Ensimäinen Luku.
Pohjoisten valtakuntain väli lopulla 15:tta vuosisataa.
Jo kaksi vuosisataa olivat Venäjä ja Ruotsi taistelleet Karjalan
omistamisesta. Ensi alussa oli voitto näyttänyt kallistuvan
Ruotsalaisten puolelle, siihen aikaan kun Torkel Knuutinpojan
ritari-retket uhkasivat temmata koko Karjalaisen heimokunnan pois
Nougorodin alta ja rajoittaa Slavilaisten valtaa heidän omiin
kansallisiin ääriinsä. Mutta pian oli onni taas kääntynyt, varsinkin
Ruotsalaisen marskin surman jälkeen, ja aikoja oli ollut, jolloin
itse Viipurinkin linnassa Nougorodilainen posadnikki isännöitsi.
Pähkinälinnan rauhanteko v. 1323 koki nämä seikat sovittaa sillä
tavoin, että isompi osa Karjalais-heimokuntaa jäi Venäjälle, mutta
Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat ynnä Viipurin linna heitettiin
Ruotsin omaksi. Rajajoki ja ylinen Vuoksen-virta tulivat valtakuntien
rajoiksi asutulla alalla; ylempänä taas, missä asumaton erämaa alkoi,
olivat rajapyykit harvassa ja epä-vakaisia, ja antoivatkin sitten
alituisia riidan syitä, sitä myöden kuin takamaat kahden puolen
täyttyivät uutis-asukkaista. Mutta syvempi syy, kuin rajain
epä-vakaisuus, esti tämän rauhan tulemasta "ikuiseksi", kuten
sovinto-kirjassa oli luvattu. Slavilainen valta oli kerran mahtavakin
ollut ja silloin tottunut pitämään Suomensukuiset kansat laillisena
perintönänsä. Nyt se heikkoutensa ja hajallisuutensa aikana oli
Germanilaisille kansoille kadottanut ison osan tätä luultua
omaisuuttaan, nimittäin Saksalaisille Liivin ja Viron maat
Peipos-järveen ja Narva-jokeen saakka, ja Ruotsalaisille koko
Suomenniemen varsin lähelle sitä valtatietä, josta Nougorodin ja
Venäjän kaikki länsimainen kauppa kulki. Nämä vauriot syvästi
loukkasivat Slavilaisten etua, mutta vielä syvemmin heidän kopeuttansa
ja uskonnollistakin tuntoa; sillä heidän uudet naapurinsa lännessä
tunnustivat Romalaisen paavin hengellistä valtaa, mutta Venäläiset
noudattivat Kreikan-kirkon sääntöjä, ja nämä veljes-kirkot vihasivat
toisiansa pahemmin kuin pakanoita. Näin asiain ollessa ei ollut kuin
luonnollista, että Venäjä, sitä myöden kuin se jälleen voimistui,
kokisi kostaa entiset kärsimänsä, ottaen takaisin, mitä oli kadottanut,
ja lisäksi valloittaen, mitä sodan onni antaisi. "Ikuisen rauhan"
siasta oli perustettu ikuinen rauhattomuus, ja Karjala kahden puolen
valta-rajaa oli jo kaksi vuosisataa ollut alituisena vainon tantereena.
Lopulla 15:tta vuosisataa tämä rauhattomuus sai pelättävän muodon.
Siihen asti oli tuo tasavaltainen Nougorod melkein yksinänsä ajanut
Slavilaisuuden asiat tällä puolen. Nyt sitä vastoin Moskovan
suuriruhtinas-kunta, hallitsijansa Iivana Vasilinpoian alla, kohosi
koko Venäläisen vallan pääksi ja astui yhdistetyillä voimilla
sota-kentälle. Samalla aikaa taas länsi-valtojen voimat olivat enemmän
hajallansa kuin milloinkaan. Liivissä oli pitkällinen sota raivonnut
hengellisen ja maallisen vallan välillä, ja kun tämä talttui, syttyi
verinen riita Riian kaupungin ja Saksalaisen ritariston kesken.
Ruotsin-vallassa oli tosin Sten Sture vanhempi osannut karkoittaa
Tanskalaiset maasta ja piti nyt hallitus-ohjat valtio-hoitajana. Mutta
valtakunnan sekä maalliset että hengelliset herrat olivat liian
mahtavat ja itsevaltaiset, että Stuuren toimissa olisi oikeata
jäntevyyttä voinut olla, ja Tanska puolestaan koki julkisilla ja
salaisilla juonilla kylvää eripuraisuutta. Se raju-ilma, joka oli
yltymässä Venäjän puolelta, oli tosin jo vetänyt Ruotsin hallituksen
silmät Suomen rajan varustamiseen, ja Eerikki Akselinpoika Tott,
joka v. 1475 sai Viipurin läänitykseksi, oli rakennuttanut uuden
Olavin-linnan eli Savonlinnan, vieläpä ympäröinnyt Viipurin kaupunkia
kivisellä muurilla. Vaaran karttuessa, kokivat Ruotsin hallitusmiehet
sovittaa sisälliset riidat Liivinmaassa ja sitoa sen maan mahtajat
yhteiseen liittoon Venäjää vastaan. Tämä vihdoin onnistuikin v. 1492,
jolloin Lokak. 22 p. senlainen välipuhe solmittiin Tukholmassa. Mutta
samalla aikaa oli Venäjäkin itsellensä löytänyt liittolaisen, joka
Ruotsille oli mitä vaarallisimpia. Se oli Tanskan ja Norjan kuningas
Hannu eli Juhana, joka yhä etsi tilaisuutta valloittaksensa Ruotsin
kruunua ja tätä tarkoitusta varten ei epäillyt houkutella eri-uskoisen
Venäjän tylyjä laumoja Suomen päälle. Kesällä 1493 kävivät hänen
lähettiläänsä suuriruhtinaan tykönä, ja seuraus oli, että Iivana kohta
lähetti lankonsa, Demetrio Palaiologon, Tanskaan, missä liitto
solmittiin Marrask. 8 p. yhteisesti Sten Stuurea ja Liivin maamestaria
vastaan. Kahden puolen luvattiin naapuri-sopua ja uusi rajankäynti,
niin pian kuin Hannu kuningas saisi Ruotsalaisen kruunun ja sen kanssa
Suomenmaan omaan haltuunsa. Suuriruhtinas taas ei mielestään vaatinut
kohtuuttomia, kun lupasi tytyä siihen, mikä muka vanhastaan oli
Nougorodin ja Venäjän-vallan oikeata omaisuutta ollut. Mutta siihen
luokkaan hän lukikin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat, eli koko
sen osan Karjalaa, minkä Torkel Knuutinpoika muinoin oli valloittanut.
