Kertomus kuinka Englannin laivat Hekla ja Griper viettivät talvensa
Melville-saaren tykönä v. 1819-1820; ynnä silmäilys edellisiin ja
jälkeisiin luoteis-retkiin.
Jos Englannin rikkaus, sen mahtavuus merellä, sen avara valta kaikissa
maan-pallon osissa ovat asioita, joita täytyy ihmetellen katsella, niin
ei ole unohtamista, että kaiken tämän loiston perustuksena on joku
omituinen kestävyys kansallisessa luonteessa, joku jäykkyys ja
vakavuus, joka ei koskaan heitä kesken tehtäviänsä. Tämä
suuttumattomuus näkyy sekä Englantilaisten historiassa että heidän
yksityisessä elämässäänkin; mutta olletikkin ovat nykyisen vuosisadan
löytö-matkat luoteisessa Jäämeressä antaneet todistuksen, että
Englantilaisen rohkeus voipi, Englantilaisen taidon ja sivistyksen
avulla, voittaa kovimmatkin vaarat ja vastukset, mitkä tylyin luonto
saattaa tarjota. Se on todellaki ylevä tunto, joka sydämmeen ryhtyy,
nähdessämme kuinka ihminen voipi ei ainoastaan toimeen tulla vaan
myöskin nauttia elämän iloa siinä, missä melkein kaikki muu elävyys
pakenee tuiman kylmän alta. Semmoisen esimerkin tarjoo Heklan ja
Griperin talvi-majoitus lopulla vuotta 1819 ja alussa v. 1820, josta
tässä aion antaa kertomuksen. Mutta lukija epäilemättä kaipaisi asian
oikeata käsitystä, ellen ensiksi tekisi lyhyen katsahduksen edellisiin
löytö-matkoihin samoilla seuduilla ja samassa tarkoituksessa. Otetaan
siis tässä ensin silmäiltäväksi näiden matkustusten alku ja tarkoitus.