Reetan katkera mieli oli vuosien kuluessa talttunut. Hän etsi nyt
mielellään Rantalan Valvan seuraa ja oli yleensä tyytyväinen, vaikka
terveytensä yhä oli huono. Ei hän enään paljon jaksanut työssä olla,
mutta liikkui kuitenkin hiljakseen talossaan, pitäen silmällä kaikkia
toimia.
Oli Juhannus-aatto. Tuomelan väki oli ollut kylpemässä ja syönyt
illallisensa. Piha oli limoja täynnä ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi
talossa. Rippilapset piti Juhannuspäivänä laskettaman
Herran-ehtoolliselle ja heidän joukossaan oli myöskin Tuomelan Eevi.
Tyttö tuli vanhempiensa kammariin sanomaan heille hyvää yötä. Hän
syleili hellästi isäänsä ja äitiänsä, pyytäen heiltä anteeksi kaikkia,
mitä mahdollisesti olisi rikkonut heitä vastaan, ja vanhemmat sulkivat
hänet hellään syliinsä.
Reeta katseli hoikkaa, kukoistavaa tytärtänsä, jonka nyt piti astuman
maailmaan. Monen monet ajatukset syntyivät hänen mieleensä. Hän olisi
neuvoillansa tahtonut tukea tätä hentoa ruokoa, mutta ei voinut pukea
ajatuksiansa sanoiksi. Hän vain puristi syliinsä lapsen, joka tunsi,
kuinka hänen äitinsä liikutuksesta vapisi.
Hetken kuluttua nukkui Tuomelan perhe syvässä unessa, mutta ulkona käki
kukkui ja nuorisoa kuljeskeli laulaen ja rallittaen talon ohitse. He
seisahtuivat katselemaan, saisivatko lisää seuraa, mutta se toivo oli
turha, sillä isäntä ei pitänyt Juhannus-öitten usein kyllä irstaisista
huveista. Hän oli sitä paitsi tullut raittius-seuralaiseksi.
Seuraavana päivänä läksi melkein koko väki kirkolle. Kyökki-Liisa, eräs
vanhempi ihminen, jäi yksin talonvartiaksi ja ruoanlaittajaksi.
Tunti kului tunnin perästä. Liisa ihmetteli, kun ei väkeä kotiin
kuulunut. Kissa pesi silmiänsä auringonpaisteessa, venytteli itseänsä
vähän ja asettui naukumaan oven eteen.
"Sinäkin siellä naukumaan rupeat, että täytyy laskea ulos; entä jos
vellini vielä pohjaan palaa."
Laskettuaan kissan ulos, riensi Liisa jälleen velliä sekoittamaan. Mutta
tuskin oli hän patansa ääreen ennättänyt, ennenkuin lattialla loikoileva
Halli aika jytinällä syöksi haukkuen ovea kohti.
"No kas se nyt on kiire sinulla, ikään kuin et tästä vähemmällä
jytinällä ennättäisi kotiväkeä vastaan. Elävät ovat varsin hassuina",
mötisi Liisa. Mutta ovea avatessaan näki hän suntion Maijun, joka tuli
portailla.
"Päivää, miten emännän laita on?" kysyi Maiju.
"Mitä? Kuinka?... Emäntä on kirkossa."
"Eikö hän vielä ole kotona?"
"Ei ketään kirkkoväestä vielä ole kotona."
"Hyvänen aika! Kas se oli niin, että emäntä pyörtyi kirkossa juuri kuin
lapset oikeudelle menivät, ja isäntä sekä Salovaaran Jaakko kantoivat
hänen pois kirkosta. Minä menin sitte hetken perästä myöskin ulos,
katsoakseni häntä; ajattelin, että ehkä olisivat vieneet hänet
lukkarille. Mutta silloin olivat jo poissa kaikki, isäntä oli vain
käskenyt sanomaan Eeville, että hän tulisi jalkaisin kotia. Minä lähdin
heti tänne oikotietä, mutta luulin että he jo olisivat ennättäneet
hevosella ennen minua."