Kysymys oli siis, pitikö Suomenmaan kadottaman kahden vuosisadan
viljelystyöt ja kaikki ne ponnistukset, joilla Savo ja Karjala olivat
juuttuneet emämaahan kiinni. Semmoista ajatusta Suomen kansallistunto
jo siihen aikaan kauhistui.
Toinen Luku.
Suomalaisten puolustus-neuvot ja Venäläisten päälle-karkaus Syyskuussa
v. 1495.
Suomenmaassa oli jo kauan aikaa aavistettu myrskyn tuloa ja ne miehet,
jotka tälle maalle hyvää soivat, mutta varsinkin Turun jalo pispa,
Maunu Särkilahdelta, olivat kovin tuskillaan tämän poloisen isänmaansa
pelastuksesta. Tosin oli loppuvuodella 1487 rauha rakennettu Venäjän
kanssa viideksi vuodeksi. Mutta jo kauan ennen kuin sovittu aika
loppui, oli pienempiä meteliä tapahtunut pitkin rajaa Lapin seuduilla
Rajajokeen saakka, eikä ollut milloinkaan tietoa, minä hetkenä Iivanan
koko voima maahan hyökäisi. Sitä vastoin Suomen puolustus-neuvot olivat
kyllä heikkoja, ja Maunu pispan itsensä oli jo pari kertaa täytynyt
omien palvelijainsa kanssa rientää Knuutti Possen avuksi, joka Viipurin
haltiana oli pantu ensimäistä puuskaa kestämään. Mikä apu hädän
hetkellä voisi tulla Ruotsin puolelta, oli aina epätietoista, koska
Sten Stuure paljoa huolellisemmin valvoi omia etujansa Tanskan
kuningasta ja Ruotsin ylimyksiä vastaan, kuin Suomen etuja ja Suomen
raja-asioita. Ylipäänsä valtiohoitajan luonne synnytti täällä puolen
enemmän epäluuloa kuin turvallisuutta, ja milloin hän viime kerran oli
Suomessa käynyt, talvella ja kesällä 1491, oli hänelle riita syttynyt
Maunu pispan kanssa, vaikka tosin sovinto taas tehtiin Turun
sakaristossa ennen hänen lähtöään. Se liitto, minkä Stuure seuraavana
vuonna oli solminut Liivin maamestarin kanssa, ei myöskään ollut niin
paljoksi turvaksi, kuin ensi silmäyksellä näytti. Iivana, näet, oli
sinä vuonna rakennuttanut Joanan eli Ivangorodin linnan varsin
vastapäätä Narvaa, ja maamestari, joka tästä tuli hädilleen, oli
rientänyt hakemaan Ruotsin liittoa, mutta tarkoitti silmin-nähtävästi
ainoastaan apua itselleen eikä suinkaan avun-tekoa Suomenmaalle. Sitä
vastoin oli varomista, että juuri tämä liitto vielä enemmin yllyttäisi
Iivanan vihaa, ja että se ryntäys, mikä kenties oli aiottu Vironmaahan,
nyt tulisi siitä syystä kääntymään Suomea vastaan.
Tammikuussa v. 1493 oli Viipurissa jonkunmoinen kokous, jossa
keskusteltiin varustus-toimista Venäjää vastaan. Tämä vuosi ja seuraava
kuitenkin kuluivat jommoisessakin rauhassa. Mutta aikaisin kesällä 1495
saatiin tieto, että Venäläiset varustivat suurta valloitus-retkeä
Suomenmaahan. Ensimäinen sana tästä asiasta tuli Räävelin pispalta ja
kaniikeilta Maunu pispalle Turkuun, ja tämä kohta lähetti tiedon
Ruotsiin. Sten Stuurelta silloin tuli vastaus, että pispan piti
väkenensä rientämän Viipuriin, ja Maunu lähtikin meritse sinne Elokuun
keskipaikoilla. Ennen lähtöänsä hän näyttää antaneen käskyn läntisille
maakunnille, että neljä talonpoikaa varustaisivat joka viidennen
rientämään rajaa kohden Viipurin avuksi. Itse Viipurissa ei vielä nä'y
olleen tarkkaa käsitystä vaaran koko suuruudesta. Maunun tultua, Posse
otti pispan palvelijat ja muuta väkeä mukaansa ja marssi uljaasti rajan
yli. Mutta pian tuli havaitsemaan, että Venäläisten joukko oli hänelle
liian väkevä, ja hänen täytyi peräytyä Viipurin muurien taaksi. Tämä
ensimäinen kokemus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä voimallisimpiin
varustus-neuvoihin. Pispa, joka valtiohoitajan poissa ollessa oli
ylimmäinen mies koko maassa ja paremmin kuin kukaan saattoi kiihoittaa
tämmöiseen sotaan uskon vihollisia vastaan, lähetti nyt Viipurista
käskyn kaikille Suomen asukkaille, että joka mies, joka oli viisitoista
täyttänyt, tarttuisi aseisin ja rientäisi Viipurin avuksi. Kohta sen
perästä hän itse lähti Turkuun järjestämään tätä maan-nostoa. Sillä
välin hän oli lähettänyt kirjeen toisensa perästä sekä Upsalan
arkipispalle että valtiohoitajalle, pyytäen voimallista ja viipymätöntä
apua Ruotsin puolelta.
Mutta ennen kuin vielä pispan toimittama nostoväki, saati Ruotsista
toivottava apu, saattoi liikkeelle tulla, olivat Venäjän laumat jo
samonneet rajan yli ja tulivat hirveästi hävittäen Viipurin edustalle.
Niiden voima mainitaan olleen 60,000 miestä ja päällikkönä oli ruhtinas
Danilo Vasilinpoika Shtjena, mutta Nougorodilaisen joukon johdatti
voivoda Jaakko Sakarjitsh ja Pihkovalaisen osakunnan ruhtinas Vasili
Shuiskoi, joiden lisäksi seurasi useita ruhtinaita ja mahtavia miehiä.
