Toukokuun 11 p. 1819 lähtivät laivat Hekla ja Griper, komentajana
luutnanti W. C. Parry, Englannista matkalle, ja tulivat Kesäk. 28 p.
Davis'in salmelle. Tavallisesti tässä alkavat ne vaivat ja vastukset,
jotka ovat luoteis-retkille omituisia. Niinkuin kartastakin näemme, on
Baffin'in lahti jokseenkin avara meri, mutta joka talvi se yltä-ylitse
menee vahtoaan jäähän, joka taas keväällä tuulen ja päiväpaisteen
käsissä rikkuu neljän-, viiden-kymmenen kyynäräisiin teloihin ja
kulkee yhdessä tukussa etelään. Tämä jäiden paljous, joka nimitetään
_keski-jäiksi_ (middle ice) ja _valta-tukuksi_ (main pack),
ulottuu pitkänä salpana pohjasesta etelään ja estää siis poikki-pääsön
idästä länteen. Kolmella eri tiellä saatetaan tämmöisessä tilassa
yrittää Baffin'in lahden länsi-puolelle, joko kiertämällä tukun
pohjoispäätä, taikka kulkemalla eteläisen pään ympäri, taikkapa
tunkeumalla jäiden poikki suoraan jos mahdollista. Mutta joskus
tapahtuu, että kaikki nämä tiet ovat suljetut. Ainakin ne ovat vaaraa
ja vastusta täynnä. Nuo suunnattoman suuret jää-telat ja tantereet
ovat alituisessa liikkeessä, tuulen ja meren-virran ajamina;
milloin survaavat toisiansa moniäänisellä jytinällä, milloin eriälle
jättäen välillensä pitkiä tanhuita sulaa vettä, taikka törmäävät
hirmuisella voimalla yhteen, ajaen jää-kappaleet päällitysten kahden-,
kolmen-kymmenen jalan korkuisiksi kummuiksi. Laiva, joka joutuu näiden
törmääjäin väliin, saattaa helposti särkyä niinkuin pähkinän kuori,
taikka nostetaan kokonansa vedestä jäiden päälle.
Mutta Baffin'in lahti synnyttää jää-vuoriakin, jotka samoin kuin
jää-tukut uivat tästä ulos Atlantin valtamereen usein hyvinkin suuressa
paljoudessa. Nämä hirmuisen isot uiskentelevaiset lohkareet ovat
kuitenkin vallan toisenlaista syntyperää kuin tantereet ja telat,
eivätkä ole suolaista ainetta niinkuin viime-mainitut. Ne ovat alkunsa
saaneet rantamaiden laaksoloissa, jotka tässä kylmässä ilma-alassa ovat
ikuisen jään ja lumen vallassa. Laaksot enimmästi viettävät merelle
päin, ja kun jäätä ja lunta yhäti karttuu ylisellä puolella, niin
jäätikkö hiljaksensa sujuu alas-päin, kunnes aallot sen lohkaisevat
rannasta irti. Näin päästyänsä valtoimeksi osoittaa jää-vuori usein
kummallisia muotoja. Kun niitä isompi joukko ko'ossa on, näyttävät
kaukaa katsoen niinkuin vuorinen maakunta. Toisinaan ovat linnojen tai
kirkkojen näköisiä, varustetut torneilla, huipuilla ja kaarevoilla
porteilla. Niiden väri on kauniisti vihertävää, vivahtaen siniin, mutta
kaukaa katsoen luulisit niiden olevan valkoista marmoria, kaikki
merenkulkijat puhuvat yhdellä äänellä niiden monen-karvaisesta värien
loisteesta, joka vaihtelee erilaatuisten ilmain mukaan. Niiden suuruus
on usein hämmästyttäväinen, ja koska veden-päällinen osa on ainoastaan
seitsemännes koko kappaleesta, niin saapi tavallisesti lukea, että
syvyyden mitta vedenpinnasta on kolme vertaa korkeuden suhteen. Ross
näki Baffin'in lahdessa useita, jotka olivat pohjaan tarttuneet
puolen-kolmatta sadan sylen syvyydellä. Niitä tavataan usein ääretön
joukko, noin neljä, viisi sataa yhdessä, ja etelämmäksi tullessaan
levittävätkin kylmää ja sumua avaralle alalle, usein penikulman määrät
ympärillensä. Päivä-paisteen vaikutuksesta jäätikkö aina alkaa pehmitä
ja sulaa, ja puhdas suolaton vesi juoksee koskena vuoren kupeista alas;
silloin usein kyllä tapahtuu että laivat tämmöisestä lähteestä
täyttävät juoma-varansa. Mutta muitakin syitä löytyy, jotka toisinaan
käskevät laivojen lähestyä jäävuorten luokse. Silloin pyrkivät ne
suojaan jonkun tuiman vihurin alta, milloin taas tukkujäiden tulvasta
päästäkseen, koska jäävuori laajuutensa ja syvyytensä tähden aina
kulkee hitaammin, kuin telat ja tantereet. Mutta tämä lähestyminen ei
ole varsin vaaraton; suuria veden-alaisia jää-kappaleita saattaa
lohjeta ja nousta veden pintaan, rikkoen laivan pohjaa; veden alla
saattaa löytyä joku terävä kärki, joka puhkaisee laivan kuvetta; se
väkevä virta, joka tavallisesti kulkee jää-vuoren sivulla, saattaa
viskata aluksen tätä jäistä muuria vastaan, ja koska jää-vuori useinkin
täpärästi viippuu vedessä, se helposti vierii ylös-alaisin ja voipi
musertaa lähestyneen laivan.
Matkalaisemme Heklassa ja Griper'issä kulkivat kuitenkin
erinomaisetta vastuksetta Baffin'in lahden läpi ja tulivat Elok. 1 p.
Lankaster-salmelle. Kaksi päivää myöhemmin nousi kiihkeä itäinen tuuli,
joka kuljetti heidät nopeasti salmea myöden tuntemattomia seutuja
kohden. Avoin vesi oli edessä, ei jäätä eikä maata esteenä. Koko väestö
oli äänettömässä odotuksessa, upsierit ja miehet joukottain mastojen
nenissä, joissa istuivat uuteliaasti tarkastamassa, mitä milloinkin
näkö-alaan ilmaantui. Näin kulkivat useita kymmeniä peninkulmia länteen
päin, jättäen salmen varsille joukon lahtia ja aukkoja, joita eivät
malttaneet tarkemmin tutkia, vaan ainoastaan nimillä varustivat. Heidän
kulku-väylänsä, joka keskimäärin oli levyydeltä noin kahdeksan
peninkulmaa (50 Englannin penink.),[2] alkoi vielä enemmän aueta, ja
pohjasesta sekä lännestä hyökkyvä maininki ynnä meren mahtava humina
herätti toivon, että juuri pohjoinen valta-meri nyt oli edessä.
Mutta edempänä kohtasi yhtämittainen jakso jäitä, joka pian muuttui
vahvaksi tukuksi väylän poikki. Pitkin jään parrasta kuohui tuima
tyrsky ja laivain täytyi väistyä, ett'eivät joutuisi karsinaan jäiden
väliin. Koko taivaskin länttä kohden hohti kirkkaasti yhtämittaista
jään-loistetta, josta voitiin arvata, että jää-tukku kävi peninkulman
määriä edemmäs kuin näkö-ala ulottuikaan. Etelää kohden kuitenkin oli
sula, ja taivas osoitti mustaa veden-kuvastusta. Parry siis toivoi
löytävänsä sieltä puolen jotakin pääsö-paikkaa ja purjehti nyt etelään
siihen avaraan salmeen, jonka nimitti Prinssi-Regentin-salmeksi. Mutta
jonkun peninkulman perästä oli siinäkin jää-salpa vastassa, eikä ollut
muuta neuvoa kuin palata entiselle asemalle, odottamaan milloinka jäät
aukenisi länteen päin. Sinne tultua havaittiin jää-tukku yhtä tiviiksi
kuin ennenkin ja jään-loiste taivaalla oli yhäti kirkas. Jonkun päivän
perästä osasivat kuitenkin avata itselleen kaidan tien lähellä salmen
pohjoista rantaa. Nyt tuli aika tuuli, lumiräntäisen sateen kanssa, ja
Elok. 21 p. oli jää tykkönään kadonnut koko merestä, niin että tuskin
oli mahdollinen tuntea samaksi vedeksi, joka vielä niin äskettäin oli
ollut jäillä peitetty niin kauas kuin silmä kantoi. Parry nostatti
kaikki purjeet länteen mennäkseen ja nimitti kulkeissaan saaret, niemet
ja lahdet kahden puolen. Purjehdus ei ollut varsin vapaa vaikeuksista.
Magneettisen navan läheisyys teki kompassin kovin epä-suuntaiseksi, ja
paksut sumut estivät ottamasta taivaalta viittausta. Ainoastaan maan ja
jään mukaan koettivat ohjata matkansa yhtäläiseen suuntaan. Monituisten
vastusten kautta tultiin vihdoin isolle saarelle, jonka nimittivät
_Melville-saareksi_, ja kulkien eteenpäin hiljaksensa, tulivat
Syysk. 4 p. eräälle paikalle, josta Parry lausuu: "Meidän oli ilo
saavuttaa puolipäivä-piiri 110° länsipuolella Greenwichiä,[3]
ollessamme pohjoisella levulla 74° 44' 20", jolla tavoin Hänen
Majesteettinsa laivat minun komentoni alla tulivat ansaitsemaan sen
palkinnon, viisi tuhatta puntaa, joka Parlamentti-päätöksen nojassa
ja Kuninkaan käskyllä neuvoskunnassa oli luvattu niille Hänen
Majesteettinsa alamaisille, jotka onnistuisivat etenemään niin kauas
länteen päin, Pohjoisen napapiirin sisällä.
