Ensimmäinen kohtaus.
Bangor. Huone ylidiakonin asunnossa.
(Percy, Worcester, Mortimer Ja Glendower tulevat.)
MORTIMER.
Lupaukset hyvät, puolueemme taattu,
Työn alku onnekas ja toivorikas.
PERCY.
Lord Mortimer ja lanko Glendower,
Suvaitsetteko istua?
Ja setä Worcester: -- tuhat tulimmaista!
Unohdin kartan.
GLENDOWER.
Ei, ei, tässä on se.
Istuhan, Percy lanko, istu Hotspur;
Nimellä tuolla kun sua Lancaster
Vaan mainitsee, niin kalpenee hän aina
Ja huoahtaa ja taivaaseen sun toivoo.
PERCY.
Ja teidät helvettiin, kun mainittavan
Vaan kuulee Owen Glendowerin nimen.
GLENDOWER.
Hän oikeess' on; kun minä tulin ilmaan,
Niin taivaan otsan täytti tulihaamut
Ja soihtuvalkeat; kun minä synnyin,
Maan laaja piiri peruksissaan järkkyi
Kuin pelkuri.
PERCY.
Niin käynyt ois, vaikk' oisi
Emonne natukissa poikinut
Ja itse ette koskaan syntynytkään.
GLENDOWER.
Maa järkkyi, sanon ma, kun synnyin minä.
PERCY.
Maa, sanon ma, mun mieltäni ei ollut,
Jos luulette sen teitä järkkyneen.
GLENDOWER.
Maa vapisi ja taivas leimueli.
PERCY.
Maa järkkyi kai, kun näki taivaan liekit.
Ei syntymänne pelost' ensinkään.
Poteva luonto ankarista purkeist'
Useinkin helpon saapi; usein vaivaa
Kohtuista maata jonkinlainen ähky,
Kun henki riihaton on vangittuna
Sen sisuksiin; ja tää kun pyrkii maalle,
Niin eukko-rukka vapisee, ja tornit
Se kukistaa ja sammaltuneet linnat.
Kipua moista teidän syntyissänne
Maa-emo varmaan tunsi.
GLENDOWER.
Noin ei rohkeis
Mua moni vastustella. Vielä kerran
Sen sanon: maailmaan kun tulin minä,
Niin taivaan otsan peitti tulihaamut,
Vuorilta vuohet syöksyivät, ja karja
Porullaan täytti kedot säikkyneet.
Nää enteet minun suuruuttani tiesi,
Ja koko elämäni osoittaakin,
Ett' arki-ihmisiin en kuulu minä.
Ken, sylimä sen meren, joka huuhtoo
Englannin, Skotlannin ja Walesin rantaa,
Mua tahtoo neuvoa kuin koulupoikaa?
Ken vaimon-syntyinen, mun rinnallani
Voi salataidon jyrkännettä nousta
Tai tieteen syvyyksiin mua seurata?
PERCY.
Paremmin walesiläist' ei kukaan haasta.
Ma tahdon murkinoida.
MORTIMER.
Vait, Percy lanko! Vimmaan hänet saatat.
GLENDOWER.
Voin hornast' aaveita ma kutsua.
PERCY.
No, sen voin minäkin, ja sen voi kaikki,
Mut toinen asia on, tulevatko.
GLENDOWER.
Voin sulle näyttää, miten pirun valtaat.
PERCY.
Ja minä, lanko, sulle näyttää voin,
Mitenkä pirun häädät totuudella:
Totuutta puhu vaan, niin piru häätyy. --
Jos voit, niin tänne loihdi se, mut mulla
On, jumal'auta, voimaa sitä häätää.
Ikäsi kaikki puhu totuutta,
Niin piru häätyy.
MORTIMER.
Kas niin, ystävät,
Tuo kina hyödytön jo päättäkää.
GLENDOWER.
Kolmasti Bolingbroke mua voittaa koitti;
Kolmasti Severn-virran särkiltä
Ja Wyen rannoilta ma hänet ajoin
Paljaana, säiden pieksämänä, kotiin.
PERCY.
Paljaanako? Ja vielä kurjaan säähän?
No, piru olkoon, eikö horkkaa saanut?
GLENDOWER.
Kas, täss' on kanta. Kolmiako jaamme
Nyt oikeutemme, sopimuksen mukaan?
MORTIMER.
Päädiakoni jo sen jakanut
On kolmeen, aivan yhtä suureen osaan.
Mun osuuteni Englannist' on tämä:
Severnist' itään, Trentist' etelään;
Severnin länsipuolen, koko Walesin
Ja kaikki tämän piirin vehmaat maat
Saa Owen Glendower; -- ja te, rakas lanko,
Tuon ylijäämään Trentin pohjoispuolia.
On välikirja tehty kolminainen:
Kun sinetillämme sen vahvistamme, --
Ja sen jo tänä yönä tehdä voimme, --
Niin huomenna te, Percy, ynnä minä
Ja Worcester setänne, me kiirehdimme
Tapaamaan Shrewsburyssä, niinkuin määrä,
Isäänne sekä skottilaisten voimaa.
Isäni Glendower ei vielä jouda;
Mut neljääntoista päivään emme vielä
Tarvinne hänen apuaan. -- (Glendowerille.) Sill'aikaa
Ko'ota ehtinette ystävämme,
Vasallit, naapurit ja ylimykset.