Tämmöinen voima näytti olevan aiottu koko Suomenmaan valloittamiseen,
ja Venäläiset kehuivatkin ei aikovansa palata, ennenkuin olisivat
nähneet Tukholman. Heillä oli muassansa kaikenmoisia piiritys-aseita,
muun seassa myöskin suunnattoman suuria tykkejä, joista muutamat
mainitaan olleen 24 jalan pituista. Näin varustetuina tulivat Rajan yli
Ristin-päivänä, Syysk. 14 p., ja etenivät Viipuria vastaan. Niinkuin
tavallisestikin, seurasi surma ja hävitys sodan jäljissä. Äyräpää,
Uusikirkko, Kivennapa ja Jääski eli koko maakunta Viipurin itäpuolella
oli jo tuhkina suitsemassa, ja kaikki asukkaat, mitkä eivät päässeet
pakoon, joutuivat surman omiksi.
Kolmas Luku.
Viipurin piiritys, Vatikiven kähäkkä, ja Venäläisten ensimäinen
rynnäkkö.
Silloin, niinkuin nytkin, oli Viipurin kaupunki kaakkois-puolella
sitä salmea, missä Torkelin rakentama linna seisoi pienessä
saaressaan. Etelä-puolella oli meren lahti, josta Uuraan salmen kautta
tullaan aavalle Suomenmerelle. Pohjois-puolella kaupunkia taas oli
Suomenveden-pohja, joka luoteesen päätyy Latookan salmeen, mutta
kaakkoa kohden pitkin kaupungin kuvetta lähettää kapenevan kaistaleen,
nimeltä Salakkalahti. Kaupunki, joka siis ainoastaan kaakon puolelta
yhtyi mannermaahan, oli ollut helppo varustus-värkeillä lujentaa, ja
luultavaa on, että jo ennen Tottin aikoja jonkun-moinen vallitus oli
ollut suojeluksena Venäläisten päällekarkauksia vastaan; muutoin olisi
vaikea ymmärtää, kuinka Mustaveljekset eli Dominikanit olisivat jo
v. 1450 uskaltaneet tänne luostarinsa rakentaa. Mutta se muuri, minkä
Tott nyt pari kymmentä vuotta sitten oli rakennuttanut, oli täydellinen
kivestä tehty linnoitus, jonka rinteestä kohosi useita vahvoja torneja.
Saman varustuksen takana kokosi Knuutti Posse ne vähäiset voimat, mitkä
tässä hädässä olivat saatavana. Maan etevimmät ritarit ja päälliköt
palvelijoinensa olivat jo saapuville tulleet, ja niiden seassa
mainitaan Henrikki Eerikinpoika Bitz Pohjois-Suomen laamanni, Tönne
Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika, eräs Winholt
niminen luultavasti Saksalainen sekä useat muut. Myöskin pispa Maunu
oli sinne jättänyt palvelioitansa, joiden lukumäärä oli kuudetta
kymmentä. Lisäksi alkoi talonpoikia kokoontua lähisistä maakunnista.
Ensimäiset olivat rajaseutujen pakolaiset, mutta nämä enimmäksi osaksi
lähtivät taas tiehensä. Sitä vastoin ennättivät jo Uusmaalaiset
paikalle, vaikka niiden sotakunto, kuten kohta saamme nähdä, ei ollut
juuri kehuttava. Näillä voimilla oli ainakin ensimäistä puuskaa
kestäminen. Samalla aikaa piti Posse huolta Länsi-Suomen suojeluksesta,
jos vihollinen yrittäisi samota sinne asti. Eräs Pentti Niilonpoika
lähetettiin Viipurista Kymijoelle valmistamaan murroksia ja
suojelus-värkkiä. Hän palasi kohta taas Viipuriin, ja Klaus
Henrikinpoika Horn Etelä-Suomen laamanni, sekä Herman Fleming
Louhisaaren herra asetettiin vahtia pitämään Kymijoella. Turun
seuduilla oli rahvas varustaimallaan; mutta puute oli ritareista ja
ase-miehistä, jotka olisivat voineet johdattaa talonpoikien joukkoja ja
lisätä heille uskallusta. Lokakuun 1 p. marssivat kaikki Turun läänin
"vapaat miehet", Turun ohitse. Eräs Severin eli Söyrinki niminen heitä
johdatti, ja pispa siunasi heidän lippunsa uskon ja isänmaan
suojelemiseksi.
Pyhän Matheus'en päivänä, Syysk. 21 p., olivat Venäläiset alkaneet
levittää leirinsä Viipurin etelä-puolella.
"Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,
Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;"
kertoo Ruotsin riimikronika. Kolme ensimäistä viikkoa piirittivät
kaupunkia ainoastaan itä-puolelta, ja länsi-puolelta oli Viipuri
vielä vapaana ottamaan vastaan ne lisäväet, mitkä tulla lappasivat
kaikista Suomen maakunnista. Vihollinen sill'aikaa valmisteli
piiritys-värkkiänsä ja tutkieli lähiset saaret ja seudut.
Kaupunkilaiset puolestaan tekivät muutamia uloskarkauksia. Viikolla
Lokak. 4-10 pp. välillä tapettiin muutamilla saarilla noin 40
Venäläistä, ja Winholt teki toisen retken samalla onnella. Mutta
Venäläiset jo alkoivat kiertää Suomenveden-pohjaa ja pyrkiä Lavolan
salmen yli, sulkeaksensa Viipurin länsi-puoltakin. Tätä estääksensä
lähetettiin yöllä maanantaita vastaan, Lokak. 11-12 pp. välillä,
retkikunta ulos kaupungista Lavolan seuduille. Johdattajina olivat
Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholt; muassa seurasi 100
aatelis-palvelijaa ja noin 800 Uusmaan talonpoikaa. Matka kävi veneillä
kolme neljännestä peninkulmaa luoteesen, vaikka Lavolan salmi viepi
vedet ulos Juustilanjärvestä. Salmi, joka meidän aikoina on muuttunut
Saimaan-kanavan suuksi, oli etelä-osassaan veneen-kululle kelvollinen;
mutta sen pohjois-päässä, noin pari uutta virstaa ylöspäin oli
koski, joka kutsuttiin _Vatikiven_- eli vanhoissa kirjoissa
_Vatukiven_- koskeksi. Sama paikka mainitaan olleen Venäläisten
tavallinen ylikäytävä, kun he tahtoivat Viipuria kiertämällä samota
sisämaahan. Mahdollista on, että Viipurilaiset tällä kertaa olivat
tänne laittaneet muutamia varustus-värkkiä estämään vihollisen pääsöä
lännemmäksi, ja retken tarkoitus ei ainakaan näy muuta olleen, kuin
vastustaa Venäläisten tuloa salmen yli.