Pari päivää vielä kuljettiin eteen päin, kunnes taas jäitä kohtasi,
joiden häviämistä turhaan odotettiin kaksi viikkokautta. Mutta noin
Syysk. 20 p. eneni kylmä niin, että sulakin vesi alkoi ottaa
jää-peitteen ja ainoastaan tuulen ja aaltojen voima esti meren-pinnan
hyytymästä yhteen jaksoon. Ainoan tunnin tyven olisi siis voinut
jäädyttää laivat kiini keskelle merta ja saattaa ne vaarallisimpaan
tilaan. Oli siis täytymys palata Melville-saareen ja siellä valita
talvi-majaksi joku niistä kahdesta satamasta, joita sivu-mennessä oli
keksitty saaren kaakkoisella puolella. Tämä paluu-matka oli jo hyvin
vaivaloinen jäätymisen tähden; mutta 24 p. tultiin läntisen sataman
edustalle, joka löyttiin kaikin puolin turvalliseksi majoituspaikaksi.
Se tapa, miten meri jäähän menee, on vähän omituinen ja ansaitsee
erittäin mainita. Kun jäädyttäväinen tuuli käy meren yli, eivät laineet
anna jään asettua, vaan vesi hyytyy ensin hohkaiseksi suhjuksi eli
hyhmäksi, joka vähittäin hillitsee aaltojen kuohun ja sillä tavoin
päästää jäätymisen alkuun. Nyt syntyy jalan-mittaisia ympyriäisiä
hileitä, jotka muodoltansa ovat melkein kuin jonkun jättiläis-kalan
suomukset. Nämät hileet, jotka merimiesten puheessa kutsutaan
pannukakoiksi, liittyvät pakkasen karttuessa toisiinsa ja tekevät
suunnattomia jää-tantereita, joiden vahvuus talven kuluessa karttuu
karttumistansa.
Laivain tullessa, oli satama jo jäähän mennyt ja tarpeelliseksi tuli
avata noin kolmen uuden-virstan pitkä tie jäiden läpi. Tämä tapahtui
seuraavalla tavalla. Kaksi suuntaista viivaa merkitettiin niin suurella
välillä, kuin isomman laivan leveys vaati. Kumpaakin viivaa myöden
leikattiin halkeama, jonka aliseen päähän oli ripustettu paino, mutta
ylinen puoli käytettiin köydellä, minkä kolmijalkainen haaru kannatti.
Samalla tapaa leikattiin viivojen välinen jää poikki ja kappaleisin, ja
irroitetut lohkareet uitettiin ulos avennosta. Tätä viimeistä tehtävää
varten keksivät merimiehet omituisen tempun, pystyttäen veneen purjeita
lohkareiden päälle ja näin antaen tuulenkin olla työssä avullisna.
Kuitenkin oli tämä osa työstä kyllä vaivaloinen, koska uutta jäätä
yhäti syntyi avatussa urassa, varsinkin sen suulla, missä se ennen
päivän laskua oli karttunut niin vahvaksi, että tarvittiin jommoinenkin
työ sitä rikkoessa. Illan tultua laivat kuljetettiin uran koko pituutta
ylös, ja seuraavana päivänä jatkettiin työ entiseen tapaan. Mutta nyt,
kun eilinen avento jo oli ennättänyt yön kuluessa jäätyä umpeen, ei
ollut enää tilaisuutta uittamaan lohkareet ulos; ne siis, sitä myöden
kuin saatiin irti, upotettiin kiintonaisen jää-peiton alle. Tällä
lailla puuhattiin puolen neljättä päivää, kunnes laivat olivat
määrätyillä asemillaan ja väki kolmella hartaalla hurra-huudolla
tervehtivät sitä paikkaa, jossa oli viettäminen vähintäin yhdeksän
pitkää kuukautta. Laivat seisoivat viiden sylen syvyisessä
vedessä, ankkuri-köyden mitta rannasta. Lahdelle annettiin nimi
"_Talvi-satama_" (Winter Harbour), ja saariston, minkä läpi oli
kuljettu, nimittivät matkalaisemme Pohjois-Georgian-saariksi,
hallitsijansa Yrjö kuninkaan muistoksi ja kunniaksi.
Heidän oli syy iloita, että näin aikanansa olivat asettuneet
turvalliseen Talvi-satamaansa; sillä Lokak. 4 p. nousi ankara
etelätuuli, joka voimallisesti ajoi jää-tukun mereltä rantaa kohden,
missä nuorempi jää rajusti musertui. Jos Hekla ja Griper vielä olisivat
seisoneet ulkopuolella satamaa, olisi niille tosiaan ollut viimeinen
hätä tarjona; mutta sataman suojassa eivät tunteneet puuskasta
mitään. Niitä aljettiin nyt täydellä toimella varustaa pitkälliseen
talvi-oloon. Ensimäinen toimi oli rakentaa katos laivan-kannen yli
odotettavan kylmän varaksi. Mastojen nenät nostettiin alas, --
ainoastaan Heklan keski-masto jätettiin sillensä; aliset purje-raa'at
kiinnitettiin pitkin-päin katoksen kannattimiksi, ja koko tämä kotelus
päällystettiin sittemmin kankaalla. Sen-jälkeinen mure oli saada
huoneet ja makuu-siat kuivina ja lämpiminä pysymään. Havaittin,
näet, että ilman kylmyys, joka jo oli karttunut melkoiseen määrään
(20 asteen paikoille), jähdytti vedeksi kaikki höyryt, mitkä nousivat
keittoastioista tai väen hengityksestäkin, niin että laivan ansaat ja
seinät yhtenään pysyivät märkinä. Tätä asiaa auttamaan asetettiin se
iso valin-raudalla ympäröitty kivi-uuni, jossa leivät kypsytettiin,
alisen laivan-kannen kesku-paikoille ja savu-torvi pantiin käymään
pitkin alisen kannen koko pituutta. Lisäksi valmistettiin eri
lämmitys-kone väen asuntoa varten. Tämä oli rautainen kolo eli kumoon
kääntynyt ilma-astia, varustettu kolmella torvella, jotka olivat kukin
kahden tuuman paksut ja ylempänä yhtyivät toiseen umpinaiseen metalli
astiaan, mistä taas kuparinen uunin-torvi kulki pitkin alista kantta.
Kun nyt vähäinenkin valkea viritettiin ilma-astian alla, päästettiin
savu eri torven kautta ulos, mutta lämminnyt ilma kulki ilma-astiasta
torvien kautta ja levisi sillä tavoin laiva-väen asuntoon asti.
Muutoinkin valvottiin väen puhtautta ja terveyttä tarkimmalla tavalla,
ja elatuksen suhteen tehtiin muutamia tarpeellisia määräyksiä.
Jokapäiväisestä leipä-määrästä vähennettiin kolmas osa: naula Donkin'in
säilytettyä lihaa ja kortteli hyyteeksi kiehunutta soppaa, kullekkin
miehelle viikkoonsa, palkitsi naulan suolaista naudan-lihaa, joka
tavallisesti meriväelle annetaan; lisäksi jaettiin joku määrä olutta ja
viiniä. Olut valmistettiin maltaista ja humaloista, mutta keittäessä
nousi kylmällä ilmalla niin sakea kaasu, että täytyi luopua koko
oluen-panemisesta. Tuo merenkulkijain omituinen kiusa, keripukki,
koetettiin estää varjelus-lääkkeillä, joita määrä-ajoilla annettiin
sisään. Niinpä jaettiin tuon-tuostakin hapanta kaalia ja sallatia niin
paljon ätikän kanssa kuin voitiin nauttia, mutta joka päivä piti sen
ohessa väen tulla kokoon ja yhden upsierin läsnä-ollessa niellä
sitroni-nestettä sokurin kanssa. Että upsierin siinä täytyi saapuvilla
olla, saattaa monelle kuulua oudolta; mutta Parry muistuttaa, kuinka
paljon merimiehet ovat lapsien kaltaisia kaikessa, mikä koskee heidän
tarpeisinsa ja terveyteensä. Muutoin oli yksi seikka erittäin
merkittävä elatus-aineiden suhteen: upsiereille ei sallittu vähintäkään
etua yhteisen väen rinnalla, ei ruokien lajissa eikä niiden määrässä,
ja tästä seurasi sekä väessä tytyväisyyttä että varoissa säästöä.
Samatekkuin elatus-varojen suhteen pidettiin poltto-aineistakin tarkka
vaari, eikä lämmitetty enemmän kuin terveydelle oli välttämättömän
tarpeellista. Sillä tavoin saatiin laivojen sysivarat kestämään talven
mittaan; sillä ne turpeet ja sammaleet, mitkä rannasta olisi saatu,
olivat märkyytensä tähden kelvottomat käyttää.
Suurella tarkkuudella myöskin pidettiin huolta väen vaatteuksesta.