GLENDOWER.
Vähemmäss' ajassa ma teihin yhdyn.
Ja silloin mull' on teidän vaimot myötä.
Nyt teidän täytyy heidät salaa jättää;
Sill' uppoisihan mailma kyyneltulvaan,
Jos hyvästelisitte vaimojanne.
PERCY.
Mun osuuteni pohjaan Burtoniita
Niin suur' ei ole minusta kuin teidän.
Tuo virta, nähkääs, tuossa mutkittelee
Ja puolikuuhkon kulman, aika palan
Pois leikkaa parhaimmista maistani.
Sen juovaan laitan tuohon kohtaan padon
Ja uutta uomaa kauniina ja tyynnä
Hopeakirkas Trent saa sitten juosta.
Noin syvään polvia ei saa se tuossa
Ja multa riistää moista oivaa maata.
GLENDOWER.
Ei polvia? Sen täytyy; näet, se polvii!
MORTIMER.
Niin, nähkääs, kuinka suuntansa se ottaa
Ja tekee tänne yhtä suuren polven,
Pois vastaisesta maasta leikellen
Juur' yhtä paljon kuin se viepi teiltä.
WORCESTER.
Vähällä työllä tähän kaivos tehdään,
Niin pohjoisosa saa tuon niemen lisää,
Ja virta juoksee suorana ja tyynnä.
PERCY.
Niin tahdonkin, ja se ei paljon maksa.
GLENDOWER.
Mut minä sit' en tahdo.
PERCY.
Kuinka? Ette?
GLENDOWER.
En; älkää sitä tehkö.
PERCY.
Ken mua kieltää?
GLENDOWER.
He, minä.
PERCY.
Tehkää niin se, etten teitä
Ma ymmärrä: puhukaa walesiläistä.
GLENDOWER.
Ma puhun englantia niinkuin tekin;
Englannin hoviss' olen kasvatettu,
Englantilaista lauluakin monta
Somasti nuorra lauloin harpunsäistöön
Ja sievistelin soitollani kieltä;
Kykyä moist' ei ole teissä nähty.
PERCY.
Iloitsen sydämmestä, toden totta.
Kasina ennen naukua ma tahdon
Kuin moinen riiminrenkuttaja olla.
Vaskisen jurppa-oran kirskettä
Tai kuivan pyörän kitkaa ennen kuulen;
Se niin ei vihloisi mun hampaitani,
Kuin mokomakin lörppö runous;
Se on kuin jäykän konin jolkutusta.
GLENDOWER.
No, tehkää Trentille siis uusi juopa.
PERCY.
En huoli. Kolmasti sen verran maata
Hyvälle ystävälle luovuttaisin.
Mut tietkää, kauppa-asioiss' en myötää
Hiuskarvast' yhdeksättä osaakaan.
Ovatko kirjat valmiit? Joko mennään?
GLENDOWER.
On kaunis kuudan; tänä yönä menkää;
Ma kirjuria joudutan ja samass'
Erolle valmistelen vaimojanne.
Varonpa tyttäreni hullautuvan,
Niin Mortimeriins' on hän kiintynyt.
(Menee.)
MORTIMER.
Hyi, Percy, isää noin kun ärsytätte!
PERCY.
En muuta voi; hän suututtaa mua usein:
Kielellään ain' on myyrät, muurahaiset,[14]
Ja noita Merlin ennustuksinensa,
Ja lohikäärmeet, evättömät kalat,
Kynivät korpit, siipirikot aarnit,
Makaavat leijonat ja juoksukissat,
Ja muuta tyhmää hölyn pölyä,
Jost' ihan pakanantuu. Eilis-yönä
Mua viivytteli yhdeksättä tiimaa,
Nimeltä nimitellen kaikki pirut,
Jotk' oli palkannut. Oo, hän mua kiusaa
Kuin rampa hevonen tai kärty akka
Tai savuava pirtti. Sipulilla
Ja juustoll' elän tuulimyllyss' ennen
Kuin, herkut suussa, häntä kuuntelen
Paraassa kristikunnan huvilassa.
MORTIMER.
Mut kunnon mies hän vaan on, toden totta,
Ja ihmeen lukenut ja salatietoon
Perehtynyt, kuin jalopeura uljas,
Ja ihmeen ystävällinen, ja aulis
Kuin Indian aarreaitat. Tietkääs, lanko,
Hän panee luonteeseenne suuren arvon,
Ja hillitseepä luonnon kiukkuaankin,
Kun häntä ärsytätte, toden totta.
Mua uskokaa: maan pääll' ei ole toista,
Ken, nuhdetta ja vaaraa kokematta,
Niin häntä oisi härnännyt kuin te.
Mut pyydän: älkää usein sitä tehkö.
WORCESTER.
Niin kyllä, liiaks olit moittivainen,
Ja tänne tultuasi kaikki teit
Häneltä hämmentääkses ihan mielen.
Tuo vika täytyy sinun heittää, lanko;
Siit' usein ylvä miehen mieli kuultaa, --
Ja muuta kiitosta et siitä saa, --
Mut usein osoittaa se raakaa vimmaa,
Maltittomuutta, tapain puutetta,
Kopeutta, röykkyytt', itsekylläisyyttä.