Mutta asia kävi varsin onnettomasti. Tuskin oli maalle noustu veneistä,
niin tuli huuto, että Venäläiset lähestyivät. Uusmaan talonpoiat kohta
ryntäsivät veneisin toinen toisensa päälle, niin että toinen puoli
aluksista uppoontui. Sitä vastoin aatelis-palvelijat tekivät
viholliselle miehuullista vastarintaa, sill'aikaa kuin vesi muutamista
veneistä taas tyhjennettiin. Joukko Venäläisiä tapettiin ja
Uusmaalaiset alkoivat jälleen rohjentua. Mutta nyt tuli isompi
Venäläis-voima; aatelis-palvelijain täytyi peräytyä rannalle päin, ja
talonpojat syöksyivät taas pakoon veneisinsä. Tämä Uusmaalaisten veltto
pelkurius tuotti tuhon kaikille. Noin 100 talonpoikaa hukkui.
Aatelispalvelijoista ei tullut takaisin kuin 8 tai 10, ja muiden seassa
olivat kaikki Maunu pispan palvelijat, paitsi kokkia ja viittä miestä,
kaatuneet tai vangiksi tulleet. Vangiksi myöskin joutuivat Niilo
Pentinpoika ja Maunu Frille. Mutta Winholt pelasti itsensä sillä, että
hän köyden avulla vedessä laahasi veneen perästä. Tämä Vatikiven
onneton kähäkkä synnytti paljon mieli-karvautta Viipurissa. Posse oli
ä'issään talonpoikien kelvottomuudesta ja vakuutti, että jos 400
Uusmaalaista kuulevat äänen kahdesta Venäläisestä, he muka oieti
pötkivät pakoon. Jotain syytä hänellä näkyy olleenkin; sillä paljas
sanoma tästä onnettomuudesta hajoitti metsiin 150 Porvoon-lääniläistä,
jotka matkalla Viipuriin jo olivat tulleet Säkkijärvelle. Pahinta oli,
että Venäläisillä nyt oli vapaa pääsö Lavolan salmen yli, josta heitä
joka hetki täytyi odottaa saartamaan Viipuria lännenkin puolelta. Tämä
varottu asia kävikin varsin pian toteen.
Jo luultavasti toisena päivänä teki Venäläisten päävoima itäiseltä eli
Pantsarlahden puolelta ensimäisen rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, tuoden
risu-vihkoja, tankoja ja tikapuita. Kaupunkilaiset tekivät voimallista
ja onnellista vastarintaa. Kahdella lipulla viholliset tunkeusivat
Mustaveljes-luostarin editse muurin ja meren välille; mutta he ajettiin
väkivoimalla takaisin ja palasivat leiriinsä. Juuri päävoiman
peräytyessä, ilmaantui toisella puolen kaupunkia se osakunta, joka oli
kiertänyt Suomenveden--pohjaa. Heitä oli paitsi jalkaväkeä noin 450
ratsua, jotka nyt asettuivat saartamaan Viipuria lännen puolelta.
Neljäs Luku.
Viipurin pelastus.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Viipurin sota-päälliköt Lokakuun 14 p.
kirjoittivat valtiohoitajalle Ruotsiin, pyytäen häntä kiireesti
rientämään heidän avuksensa. Tämä kirje ei voinut tulla perille ennen
kuin Marraskuussa ja avun toiveet siis olivat kyllä kaukaisia. Tosin
Stuure jo aikaisin kesällä oli saanut muistutuksia Suomen vaarasta, ja
monituisilla kirjeillä oli häntä pyydetty tulemaan sotavoiman kanssa
tänne. Mutta valtiohoitajalla ja Ruotsin herroilla oli par'aikaa muuta
tekemistä. He viettivät kesänsä Kalmarissa sotainnon hieromisissa
Tanskan kanssa ja ennättivät tuskin ajatella Suomen varustamista ja
auttamista. Vasta silloin, kun hätähuudot itäiseltä rajalta tulivat
aivan haikeiksi, päätettiin, että Sten Stuure ja useat muut herrat
kokoisivat sotavoiman ja itsekin lähtisivät Suomen puolelle. Mutta
vuoden-aika oli jo myöhäinen ja valmistus-toimet tietysti vetivät
aikaa. Vihdoin Marraskuun keskipaikoilla oli Stuure ko'onnut noin 900
miestä sota-väkeä; Pyhän Eerikin lippu tuotiin Upsalasta, ja Katrinan
päivänä, Marrask. 25 p., lähdettiin Koohaminan satamasta merelle. Mutta
nyt tuli talvi väliin. Vastatuulta, jäätä ja lunta sattui matkalaisten
tielle, kaksi laivaa särkyi ja muutamain täytyi palata. Muut, ja niissä
valtiohoitaja itse, päättivät Antinpäivänä, Marrask. 30 p., Ahvenaan.
Miehistä ei kukaan ollut hukkunut, mutta lähes 400 olivat jääneet
tulematta. Ne, jotka Ahvenaan olivat päässeetkin, kärsivät suurta
haittaa pakkasesta; sillä talvi tuli ankarampi, kuin mies-muistissa oli
ollut, niin että muutamat kuolivat viluun ja osa kylmättyi. Kuitenkin
nyt oltiin vasta puoli-tiessä. Laivat ja muona-varat jäätyivät kiinni
Ahvenaan ja väen täytyi jään yli matkata Turkuun. Näin myöhästyneet
toimet eivät voineet Suomelle suurta apua tuottaa. Mutta sen siaan
säättiin Ruotsissa messuja, paastoja ja rukouksia muka "kristikunnan ja
poloisen maakunnan, Suomen, edestä".
