta siitä huolimatta oli Hammarbyn puutarhassa paljon ja harvinaisia
esineitä nähtävänä.
Ensiksikin siellä oli pari somaa, erinomaisen hyvin hoidettua
kasvihuonetta täynnä harvinaisia uhkeita kasveja kaikista maailman
ääristä. Sitten taimilavoja raollaan olevine ikkunoineen, jotka oli
vartavasten niin asetettu, että imisivät kaiken sen lämpimän, mikä
pohjolan viileästä kesäilmasta liikeni. Vähän matkan päässä näistä oli
pienoinen kalalammikko täynnä iloisia asukkaita. Sitten oli pitkiä,
monenlaisia kasveja kasvavia pensas-aitoja, joiden seassa nähtiin
ainakin kaksikymmentä lajia erivärisiä ruusuja. Sitten vielä näiden
pensasaitain välissä, sekä kylmien, että lauhkeiden vyöhykkeiden
kukkasia, kaikkia mahdollisia lajeja: Hollannin hohtavia tulppaaneja
tai ujosti lemuavia pohjolan leukoijia -- lukemattomia, monivärisiä,
ihanoita, niin huolellisesti järjestettyjä, niin hartaasti hoidettuja,
että ne näyttivät hengittävän, elävän ja menestyvän siinä rakkauden
ilmassa, joka kaikilta haaroilta tuulahteli niiden ympärillä. Täällä --
sanoi ohikulkeva katselija itsekseen -- täällä on hyvä haltiatar
liikkunut vesikannu kädessä sammuttamassa armastensa janoa; täällä on
taivaan aurinko tuhlaillut suloisinta lämpöään, iltakaste
virvoittavinta viileyttään. Eivät kuitenkaan ole haltiat, ei aurinko,
eikä kaste yksin voineet kaikkea tätä saada aikaan; kukkaismaailman oma
tuoksuva hengetär on täällä liikkunut ja lumonnut ihanat lapsensa
iloitsemaan lyhyestä keväästä, ja kukat ovat hänet ymmärtäneet; ne ovat
ojentaneet hoikat vartensa mullasta, kuullakseen hänen ääntänsä ja
ilahduttaakseen hänen silmiään uhkeimmalla ihanuudellaan.
Tämä hengetär on vielä salainen ja tuntematon -- mutta olkoon. Ajattele
vain, että kukkien kuningas on lähtenyt suuriruhtinaskunnastaan Upsalan
kasvitieteellisestä puutarhasta ja paennut tähän vähäiseen
alusmaahansa, tähän hänen omaan armahimpaan vapaaherrakuntaansa, jossa
hänen vaivoista ja huolista vapaana suodaan vuosittain viettää muutamia
lyhyitä, onnellisia kuukausia kauneimpien ja rakkaimpien alamaistensa
keskellä. Luokaamme sen sijaan silmäys kahteen nuoreen ihmiseen, jotka
ahkerasti toimivat puutarhassa puhellen ja nauraen, ei isoäänisesti ja
meluten, vaan iloisuudella, joka vivahtaa puutarhan omaan tyveneen
rauhaan; ollen itse kaksi kaunista, puhkeamassa olevaa ihmishahmoista
kukkaa.
Toinen näistä on poika eli nuorukainen -- tai miksi häntä sanoisimme --
seitsemäntoista-, korkeintaan kahdeksantoistavuotias, varreltaan
hoikka, ei pitkä, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja hienokasvoinen ja
ikäisekseen ainoastaan hiukan ahavoitunut. Hänen pukunansa on raitainen
villaliivi ja harmaasta pumpulivaatteesta tehdyt housut, mikä oli
tavatonta ylellisyyttä tänä aikana, jolloin teinit kävivät sarassa tai
olivat puettu mustiin nahkahousuihin. Takin hän on ripustanut aidalle
ja hän on nyt paitahihasillaan ja avopäin, mutta jalassa hänellä on
vankat rasvanahkasaappaat. Koko hänen käytöksensä on ujoa ja
kuitenkin reipasta; hän ei häikäile pistämästä paljasta kättään
orjanruusupensaaseen, kun kuivat oksat on leikattava pois, vaikka se
kenties on verisenä sieltä takaisin vedettävä. Kun juuri tämä oli hänen
työtänsä, hänen kulkiessaan pensasaidalta toiselle, kädessä lyhyt
suomalainen puukko, jonka tyhjä tuppi riippui vyössä hänen kupeellansa,
alkoivat hänen kätensä näyttää siltä kuin kaiken maailman
kissanpoikaset olisivat häntä hyväilleet.