Vähinkin näistä kansan lemmen riistää
Jalolta mieheltä, ja muutkin hyveet,
Jos kuinka kauniit, tahraa se, ja niiltä
Vie kehun ansaitun.
PERCY.
Sätitte hyvin;
Jumala hienot tavat siunatkoon! --
Tuoss' eukkomme; jäähyväiset nyt teemme.
(Glendower palajaa lady Percyn ja lady Mortimerin kanssa.)
MORTIMER.
Elävä kiusa! Englantia vaimon'
Ei osaa lain, ja Walesin kielt' en minä.
GLENDOWER.
Hän itkee, sinust' erota ei tahdo:
Soturiks tulla tahtoo, sotaan mennä.
MORTIMER.
Sanokaa, että Percy-tädin kanssa
Jälestä heti pääsee seurassanne.
(Glendower puhuttelee tytärtään Walesin kielellä,
tämä vastaa samalla kielellä.)
GLENDOWER.
Hän vimmoissaan on; hupsu, puupää luiska,
Hän suostutuksille on aivan kuuro.
(Lady Mortimer puhuttelee Mortimeria Walesin kielellä.)
MORTIMER.
Käsitän katsees; tuota walesiläistä,
Mi noista paisuvista silmist' uhkuu,
Ma hyvin tunnen; jos ei hävettäisi,
Samalla kielellä ma vastaisin.
(Lady Mortimer puhuu taaskin.)
Ma ymmärrän sun muiskus, sinä minun,
Ja se on tajukasta haastelua.
Näin, armas, kouluasi käyn ma, kunnes
Sun kieles olen oppinut; sun suussas
Tuo Walesin kieli soi kuin ylvä laulu,
Min kaunis kuningatar puistikossa
Livertää hurmaavasti luutun säistöön.
GLENDOWER.
Jos noin sä hellyt, hullaantuu hän aivan.
(Lady Mortimer puhuu taas.)
MORTIMER.
Oh, tuost' en ymmärrä sen taivaallista!
GLENDOWER.
Kaislalle tuohon maata sinut käskee
Ja pääsi painaa hänen helmahansa,
Niin lempilaulusi hän sulle laulaa
Ja unettaret luomillesi loihtii;
Hurmaavaan hortoon veresi hän tenhoo
Ja unen saa ja valveen moiseen riitaan
Kuin yön ja päivän riita vähää ennen,
Kuin uljas taivaallinen valjakko
Idässä kultaist' alkaa kulkuansa.
MORTIMER.
Ah, mielelläni lauluaan ma kuulen;
Sill'aikaa varmaan valmistuvat kirjat.
GLENDOWER.
Tee niin.
Se soittokunta, joka teille soittaa,
Ilmassa leijuu, tuhat virstaa täältä,
Mut tääll' on kohta. Istu vaan ja kuule.
PERCY.
Tule, Katri, sinä sen makaamisen osaat; no joutuun, joutuun, että saan
painaa pääni sinun helmaasi.
LADY PERCY.
Sinä, rääkkäsorsa!
(Glendower lausuu muutamia sanoja Walesin kielellä.
Soitto alkaa.)
PERCY.
Nyt näen, ett' osaa piru Walesin kieltä,
Enk' oikkujaan nyt lainkaan ihmettele.
Hän, jumal'aut, on hyvä soittoniekka!
LADY PERCY.
Sinun siis pitäisi olla hyvinkin soitannollinen, sinä kun olet
kokonaan oikkujesi vallassa. Hiljaa, veitikka, ja kuuntele, kun lady
Mortimer laulaa Walesin kielellä.
PERCY.
Ennemmin kuulen, kun Lady narttuni ulvoo Irlannin kielellä.
LADY PERCY.
Tahdotko, että lyön pääsi puhki?
PERCY.
En.
LADY PERCY.
Ole sitten hiljaa.
PERCY.
Enkä ole; se on naisten vikoja.
LADY PERCY.
Siis Jumala sinua auttakoon!
PERCY.
Tuon Walesin rouvan viereen.
LADY PERCY.
Mitä sanot?
PERCY.
Vaiti! Hän laulaa.
(Lady Mortimer laulaa walesiläisen laulun.)
Kuules, Katri, sinunkin pitää laulaa laulu.
LADY PERCY.
En, totta totisesti, sitä tee.
PERCY.
Et, totta totisesti, sitä tee! Sydänkäpyseni, vannothan kuin
sokurileipojatar ikään. "En totta totisesti sitä tee" ja "niin totta
kuin elän" ja "niin totta kuin Jumala minua auttakoon" ja "niin totta
kuin päivä" --
Tuollaiset veltot saksanvalat näyttää,
Kuin et ois koskaan käynyt tullin taakse.
He, vanno, Katri, oikein paksu vala,[15]
Niinkuin sun kaltaisesi rouvan sopii,
Ja heitä nuo sun "totta totisesti"
Ja moiset piparkakku-vakuutukset
Sametti-puuhkille ja teikareille.
No laula nyt!
LADY PERCY.
En tahdo laulaa.
PERCY. Siten tulet suorinta tietä räätäliksi[16] tai punatulkkujen
kesyttäjäksi. Kun vaan välikirjat valmistuvat, niin lähden matkaan
parin tunnin kuluttua; tule jäljestä, jos tahdot.