Hyödyllistä olisi ollut tuuletella miesten sänky-vaatteet kannen päällä
kumminkin kerta viikkoonsa; mutta tämä havaittiin mahdottomaksi, sillä
jos ikinä joku vaate tuotiin kannen päälle, se pian tuli yhtä kylmäksi
kuin ilmakin. Kun nyt vaate vietiin takaisin lämpimämpään paikkaan,
asettuivat höyryt kohta sen päälle muuttuen vedeksi, josta se kastui
liko-märäksi. Kuivuuden ja puhtauden välille oli siis valta niin
tasoitettava, että terveydelle miten mahdollista vähin haitta syntyisi.
Kuinka tarkalla huolella koetettiin pysyttää miehet hyvässä terveydessä
ja hyvällä mielellä, ymmärrämme paraiten seuraavasta komentaja Parry'n
kertomasta: "Siinä työttömyyden ja joutilaisuuden tilassa, jossa nyt
oltiin ja joka arvattavasti oli kestävä suurimman osan vuotta, olin
halullinen keksimään jotakin huvitusta miehille, tämän pitkän ja ikävän
aian kulutteeksi. Ehdottelin siis upsiereille panna tuolloin tällöin
näytelmän toimeen Heklassa, koska semmoinen keino voisi pysyttää
iloista mieltä voimissa. Molempain laivain upsierit suostuivat
mieluisasti ehdotukseeni, ja kun Luutnantti Beechey oli oikeassa
järjestyksessä valittu teaterin-johtajaksi, määrättiin ensimäinen
näytös Marrask. 5 päiväksi ja synnytti laivain väestössä suurta
ihastusta. Näissä huvituksissa otin mielelläni itsekin osani,
vakuutettuna että iloinen esimerkki ja kaikki toimi, mikä voisi
herättää lystiä ja hilpeyttä, kuului varsinaisesti minun virkani
velvollisunksiin siinä omituisessa tilassa, jossa nyt olimme". --
Tuskin tarvitsee mainita, että nämä näytökset luonnistuivat kaikkein
mieliin; miehet usein nauroivat pakahtuakseen, arvattavasti paljonkin
siitä syystä, kun näkivät upsierinsa niin kummallisissa tehtävissä.
Näytökset uudistettiin joka toinen viikko ja odotettin aina suurella
ihastuksella. "Myöskin teaterin varustus", sanoo Parry, "ja sen
hajottaminen, johon tarvittiin joukko miehiä pariksi päivää ennen ja
jälkeen jokaisen näytöksen, oli erinomaisen hyödyllinen asia, koska
tavalliset laivatyöt eivät läheskään antaneet kylläksi tekemistä; ja
minä pelkäsin työnpuutetta niinkuin pahimpia haittoja, mitä meille
tapahtua voisi". Muutamaan aikaan oli pelkäämistä, että kylmän ankaruus
tekisi lopun näille huvituksille; mutta semmoinen oli upsierien into ja
miesten mieliteko, että vaikka teaterissa joskus oli 17° ja 18° kylmää,
näytelmä kuitenkin pantiin käymään niinkuin tavallisesti. Ja kun
laiva-kirjaston vähäiset näytelmä-varat olivat kulutetut, tehtiin uusia
alkuperäisiä kappaleita.
Toinen ajan-viete, jonka upsierit huviksensa panivat toimeen, oli
viikko-lehti, nimeltä: "North Georgian Gazette and Winter Chronicle;"
(Pohjois-Georgian sanomat ja Talvi-kronikka). Kapteini Sabine rupesi
toimittajaksi ja muut molempain laivain upsierit lupasivat lähetyksiä.
Luonnollisesti lehti tuli ulos ainoastaan käsikirjoituksena, mutta
sittemmin kun oli onnellisesti palattu kotimaahan, painettiin kaikki
numerot yhteen kirjaan. Se haitta, mikä olisi voinut syntyä tämmöisestä
sanomalehdestä keskinäisen suosion ja sovinnon suhteen, kartettiin
täydellisesti kirjoittajain hellä-tuntoisuudella, ja selvä etu oli
toimittamisen vaivasta, joka kulutti monta ikävää hetkeä ja käänsi
mielet pois synkistä ajatuksista, jommoisia joskus tahtoi tunkeuda
rohkeimman miehen päälle.
Mutta huvitusten tähden ei unohdettu tieteen vaatimuksia. Kapteini
Sabine'n johdolla asetettiin observatorio soveliaalle paikalle, noin
700 kyynärää laivoista länttä kohden. Siihen rakennettiin huone lähelle
rantaa kelloja ja muita tiede-aseita varten. Seinät tehtiin
kahdenkertaisesta plankku-liitoksesta, jonka väli täytettiin
sammaleilla, niin että huone voitiin kylmimmälläkin ilmalla pitää
lämpimänä yhden ainoan uunin avulla.
Joku aika asettumisen jälkeen Talvi-satamaan, näkyi peuroja ja
metsäkanoja, ja muutamat niistä ammuttiinkin; mutta ennen Lokakuun
loppua nämä ja enimmät muut eläimet muuttivat pois saaresta, niin että
ainoastaan sudet ja ketut jäivät laivoille seuraksi, kunnes vihdoin
nämäkin eläimet kylmimmällä talvis-aialla katosivat tykkönään.
Lokak. 1 p. nähtiin iso jää-karhu, joka ajoi kapteini Sabine'n
palvelijaa takaa. Sitä tervehdittiin useilla luodeilla, mutta ei osattu
kuoliaaksi ampua. Myöhemmin ei sitä eikä muuta karhua nähty koko
talvis-aikana. Lokak. 10 p. oli nähty metsänriistaa laivojen
lähisyydessä, ja joukko miehiä lähetettiin niitä ajamaan. Myöhään
illalla palattiin saaliin kanssa, mutta yksi Griper'in miehistä
kaivattiin. Vaikka yö oli pimeä, löyttiin hän kuitenkin, juuri kun
näännyksissä oli langennut jyrkästä kinoksesta alas ja alkoi uupua
siihen tylsään hermottomuuteen, joka, jos se vallan saapi, aina tuottaa
kuoleman. Hän oli huolimattomuudesta lähtenyt lapasitta ulos, pyssy
kädessä, ja sormet olivat kohmettuneet siihen muotoon, jolla olivat
pyssyä pidelleet. Mies kohta jätettiin lääkärien holhottavaksi, mutta
kädestä oli kolme sormea jo ennättäneet niin paleltua, että ne täytyi
pois leikata. Kuinka pakkanen vaikuttaa jähmistystä sekä ihmisen
ruumiisen että sielunkin voimiin, nähtiin selvästi ei ainoastaan tässä
miehessä vaan kahdessa muussakin, jotka jotenkin myöhään olivat
laivoihin palanneet ja vaadittiin tekemään selvää tuosta yhdestä,
joka vielä oli poissa. Komentaja Parry sanoo: "Kun käskin heidät
kajuuttiini, iskivät silmänsä huimasti ja puhuivat niin sekaisin ja
vaikeasti, ett'ei ollut mahdollista saada heiltä järjellistä vastausta
mihinkään kysymykseen. Mutta oltuansa vähäsen aikaa laivassa, alkoivat
toipua hurmiostaan, sitä myöden kuin veren-kulku tuli entiselleen, ja
vasta silloin saattoi jokainen helposti huomata, ett'eivät olleet
juopuneet. Niille, jotka paljon ovat olleet kylmissä maissa, tämä
seikka ei taida olla mitään uutta; mutta en saata olla uskomatta (ja
siinä tarkoituksessa siitä puhunkin), että moni mies lienee tullut
rangaistuksi juopumuksesta, vaikka hän todesta on ollut ainoastaan
pakkasen kontassa; sillä minä olen useinkin nähnyt miehiäni semmoisessa
päihtymyksen tilassa, minkä olisin epäilemättä päättänyt viinan
vaikuttamaksi, ellen olisi ollut varsin varma, ett'ei heillä
Melville-saaressa ollut mahdollista tilaisuutta saamaan mitään
väkevämpää kuin lumi-vettä". -- Muutoin tämä yllä-mainittu tapaus
osoitti tarpeelliseksi ryhtyä varo-keinoihin, jotka estäisi miesten
eksymistä pimeään ja pyryyn. Kaikki väet lähiseuduilla varustettiin
sormi-viitoilla, jotka osoittivat laivoille päin. Jos lumituiskun
ohessa sattui tavaton pakkanen, ei päästetty ketään laivojen
asema-paikoista, ja laivat yhdistettiin köydellä, joka oli johteena
toisesta toiseen. Parry'n vakuutus oli, ett'ei yksikään ihminen voisi
hengissä pysyä, joka semmoiseen ilmaan jäisi ainoaksi tunniksi.
Lokakuun lopussa oli auringosta vielä niin paljon apua, että kapteini
Parry'n kajuutissa, jonka akkunat olivat päivää kohden, nähtiin
kynttilättä lukea ja kirjoittaa kello puoli kymmenestä puoli kolmeen.
Ilma pidettiin lauhkeana, kun Fahrenheitin lämpömittari osoitti 0
(s.t.s. 32° Farenheit'iä eli 18° Celsius'ta veden jäätymystä
alempana[4]); sillä ihmisten ruumiit mukaantuivat niin helposti
ilma-alaan, että ne, kestettyänsä jonkun päivän -15° tai -20°
Fahrenheitiä (s.o. -26° tai -29° Celsius'ta), tunsivat oikein ihanaksi,
kun lämpömittari sen verran nousi.
