Iltakellojen kajahdus kuului kirkonmenoissa, juuri kuin kolme henkeä
nappularattaissa istuen läheni hautausmaata. He astuivat alas, ja kolmas
heistä, joka oli noin pari vuotta sitten lailliseen ikään tullut nuori
mies, sitoi hevosen kiinni ja läksi sitten astumaan kumppaniensa, kahden
naisen seurassa hautausmaalle.
Naisilla oli molemmilla kukkaseppeleet kädessä. Toisella, joka näytti
olevan keski-ikäinen, oli kaksi, mutta nuoremmalla, joka oli elämänsä
keväimessä, oli ainoastaan yksi, lemmenkukista sidottu seppele.
He lähenivät hautaa, jonka päälle mustaan kiveen oli piirretty Rantalan
isännän ja hänen ensimmäisen vaimonsa nimet.
Haudankaivaja lähestyi heitä.
"Hyvää iltaa, Rantalan emäntä!"
"Jumal'antakoon", vastasi Valva. Hän laski molemmat seppeleensä
haudalle.
"Kah, jopa akranoomikin on Mustialasta kotia palannut!"
Rantalan Eero oli käynyt Mustialan maanviljelys-opiston läpi ja sen
vuoksi häntä nyt nimitettiin "akranoomiksi."
"Jo olen, kylläpä äiti apua tarvitsikin."
"Hm, niin kyllä. Kolme vuotta kai siitä tulee Mikkona, kun
Rantala-vainaja haudattiin?"
"Niin tulee."
"Niin se oli minunkin muistaakseni. Entäs Tuomelan emäntä -- siitä on jo
ehkä viisi vuottakin! -- --"
"Juhannuksen jälkeen tulee viisi vuotta", sanoi Eevi.
He läksivät toisen haudan luo; se oli Tuomelan Reetan. Eevi rupesi
perkaamaan pois rikkaruohoja, ja laski sitte seppeleensä
posliinilautaselle, johon hän pullosta kaatoi vettä. Lautasen hän sitte
asetti kummulle.
Valva katseli vielä vähän aikaa hautoja, mutta Eevi rupesi kiirehtimään
kuolleitten majojen luota pois. Elohon elävän mieli...
"Täti, emmekö jo lähde?" kysyi hän.
"Lähdetään vain."
He läksivät pois hautausmaalta. Eero ajoi hevosen esiin ja sitte
lähdettiin. Kun ennättivät Tuomelan tienhaaralle, seisauttivat he
hevosensa, ja Eevi hyppäsi rattahilta, mennäksensä jalkaisin siitä
kotia. Mutta hyvästijättäessään sanoi hän vielä:
"Maanantaina on meillä sitte ompeluseura. Täti tekee niin hyvin, että
tulee vähän aikaisemmin kuin muut vieraat. On paljo hauskempi, jos täti
tulee ennen kuin muut."
"Kyllä tullaan."
"Tervetuloa, Eero, sitte äitisi kanssa."
"Kiitos vain. Hyvästi!"
"Hyvästi!"
He lähtivät ajamaan. Pieni tomunpilvi ainoastaan näkyi maantiellä, kun
rattaat vierivät pois.
Eevi läksi kiirein askelin kotia päin, ja pian oli hänkin perillä.
* * * * *
Maanantaina iltapäivällä rupesi vieraita kokoontumaan Tuomelaan. Valva
oli ikäänkuin emäntänä heitä vastaan ottamassa. Hänen käytöksensä oli
arvokas ja miellyttävä, kuten ainakin. Salovaaran Kerttu ja Jaakko,
jotka molemmat vielä elivät naimattomina vanhan isänsä turvana, olivat
myöskin tänä päivänä kuten kotoväkeä Tuomelassa.
Pieniä pöytiä oli vanhan tavan mukaan asetettu omenapuitten alle,
joitten oksat raskaina riippuivat täynnä punakylkisiä omenoita.
Nuoret asettuivat heti omenapuitten alle ja pian sieltä kuului vilkasta
keskustelua ja aina välillä naurua, joka osotti, että oltiin hilpeällä
tuulella.
"Kummallista", sanoi Valva sisarelleen, he kun istuivat talon portailla;
"eräs päivä 25 vuotta sitten muistuu niin selvästi mieleeni -- se oli
pyhäpäivä -- että tavan takaa nytkin mielestäni tuntuu ikään kuin olisi
sunnuntai."
Lukkari Siironen ja kansakoulun-opettaja tulivat myöskin siihen
portaille tupakoimaan, sekä Mauri ja suntio.
"Mitä emännät täällä tuumaavat? Ei teitä ole haluttanut nuorten
joukkoon lähteä."