(Menee.)
GLENDOWER.
Tule, Mortimer; sin' olet yhtä hidas
Kuin Percy kiihkeä ja tulinen.
Kun kirjat saadaan, sinetti vaan alle
Ja heti ratsun selkään!
MORTIMER.
Mielist' aivan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Lontoo. Huone hovilinnassa.
(Kuningas Henrik, Walesin prinssi ja loordeja tulee.)
KUNINGAS HENRIK.
Suvaitkaa, loordit! Walesin prinssin kanssa
Tahdomme kahden haastaa; lähell' olkaa,
Me hetikohta teitä tarvitsemme. --
(Loordit poistuvat.)
En tiedä, niinkö Jumalan on tahto
Rangaista pahat työni sillä, että
Viisaassa neuvossansa mulle laittaa
Omasta verestäni kostonvitsan.
Niin, elosi ja elämäsi minut
Saa uskomaan, ett' olet taivahalta
Minulle tuliseksi kostoks pantu
Ja piiskaks synneistäni. Kuinka muuten
Noin alhaiset ja hurjat mieliteot,
Noin köyhät, tyhjät, riettaat harrastukset,
Noin ontot huvit ja noin raaka seura,
Kuin mihin sinä olet juuttunut,
Ne kuinka soveltuvat jalon veren
Ja ruhtinaisen mielen kanssa yhteen?
PRINSSI HENRIK.
Ylevä isä! Soisin, että voisin
Vioista kaikista niin puhdistaida,
Kuin itseni ma syyttömäks voin näyttää
Moneenkin, joka syykseni on pantu.
Sen verran toki kohtuutt' anon, että,
Kumottuani monet juoruvalheet,
Joit' usein valtain korvaan kuiskivat
Imartajat ja kehnot kielikellot,
Ne tosi erheet, joihin nuoruuteni
On hurjan hillitönnä heittäynyt,
Te anteeks annatte, kun nöyräst' anon.
KUNINGAS HENRIK.
Jumala sulle anteeks antakoon!
Mut mua ihmetyttää, että, Henrik,
Sun mielitekojesi lennon suunta
Niin toinen on kuin esi-isiesi.
Menetit raakuudellas neuvostossa
Sen paikan, jonka nuoremp' otti veljes;
Oletpa pian vieras koko hovin
Ja oman veriheimos sydämelle.
Mit' aika odotti ja toivoi sulta,
Se mennytt' on, ja joka sielu sulle
Pikaista hukkaa ennustaa. Jos minä
Noin arvoani oisin tuhlannut,
Noin kaikkein silmäin ruoaks altistunut
Ja julki antaunut halpaan seuraan,
Niin sama kansan mieli, joka kruunun
Minulle soi, sen silloist' omistajaa
Edelleen suositellut ois ja minut
Maanpakoon maineettomaan jättänyt
Mitättömäksi, huomaamattomaksi.
Näyttäydyin harvoin, vaan kun ulos läksin,
Mua pyrstötähden lailla kummasteltiin;
"Tuoss' on hän", sanoi toiset lapsilleen,
Ja toiset: "missä? ken on Bolingbroke?"
Näin riistin kaiken sulon taivahalta
Ja nöyryyteen niin pukeuduin, että
Ma kansan sydämmestä suosin voitin
Ja kansan suusta riemun tervehuudot,
Kuninkaan kruunupäisen nähden aivan.
Näin uutena ja tuoreena ma pysyin;
Mua niinkuin messupapin kasukkaa
Suu auki katseltiin; niin loistossani
Esiinnyin harvoin, mutta komeasti,
Ja outous antoi sille juhlan arvon.
Kuningas häiläkkä hän hyöri, pyöri,
Mukana narrit löyhät, pää kuin taula,
Jok' ottaa pian tulen, pian sammuu;
Vedelti arvoaan ja kuninkuuteen
Sekoitti narrein ilveet, alttiiks antain
Nimensä suuren näiden ilkkunalle,
Ja alensihe, haitaks arvollensa,
Nulikkain ivaa irjumaan, niin tullen
Pilaksi joka parrattoman houkon;
Kaduilla, kujilla vaan seurusteli,
Ruveten kansansuosin kerjääjäksi.
Noin silmin aina ahmittuna, vihdoin
Hunaja kyllytti, kuvottaa alkoi
Sen maire maku, josta vähäinenkin
Vähäiseen lisää jo on liian liikaa.
Kun joskus sitten esiintyy, niin on hän
Kuin käki kesäkuulla, jota kuullaan,
Mut suotta vaan, ja katsellaan, mut silmin,
Jotk', arkinäkemistään tylstyneinä,
Niin ihailevaa katsett' ei voi luoda
Kuin vaatis majesteetin aurinko,
Jok' ällistyvää silmää harvoin kohtaa.
Torkuttiin, silmät harmaallaan, ja maattiin
Juur' nenän edessä, ja irmasteltiin
Kuin raivostunut miesi vihollistaan;
Niin näköns' inhoitti ja tympeytti.
Samassa tilass' olet sinä, Henrik;
Sa ruhtinaisen etuutesi olet
Hukannut huonoon seuraan; kaikkein silmät
Jo kylläyneet on tuohon halpaan näkyyn,
Pait mun, jok' ei voi kyllikseen sua nähdä
Ja joka tekee, mit' en sois sen tehdä:
Sokeutuu hupsumaista hellyyttään.