Kylmän voima ja vaikutus havaittiin merkittävällä tavalla, kun metallia
koskettiin paljaalla iholla; siitä oli sama tunto, kuin jos olisi
tuli-kuumaa koskettu ja iho kohta lähti koskevasta jäsenestä. Oli siis
tarpeellinen käyttää suurta varovaisuutta, pidellessä sekstanteja ja
muita tiede-aseita, olletikkin kiikarien silmä-osat, jotka tuimasti
polttivat ihoa, jos ne saivat kasvoihin koskea; mutta tämä asia
helposti autettiin, päällystämällä niitä hienolla nahalla.
Toinenkin kylmän vaikutus tiede-aseisin alkoi tähän aikaan tulla
havaittavaksi. Kun ikinä joku ase, joka oli ulko-ilmassa ollut niin
kauan, että kylmä oli siihen ennättänyt mennä, äkisti taas tuotiin alas
kajuutteihin, niin höyry oietis sakeuntui sen ympäri, niin että se
näytti suitsevan ja lasien päälle asettui melkein samassa tuokiossa
jää-verho, jonka poistaminen vaati suurta varovaisuutta, ett'ei
laseille vikaa tulisi. Jos kynttilä asetettiin aseen likelle erääsen
suuntaan katsojan suhteen, nähtiin suuri joukko hentoja lumi-okaita
säihkyvän noin parin, kolmen tuuman päässä aseesta, ja nämä
arvattavasti syntyivät siitä, kun höyryt yht'äkkiä muuttuivat jääksi
aseen levittämässä kylmässä.
Marrask. 4 p. aurinko katosi ja oli vasta Helmik. 8 p. taas odotettava
näkyviin, oltuansa kuusi-kymmenettä päivää taivaan-rannan alla.
Tähdet nyt alkoivat näkyä päivä-sydännäkin. Mutta ei kuitenkaan
pimeimmälläkään sydän-talvella päivä ollut niin hämmentynyt yöhön,
ett'ei jokainen uusi päivä olisi puolipäivän aikana eroitettu hyvin
huomattavalla puhteella, joka ainakin teki seudun niin näköiseksi,
että mukavasti voitiin kulkea ulkona noin pari tuntia. Jos ilma oli
selkeä, nähtiin tunnin aikaa ennen ja jälkeen puolipäivän eteläisellä
taivaan-rannalla ihana kaari heleän-punaista valoa. Muutoinkin lumen
kirkkaus ja toisinaan sen lisäksi kaunis kuutama poistivat synkeyden.
Joskus välkkyväiset revon-tulet kirkastivat taivaan kantta sanomattoman
loistavilla väreillä, keltasella, purppuralla ja oransilla, osoittaen
näytelmän, jonka juhlallista ihanuutta ei eteläisillä mailla voida
aavistaa.
Erinomaisella huolella valvottiin, ett'ei väestö tällä pimeällä aralta
jäisi työttömäksi, ja tämä onnistuikin niin hyvin, että miehet
valittivat heille ei jääneen aikaa vaatteitansa korjaamaan. Millä
tavalla aika näin saatiin kulumaan, ansaitsee muutamilla sanoilla
erittäin mainita.
Upsierit ja neljännys-miehet jaettiin neljään yö-vartiaan ja olivat
vuoroonsa valveilla, niinkuin merellä ainakin, sill'aikaa kun muu
väestö sai nukkua levollansa. Miehet nousivat 15 min. ennen kuutta ja
molemmat kannet kuurattiin kivillä ja kuumalla hiedalla kello
kahdeksaan, jolloin sekä miehet että upsierit menivät suurukselle. Nyt
annettiin miehille kolme neljännestä tuntia, jona saivat valmistaita
tarkastukseen, ja kello vähän yli yhdeksän kokoontuivat kannen päälle,
jolloin tarkasti tutkittiin jokaisen puhtautta ja hänen vaatteuksensa
lämpimyyttä ja laitaa yleensä. Kun upsierien kertomukset tästä asiasta
olivat annetut komentajalle, meni tämä itse tutkimaan väen asuntoa ja
makuu-sioja. Missä joku kosteus näkyi tai jäätä oli yön kuluessa
syntynyt, se laitettiin pois ja tuo lämmin ilma-torvi siirrettiin sille
kohdalle, kunnes kosteus kuivui. Enintä vastusta antoivat makuu-siat,
jotka olivat lähinnä laivan kylkiä, missä melkein aina kokoontui
kosteutta ja jäätä. Niitä harvoja, jotka sattuivat sairaina olemaan,
käytiin myöskin katselemassa ja lääkärin kanssa neuvoteltiin, kuinka
kuivuus ja lämmin sekä kaikkinainen hyvä olo pidettäisiin voimassa.
Tästäpä komentaja palasi yliselle kannelle ja tarkasteli nyt itsekin
miehiä. Sen jälkeen ne päästettiin ulos rannikolla käymään
puolipäivään, jolloin palasivat murkinalle. Mutta jos ilma oli liian
tuima ulko-oloon, täytyi heidän liikuntoa varten juosta laivan-kannen
päällä, pitäen tasaista polkua eräiden urkujen mukaan taikka oman
laulamisensa jälkeen. Miesten joukossa olivat muutamat harvat, joiden
mieli ei aluksi olisi tehnyt senlaista säännöllistä liikuntoa; mutta
havaittuaan, että siitä ei ollut pääsemistä, he pian ymmärsivät sen
tarpeellisuutta terveydelle ja ottivat sen leikilliseksi huvitukseksi.
Myöskin upsierit, jotka söivät murkinansa kello kaksi, kuleksivat
tavallisesti pari tuntia rannikolla, jollei ankara pyry tai kirpeä
tuuli heitä siitä estänyt. Tarpeellinen oli kuitenkin pysyä jokseenkin
ahtaassa piirikunnassa, ett'ei joku äkillinen pyry-ilma estäisi heitä
palaamasta. Näkö-alan synkkä yhtäläisyys, kaikki lumen peittämänä ja
hengetönnä, synnytti melkein alakuloisuutta, ja monestikin saattoi
huomaamatta ajatus puikahtaa kotimaan seuduille, missä tiettiin
vilkkaan elämän riehuvan täydessä voimassaan. Tässäpä ainoa lohdullinen
esine, joka kohtasi katsojan silmää, oli laivoista nouseva savu, joka
todisti elävien olentojen läsnä-oloa; ja se kuoleman hiljaisuus,
joka yli-ympäri vallitsi, elähytettiin ainoastaan tuolloin tällöin
ihmis-äänien kaikunalla, joka kylmässä ilmassa kuului paljoa kauemmas
kuin tavallisesti.
Ehtoo-päivällä pantiin miehet tavallisesti tekemään purje-nuoria. Kello
puolivälissä kuusi lopetettin työn-teko ja yhtäläinen tarkastus kuin
aamullakin tapahtui miesten ja heidän makuu-siojensa suhteen. Nyt
miehet päästettiin ehtoolliselle ja upsierit menivät teellensä. Sitten
väki sai huvitella itseänsä millä tahtoivat, muutamilla peleillä,
laululla ja tanssilla kello yhdeksään asti, jolloin levolle mentiin ja
lamput sammutettiin. Palon varaksi kävivät joka puolitunnin päästä
yöllä neljännysmiehet tarkastamassa alista kantta, ja laivojen vieressä
pidettiin aina aventoja sulana, jos sattuisi senlainen kauhea tapaus.
Upsierien iltakausi kului enimmästi lukemalla ja kirjoittamalla, jonka
lisäksi joskus tuli joku shakki-peli taikka viulun ja huilun soitanto
kello puoliväliin yksitoista, johon aikaan maata pantiin.
Näin elettiin tavallisesti viikon kuusi arki-päivää. Joka pyhä
pidettiin kummassakin laivassa jumalan-palvelus ja luettiin saarna.
Rukous, joka tavallisesti merellä luetaan, oli sovitettu nykyisten
asianhaarain mukaan, kiitoksella siitä hyvästä onnesta, joka oli
Korkeimmalta sallittu, ja anomuksella, että Hän vastakin antaisi
suojeluksensa. Se hartaus, jolla koko väki noudatti näitä uskon
velvollisuuksia, antoi hyvän todistuksen heidän jumalisuudestaan ja
vaikutti paljonkin siihen hyvään ja säännölliseen käytökseen, joka
heitä melkein jok'ainoata koko aian kaunisti.
Joulu-päivä, joka on Englantilaisten rakkain juhla, vietettiin niin
iloisesti, kun tila saattoi sallia. Jumalanpalveluksen jälkeen, syötiin
jouluateria ja miehille lisäksi annettiin punssia ("grog"), että
saisivat juoda kotona-olevaisten ystäväinsä muistoksi. "Se on miesten
kunniaksi mainittava", sanoo Parry, "että kaikki kävi siivosti vastoin
merimiesten liian usein huomattua tapaa". Upsierit viettivät
jouluriemunsa yhdessä, melkein samalla lailla kuin kotimaassa. Kappale
Englantilaista paisti-härkää ("roast beef"), joka oli joulu-aterian
herkkuna, oli laivassa ollut tuoreena säilytetty viime Toukokuusta
saakka; sillä ilman kylmyys oli koko kesänkin aikana estänyt sen
pahenemasta.