Viipurissa sillä välin olivat Knuutti Posse ja Suomalaiset
miehuullisesti vastustaneet Venäläisten yrityksiä. Vihollinen ampui
kaupunkia suurilla tykeillänsä, ja muurit tornineen alkoivat haljeta ja
kukistua. Mutta Posse korjautti ennättämistään kaikki vammat, ja
Winholt piti valpasta vahtia. Näin kului viikko toisensa perästä,
jolloin Venäläiset eivät näytä yrittäneen mitään suurempaa rynnäkköä.
Riimikronika vain kertoo:
"He ampuivat kaksi tornia maahan;
Silloin muuri rupesi mullistumahan.
Kolmannen tornin ampuivat niin,
Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.
Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,
Hän ne suuret reiät tukkia ties';
Ja Winholt rehellisesti
Oli valpas ja vihollisen esti". --
Epätietoista on, liekö Viipuri sillä välin saanut mitään lisäväkeä.
Niin pian kuin vihollinen oli täydellisesti saartanut kaupunkia, ei muu
kuin harjaantunut sotaväki lie voinut tunkeuda piiritettyjen avuksi, ja
luultava siis on, että Länsi-suomen nostoväki pysähtyi Kymijoelle.
Tässä ainakin vaikuttivat sen, että Venäläiset eivät päässeet
retkeilemään Hämeesen. Savoon sitä vastoin karkasi tähän aikaan
Venäläinen parvikunta, jonka tarkoitus oli hätyyttää Olavin
linnaa. Mutta linnan isäntä eli vouti, Pietari Niilonpoika, lähti
ritari-palvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja ajoi
parvikunnan takaisin rajan yli. Venäläiset eivät ennättäneet tehdä
muuta vahinkoa, kuin polttaa muutamat talot ja tappaa yhden
nimismiehen. Mutta Pietari Niilonpoika ja Savon miehet kävivät pahaa
pahalla kostamassa, polttaen Venäjän puolella rajaa enemmän kuin 800
taloa ja kaataen monta Venäläistä.
Äkillinen talven-tulo Marraskuun lopulla näyttää pakoittaneen Viipurin
piirittäjiä yrittämään lopullista rynnäkköä, elleivät tahtoisi tyhjin
toimin palata omaan maahansa. Aikaisin aamulla Pyhän Antin päivänä,
Marrask. 30 p., marssivat viholliset summattomalla ratsu- ja jalka-väen
voimalla kaupunkia vastaan, nostaen miehuullisesti leveitä tikapuita
muurin tasalle. Nyt syntyi hirmuinen taistelus. Venäläisten suuri
enemmyys alkoi kallistaa voiton heidän puolelleen. Riimikronika kertoo,
että he olivat seitsemän tuntia muurin päällä, jossa heidän paasunansa
soivat yhtenään, ja että jo olivat valloittaneet useita torneja, joista
heiluttivat lippujansa. Muurista alkoi vihollinen laskea tikapuunsa
alas kaupunkiin, ja Viipurin viimeinen hetki näytti tulleen. Mutta
kaupungin puolustajat eivät nytkään hämmästyneet, vaan sytyttivät yhden
tornin alle tervaa ja muita palavia aineita, ja polttivat siihen suuren
joukon Venäläisiä. Silloin tuli Venäläisten päälle äkillinen pelon
huimaus, jonka oikeata syytä emme tarkoin tunne. Mahdollista on, että
Posse jollakin kruuti-kaivoksella räjähytti osan ryntääjiä ilmaan; ja
kansan-taru, joka myöhemmin oman käsityksensä mukaan kuvasi näitä
seikkoja, on antanut tapaukselle nimen: _Viipurin pamaus_, koska
muka viholliset suurella räjähdyksellä olivat ilmaan lentäneet. Rahvas
piti Possen suurena velhona, joka taikauksilla oli tämän kumman
saattanut toimeen. Mutta Posse itse ja muut kaupungin päälliköt
selittivät koko tapauksen sulaksi ihme-työksi, jonka Pyhä Andreas
juhlapäivänänsä oli heille tehnyt. Oli muka taivaalla näkynyt loistava
Pyhän Antin risti, jota nähdessään viholliset kovin hämmästyivät,
olletikkin koska kaupunki heidän silmiinsä näytti olevan täynnänsä
puolustajia, vaikka todellakin oli Venäläisten suhteen turhan vähäinen
joukko. Mikä lieneekään oikea syy ollut, niin ryntääjät pötkivät
hätäisesti muurista pakoon ja peräytyivät leiriinsä.
Tällä tavoin nyt Viipuri oli pelastettu. Tosin kaupunkilaisten voima
oli liian heikko yrittämään valloittaa Venäläisten leiriä. Mutta nämä
jo itse alkoivat salaisesti valmistaa lähtöänsä. Barbaran yönä, Jouluk.
4 p:ää vastaan, lähti osa heitä tiehensä, ja ennenkuin Pyhän Annan
juhlia vietettiin, joka täällä Suomessa tapahtui Joulukuun 15 p., oli
piiritys kokonaan lakannut, kestettyänsä puolen kolmatta kuukautta.
Possen ja Viipurilaisten urhollisuus oli tällä hädän aialla säilyttänyt
Suomenmaalle sen entiset rajat itää kohden ja pidättänyt Venäläisten
paisuvan vallan. Mutta raja-maakunta oli hirveästi hävitetty; talot
olivat poltetut, vilja ja karja ryöstetty, ja osa asukkaista surmattu
tai viety Venäjään. Ne taas, jotka olivat piilotelleet metsissä ja
murroksissa, olivat saaneet taistella nälän ja kauhean pakkasen
kynsissä; heidän oli silmät päässä paisuneina nyrkkien kokoisiksi, ja
moni kaatui kohta kuoliaaksi, niin pian kuin lämpimään tuli tai ruokaa
sai.