"Vai niin, -- voi, voi, se emäntä onkin niin kovin huono ja heikko;
ihminen parhaassa iässään, 35 vuoden vanha vasta. Oih, minäkin tässä
puhun ja vellini varmaankin palaa pohjaan! Tulkaapas auttamaan,
nostetaan pata jaloilleen. Onneksi ei vielä ole pohjaanpalaneen makua.
En uskalla sekoittaa enään ollenkaan, antaa sen nyt olla sinään. Vaikka
valmistahan se jo onkin."
"Kas tuolla jo tulevat kirkosta. Jaksaa se emäntä istua, mutta kovin
kalpea hän on."
Maiju ja Liisa juoksivat pihalle ja taluttivat sitte emäntää hänen
kammariinsa. Vuode valmistettiin. Reeta riisui vaatteet yltään ja pani
levolle.
"Kuinka nyt jaksat?" kysyi Maiju. "Ja mikä sinuun tuli, koskeeko
jostakin?"
"Koskee, pistää kyljestä ja ahdistaa kovin rinnasta."
"Kun olet ihan keltainen, silmänvalkuaisetkin ovat keltaiset."
Mauri tuli sisälle ja katseli levottomasti vaimoansa. "Minä lähden
lääkäriä noutamaan, sinä näytät kovin sairaalta", virkkoi hän.
Reeta loi kiitollisen katseen mieheensä, sanoen: "Ehkä olisi paras,
kentiesi tulisi lievitystä."
"Olethan sinä Maiju täällä siksi kuin Eevi tulee? Jos jotakin
tarvittaisiin, niin onhan hyvä, että ihmisiä on auttamassa. Hyvästi,
Reeta, minä palajan pian takaisin."
Reeta kurkotti laihan kätensä hyvästijätöksi miehelleen, ja Mauri läksi
lääkäriä noutamaan kaupungista.
Hetken kuluttua tuli Eevi kotia. Tyttö parka oli aivan pelästyksissään
ja parkaisi itkemään, kun näki äitinsä. Mutta kuultuansa, että isä oli
lähtenyt lääkäriä noutamaan, rauhoittui hän jälleen.
Iltapuolella tuli lääkäri. Hän tutki tarkasti sairasta ja meni sitte
toiseen huoneeseen, sekä pyysi paperia, mustetta ja kynää,
kirjoittaaksensa sairasta varten määräyksensä apteekiin.
"Mitä tautia Reetassa on?" kysyi isäntä.
"Hm -- On hänessä keltatautiakin, vaan se nyt ei ole vaarallista. Mutta
tässä on paljon muutakin." -- Hän kuiskasi isännälle jotakin, isännän
pää vaipui alaspäin, hän näytti kovin murtuneelta. Tohtori otti tuolin
ja istui kirjoittamaan, ja Mauri läksi vaimonsa kammariin.
Eevi oli seisonut ovensuussa ja kuullut, kun tohtori sanoi: "mutta tässä
on paljon muutakin". Kuisketta hän ei kuitenkaan kuullut. Hän meni
pöydän lähelle tohtorin luo ja katsoi häneen kauniilla, rehellisillä
silmillään, kysyen:
"Mikä muu äitiä vaivaa, kuin keltatauti? Sanokaa suoraan, että tiedän,
kauanko voimme toivoa saavamme hänet pitää."
Tohtori katseli tyttöä, joka näytti hänestä liian nuorelta kovaa sanomaa
kuulemaan, ja ravisti päätään.
"En minä itke, sanokaa rohkeasti vain", sanoi tyttö, mutta kyyneleitä
vieri kuitenkin hiljaa hänen silmistään. "Sanokaa, kyllä minä tiedän,
että äitini näen tuolla ylhäällä taas vähän ajan perästä."
Tänään, oltuaan ensi kerran Herran pöydän ääressä, oli Eevin usko vakaa
ja luottamus luja, vaan tulisiko se aina sellaisena pysymään?...