PRINSSI HENRIK.
Kuningas armollisin, vasta tahdon
Varani pitää.
KUNINGAS HENRIK.
Aivan samanlainen
Kuin sinä tällöin, oli Richard silloin,
Kun Ranskasta ma Ravensburgiin saavuin;
Ja mikä minä silloin, nyt on Percy,
Niin, kautta sieluni ja valtikkani,
Enemmän hän on oikeutettu valtaan
Kuin sinä, pelkkä perimyksen varjo.
Hän ilman oikeuden tapaistakaan
Aseilla täyttää valtakunnan kentät;
Ei pelkää leijonankaan hirmukitaa;
Ja vaikk' ei vanhemp' iältään kuin sinä,
Hän ikäloordit vie ja arvopiispat
Veriseen taisteluun ja miekanryskään.
Mink' ikimaineen saikaan hän, kun voitti
Kuuluisan Douglaan, jonka ylväät teot,
Tuliset hyökkäykset ja suuri maine
Vei ylevimmän sotakunnian
Ja etuarvon kaikilt' urohilta
Kaikissa kristikunnan valtioissa!
Kolmasti Hotspur, tämä sankartaimi,
Mars kapalossa, voitti suuren Douglaan,
Vangitsi hänet kerran, päästi vapaaks
Ja teki ystäväkseen, täyttääksensä
Vihaisen sodan suun ja järkyttääkseen
Valtaistuimemme turvallista rauhaa.
Ja mitä sanot tähän? Percy, Northumberland,
Mortimer, Douglas, Yorkin arkkipiispa
Kapinaa miettivät ja aseiss' ovat.
Vaan miksi sulle, Henrik, näitä kerron?
Miks puhun vihamiehistäni sulle?
Jok' olet lähin vihamies ja pahin,
Jot' orjan pelko, halpa taipumus
Ja oikun puuska valtaa niin, ett' ehkä
Mua vastaan sodit Percyn palkkalaisna,
Ja hänen kannoillaan kuin koira ryömit,
Näin näyttäin, kuinka turmeltunut olet.
PRINSSI HENRIK.
Tuot' älkää uskoko; niin ei käy koskaan.
Jumala niille kostakoon, jotk' ovat
Näin multa majesteetin lemmen vieneet.
Tuon kaiken vielä Percyn pää saa maksaa,
Ja kerran mainepäivän laskiessa
Ylpeillen sanon: "teidän olen poika",
Kun tulen, yllä puku ihka verta
Ja kasvot peitettyinä hurmeverhoon,
Mi huuhdottuna pois vie häpeänkin.
Ja sinä päivänä, -- jos vaan se koittaisi --
Tuo sama kunnian ja maineen lapsi,
Tuo ritar' ylväs, tuo maan-kuulu Hotspur
Ja hylky Henrikkinne ottelevat.
Jos joka säde hänen kypärissään
Ois määrätön ja minun kiireelläni
Häpeä kaksinkertainen! Se tulee
Se aika, jolloin tämä pohjan piltti
Saa vaihtaa maineensa mun häpeääni.
Isäntärenkini on Percy vainen,
Hän mainetta mun hyväkseni korjaa;
Mut tilinpä niin ankaran ma vaadin,
Ett' antaa saa hän kaiken kunniansa,
Vihonpa viimeisenkin maineen tilkan,
Ma sydämmestään muuten velan riistän.
Jumalan nimessä sen lupaan tässä:
Jos Hän mun sallii päätökseen sen saattaa,
Parantaa sillä tahdon, majesteetti,
Nuo hurjuuteni lyömät vanhat haavat;
Jos ei, niin kuolo kaiken velan pyyhkii;
Ja ennen kuolen satatuhat kertaa,
Kuin rikon valastani pienint' osaa.
KUNINGAS HENRIK.
Tuo satatuhat kapinoivaa surmaa;
Sa siihen vallan saat ja valtakirjan. --
(Blunt tulee.)
No, Blunt? Sun katsees kiirettä on täynnä.
BLUNT.
Niin asiakin, jota tässä ajan.
Mortimer Skotlannista[17] laittaa tiedon,
Ett' yhdentenätoista tässä kuussa
Englannin kapinoitsijat ja Douglas
On Shrewsburyssä yhtyneet; niin suuri
Ja peloittava heill' on sotavoima, --
Jos pysyvät vaan kaikki sanassaan, --
Kuin koskaan tuhonnut on valtakuntaa.
KUNINGAS HENRIK.
Tänäpä lähtee Westmorelandin kreivi
Ja poikani Lancaster hänen kanssaan;
Tuo tieto, näet, on viiden päivän vanha.
Ens keskiviikkona sa, Henrik, lähdet,
Ja torstaina me itse matkustamme.
Bridgnorthiss' yhdytään; sun tiesi, Henrik,
Käy Glostershiren kautta; joukkomme
Pitäisi kahdentoista päivän päästä
Bridgnorthiss' olla, laskujeni mukaan.
Täys meill' on työ, nyt viipyä ei auta,
Menestys herpoo vitkastuksen kautta.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Eastcheap. Huone Metsäsianpään ravintolassa.
