Joskus on kuultu sanottavan, että muka Suomalaisilta kokonaan
puuttuu se urhea vehkeilys-henki, joka kaikissakin kansoissa on ajanut
joukon ihmisiä heittämään oman syntymä-maansa rajoja ja hakemaan
avarassa maailmassa uutta onnea ja asuin-siaa. Enimmät Euroopan
kansat, mutta varsinkin ne, jotka meren läheisyydessä asuvat, ovat
perustaneet siirtokuntia vieraissa maissa, joko omassa maan-osassa tai
valtamertenkin toisella puolen; -- näille uusille asuin-sioilleen ovat
vieneet kotimaansa tavat, laitokset ja sivistyksen, ja ovat sillä
tavoin kaukaisiin aloihin levittäneet kansallisuutensa nimen ja arvon.
Ainoastaan Suomen kansa, -- niin vakuutetaan, -- ei ole milloinkaan
uskaltanut retkeillä koti-nurkistansa ulommaksi, vaan on ollut muka
turpeesensa sidottu pahoina niinkuin hyvinäkin aikoina. Jos tässä
väitöksessä perää olisi, voisimme helpostikin siihen löytää tydyttävän
selityksen. Suomen kansalla on näihin päiviin saakka ollut täysi
uutis-asutuksen toimi omassa maassaan. Sillä on ollut ja on vieläkin
täysi työ kansoittamassa omat erämaansa, kuokkimassa omat korpensa
vilja-maiksi, eikä ole tähän saakka mikään väen-ahtaus pakoittanut
tämän kansan jäsentä hakemaan avarampaa tilaa suuressa avarassa
maailmassa. Mutta näinkin ollessa ovat Suomalaiset todellakin melkein
kaikkina aikoina lähettäneet siirtolaisia ulkomaille. Se on tunnettu
asia, että nyky-aikoina paljon Suomalaisia muuttaa Venäjän puolelle,
Pietariin, Aunukseen ja vielä edemmäksi, ja että Pohjois-suomesta väkeä
on siirtynyt Norjalaiselle Jäämeren rannikolle, missä tavallisesti
hyvin hyötyvät näiden seutujen runsaasta kalastuksesta. Mutta varsinkin
17:nnellä vuosisadalla näyttää Suomalaisilla olleen erinomainen halu
heittämään omia raukkoja rajojansa. Jo mainitun vuosisadan alussa,
ellei jo aikaisemmin, näyttää se siirtymys tapahtuneen, joka on
perustanut Suomalaisen väestön Vermlannin ja Norjan metsämaissa sekä
muutamissa muissa Ruotsin maakunnissa. Mutta vähäistä myöhemmin
valitettiin eräässä kuninkaallisessa julistuksessa vuodelta 1620, että
muka paljon väkeä, varsinkin Suomenmaasta, sekä naineita että
naimattomia, talonpoikia, trenkejä ja piikoja, muutti joka vuosi ulos
Puolalaiseen Liivinmaahan, Preussiin, Kuurinmaahan, Pommeriin,
Meklenpuriin, Riikaan, Dantsigiin, Lybekkiin ja vieraisin maihin ja
kaupunkeihin.[9] Tätä muuttamisen halua koettiin vuosisadan kuluessa
ankarilla asetuksilla tukehuttaa.[10] Mutta Suomen rahvaan rasitettu
tila, joka ei millään aikakaudella näy olleen niin raskas kuin juuri
näinä Ruotsin loisteen aikoina, ajoi yhäti Suomen miehiä lähtemään
onnen-ha'ulle joko Ruotsin puolelle tai muille vielä vieraammille
maille. Nämä teko-asiat todistavat selvästi, ett'ei äsken-mainittu
syytös Suomalaisen luonteen liikkumattomuudesta ole varsin
toden-peräinen. Paremmalla syyllä sopisi sanoa, että kotimaa on
heittänyt ja vieläkin heittääpi nämä pesästä lähteneet lapsensa
ilman kaiketta holhouksetta, ja että ne sillä tavoin ennen pitkää
vieraantuvat pois omasta kansallisuudestaan ja katoovat tietämättömiin.
Ne muutamat tiedot Suomalaisten siirtymisestä Pohjois-Amerikkaan, jotka
tässä lukijalle tarjotaan, antavat todistusta kumpaiseenkin kohtaan,
ensiksi eitä siirtymisen into Suomalaisissa oli varsin suuri, ja
toiseksi että siirtolaisten kansallisuus jo alusta saakka jätettiin
turvatta ja tuetta muukalaisuuden nieltäväksi. Tämä jälkimäinen seikka,
joka kipeästi loukkaa kansallistuntoamme, saapi kenties lohdutuksensa,
kun näemme, ett'ei Ruotsalaisetkaan, jotka paremmin varustetuina ja
turvatuina lähtivät samaan siirtokuntaan, ole voineet aian-pitkään
säilyttää kansalaisuuttansa Delawaren rannoilla. Mutta jos iloisella
tai suruisella mielellä, niin mielelläänpä ainakin lukenee nyky-aian
Suomalainen muutamat vähäiset tiedot niistä kansalaisistaan, jotka
kolmatta sataa vuotta takaperin muuttivat valtameren yli suureen
kaukaiseen länteen.[11]