Tohtori katsoi tytön vakavaa muotoa ja vastasi: "Hänen keuhkonsa ovat
loppuun kuluneet, ikänsä ei ole pitkä; mutta päivä ja hetki, jolloin
elonlanka katkeaa, on meille kuitenkin tietämätön."
Eevi kalpeni, vaan meni vakaana, sanaakaan sanomatta jälleen äitinsä
kammariin ja istahti äidin vuoteen ääreen.
Tohtori läksi pois, mutta lupasi jälleen muutaman päivän päästä tulla
katsomaan sairasta.
Päiviä ja viikkoja kului, lääkäri tuli ja meni, Reeta nautti rohtoja,
mutta voimat vähenivät yhä.
Naapurit kävivät ystävällisesti häntä katsomassa, ehkä liiankin usein.
Suntion Maiju ja Mattilan Taava tulivat eräänä päivänä, ja kun sairaan
luo pääsivät, kysyi Taava:
"Kuinka nyt jaksat, etkö ole parempi?"
"En. Ahdistaa niin kovasti, etten oikein voi hengittää."
"Niin aina näkyy", sanoi Taava, "ei ne lääkärit sitä niin ymmärrä.
Pietilän vaari-vainaata kanssa ahdisti kovin, mutta hänelle keitettiin
suopursuista vettä ja sitä hän vain joi, ei hän yhtään muita rohtoja
nauttinut."
"Paraniko hän?" kysyi Eevi.
"Ei, kuoli, kuoli hän, mutta hän olikin vanha jo; eihän sitä kuolemaa
estää voi, kun se tulee, -- mutta hyvää ne sentään tekivät."
"Leininruohoista keitettyä vettä myöskin paljo käytetään", sanoi
suntion Maiju, "minun isäni sitä usein juo. Kas se leini on sellaista,
että välistä se viskautuu yhteen, välistä toiseen paikkaan, ja kun se on
rinnassa, niin sitä sitten ahdistaa. -- Mutta mikä nyt varmaan olisi
hyvää, niin se on muurahaispesästä tehty kylpy. Se on niin mainion
hyvää. Sitä voi käyttää kaikkiin, se on hyvää leiniin ja pistokseen."
"Enhän minä kylpyyn jaksaisi mennäkkään", sanoi Reeta.
Hyviä neuvoja annettiin hyvästä sydämmestä, mutta ei niitä kuitenkaan
seurattu, kun kerran lääkäriä käytettiin, ja turhaa se kai olisi
ollutkin.
Eräänä päivänä toivoi Reeta, että Rantalan Valva tulisi häntä katsomaan,
ja mitä Reeta toivoi, sitä hänelle nyt heti toimitettiin. Tahvo läksi
hevosella emäntää noutamaan, ja hän tuli.
Reeta kurotti hänelle kätensä ja sanoi: "Hyvä, että tulit, Valva. Minä
olen niin väsynyt. Se on nyt niin, että elämänlanka on loppuun kulunut.
En minä toivokkaan, että se pitempi olisi; olen väsynyt, niin väsynyt...
Mielelläni lähden täältä, mutta minä pyydän, että sinä, niin paljon,
kuin sinulle mahdollista on, antaisit hyviä neuvoja lapsilleni. Minä
tiedän, että sinä paremmin kuin kukaan muu osaat heitä neuvoa. Ja te,
lapset, menkää Rantalan tädin luo, kun äidin neuvoa kaipaatte; kyllä hän
teitä auttaa."
Valva lupasi tehdä, mitä saattoi, heidän hyväkseen. Lapset itkivät ja
Maurinkin silmistä kyyneleet hiljaa vierivät. Oli niin paljon, jota hän
nyt olisi tahtonut muuttaa entisestä elämästään, jos sitä olisi voinut
uudestaan elää; mutta nyt oli se myöhäistä, ainakin Reetan suhteen.
Valva jäi lasten kanssa valvomaan, sillä Reeta oli kovin heikko.
Aamupuoleen yötä Reeta nukkui viimeiseen uneensa. Hän sammui kuten
kukkanen, joka päivän valoa kaivaten kuihtuu ja vihdoin kuolee.