(Falstaff ja Bardolph tulevat.)
FALSTAFF.
Bardolph, enkö ole häijysti laihtunut tuon viime kahakan jälkeen? Enkö
ole riutunut? Enkö kutistunut? Oo! nahkakin ruumiillani roikkaa ja
remppaa kuin vanhan rouvan yöviitta; olen niin kitistynyt kuin vanha
omena. Niin, kääntyä tahdon ja heti paikalla, kun vielä olen
jotakuinkin lihassa; pian lannun kokonaan, ja silloin ei enää ole
voimaa kääntymiseen. Jos en ole unhottanut, mistä kirkon sisusta on
tehty, niin olen minä pippuripapu, oluenpanijan hevonen. Kirkon
sisusta -- niin! Seura, huono seura, se on minut haaskannut.
BARDOLPH.
Sir John, te olette niin kärtyisä; te ette voi kauan elää.
FALSTAFF.
Niin, siinä se on. -- Kuule, laula nyt minulle joku rivo laulu, että
ilostun. Olin niin siveä taipumuksiltani kuin ylimyksen on tarvis;
siveä tarpeeksi asti: kiroilin hiukkasen, noppasilla en ollut kuin
seitsemästi viikossa, tyttölöissä en käynyt kuin kerran neljänneksessä
-- tuntia, maksoin velkani, jonka olin ottanut --kolmasti tai
neljästi, elin siivosti ja pysyin määrätyissä rajoissa; ja nyt elän
siivottomasti, niin ett'ei määrää eikä rajaa.
BARDOLPH.
Niin, te olettekin niin lihava, sir John, että teidän on mahdoton
pysyä rajoissa, kohtuullisissa rajoissa, sir John.
FALSTAFF.
Paranna sinä ensin naamasi, niin minä parannan elämäni. Sinä olet
meidän amiraalilaivamme, sinulla on lyhty perässä, -- ei, nokassa,
aioin sanoa: sinä olet sen palavan lampun ritari.
BARDOLPH.
No niin, sir John, eihän tee naamani teille haittaa.
FALSTAFF.
Ei, jumal'auta! Se tekee minulle samaa hyötyä kuin monelle muulle
ruumiinkallo tai joku _memento mori_. En voi milloinkaan katsella
naamaasi, ajattelematta helvetin tulta ja rikasta miestä, joka eli
purppurassa; sillä siinä hän makaa pukimissaan ja palaa palamistaan.
Jos olisit vähänkin siveyteen taipuva, niin vannoisin tuon sinun
naamasi kautta ja valani kuuluisi näin: "kautta tuon tulen, joka on
Jumalan enkeli". Mutta sinä olet kokonaan pilalla; ja totta tosiaan,
jos ei tuota tulta olisi naamassasi, niin olisit perimmäisen pimeyden
lapsi. Kun taannoin yöllä juoksit Gadshillia ylös hevoseni perässä,
jos en silloin luullut sinua virvatuleksi tai aarniovalkeaksi, niin ei
rahalla ole mitään virkaa. Oo! sinä olet yhtenäinen soihtukulku,
ijankaikkinen ilotulitus. Minulta on säästynyt hyvinkin tuhat markkaa
soihduissa ja vahakynttilöissä, kun olen sinun kanssasi öisin kulkenut
kapakkain väliä; mutta sen sektin hinnalla, jonka sinuun olen
juottanut, olisin voinut hyvin ostaa kynttilöitä Europan kalliimmalta
kynttiläkauppiaalta. Olen tuota sinun salamanderiasi pitänyt tulessa
kokonaista kaksineljättä vuotta; Jumala sen minulle palkitkoon!
BARDOLPH.
Tuli ja leimaus! Soisinpa, että naamani istuisi sinun vatsassasi.
FALSTAFF.
Varjelkoon Jumala! Silloin varmaan saisin sydämen polton. --
(Ravintolan emäntä tulee.)
No, rouva Kuopsujalka, oletteko saanut selvän, kuka on minun taskuni
tyhjentänyt?
EMÄNTÄ.
Mitä, sir John? Mitä aattelette, sir John? Luuletteko minun hyysäävän
varkaita? Olen etsinyt, olen kysellyt, mieheni samaten, miehestä
mieheen, pojasta poikaan, palvelijasta palvelijaan. Ei kymmenettäkään
hiuskarvan osaa ole koskaan talossani kadonnut.
FALSTAFF.
Valehtelette, emäntä! Bardolph on täällä tullut kynityksi ja
kadottanut monta hiuskarvaa, ja minä voin vannoa sen, että taskuni on
täällä puhtaaksi pantu. Te olette nainen, te!
EMÄNTÄ.
Kuka? Minäkö? Enpä. Että julkeattekin! Tuli ja leimaus! Siksi ei vielä
kukaan ole minua kutsunut omassa talossani.
FALSTAFF.
No, no, minä tunnen teidät vallan hyvin.
EMÄNTÄ.
Ettepä, sir John; te ette tunne minua, sir John; minä tunnen teidät,
sir John; olette minulle rahaa velkaa, sir John, ja nyt haette riitaa,
että saisitte peijatuksi ne minulta. Ostin teille tusinan paitoja
ruhonne verhoksi.
FALSTAFF.