Juuri samana päivänä, kuin Viipurin pamaus tapahtui, oli Sten Stuure
väkenensä tullut Ahvenaan. Vähää ennen Joulua hän tuli Turkuun ja
kokoitteli siellä väkeänsä sekä muona-varojansa, jotka hevoisilla
kuljetettiin Ahvenasta. Luultava on, että hän vielä talvi-sydännä
aikoi marssia Viipurin avuksi. Mutta juuri Joulu-yönä, kun papit
tuomiokirkossa alkoivat veisata "Te Deum", tuli iloinen sanoma Viipurin
ihmeellisestä pelastuksesta. Se oli kirje, jonka Viipurilaiset olivat
lähettäneet niille herroille, jotka Kymijoella vahtia pitivät, ja jonka
nämä kiireesti toimittivat Turkuun. Joulu-ilon lisäksi tuli nyt ilo
isänmaan onnellisesta pelastuksesta. Uskallamme lisätä, vaikk'ei
historia sitä mainitse, että sinä yönä Turun kirkossa veisattiin
tavallista hartaammin Jumalalle ylistystä.
Viides Luku.
Kosto-retket v. 1496.
Venäjässä tämä suurten hankkeiden huono loppu synnytti paljon
mieli-karvautta. Iivana Vasilinpoika itse muutti lähemmäksi rajaa
Nougorodiin, ja toimitti sieltä uuden retkikunnan, jonka piti vielä
samana talvena käydä kostamassa edellisen retken vaurioita. Tämän uuden
sotavoiman päälliköiksi pantiin Nougorodilaiset voivodat ruhtinas Vasili
Kosoi ja Andrei Tiheliadnin. Tammik. 17 p. lähtivät Nougorodista ja
saivat käskyn tunkeutua Savoon ja Hämeesen asti mutta karttaa Viipuria.
Tämä puuska tuli varsin äkki-arvaamatta Suomen päälle. Stuure oli
hajoittanut väkensä talvi-majoihin. Hän oli jonkun osan lähettänyt
Satakunnan kuninkaan-kartanoon Kokemäelle; Talalaiset ja pestatun väen
hän oli toimittanut Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlonpojan
komennon alla hän määräsi Savonlinnan vahvistukseksi. Nämä
viimemainitut, kun he Helmik. 2 p. olivat perille tulemassa, joutuivat
vihollisen saaliiksi; sillä Venäläiset jo makasivat Savonlinnan
edustalla. Ainoastaan 7 tai 8 huovia, niiden seassa Knuutti
Kaarlonpoika, pääsivät tästä pulasta hengissä pakoon. Venäläiset eivät
kuitenkaan malttaneet viipyä Olavinlinnaa piirittämässä. Kauhealla
hävityksellä levisivät länteen päin, etenivät Hämeenlinnan seuduille
saakka, ryöstivät Hattulan kirkkoa, ja olivat ainoastaan kahden
päivämatkan päässä itse Turusta. Voimme arvata, mikä kiire tästä tuli
valtiohoitajalle. Arpakapula kulki Ahvenassa ja Uudella maalla, ja mies
talolta nostettiin aseisin. Sillä tavoin saatiin kokoon, jos
Riimikronikkaan saamme luottaa, koko 40,000 miestä, joista oli 900
huovia; tykistöä mainitaan olleen 103 "skerpentiniä". Helmikuun 24 p.
marssittiin tällä voimalla Turusta ulos. Mutta Venäläiset olivat jo
voittosaaliinsa kanssa kääntyneet kotimatkalle, eikä Stuure tavannut
ainoatakaan vihollista. Riimikronika sanoo:
"Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?
Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;
Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa".
Tämä kuvaus saattaa olla liiallinen; mutta epäilemättä oli hävitys
ollut mitä kovimpia. Maalisk. 6 p. tulivat hävittäjät suuren
vankijoukon kanssa takaisin Nougorodiin. Sten Stuure taas, joka jo
toisen kerran oli myöhästynyt toimissansa, päästi nostoväen jälleen
kotia ja majoitti sotamiehensä pappiloihin.
Silminnähtävä oli, että jos Venäläiset pääsisivät tekemään useita
semmoisia retkiä, Suomenmaa vihdoin hervottomuudesta joutuisi Venäjän
alle. Viimeinen kokemus oli osoittanut, että harjaantumaton
talonpoikainen nostoväki ei riittänyt suurempaan sotaan, ja maassa
löytyvä varsinainen sotaväki oli liian vähäinen. Tosin ne 400 miestä,
jotka viime syksynä olivat Stuuren joukosta jääneet, tulivat Paaston
aikana, Maaliskuun alussa, perästä. Mutta lisää tarvittiin, ja
valtiohoitaja palasi Maaliskuun lopulla Ruotsiin, hakemaan enemmän
väkeä Suomenmaan puolustukseksi. Väkeä tulikin; mutta Sten Sture, joka
oli luvannut ennen kuukauden kuluttua tulla takaisin Suomen puolelle,
viipyi koko kesän Ruotsissa pitämässä herrain-päiviä Tanskan asioista.
Suomen sotapäälliköksi oli jäänyt Svante Stuure, ja hänen kanssansa
Sten Turenpoika Bielke ja Eerikki Trolle.
Sill'aikaa kuin maalliset mahtajat niin heikolla menestyksellä
holhoivat Suomenmaan puolustamista, oli hengellinenkin valta täydessä
toimessa samaa tarkoitusta varten. Linköpingin mainio pispa Hemming
Gadd ja eräs Turun kaniikki Henrikki Wenne kiirehtivät Romaan, missä
silloin paavi Aleksanteri VI istui kristikuntaa hallitsemassa. Tältä
mieheltä osasivat toimittaa kaksi hengellistä kirjettä eli bullaa
Suomen eduksi; toisella kiellettiin Hannu kuningasta tällä hädän aialla
Ruotsin valtaa ahdistamasta; toisella luvattiin ane synnistä ja
piinasta niille, jotka lähtisivät risti-sotaan Venäläisiä vastaan.
Mutta Kristuksen siainen otti hyvän hinnan avun-teostansa, niin että
lähettiläisten täytyi eräältä Florensilaiselta rahakauppiaalta lainata
880 dukatia bullain lunnaiksi. Kuitenkin viipyivät nämä kalliit kirjeet
niin kauan tiellä, ett'ei niistä sinä vuonna mitään apua ollut. Hannu
kuningas yhä jatkoi juoniansa, jotka pidättivät valtiohoitajan Ruotsin
maalla, ja Iivana valmisti uusia hävitys-retkiä Suomea vastaan.