Uuden vuoden aikana sattui ensimäinen keripukin tapaus Heklan
tykkiniekassa. Syytä tutkiessa, havaittiin että hänen vuoteensa
oli siinä kohden märäksi kastunut, missä hengitys oli koskenut
sänky-vaatteisin. Hänelle annettiin kohta soveliaita lääkkeitä,
nimittäin kasvu-soppaa, sitroni-nestettä sokurin kanssa, ätikkäistä
sallatia, karvikka-hilloa, urpuviinaa, j.n.e. Koska tuoreet kasvikset
ovat paras lääke keripukkia vastaan, alkoi komentaja tähän aikaan
kasvattaa sinappia (Melanosinapis communis) ja krassia (Cardamine
pratensis) kajuutissansa, istuttaen siemenet pieniin mataloihin
multa-koppiin, jotka peitettiin pitkin uunin torvea. Viikkokaudessa
kasvoi tällä tavoin siemenestä niin paljon naattia ja lehteä, että
voitiin ruuaksi käyttää, ja kuin useita koppia aina pidettiin
kasvamassa, saatettiin kahdelle tai kolmelle sairaalle antaa noin unssi
päiväänsä tuoretta sallatia. Se sinappi ja krassi, mikä näin
kasvatettiin, oli vallan vaalea ja väritön, koska päivän valo oli
siitä puuttunut; mutta sen kirpeä maku ei ollut vähempi kuin
tavallisestikaan. Minkä hyödyn nämä tuoreet kasvikset tekivät,
taidamme paraiten arvata, kun muistutetaan, että samaseen aikaan muut
keripukin lääkkeet alkoivat pilaantua. Sitrooni-neste jäätyi ja rikkoi
pullonsa; ätikkä taas jäätyessään kadotti happamuuttansa. Mutta nuo
ankarimmalla talvella kasvatetut naatit palkitsivat täydellisesti
kaikki näin kärsityt vahingot.
Tammikuun alku-puoli oli kovin kylmä, niin että 7 p. väkiviinainen
lämpömittari osoitti -49° Fahrenheit'ia (eli -45° Celsiusta). Kuitenkin
oli, niinkuin pohjoisissa maissa ainakin, helmikuu vielä kylmempi.
Ankarin pakkanen, mitä koettiin, oli helmikuun 14 ja 15 p. välillä,
jolloin lämpömittari osoitti -54° ja -55° Fahrenheit'ia (eli -47 7/9°
ja -48 1/3° Celsiusta). Tämä suunnaton pakkanen ei kuitenkaan ollut
miksikään haitaksi, niin kauan kuin ilma pysyi tyyni tyvenenä; mutta
niin pian kuin vähinkin tuulen-hönkä vastaan tuli, tuntui kasvoissa
kipeä poltto ja otsassa pakoitus, joka karttui karttumistaan. Muutoin
oli pakkasen vaikutus monesta kohden merkillinen. Ihmisen hengitys
näkyi niinkuin savu laukenevasta pyssystä, ja joukko miehiä, jotka
jäällä yhdessä kulkivat, näytti niinkuin paksu valkoinen pilvi. Mutta
kummallisinta oli äänen voima ulko-ilmassa. Jos kaksi miestä puhuivat
keskenänsä tavallisella äänellä, kuuluivat sanat selvästi Englannin
peninkulman (puolen-toista uuden virstan) päähän, ja Parry kerran kuuli
vielä kauempaakin erään rannalla kävelemän miehen laulavan itseksensä.
Silla välin oli jo aurinko alkanut näkyviin tulla päivä-sydämminä.
Helmik. 3 p. se nähtiin ainoastaan Heklan maston-nenästä, mutta 7 p. jo
laivan-kanneltakin. Helmikuun loppupuolella oli joka päivä jonkun
tunnin auringonpaiste, ja komentajan teki mieli päästää päivän-valoa
kajuuttiinsa, jonka molemmat akkunat olivat olleet peitetyt vahvalla
villa-kankaalla. Nämä peitteet, jotka nyt pois otettiin, olivat
jäätyneet akkunan-laseihin kiinni, ja kaksisten lasien väliin oli
kokoontunut niin paljon jäätä ja härmää, että kaksi-toista isomaista
kopallista kannettiin siitä ulos. Näin pääsi uusi päivän-valo
kajuuttiin, mutta tämä ilo ostettiin melkoisella haitalla; sillä
kajuutti kävi samassa niin kylmäksi, että kaksi kronometeriä pysähtyi
ja että upsierien täytyi pari viikkoa pitää täydet päällys-vaatteet
yllänsä kajuutissakin. Pakkanen oli Helmikuun lopulla vielä varsin
pelättävä. Tapahtui 24 p., että miesten juostessa liikuntoa varten
kannen päällä, huone rannikolla nähtiin ilmi-tulessa. Kaikki upsierit
ja miehet riensivät sinne, ja kun katto oli revitty, sammutettiin palo
lumella, ennenkuin se oli vahingoittanut niitä kalliita tiede-aseita,
joita huoneessa löytyi. Mutta ihmiset, jotka sammuttamassa olivat,
kärsivät monikin pahaa paleltumista, vaikka lääkärit yhtenään
kulkivat ympäri hieromassa lumella niitä jäseniä, jotka olivat
kuoleentumallansa. Vihdoin Maaliskuu toi tullessansa lauhkeammat ilmat.
Lopulla sitä kuuta nähtiin muutama lintu, ja huhtikuun kesku-paikoilla
näkyi peuran ja muskus-härän jälkiä. Ruvettiin nyt lähettämään miehet
ulos metsän-käyntiin, josta tuli tuoretta ja terveellistä ruokaa
koko väelle. Samoilla retkillä myöskin ko'ottiin lumen alta paljon
käen-kaalia eli ketunleipää (Oxalis acetocella), joka on paras lääke
keripukkia vastaan. Seuraus olikin, että joka mies tuli täydellisen
terveeksi; ainoastaan silmät kärsivät tulehtumista lumen väkevästä
hohteesta päivä-paisteella.
Toukokuu tuli ja meni, eikä vielä näkynyt paljon toivoa päästä tästä
jäisestä vankeudesta. Meri oli varsin yhdellänsä ja jää satamassa
oli kuuden, seitsemän jalan paksu eikä osoittanut paljo mitään
sulamisen hanketta. Kun Toukokuun 24 p. satoi vähäsen vettä, pidettiin
se asia niin erinomaisena, että joka mies riensi kannen päälle sitä
katsomaan. Alku-puolella Kesäkuuta lähti komentaja pienen seuran kanssa
jalkaisin retkeilemään toiselle puolelle Melville-saarta. Maa oli vielä
enimmältään lumen peitossa, mutta saaren läntisellä puolella löyttiin
paikkakunta, joka ihanuudessa veti vertoja onnellisimmille seuduille
napapiirin sisällä. Tässä suojellussa paikassa oli suvi enemmin
joutunut kuin muualla; sammalia, ruohoja, vaivais-villoja ja
kivirikkoja (Saxifraga) tavattiin runsaasti, vieläpä yksi leinikkö
(Ranunculus) täysissä kukkasissa; ja lintuja sekä muita eläimiä oli
jommoinenkin määrä.
Samaan aikaa kuin Parry palasi tältä retkeltä, eli Kesäk. 15 p., alkoi
Talvi-satamakin tuntea kevään vaikutusta ja kaikki rannikon purot
tulivat tulvilleen. Mutta koko tämän ja seuraavankin kuukauden saivat
matkalaisemme turhaan odottaa jäiden lähtöä. Heinäk. 17 p. nousi
lämmin +60 asteesen Fahrenheitia (eli -15 1/2° Celsiusta), joka oli
korkein määrä, mitä Melville-saaressa tavattiin. Mutta saman kuun
lopulla alkoi jo näkyä talven-merkkejä. Harvoin oli päivillä
+40° Fahrenheitia (s.o. +4 1/2° Celsiusta), usein satoi lunta ja
lumi-räntää, ja joka yö menivät allikot ohueen jäähän. Kuitenkin
riutuivat sataman jäät riutumistaan, ja vihdoin Elok. 2 p. tapahtui
semmoinen äkillinen muutos kuin usein näillä vesillä nähdään: jää,
vaikka vielä vahvana, rikkui ja lähti ulos satamasta. Laivat olivat
tätä hetkeä odottaneet; ne olivat jo täydessä asussa matkaa varten, ja
purjehtivat nyt taas komeasti aaltojen selissä.
Komentaja Parry oli vielä hyvässä toivossa päästä tarkoituksensa
perille luoteisen kulkuväylän suhteen, ja käänsi siis matkansa länteen
päin. Tällä kertaa hän tosin etenikin vähäistä lännemmäs kuin
mennä-vuonna, mutta jää-tukut tulivat hänelle yhä vaikeimmiksi
esteiksi, ja pelkäämistä oli, että matkalaiset vielä toiseksi talveksi
jäisivät näille tylyille tienoille. Siis kääntyivät Elok. 26 p. takasin
itää kohden ja aloittivat kotimatkansa, jonka vaiheita ei ole
tarpeellinen kertoa. Millä ilolla heitä otettiin vastaan Englannissa,
on helppo ymmärtää. He olivat käyneet neljättä kymmentä astetta
lännempänä kuin kukaan ennen, keksineet paljon uusia maita, saaria ja
vesiä, näyttäneet todeksi, että Amerikan pohjoispuolella on avoin vesi,
ja kestäneet jäämeren pitkää talvea ei ainoastaan onnellisesti vaan
melkein hauskasti ja iloisesti. "Minun oli onni", komentaja lausuu,
"nähdä kaikki upsierit ja miehet molemmissa laivoissa (yksi ainoa
eroitettuna neljän-kymmenettä hengen joukosta) samassa hyvässä
terveydessä kuin lähtiessäkin, heidän oltuansa matkalla lähes
kahdeksan-toista kuukautta, jolla välin olimme melkein kokonaan eläneet
omilla varoillamme".