Tämä herätti sekä tyytymättömyyttä että sääliä hänen nuoressa
naistoverissaan, sievässä, avopäisessä, ruskeasilmäisessä ja
hilpeäluontoisessa, noin 14- tahi 15-vuotiaassa tytössä, jolla oli
yllään kotitekoinen, punarantuinen sininen villahame ja musta
kamlottiliivi lumivalkoisine paidanhihoineen; kaulassa hänellä oli
punaraitainen pumpulihuivi sitä lajia, jota juuri siihen aikaan
alettiin Hollannista maahan tuottaa. -- Voi sinun käsiäsi! -- sanoi
hän, jättäen kasteltavansa narsissit vähäksi aikaa siksensä, samoin
kuin jasmiinitkin, joista hän kyyhkysen siiven nenällä huolellisesti
puhdisteli matoja. -- Olisit totellut minua ja ottanut kintaat käteesi,
-- jatkoi hän; -- niin tekee eno, ja sentähden on hänellä aina hienot
kädet.
-- Kyllä minun karkeat käteni aina itselleni kelpaavat, -- vastasi
poika iloisesti, leikaten pois kourallisen kuivettuneita oksia; -- ja
minusta on hauskaa vuodattaa pisarainen verta sinun tähtesi, Riikka!
Voit kuvitella, että minä olen sodassa sinun tähtesi.
-- Siitä minä vähät, -- nurisi tyttö, ruiskauttaen suihkukannusta vettä
veriselle kädelle. -- Sen sanon sinulle, Eerikki, että sinä olet niin
itsepäinen, niin armottoman itsepäinen sinä olet, että sinut pitäisi
panna lasikaappiin ja kirjoittaa ovelle: _Herchepaeus Obstinatus,
habitat in Finlandia frequenter_. Olen kuullut, että _Herchepaeus_
teidän raakalaiskielessänne merkitsee härkäpäätä.
-- Niin, miksipä ei? -- nauroi poika. -- Kelvanneehan se siinä, missä
teidän Svinhufvudit ja Oxehufvudit ja Oxenstjernatkin.[2] Mutta sitä en
ole vielä tiennyt, Riikka, että sinä, joka osaat niin mainiosti
latinaa, olet vielä päällisiksi suomeakin opetellut.
-- Kuulehan, kuinka kehuu! Sentähden, että on ollut opettajanani kolme
kesää, luulottelee hän minun jo tänään tai huomenna voivan päästä
maisteriksi.
-- Kyllä kai! Kun arkkiaatteri on lukenut kanssasi kaiken talvea ja
minä kertailen läksyjäsi kesällä, niin luulet kai jo, että olet minulta
oppinut Pliniuksen ulkoa. No -- no, neitsyt Riikka, hyvä pää sinulla
kyllä on, se kuuluu sukuun, mutta semmoinen ahma et kumminkaan ole,
että ahmisit latinaa, niinkuin ahmitaan velliä, lukemalla yhden läksyn
päivässä. Vai tahdotko uskotella minulle, että minä muka olen opettanut
sinulle myöskin _Species plantarumit_ ja _Corollarium Generumit_?
Minäkö olen opettanut sinulle kaikki tämän puutarhan kasvit,
ja niitä on täällä, luulen ma, liki tuhat eri lajia? Ja minäkö panin
sinut kiistelemään suuren, siunatun enosi kanssa luonnollisista
kasviheimoista ja väittämään, että orkideat muodostavat oman erinäisen
heimonsa, eivätkä olisi sovitettavat muihin _monogyneihin_? Sano,
sopiiko minua semmoisista syyttää?