Piikkoa, viheliäistä piikkoa! Olen ne antanut pois leipurien eukoille,
jotka niistä ovat tehneet seulariepuja.
EMÄNTÄ.
Hollannin palttinaa, kahdeksan killinkiä kyynärä, niin totta kuin olen
kunniallinen nainen. Sitä paitse, sir John, olette velkaa ruoasta ja
juomasta ja käteisistä rahalainoista neljäkolmatta puntaa.
FALSTAFF.
Tuokin on siitä osansa saanut; maksakoon hän.
EMÄNTÄ.
Hänkö? Jesta, köyhä mies, jolla ei ole -- ei mitään.
FALSTAFF.
Mitä? Köyhäkö? Katsokaa hänen naamaansa! Ketä sanotte rikkaaksi?
Lyöttäkää rahaksi hänen nenänsä, lyöttäkää rahaksi hänen poskensa!
Minä en maksa äyriäkään. Aiotteko minua pidellä kuin nuorta nulikkaa?
Enkö saa mukavuuttani hoitaa omassa majassani, ilman että taskuni
pannaan puhtaaksi. Olen kadottanut isoisäni sinettisormuksen, se on
neljänkymmenen markan arvoinen.
EMÄNTÄ.
Herran kiesus! Olen kuullut prinssin sanovan monta monituista kertaa,
että se sormus oli kuparia.
FALSTAFF.
Mitä? Prinssi on peijooni, luikistelija; olisipa hän tässä, niin
suomisin häntä kuin koiraa, jos hän sen sanoisi.
(Prinssi Henrik ja Poins tulevat marssien sisään;
Falstaff menee prinssiä vastaan, joka soittaa
komentosauvaansa ikäänkuin huilua.)
FALSTAFF.
Mitä nyt, poikaseni? Onko tuuli sillä ilmalla? Pitääkö meidän kaikkien
marssia?
BARDOLPH.
Niin, parittain kuin Newgaten vangit.
EMÄNTÄ.
Armollinen herra, kuulkaa minua.
PRINSSI HENRIK.
Mitä sanot, rouva Vilkas? Kuinka miehesi voi? Minä pidän hänestä, hän
on kunnon mies.
EMÄNTÄ.
Armollinen herra, kuulkaa minua.
FALSTAFF.
Ei, anna hänen mennä ja kuule minua.
PRINSSI HENRIK.
Mitä tahdot, Hannu?
FALSTAFF.
Tässä illalla nukahdin tuonne seinäverhon taakse, ja silloin pantiin
taskuni puhtaiksi. Tästä talosta on tullut porttola; täällä pannaan
puhtaiksi ihmisten taskut.
PRINSSI HENRIK.
Mitä olet kadottanut, Hannu?
FALSTAFF.
Uskotko, Heikku? Kolme tai neljä velkaseteliä, joista kukin oli
neljänkymmenen punnan arvoinen, ja lisäksi isoisäni sinettisormuksen.
PRINSSI HENRIK.
Joutava juttu; tuskin kahdeksan pennin asia.
EMÄNTÄ.
Sitähän minäkin hänelle sanoin, armollinen herra, ja sanoin, että olin
kuullut teidän armonne niin sanovan; ja kuulkaas, herra, hän puhuu
sangen hävyttömiä teistä, rivosuinen kun on, ja sanoo, että hän tahtoo
teitä suomia.
PRINSSI HENRIK.
Mitä? Eihän toki.
EMÄNTÄ.
Ei ole kuntoa, rehellisyyttä eikä vaimoutta minussa, jos se ei ole
totta.
FALSTAFF.
Sinussa ei ole kuntoa enemmän kuin haudotussa luumussa,[18] eikä
rehellisyyttä enemmän kuin ajetussa ketussa, ja mitä vaimouteen tulee,
niin on Mariana neiti[19] kunniallinen vaimo sinuun verraten. Sinä
senkin kapines!
EMÄNTÄ.
Häh? Mikä kapines? Mikä kapines?
FALSTAFF.
Mikäkö kapines? He, kapines, josta voi sanoa: kostjumala.
EMÄNTÄ.
Minä en ole mikään kapines, josta voi sanoa kostjumala, tiedä se; minä
olen kunniallisen miehen vaimo; ja huolimatta ritaruudestasi, olet
sinä konna, jos sitä sanot.
FALSTAFF.
Ja huolimatta vaimoudestasi, olet sinä elukka, jos toista sanot.
EMÄNTÄ.
Häh? Mikä elukka? Sano, konna.
FALSTAFF.
Mikäkö elukka? He, saukko.
PRINSSI HENRIK.
Saukko, sir John? Miksi saukko?
FALSTAFF.
Miksikö? Siksi, että hän ei ole kalaa eikä lihaa; eihän sitä oikein
tiedä, mistä hän käy.
EMÄNTÄ.
Sinä kohtuuton ihminen, kun semmoisia puhut; sinä ja joka mies sen
tietää, mistä minä käyn, sinä lurjus.
PRINSSI HENRIK.
Oikeassa olet, emäntä; hän panettelee sinua sangen törkeästi.
EMÄNTÄ.
Samaten teitäkin, armollinen herra; tässä taannoin sanoi, että olitte
hänelle velkaa tuhat puntaa.
PRINSSI HENRIK.