3. Seuraavaiset Luoteis-retket, ja kuinka etsitään kadonnutta
Franklin'ia.
Parryn ensimäinen matka oli osoittanut, että sivistyneet ihmiset
saattoivat erinomaisetta vastuksetta kestää talven ankaruutta keskellä
pohjan autioita. Tämä kokemus kehoitti uusiin yrityksiin, ja Parry oli
itse ensimäinen enentämään niitä maatieteellisiä keksintöjä, jotka hän
ensimäisellä matkallaan oli aloittanut. Tuskin oli hän talven levännyt
kotimaassaan, kun Toukokuussa 1821 hän taas lähti liikkeelle kahdella
laivalla, nimeltä Fury ja Hekla. Tällä kertaa hän tahtoi hakea
kulkuväylän jossakin Hudson'in-lahden pohjois-seuduilla; mutta laivat
jäätyivät talveksi kiinni keskelle jäätukkua rannikon lähellä, missä
kuitenkin vietettiin kyllä hupaista talvea, elettiin hyvässä suosiossa
rannikon Eskimojen kanssa, ja pidettiin laivojen väestölle luku- ja
kirjoitus-koulua ilta-kausilla. Kulkuväylän suhteen ei keksitty tällä
kertaa mitään, vaan palattiin v. 1822 Englantiin. Parryn kolmas matka
vv. 1824-1825 ei ollut varsin onnellinen; sillä Prinssi-Regent-salmessa
laiva Fury särkyi ja väen täytyi toisella laivalla palata kotia. Vielä
neljännen kerran v. 1827 lähti tämä rohkea merimies liikkeelle,
yrittäen veneillä tunkeuta Spetsberg'eistä Pohjois-navalle. Hän silloin
etenikin levuasteelle 82° 40' 30", joka on pohjoisin paikka, missä
kukaan on käynyt.
Sillä välin kuin Parry toimitti nämä urheat meri-matkat, olivat Juhana
Franklin ja Tohtori Richardson tehneet useat vaivaloiset maa-matkat
Hudsonin-lahdelta maan poikki Pohjoisen meren rannalle, tutkien seudut
Vaskikaivo-joen (Coppermine River) ja Mackenzie-joen välillä sekä
kahden puolen. V. 1829 taas lähti Englannista eräs kauppiaan Felix
Booth'in kustantama laiva, jonka komentajat olivat Juhana Ross ja hänen
nepansa Jaakko Ross, tarkoituksella tunkeutakseen Prinssi-Regent-salmen
läpitse, josta Parry'n oli täytynyt palata v. 1825. Tämä matka oli mitä
vaikeimpia. Matkalaiset tutkivat mainitun salmen länsi-puolta, keksivät
etelämpänä sen ison saarennon, jonka nimittivät Boothia'ksi ja kävivät
jalka-retkillään saman saarennon länsi-rannikolla, missä Magneettinen
napa löytyy (vähää pohjasempana kuin 70°). Mutta jo aikaisin oli heiltä
laiva hukkunut, ja heidän täytyi nyt monta vuotta elää näillä autioilla
seuduilla, eläen niillä varoilla, mitkä löysivät Parry'n särkyneestä
Fury'sta. Vihdoin v. 1833, kun pohjoiset vedet olivat enemmin vapaat
jäistä kuin tavallisesti, sattui eräs valaskalan-pyytäjä tunkeumaan
sinne asti ja pelasti heidät. Kapteini Back, joka sillä välin oli
maata myöden lähetetty heitä hakemaan, keksi Ison Kala-joen ja eteni
sen suulle. Myöhemmällä matkalla v. 1836 piti Back'in tutkiman
Hudsonin-lahden pohjois-osia, mutta jäätyi laivanensa keskelle merta
jää-takkuihin ja palasi seuraavana vuonna pahoin turmellulla laivalla.
Nämä retket, joista kunnia melkein yksin-omaisesti lankesi Englannin
kansakunnalle, olivat tosin tehneet suurta hyötyä sekä tieteellisesti
että käytännöllisesti, -- tieteellisesti saattamalla monta uutta
teko-asiaa ilmi, -- käytännöllisesti taas elättämällä syvimmässä
rauhassa sen urhean mielen-laadun, jonka muutoin ainoastaan sodat
synnyttävät. Mutta retkien päätarkoitus, luoteisen kulku-väylän
keksintö, ei ollut vielä saavutettu. Ett'ei tämmöinen kulku-väylä ikinä
voisi kaupan-käynnille kelvata, oli jo aikaa ymmärretty. Kuitenkin eli
Englannissa yleinen mieliteko saattaa kaikki epä-tiedot tässä asiassa
lopulle ja Englantilaisilla voimilla siis täyttää, mitä Englantilaiset
olivat aloittaneet. Vanha Juhana Barrow amirali-virastossa koroitti
äänensä, muistuttaen ett'ei pitäisi jättämän tätä kunniaa muille
kansoille, ja nyt päätettiin, että hallitus lähettäisi ulos kaksi
suurta laivaa _Juhana Franklin'in_ komennon alla. Franklin oli
kokenut mies, joka oli palvellut kaikissa ilma-aloissa; hän oli, kuten
jo mainittiin, tehnyt maa-matkoja tutkimassa Amerikan pohjois-rantaa,
hän oli myöskin ollut kuvernörinä Tasmaniassa. Nyt hän oli 60-vuotias
vanhus ja moni arveli hänen liian iäkkääksi tämmöiseen retkeen. Mutta
Parry lausui amirali-virastossa: "Jos emme anna hänen lähteä mukaan,
niin hän suruun kuolee". Alakomentajina olivat kapteinit Crozier ja
Fitzjames, ja laivat, jotka varustettiin paraimmalla tavalla, kantoivat
nimet: _Crebus_ ja _Terror_. Koko retkikunta, yhteensä 129 henkeä,
purjehti matkalle Toukokuun 19 p. 1845.
Elokuun 10 p. kirjoitti Franklin Grönlannin rannikolta
amiralivirastolle. Sen perästä ei hänestä kuulunut mitään. Kahteen
ensimäiseen vuoteen ei kuitenkaan kuulumisia odotettukaan, mutta
loppuvuodella 1847 syntyi jo levottomuutta koko Englannin maassa, ja
hallitus päätti seuraavana keväänä lähettää kolme eri retkikuntaa
etsimään kadonnutta Franklinia sekä viemään hänelle elatus-apua. Jaakko
Ross'in piti kahdella laivalla purjehtiman Lankaster-salmen läpi, kaksi
muuta laivaa lähetettiin Hoorn-nokan ympäri Beeringin-salmen seuduille,
ja Franklin'in vanha toveri Richardson sai käskyn kulkea maamatkaa
Mackenzie-joen suulle ja sinne toimittaa ison määrän elatus-varoja,
Franklin'ille avuksi, jos hän väkenensä olisi niille seuduille
joutunut. Nämä elatus-varat olivat enimmältä osalta niinkutsuttua
Pemmikania, s.t.s. kuivattua ja jauhotettua lihaa, sekoitettuna
rasvalla ja vähällä sokurilla. Franklin oli ollut varustettu ainoastaan
kesään asti 1848, ja se apu, mikä hänelle nyt kolmella eri tiellä
toimitettiin, näytti tulevan kyllä tarkkaan tarpeesen. Kaikki kolme
retkikuntaa lähtivät liikkeelle kevään aikana 1848. Paitsi niitä olivat
tohtori King ja herra Isbister ehdotelleet vielä kaksi etsintö-retkeä
maata myöden, toisen pitkin Isoa Kalajokea, toisen Hudsonin-lahden
pohjoisseuduille; mutta hallitus ei niihin suostunut. Sitä vastoin
toivottiin valaskalan-pyytäjiltä jotakin satunnaista valoa tähän
pimeään asiaan, ja Franklin'in puoliso määräsi kaksi palkintoa, 1000
puntaa kumpikin, semmoisen laivan väestölle, joka toimittaisi jotakin
tietoa hänen miehensä asemasta ja tilasta.
Koko Englannin maa oli levottomassa odotuksessa. Syksyllä 1848 tuli
eräältä Hudsonin-lahden seuran palvelialta, pää-faktori Macphersonilta
ilmoitus, että Peel-joen Intianit olivat kuulleet Eskimoilta, kuinka
kaksi suurta alusta täynnänsä valkoisia miehiä olivat tulleet niille
seuduin, jotka olivat Mackenzie-joen itäpuolella, ja että Eskimot
olivat Intianeille näyttäneet veitsiä ja viilejä, jotka näiltä
valkoisilta miehiltä olivat saaneet Tämä ilmoitus oli kyllä
arveluttava; mutta koska Eskimojen luotettavuus ei ole suuressa
arvossa, joutui koko juttu pian unohdukseen. Valaskalan-pyytäjät
eivät tuoneet mitään tietoa, ja vuosiluku 1849 alkoi synkeillä
aavistuksilla. Lady Franklin koroitti lupaamansa palkinnot 3000
puntaan, ja hallituskin määräsi 20,000 puntaa palkinnoksi sille
retkikunnalle, joka tekisi todellista apua Frankin'ille ja hänen
väelleen Jäämeressä. Sen ohessa päätettiin lähettää lisää ruoka-varoja
Ross'ille, ett'ei hänen tarvitsisi puutteen tähden palata retkeltänsä.
