Jo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja
Vasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen
vesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi
vieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden
kalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita.
Semmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja
Aasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella,
taikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä
pohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v.
1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha
Kabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli
Hudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen
hallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna
1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen,
mutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi.
Kaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle,
missä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli
kapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se
seuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan
löytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien
valta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä
tarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin,
ja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian
kaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut
Kiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin
Aasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten
ansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät
nyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in,
Davis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat
tapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee
Hudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä
matkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä
puolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin,
mutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden.
Seuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat
kantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään.
Tässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää
kärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä
käyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt
satamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti
komentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen
nojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati
päästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta
rupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat
kadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa
tappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja
viheliäisinä takaisin Englantiin. -- Muutamia vuosia myöhemmin
tapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja
rannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän
keksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä
häntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta
oven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan
umpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä
kaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat
Hudsonin lahden pohjoiselle puolelle.
Voimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli
ainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin
eivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini
Knight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman
loppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä
Hudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla,
oli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja
mannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä
mitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita
ei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä
Marmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse
laivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin
vialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli
alussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet
elatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä
heidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen
talven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot
taas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää
hengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion
kukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin
ei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja
toinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä
puolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. -- Saman vuosisadan
kuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov
löysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka
eroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi.
Tällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella
matkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi
sillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä
itään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi
vuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue
kulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa
tuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti
Englantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun
kuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut
kiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja
kulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja
vuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka
Grönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin
40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein
moneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin
välillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan
vedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin
valaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää
liikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa
kohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi
tyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä
vastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät
hyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen
pohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei
purjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria
vai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän
ilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia.
Useat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että
Lankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja
Liddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä
laveampi kertomus.