Mitä, mies? Olenko minä sinulle velkaa tuhat puntaa?
FALSTAFF.
Tuhatko puntaa, Heikku? Miljoonan! Ystävyytesi on miljoonan arvoinen,
ja sinä olet minulle velkaa ystävyytesi.
EMÄNTÄ.
Niin, armollinen herra, hän sanoi teitä peijooniksi ja sanoi, että
tahtoisi teitä suomia.
FALSTAFF.
Sanoinko, Bardolph?
BARDOLPH.
Kyllä maar te niin sanoitte, sir John.
FALSTAFF.
Niin, jos hän sanoisi, että sormukseni on kuparia.
PRINSSI HENRIK.
Minä sanon, että se on kuparia; tohditko nyt pysyä sanassasi?
FALSTAFF.
Tiedäthän, rakas Heikku, että tohdin, jos sinä olet vaan mies; mutta
ettäs olet prinssi, niin pelkään sinua, niin kuin pelkään leijonan
pennun kiljunaa.
PRINSSI HENRIK.
Miks et niinkuin leijonaa?
FALSTAFF.
Kuningasta itseään tulee pelätä niinkuin leijonaa. Luuletko, että
pelkään sinua niin kuin pelkään isääsi? Jos sitä teen, niin suokoon
Jumala, että vyöni katkeisi.
PRINSSI HENRIK.
Kylläpä silloin mahasi retkottaisi polviesi tasalla. Mutta, lempo
soikoon, ei ole kunnon, kunnian eikä rehellisyyden sijaa tuossa sinun
ruhossasi; se on aivan täyteen sullottu suolia ja ränttyjä. Syytät
kunnon vaimoa taskuvarkaudesta! Haa, sinä rietas, hävytön, turpea
lurjus! Jos sinun taskussasi oli mitään muuta kuin kapakkalaskuja,
porttolain osoitteita ja joku surkea, pennin arvoinen sokeririppunen
kaulatorven voiteeksi, jos takanasi oli muuta kuin nämä vehkeet, niin
olen minä konna. Ja kuitenkin sinä vehkeilet, etkä tahdo syytöksiäsi
pitää takanasi. Etkö häpeä?
FALSTAFF.
Kuulehan, Heikku: tiedäthän sinä, että Aatami lankesi viattomuuden
tilassa; mitä sitten Hannu Falstaff raukka näinä turmeluksen aikoina?
Näethän, että minussa on enemmän lihaa kuin muissa ihmisissä, ja sen
vuoksi enemmän heikkouksiakin. -- Tunnustat siis, että sinä taskuni
tyhjensit?
PRINSSI HENRIK.
Siltä näyttää kaikista puheista.
FALSTAFF.
Emäntä, annan sinulle anteeksi. Mene ja laita suurus valmiiksi,
rakasta miestäsi, katso palvelijoitasi, pidä huolta vieraistasi; olen
vastakin myöntyväinen kohtuullisiin vaatimuksiin; näethän, että olen
leppynyt. -- Häh, mitä? -- Kas niin, mene nyt vaan. (Ravintolan emäntä
menee.) -- No, Heikku, mitä uutta hovista? Tuo rosvous, poikaseni, --
miten on se korjattu?
PRINSSI HENRIK.
Ah, sinä herttainen härkäpaisti, olenhan minä aina sinun hyvä
enkelisi. -- Rahat on maksettu takaisin.
FALSTAFF.
Minä en pidä tuosta takaisin-maksamisesta; siitä on kaksinkertainen
vaiva.
PRINSSI HENRIK.
Olen nyt hyvässä ystävyydessä isäni kanssa, ja voin tehdä mitä tahdon.
FALSTAFF. No, ryöstä sitten ensi työksesi rahavarasto, ennenkuin peset
kätesi.
BARDOLPH.
Niin, tehkää se, armollinen herra.
PRINSSI HENRIK.
Sinulle, Hannu, olen hankkinut paikan jalkaväessä.
FALSTAFF.
Parempi olisi ollut hevosväessä. Mistä nyt tapaisin miehen, joka
osaisi oikein varastaa? Oo, sievän varkaan, kahdenkolmatta vuotiaan
tai niillä paikoin! Olen niin hemmetin vähissä varoissa. No, Jumalalle
kiitos noista kapinoitsijoista! He eivät tee pahaa muille kuin kunnon
ihmisille. Minä kiitän heitä ja ylistän heitä.
PRINSSI HENRIK.
Bardolph!
BARDOLPH.
Mit', armollinen herra?
PRINSSI HENRIK.
Tämä kirje
Vie veljelleni, lord Lancasterille,
Tuo Westmorelandin kreiville. -- Poins, joutuun!
Ratsaille! Peninkulmaa kolmekymment'
On päivällisiin meidän kuljettava. --
Sa, Hannu, Temple-hallissa mua kohtaa
Huomenna iltapuolla kello kaksi,
Sa siellä toimes tietää saat, ja siellä
Saat määräyksen ja rahaa varustuksiin.
Tulessa maa on, Percy nousee, heidän
Nyt kukistua täytyy taikka meidän.
(Prinssi, Poins ja Bardolph lähtevät.)
FALSTAFF.
Kaunista! Oivaa! -- Suurust', eukko, hoi!
Tää krouvi jos ois rumpunani, oi!
(Menee.)