Tähän toimeen laitettiin laiva North Star (Pohjantähti); mutta kuinka
niin toimittaa, että tämä ollenkaan tapaisi Ross'in laivat? Päätettiin
tehdä kaksitoista kopiota amirali-viraston käsky-kirjeestä Ross'ille;
nämä suljettiin kahteentoista tina-torveen, joista viisi pantiin
puisiin tynnyreihin ja piti heitettämän eri paikoille mereen, mutta
seitsemän piti kaivettaman alas seitsemään niemen-nenään meren
partaalle ja paikka merkittämän lipulla. Tällä keinoin toivottiin,
että joku niistä tulisi Ross'in nähtäväksi. Samaan aikaan varusti
Lady Franklin omalla kustannuksellaan valaskalan-pyytäjä-laivan
etsintö-retkelle. Hän myöskin kirjoitti Amerikan Yhdysvaltain ja Venäjän
hallitukselle, pyytäen heidän apuansa hänen miehensä löytämiseen, ja
apu luvattiin kummaltakin kohden.
Näistä kaikista niin tarkoista toimista ei lähtenyt mitään hyötyä. Ross
vietti ensimäisen talvensa Pohjois-Sommersetin koillismaassa lähellä
Regent-salmen suuta, teki sieltä avaroita maamatkoja ja aikoi
seuraavana kesänä 1849 sekä vielä v. 1850 jatkaa tutkimuksiansa
lännemmäs. Mutta pahaksi onneksensa hän takeltui kulkujäiden sekaan,
kuljetettiin niiden voimalla ulos Lankaster-salmesta Davisin-salmeen
asti, ja palasi pahoilla mielin Englantiin loppuvuodella 1849. Hän ei
ollut mitään kuullut eikä nähnyt Franklin'ista. North Star'in kanssa
hän ei myöskään sattunut yhteen, ja tämä palasi seuraavana vuonna.
Samate muutkin retkikunnat vähitellen palasivat ja kaikki tyhjin
toimin. Alakuloisuus oli suuri, mutta vielä suurempi oli into uusilla
ponnistuksilla pelastaa kadonneet kansalaiset. Että nämä vielä
saattoivat hengissä olla, luulivat kaikki kokeneet löytömatkaajat --
Parry, molemmat Ross'it, Beechy, Back, Sabine, Richardson ja muut,
jotka kokoontuivat neuvottelemaan asiasta. Päätettiin siis toimittaa
etsintö-retket seuraavana vuonna vielä suuremmassa määrässä kuin tähän
asti.
Ne retkikunnat, jotka v. 1850 lähtivät liikkeelle, olivat seuraavat.
Ensiksi lähtivät Beeringin-salmen seuduille Collinson ja MacClure
kahdella laivalla, nimeltä Enterprise ja Investigator (ne samat laivat,
joilla Jaakko Ross äsken oli tehnyt matkansa). Toiseksi varustettiin
kapteini Austin'in komennon alle kaksi höyrylaivaa ja kaksi
purjelaivaa, joiden piti kulkeman Baffinin-lahden tietä. Samoille
seuduille lähetettiin myöskin kapteini Penny kahdella laivalla, jotka
kantoivat nimet "Lady Franklin" ja "Sophia", etsittävän miehen vaimon
ja veljenlapsen mukaan. Lisäksi vanha Juhana Ross kokoili rahoja ja
varusti laivan, jonka komentajaksi hän itse rupesi. Vihdoin myöskin
Yhdysvalloista oli aljettu puuhata samaa asiaa; eräs rikas kauppias
Grinnell antoi siihen suuret summat, muut varansa myöten, ja näin
saatiin kaksi laivaa liikkeelle luutnantti De-Haven'in johdon alla.
Näin oli alku-vuodella 1851 yksitoista laivaa etsintö-toimessa, ja sen
ohessa oli Hudsonin-lahden seura toimittanut maa-retken jäämeren
rannikoille.
Näiden puuhien kautta saatiin ensimäinen varma tieto Franklin'in
matkan vaiheista, mutta sekin tieto koski ainoastaan matkan alkupuolta,
Havaittiin, näet, että kadonnut väki oli talvella 1845-1846 pitänyt
majansa Pohjois-Devonin luonais-päässä (Beechey-saaressa ja
Riley-nokassa), Barrow-salmen varrella. Ensimäinen jäänös, mikä
löydettiin, oli ainoastaan köyden-pää ja muuta pientä sälyä, joka jo
kesällä 1850 lähetettiin Englantiin ja tarkalla tutkinnolla havaittiin
kuuluneen Franklin'in laivoihin. Myöhemmin tavattiin paljon jäänyttä
kalua sekä kolme hauta-kiveä, jotka kantoivat kuolin-päivä-määrät:
Tammik. 1 ja 4 sekä Huhtik. 3 p. 1846. Mutta mihinkä oli Franklin'in
laivat tästä lähteneet? -- Siitä ei löydetty vähintäkään viittausta.
Tässä ei auta luetella kaikkia retkiä, mitkä vielä seuraavinakin
vuosina tehtiin. Lady Franklin ei luopunut panemasta varojansa
tämmöisiin yrityksiin ja yleisön mieli seurasi suuttumattomalla innolla
ja säälillä kaikkea, mitä tehtiin tässä tarkoituksessa. Keväällä 1852
lähetti hallitus taas ulos suuren retkikunnan, jonka komentaja oli
Edward Belcher. Laivat olivat ne neljä samaa, mitkä Austin oli
edellisenä syksynä tuonut kotia, aikaisemmin kuin oli odotettu ja
suotu. Nyt ne uudesta varustettiin erinomaisen tarkalla tavalla,
elatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää
jää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää
ilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in
retkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää.
Ilmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava
tuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita
summaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto
paloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja
hajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut
ilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan
tyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin,
kirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita
annettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti
matkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona
etsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias
Grinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane.
Mutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään
sen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille
käsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet
synkeään epätoivoon.
Mutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin
tieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä
v. 1850 eivät näyttäneet Amerikan Pohjois-puolella niitä kaikkia saaria
ja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia
etsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini
Penny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin
(koulukartassa seisoo "Kuningas S:mi"), jonka pohjois-päässä näytti
olevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen
seurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella
rohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he
laivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen)
peninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut
Baffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös
pohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n
matka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin
löydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.
Jo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin
Beeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in
komennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen,
nimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari
vuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja
MacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle.
Edellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure,
Investigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen
talvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes
Baffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja
Herald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä
kiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille
neuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: "Tärkeä tehtävä! Oma
edesvastaus". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi
salmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen
Walesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka,
johon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä
ulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta
jää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että
hän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla
pelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän
kiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan
lumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen
lahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260°
idässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja
hän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle
tehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää
kohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka
kaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä
Baffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui
Armon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli
vähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle
kirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei
vapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa.
Taas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki
isommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä
pois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin
tapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa
kävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä
kohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka
jää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies
kirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät
tienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen
puhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: "Ken
olette ja mistä?" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus
kuului: "Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa,
kapteini Kellet on Melville-saaren tykönä". -- Asia oli MacClure'lle
yhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850
olleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti
heidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin
ja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He
olivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän;
siitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n
kertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko
miehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän
oli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin
terveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt,
toivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää
laivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven
1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti
Belcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä
Armon-lahden jäissä.
Näin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka
kaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta
kuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti,
_Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi_ ja
vihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt
tärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet
niiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella,
ja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi
tultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä
löytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan,
että avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä
arvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden
pohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös
levu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja
pohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa
Smith-salmesta ja sai "Kennedy'n kanaalin" nimen. Tämä oli jäätynyt
levu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi
jäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta,
ei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä
oli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia
(+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.)
Tästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on
lämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja
selitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta
meren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On
arveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen
mereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä
ei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää
laivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä
Tanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.
Todella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta
alaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden.
Siihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta
vesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä
laivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä
etsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu
häntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata
retkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan
Boothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta
pohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei
ollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että
Wilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on
salmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi
joukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta
sitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa
Wilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin
40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa,
vetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut
Eskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa
olivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä.
Myöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina
mannermaatta, pitkän päivä--matkan päässä länteen päin Isosta
Kalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae
osti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin
tuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana
vuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin
tutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että
puheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin
pienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot
sitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja
naulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei
löytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai
hautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee
Montreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä,
että viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille
paikoille heittivät henkensä.
Englannin hallitus oli nyt lakannut etsintö-toimesta; mutta Lady
Franklin ei vielä löytänyt lepoa surevalle sydämmelleen. Hän toimitti
v. 1857 pienen Fox-nimisen höyry-jahdin, jonka komentajaksi rupesi
MacClintock, urhollinen mies, joka oli kelpoansa osoittanut kolmella
edellisellä retkellä, Jaakko Ross'in, Austin'in ja Belcher'in kanssa.
Hänen väestönsä oli 24 miestä, siinä luvussa myöskin yksi Eskimolainen
tulkki Grönlannista, ja lähtö tapahtui Aberdeenista Heinäk. 1 p. 1857.