-- Se johtuu siitä, että olet kiusannut minua noilla _monogyneilläsi_
ja _monandreillasi_ ja yksiavioisillasi ja kaksiavioisillasi ja
moniavioisillasi ja koko tuolla siitinjärjestelmälläsi, joka on tehnyt
enoni kuolemattomaksi, mutta joka minua vain harmittaa. Tiedätkö, että
minä olen siemenen itäessä tarkastellut, nouseeko siitä yksi vai
kaksiko sirkkalehteä, vai eikö sirkkalehteä ensinkään, ja se ihmetytti
enoakin ja hän sanoi: sitä sietää kyllä ajatella, Riikkaseni, mutta me
tunnemme vasta seitsemäntuhatta lajia, meidän tulee tuntea
viisikymmentä tai seitsemänkymmentätuhatta lajia, ennenkuin voimme
siitä mitään varmaa väittää. Minä en voi kärsiä teidän moniavioisia
kukkianne. Kas tuossa esim. eräs _Bellis_. Eikö ole inhoittavaa, että
te luette tämän viattoman satakaunon _polygamia superflua_-luokkaan?
Hyi, sanon minä. Mitä pahaa se on teille tehnyt, että panitte sen niin
rumaan lahkoon? Mutta näetkö, minä olen huomannut, että se itää
siemenestään kaksin sirkkalehdin -- toinen lehti sitä itseään, toinen
sen ystävää, esim. tuota pientä mehiläistä varten, joka nyt juuri
surisee sen kukassa, sill'aikaa kuin apolloperhonen turhaan tekee
kauniita kierroksiaan sen ympärillä. Se on kaunista ja sen voi
ymmärtää, mutta moniavioisuus on jotakin, jota en ikinä saa päähäni ja
ellei eno olisi vielä parempi kuin hän on suuri, niin olisin oikein
vihainen hänen iljettävälle siitinjärjestelmälleen.
-- Mutta se perustuu kumminkin luonnonlakeihin ja sentähden sen täytyy
olla totta.
-- Minä viis' teidän luonnonlaeistanne! Olen keksinyt jotakin parempaa,
olen löytänyt sirkkalehdet. Mutta eivätkös olekin kaniinit taas olleet
liikkeellä ja nakertaneet kastanjapuun kuorta? Tuo syöminen ja
hävittäminen, se on sekin semmoinen luonnonlaki; se on juuri niitä
teidän luonnonlakejanne! Hyi, mokomia raakalaisia!... Tiedätkö mitä,
Eerikki? Sinunkin pitäisi noudattaa luonnonlakeja.
-- Niin pitääkin. Minun alkaa tulla nälkä.
-- Ei, mutta on sekin luontoa, että kun villi hedelmäpuu istutetaan
puutarhaan, niin se jalostuu ja kantaa paljon kauniimpia hedelmiä. Ja
jos otan orjantappuran niityltä ja hoidan sitä hyvässä maassa, niin se
saa kauniimpia kukkia.
-- Sen kyllä uskon, kun _sinä_ sitä hoidat.
-- Sentähden sinun pitää ottaa itsellesi parempi nimi. Mikä isäsi oli?
-- Oli hiukkasen talonpoikaa, mutta enemmän merimiestä. Isonvihan
aikana hän kuului Löfvingin sisseihin ja teki viholliselle vahinkoa
enemmän kuin koko Lybeckerin johtama Suomen armeija, mutta sitten hän
sai pienen tilan Munsalan pitäjästä Pohjanmaalta ja nai minun äitini,
joka oli porvarintytär, ja kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika
Eleonoora olivat heidän häissään. Mutta isälläni oli sittemmin pieni
kuunarikin, jolla hän teki matkoja Tukholmaan, kunnes joutui
haaksirikkoon Ratanin luona kuusi vuotta sitten ja jäi sille tielleen.