Venäjän etevimmät kanteet Ruotsia vastaan olivat: 1:ksi, että tuo uusi
linna Savossa oli rakennettu Venäjän puolelle rajaa; ja 2:ksi, että
koko Perä-pohja alkuperäisen rajakäynnin mukaan olisi kuuluva Venäjän
alueesen, vaikka Ruotsi sen oli muka aikojen kuluessa omaksensa
anastanut. Tässä ei ole tila tutkia näiden kanteiden oikeutta; siinä
kyllä, eitä Iivana edellä kaiken tahtoi Venäjälle valloittaa ne rajat,
mitkä hän arveli vanhempain rauhankirjain määräämiksi. Tästä syystä
Venäläiset taas Heinäkuussa hävittivät Juvassa, joka siihen aikaan
käsitti koko koillisen Savonmaan. Mutta vielä suurempi retki tehtiin
samaseen aikaan Vienan puolelta Pohjanmaata vastaan. Kaksi veljestä,
ruhtinaat Iivana ja Pietari Ushati, kokosivat suuren sotajoukon Vienan
seuduilta, Äänisjärveltä ja Ustjugista asti, kulkivat pitkin jäämeren
rannikkoa Norjalaisen alueen läpi ja samosivat Lapin kautta
Pohjanmaalle, eli niinkuin Venäjän kronikat sen nimittävät, "kymmenen
virran maalle", hävittäen koko rannikon Tornion ja Kalajoen välillä.
Asukkaat eivät nähneet muuta neuvoa kuin antautua Venäjän alle. Kun
voivodat syksympänä palasivat Moskovaan, seurasi heidän kanssansa
Liminkalaisia, jotka suuriruhtinaalle tarjosivat maakunnan
alamaisuutta. Iivana otti heidät suosiolla vastaan ja antoi heidän
palata kotiin. Näin Suomessa valtiolliset, kansalliset ja
uskonnollisetkin siteet katkesivat, ja henki jo näytti lähtevän
nääntyvästä ruumiista.
Se sotavoima, joka nyt vihdoin oli Suomeen ko'ottu, näyttää kesänsä
maanneen Viipurin seuduilla, eikä siis voinut kaukaisia meteliä
estää. Mutta tarpeelliseksi nähtiin jollakulla uros-työllä kostaa
Venäläisille heidän tekemiä vahingoitaan, ja syys-kesällä siis
valmistettiin suuri retki Viipurista Joanaa vastaan. Tarkoitus oli
nähtävästi muuttaa sodan kauhut Viron puollelle rajalle ja houkutella
Liivin ritarit sodan osallisuuteen, kuten he liitossaan v. 1492 olivat
luvanneet. Kohta Neitsyt Maarian taivaasen-oton jälkeen (Elok. 15 p.)
purjehtivat Svante Stuure ja Knuutti Posse 70:lla aluksella ja 2000:n
miehen kanssa ulos Viipurista ja tulivat Elok. 19 p. Narvajoelle, joka
oli vanhastaan rajana Viron ja Venäjän välillä. Virran suulla oli
vastapäätä toistansa näiden eri valtojen kaksi raja-linnaa,
länsipuolella Narva ja itäpuolella tuo neljä vuotta sitten rakennettu
Ivangorod eli Joana, jota nyt retki tarkoitti. Ruotsalaiset kohta
alkoivat ampua kaupunkia tykeillänsä, eivätkä paljon vastusta saaneet.
Joanassa oli noin 3000 miestä; mutta komentaja ruhtinas Juri Babitsh
pelästyi kohta ja pötki häpeällisesti tiehensä. Kaksi muuta ruhtinasta,
jotka sotajoukon kanssa seisoivat lähellä, eivät myöskään tulleet
avuksi, ja Joana joutui kahden viikon perästä Syysk. 2 p. piirittäjäin
valtaan. Ruotsalaiset saivat ylen suuren voittosaaliin. Mutta Knuutti
Kaarlonpoika, joka viime talvena oli onnellisesti päässyt Venäläisten
käsistä Savonlinnan edustalla, joutui tällä kertaa vihollisten valtaan
ja surmattiin hirmuisesti. Ruotsalaiset olivat nyt voittaneet paikan,
joka meren-takaisuutensa tähden oli heidän melkein mahdoton pitää. He
tarjosivat Joanan Liivin maamestarille, mutta tämä ei tohtinut rikkoa
rauhaa Venäjän kanssa. Seuraus oli, että Ruotsin väki saaliinsa ja
vankiensa kanssa palasi Viipuriin, jättäen Ivangorodin auki ja
autioksi. Mutta Venäläiset ottivat sen taas haltuunsa ja varustivat
entistä paremmaksi, häikistellen Liivin ritareita, jotka olivat
päästäneet niin hyvän otuksen käsistään. Pilkallansa ampuivat
Joanalaiset virran yli, niin ett'ei kukaan voinut turvallisesti kulkea
Narvan kaduilla, ja itse Narvan pormestari Juhana zur-Meininge
ammuttiin sillä tavoin kuoliaaksi.
Kuudes Luku.
Mahtajain toimet ja tuumat.