Matka oli erinomaisen vaivaloinen; sillä Baffinin-lahden pohjoisessa
päässä takeltui Fox kulku-jäihin ja vietiin talven pimeydessä takaisin
ulos Davisin-salmesta, kulkien virran ajamana 1385 Englannin (s.o.
kolmatta sataa Suomen) peninkulmaa. Vasta kauhean taisteluksen perästä
vapautui Fox jäistä, kääntyi taas pohjaseen ja tuli Lankaster-salmelle
Heinäkuussa 1858. Tästä MacClintock haki tiensä etelään, tuli vihdoin
Prinssi-Regent-salmen kautta siihen ahtaasen salmeen, nimeltä
Bellot-salmi, joka on Boothian pohjois-päässä, tunkeutui sen läpitse ja
otti talvi-majansa. Syksyn kuluessa hän kuljetti ulos ruokavaroja sille
tielle, minkä kautta hän ensi keväänä aikoi tehdä reki-retkiänsä. Hänen
oli määrä kevään kuluessa useissa joukkokunnissa tutkia koko se ala,
mikä vielä oli tutkimatta, ja sillä tavoin täyttää luoteisten
löytö-matkain tarkoitusta.
Tässä on sovelias muistuttaa, että taito tehdä reki-retkiä oli
kymmenenä vuotena paljon edistynyt. Re'et olivat jo suikeammat, kuormat
mukavammin sovitetut, ja Eskimo-koiria käytettiin juhdiksi. V. 1848
saattoi reki-retki olla ulkona ainoastaan 40 vuorokautta ja tutkia noin
200 Engl. peninkulmaa rannikkoa; mutta Austin'in matkalla kestivät
reki-retket 80 vuorokautta, kulkien 800 peninkulmaa; ja Belcher'in
seuran reki-retket olivat yhtenään liikkeellä enemmän kuin sata
vuorokautta, tutkien sillä välin lähes 1400 Engl. peninkulmaa. Oli
myöskin saatu tarkka kokemus, kuinka suuren painon roteva mies saattoi
vetää raskaassa kelissä, ja kuinka monta päivää perätysten, -- kuinka
vähällä ruualla hän saattoi tulla toimeen, -- ja kuinka ankaraa
pakkasta tarjeta. Tämä kokemus oli antanut seuraavan säännön: suurin
paino miehelle oli 220 naulaa, josta joka päivä jäi pois 3 naulaa
miehen kuluttamaa ruokaa ja poltto-aineita, nimittäin naula leipää,
naula lihaa ja kolmas naula sisältävä viinaa, teetä, kakaota,
sokuria, tupakkaa ja poltto-ainetta keittämistä varten. Semmoisella
päivä-muonalla saattoi mies matkustaa yhtenään sata päivää ja 10 Engl.
peninkulmaa (15 uutta virstaa) päiväänsä, kestäen helposti noin 30°
kylmää Cels. Jos koiria oli, niinkuin MacClintock'illa, väheni miesten
vaiva paljon ja matka kului siis pikemmin; mutta siinäkin tilassa oli
semmoinen matkustus ankaraa toden-tekoa. Retkellään Maaliskuussa
1859 oli hänellä pakkasta 45° Cels. ja lumen-hanki kävi niin kovaksi,
että koirien jalat rampaantuivat. Kahdeksan- tai kymmenen-tuntisen
jalka-matkan perästä, jolloin silmät pahasti huikenivat lumen-paisteesta
ja kädet ja kasvot yhäti viluttuivat, kului vielä lähes kaksi tuntia,
ennen kuin lumi-maja oli valmistettu; sitten annettiin koirille
ruokaa sekä kuljetettiin tarpeelliset kalut re'iltä majaan, muun
seassa myöskin kaikki saappaat, kintaat ja koirien valjaat, ett'ei
koirat söisi niitä suuhunsa miesten nukkuessa. Kun kaikki miehet olivat
kokoontuneet majaan, niin "ovi tukittiin lumella, keitto-lamppu
sytytettiin, jalkineita muutettiin, kirjoitettiin matka-kertomusta,
vedettiin kellot, käärittiin peitteet ruumiin ympäri, sytytettiin
piiput ja keskusteltiin kunkin koiran ansiosta, kunnes ehtoollinen
valmistui". Kun lamppu taas oli sammutettu, katosi pian se lauhkeus,
mikä majassa oli syntynyt, ja jäätyneet peitteet tuskin antoivat niin
paljon lämmintä, että nukkua voitiin, sill'aikaa kuin koirat ulvoivat
ulkopuolella majaa. "Tämmöinen matkustus", sanoo yksi MacClintock'in
tovereista, "on niin väsyttäväinen, ja jano niin kova, että sitä
tee-kupillista ja pemmikan-naulaa, mikä ehtolliseksi saadaan, ei
vaihetettaisi koko mailman kalleuksiin".
MacClintock'in etevin reki-retki alkoi Huhtikuussa ja kesti kolmatta
kuukautta. Väki jakaantui kolmeen retkikuntaan, jotka lähtivät eri
haaroille. Franklin'in väen vaiheista löysivät seuraavat tiedot.
Eskimoilta saivat ostaa joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka
kantoivat Franklin'in, Crozier'in ja muiden nimiä; hinta oli
tavallisesti neljä neulaa hopea-lusikasta. Myyjät tiesivät jutella,
että Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispäässä oli ollut kaksi laivaa,
joiden väki oli lähtenyt tiehensä Isolle Kalajoelle päin, mutta osaksi
uupui matkalle, että toinen laivoista sitten oli upponut syvään veteen,
mutta toinen ollut viskattu maalle, ja että jälkimäisestä Eskimot
olivat ottaneet itsellensä puu-aineita, niin että koko aluksesta ei
ollut enää paljo mitään jälellä; että siinä myöskin oli ollut monta
kirjaa, vaan että ilma ne jo aikaa oli hävittänyt. Montreal-saaresta
löysi MacClintock muutamia vähäisiä kaluja; Wilhelmi-kuninkaan-maan
luonais-rannalla taas tavattiin erään palvelija-poian maalliset
jäänökset, ja vihdoin sen länsi-nokan seuduilla nähtiin vene, jota oli
re'en päälle sovitettu ja jossa makasi kahden miehen luurangot, ynnä
kelloja, pyssyjä, muutamia painetuita kirjoja ja muuta kalua, vaan ei
mitään ruokaa paitsi joku määrä kakaota ja teetä. Mutta tärkein löytö
tehtiin koillisempana, nimittäin kaksi lyhyttä kertomusta, jotka olivat
kätketyt kiviseen raunioon merkityllä paikalla. Ne olivat kirjoitetut
Toukok. 28 p. 1847 ja Huhtik. 25 p. 1848, molemmat yhteen paperiin,
niin että jälkimäinen oli 11 kuukautta myöhemmin lisätty edellisen
reunan ympäri. Ne kuuluvat näin:
"Toukok. 28 p. 1847. -- H. M. laivat Erebus ja Terror pitävät talvensa
jäässä pohjoista lemua 70° 05', läntistä pituutta 98° 23'.[6] Ovat
olleet talvensa 1846-47[7] Beechy-saarella, pohj. levua 74° 43' 28",
länt. pituutta 91° 39' 15", kuljettuansa Wellingtonin-kanaalia levulle
77° ja palattuansa pitkin Kornwallis-saaren länsi-puolta.
Sir Juhana Franklin retkikunnan komentajana.
Asiat hyvin.
Osakunta, sisältävä 2 upsieria ja 6 miestä, lähti laivoista maanantaina
Toukok. 24 p. 1847.
Gm. Gore, luutnantti.
Kaarlo F. Des Boeur, apulainen".
"Huhtik. 25 p. 1848. -- H. M. laivat Terror ja Erebus heitettiin
Huhtik. 22 p., 5 lieu'ta[8] pohjois-luoteessa tästä, oltuansa jäissä
hamasta Syysk. 12 päivästä 1846. Upsierit ja väestöt, yhteensä 105
henkeä, kapteini F. R. M. Crozier'in komennon alla, tulivat tässä
maalle, pohj, lev. 69° 37' 42", länt. pituutta 98° 41'. Sir Juhana
Franklin kuoli Kesäk. 11 p. 1847; ja kuolleiden koko määrä tällä
retkellä on ollut tähän päivään saakka 9 upsieria ja 15 miestä.
(Sinetti) F. R. M. Crozier,
Kapteini ja vanhin upsieri.
(Sinetti) Jaakko Fitzjames,
Kapteini Erebus laivassa.
Ja huomenna, 26 p., lähdetään Isolle Kalajoelle".
Nämä näin löydetyt kertomukset ja muut jäänökset, jotka MacClintock
sitten syksyllä 1859 toi Englantiin, levittivät tarpeellisen valon
siihen onnettomuuteen, joka oli koko tätä retkikuntaa kohdannut. Erebus
ja Terror olivat Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispuolella jäätyneet
kiinni kahdeksi talveksi, 1846-1847 ja 1847-1848; Franklin oli sillä
välin kuollut; muu väki oli keväällä 1848 koettanut matkata Kalajoelle,
päästäksensä siitä Hudsonin-lahdelle; he olivat nähtävästi ottaneet
mukaansa liian raskaita kuormia; isompi osa oli jo alku-tielle uupunut,
muutamat päässeet Kalajoen suulle ja siellä heittäneet henkensä. 129
miehestä ei jäänyt henkiin yhtä ainoata, joka olisi voinut kertoa
toveriensa loppua.
Tämän onnettoman tapaturman rinnalla on lohdullinen tietää, että
ihmis-hukka luoteis-retkillä yleensä on ollut erinomaisen vähäinen.
Vanhan Parry'n aioista MacClintock'in viime retkeen asti oli näillä
pohjoisilla seuduilla verrattain vähemmän väkeä kuollut, kuin Englannin
laivastossa muilla vesillä.