-- Mutta kuinka sinä tulit Ruotsiin?
-- Äitini jäi leskeksi monen lapsen kanssa ja hänellä oli sisar täällä
Ruotsissa naimisissa. Eräänä kesänä tuli tätini Pohjanmaalle
sukulaisiaan tervehtimään ja hän kun oli varakas ja lapseton, otti hän
minut luoksensa ja kustansi Strengnäsin lukioon.
-- Etkä ole sittenkään päässyt suomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mutta
nyt sanon sinulle jotakin. Nimesi on nyt Eerikki Pietarinpoika, ja sama
nimi on sadalla muulla talonpojalla. Mutta sinä osaat latinaa, sinä
olet lukiolainen, aiot syksyllä ylioppilaaksi, ja sitten saattaa
sinusta tulla pappi tahi arkkiaatteri sinustakin, kuka sen tietää.
Sentähden ajattelen, että tekisit niinkuin muutkin ja ottaisit paremman
nimen, kreikkalaisen tai latinalaisen.
-- Niinkö arvelet?
-- Tietysti. En tarkoita semmoista naurettavaa nimeä, jonka otti eräs
Långhundran kihlakunnasta kotoisin oleva ylioppilas, joka tahtoi olla
oikein hieno herra ja nimitti itsensä _Långhundrianderiksi_, niin että
toiset ylioppilaat sitten paransivat sen Långhundundrianderiksi. Enkä
semmoistakaan kuin Wieselin suku, joka oli kotoisin Almesåsista ja
nimitti itsensä ensin _Almesåsiuseksi_, mutta kun tämä kävi kovin
soosiseksi, ottivat he nimen _Almosius_, kunnes häpesivät mokomaa
kerjäläisen nimeä[3] ja kutsuivat itsensä Wieseliksi, joka ei ole sievä
sekään. Mutta semmoinen nimi pitäisi sinun ottaa kuin esim. meillä on.
Kantaisämme oli talonpoika nimeltä Jöns Linnegård ja hänellä oli kolme
poikaa, jotka kaikki olivat oppineita miehiä ja ottivat nimensä siitä
isosta Stenbrohultissa olevasta lehmuksesta. Yksi nimitti itsensä
_Tilianderiksi Tilia europaean_ mukaan; toinen kutsui itsensä
_Lindeliuseksi_[4] joka ei ole ruma nimi sekään...
-- Eriikka Lindelia on minusta kauniimpi kuin mikään muu nimi, --
keskeytti hänet nuorukainen, ja hänen kasvoilleen lennähti heleä puna,
ikäänkuin hän olisi ilmaissut suurimman salaisuutensa.
-- Niinkö on? -- jatkoi tyttö, päätänsä keikauttaen, mutta ei näyttänyt
ollenkaan loukkaantuneelta. -- No niin, kolmas otti nimekseen
_Linnaeus_, ja nimi lienee kymmenen muun veroinen. Eikö niiden ole
tapana siellä Suomessakin ottaa uusia nimiä?
-- Kaikki, jotka rupeavat papiksi tai muuten herrasmiehiksi, muuttavat
nimensä, -- vastasi nuorukainen. -- Olen kuullut sanottavan, että erään
tilan nimi on Pakkanen, joka on ruotsiksi _frost_, ja siitä juontavat
Frosterukset nimensä. Calamniukset polveutuvat eräästä kalastajasta eli
kalamiehestä; Porthaneilla on nimensä Viipurin kaupungin portista,
Cygnaeusten kantaisän nimi oli Svan (Joutsen), Laguksen suku on
kreikankieleen kääntänyt kantaisänsä nimen Hare (Jänis), ja
lukemattomat muut ovat tehneet samalla tavalla, latinalaiset
liittämällä _us_- ja kreikkalaiset _ander_ päätteen.
-- Niinpä niin! Etsi siis sinäkin itsellesi nimi, joka joltakin kuuluu.
Miltä kuuluu sinusta _Munsalius_? Tahi _Munsander_?