Sill'aikaa kuin Svante Stuure ja Knuutti Posse näin urhollisesti
ylensivät Ruotsin aseiden kunniaa, ennätti valtiohoitajakin palata
Suomeen. Nyt olisi toivomista ollut, että Ruotsin yhdistetty voima
olisi uusilla uros-töillä pakoittanut Venäläiset rauhaan. Mutta
valtiohoitaja, joka Ruotsissa oli tullut riidan alkuun arkipispan
kanssa, riitaantui tässä sekä Svante Stuuren että Maunu pispankin
kanssa eikä ollenkaan osoittanut sitä hallitsija-kuntoa, joka
nykyisessä asiain tilassa olisi ollut tarpeellinen. Svante, joka
valitti jääneensä koko edellisen kesän Venäläisten syötiksi, eikä
saaneensa elatusvaroja tai palkkaa palvelijoillensa, lähti tiehensä
Ruotsiin. Valtiohoitaja taas lähti rajan puolelle, ja otti mennessään
Turun pispalta 30 lästiä rukiita, luvaten valallisesti niillä Joanaa
varustella Ruotsin kruunun hyväksi. Mutta Joana jäi varustamatta, ja
Maunu pispa syystä arveli, että ne rukiit olisivat tehneet paremman
hyödyn, jos niitä olisi jaettu Suomen hiippakunnan köyhille, jotka
nälkään olivat nääntymässä. Lisäksi Sten Stuure melkein väkisin otti
suuren rahasumman Pyhän Hemmingin uhreilta; mutta halunsa suojella
Suomenmaata ei ollut yhtä suuri kuin halunsa ko'ota varoja. Hän oli jo
ehdotellut neuvoskunnalle, että joku osa Suomenmaata sopisi heittää
Venäjälle rauhan hinnaksi; mutta neuvoskunta ei siihen suostunut. Nyt
hänelle tuli pelko, että muka Svante Stuure nostaisi kapinan häntä
vastaan, ja hän arveli täytyvänsä palata Ruotsinmaahan. Maunu pispa
tuli kauheasti hädillensä isänmaan, köyhän Suomen tähden, joka näin
jäisi Venäläisten saaliiksi. Koko maakunnan täytyisi muka antautua
Venäjän alle, eikä olisi muuta odotettavana kuin marttiran-kuolema ja
pako. Ruotsista samalla aikaa lähetettiin vakuutus, ett'ei Svante eikä
kukaan muu tekisi Stenin poissa ollessa mitään eripuraisuutta;
päin-vastoin muka valtiohoitajan palaaminen voisi pikemmin sytyttää
kapinaa. Näistä neuvoista huolimatta valtiohoitaja tuli pois Viipurista
ja oli Joulun edellä Turussa. Vielä kerran pispa koki taivuttaa hänen
huikentelevaista mieltänsä, osoittaen Suomen suurta ja silminnähtävää
vaaraa. Stuure puolestaan vaati sitkeästi Maunulta lisää rahaa, ja
lupasi niillä pestata sotaväkeä Liivistä. Kun ei kumpikaan suostunut
toisen tuumiin, lähti valtiohoitaja vihdoin Ahvenan kautta omaan
maahansa. Hän mainitaan Suomessa ollessaan varustaneen väellä Viipuria
ja Savonlinnaa ja teettäneen murroksia Pernajasta Hämeen rajalle.
Mutta yleisesti häntä syytettiin, että hän sodan alusta saakka oli
kehnosti hoitanut Suomen asioita, ja että hän nyt jätti sen kurjaan
turvattomuuteen. "Eipä toivomista ole", kirjoitti Maunu pispa, "että
hän tällä tavoin voi pelastaa isänmaata, koska hän niin ylen
huikentelevainen on toimissansa".
Kaikeksi onneksi alkoivat jo Venäläisetkin taipua rauhantekoon.
Käkisalmelta tuli sovinnon tarjouksia, ja Maunu pispa lähti Tammikuun
lopulla Porvoosen, keskustelemaan sinne tulleiden Viipurin herrain
kanssa asiasta. Siellä päätettiin, että lähettiläs pantaisiin
Nougorodissa käymään, ja että jos ei varsinaista rauhaa saataisi
toimeen, kumminkin väli-rauha tehtäisiin kevääsen asti. Tällä välin oli
rajalla kaikki levollista, ja Maaliskuun 3 p. 1497 vihdoin solmittiin
Nougorodissa rauha kuudeksi vuodeksi.
Ennenkuin tämä sovinto vielä oli solmittu, vaikutti tytymättömyys
Sten Stuuren toimiin valtakumouksen Ruotsissa. Ylimykset kutsuivat
Hannu kuninkaan maahan, ja tämä kruunattiin loppuvuodella 1497. Sten
Stuure, joka eroitettiin valtiohoitaja-virasta, tehtiin sen siaan
valtio-hovimestariksi ja sai läänitykseksi koko Suomenmaan kaikkine
linnoinensa. Syytös, että hän huolettomuudellansa oli ollut syypää
Suomen kärsimyksiin, ei kuitenkaan tahtonut hänestä luopua. Mutta pispa
Maunu Särkilahdelta, joka aina oli valmis pitämään heikomman puolta,
koki tällä kertaa suojella Stuurea kaikista soimauksista. Kuitenkin
täytyi Sten Stuuren Johanuksena 1499 antaa läänityksistään Turun,
Viipurin ja Savon linnat takaisin kuninkaalle.
Mutta että Hannu kuninkaassa oli kaikkien enin syy ollut Suomen
kärsimyksiin, sitä ei kukaan silloin aavistanut. Vihdoin tapahtui, että
Paaston-aikana 1501 suuriruhtinaan lähettiläät tulivat Ruotsiin ja
Tukholman raastuvassa kuninkaan ja neuvoskunnan edessä esittivät
sovinto-ehtonsa. He muistuttivat Hannulle sen liiton, minkä hän v. 1493
oli tehnyt Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja vaativat nyt, että se
luvattu uusi rajankäynti tapahtuisi ja Venäjälle annettaisiin Savo ja
Karjala. Ja koska Hannu nyt Ruotsin kuninkaana oli valittanut
Venäläisten hävityksistä Suomenmaassa ja vaatinut heiltä vangit
takaisin, niin Iivana antoi vastata: "Teidänpä käskystä tuli
Ruotsinvalta meille molemmille viholliseksi, ja mitä väkeä
Ruotsalaisilta siinä sodassa hukkui, se hukkui, veli pyhä, Teidän
tähtenne". Nämä tiedot käänsivät Ruotsalaisten sydämmet pois Hannusta.
Hän eroitettiin vielä samana vuonna Ruotsin-vallasta, ja Sten Stuure
otettiin jälleen valtiohoitajaksi.
Mutta Iivana kääntyi sillä välin Liiviä vastaan, vaikka ei sielläkään
hänen valloitus-hankkeensa paremmin onnistuneet, kuin ennen
Suomenmaassa. V. 1504, Syysk. 14 p., tehtiin vihdoin Nougorodissa
Ruotsin ja Venäjän välillä tukeva rauha, joka sittemmin seuraavina
aikoina useita kertoja uudistettiin. Joka kerta puhuttiin
rajankäynnistä, ja joka kerta jäi asia entiseen epävakaiseen tilaansa.
Mutta Suomenmaalle jäi kumminkin sen vanha ala vähentämättä, ja tämä
oli pää-etu Viipurin mainiosta pamauksesta.