"Ei, nuoret ovat vapaammat ja iloisemmat, kun saavat siellä vain
keskenään liverrellä. Muistaahan sen omasta nuoruuden ajastaan," sanoi
Valva.
"Paljoko sitä ompeluseuran kassaa jo on karttunut?" kysyi Siironen.
"Onhan sitä jo muutama sata kolmatta tuhatta, en muista niin varmaan
kuinka paljo," vastasi Valva.
"Kukapa uskoisi", virkkoi kansakoulun-opettaja. "Paljo on seura
lahjoittanut vaatteita köyhille kansakoulu-oppilaille joka vuosi, ja
sentään on jäänyt niin paljo kassaan."
"Muistan minä sen päivän ihan kuin se olisi ollut eilen", sanoi suntio,
sylkiessään sivulle päin, "kun tämä Rantalan emäntä, joka silloin oli
tuommoinen Eevin ikäinen, ehdotti, että piti pantaman toimeen
ompeluseura. Silloin me vähän nauroimme teidän vehkeitänne, mutta
toimeen se seura saatiin vain ja hyötyä siitä on ollut ja hauskuutta
myöskin."
Nuoret tytöt tulivat tavan takaa kysymään jotakin Valvalta. Joku tahtoi
tietää, tehtäisiinkö enemmän miehen sukkia, ja toinen kysyi,
pantaisiinko pitsiä vyöliinan liepeisiin, y. m.
"Emännältä vain aina kysytään kaikkia, olette vielä siinä seurassa
päänä."
"Olen, onhan se hauskempi nuorten, kun on joku vanhempi ohjaamassa.
Sisareni ja minä tavallisesti kaikki ainekset ostamme, ja sitte sovitaan
ja tuumitaan nuorten kanssa yhdessä, mitä sopivinta olisi laittaa."
"Mennään mekin katsomaan heitä tuonne puitten alle! Siellä näyttää
oikein hauskalta, omenatkin ovat aivan punaisinaan", sanoi suntio,
"vaikka en minä niistä sentään huoli, en saa rikkikään."
He menivät pihalle nuorten joukkoon ja rupesivat heidän kanssaan leikkiä
laskemaan.
Erään pöydän ääressä istui suntion Maiju. Hän ei nyt enään ollut nuori,
mutta nuorena hän vielä piti itseään. Hänellä oli vielä vanha tapansa
puhua ja arvella ihmisistä jos jotakin, ja nyt hän puoli-ääneensä sanoi
Mattilan Taavalle:
"Eiköhän Tuomelasta ja Valvasta vielä paria tule?"
"Ei ikään", vastasi Taava, "kyllä heillä jo siihen aikaa olisi ollut.
Minä kuulin kerran, kun lukkari laski leikkiä ja sanoi: "nyt emännän
sopii ottaa vanha sulhasensa." Mutta silloin emäntä oikein suuttui ja
sanoi: "Älkää tuollaisia leikillännekään puhuko; ne ajat ovat olleet ja
menneet. Mitä rikkunut on, ei sitä enään eheäksi saa. Antakaa vanhojen
kunniallisten ihmisten olla rauhassa." Enkä luule, että lukkarin on
tehnyt mieli toista kertaa asiasta puhua, kyllä Valva turhat puheet
luotaan torjuu."
"Kai Mauri oli lähettänyt lukkarin puhumaan --."
"Ei ikään, omia aikojaan hän vain löperteli, hän on niin hyvä leikkiä
laskemaan."
"Hm, usko pois vain, kyllä siinä vain oli muutakin kun leikkiä."
Ilta joutui. Elokuun hämärä levitti huntunsa seutuihin, ja nuoret
laskivat työnsä pois sekä rupesivat leikkimään. Taivaan rannalta nousi
kuu kumottamaan, ja sen lumoavassa valossa nuoriso leikki ja tanssi.
Lehmänkellon kalkahdus kuului silloin tällöin laulujen välissä, kun
kellokas tarhassa kääntyi toisella kyljelleen.
Ilta rupesi kulumaan loppuun ja innokkaammin kuin ennen kuuluivat
piiritanssin sävelet. Se oli vanha, tuttu laulu, jota laulettiin:
"Niityn pintaan, mäen rintaan
Majani minä rakennan,
Sinä olet kuin ruusunkukka,
Sinua minä rakastan."
Mauri naurahti. "Kuka siellä nyt piirissä on?" kysyi hän Valvalta.
"Eero ja Eevi näkyvät olevan."
"Hm, on noissa oltu -- mekin aikonamme. Vielähän niitä samoja lauluja
aina laulavat. Muistatko, siitä on hyvin monta vuotta kulunut, kun mekin
noita lauloimme --"
"Kaksikymmentäviisi vuotta! On se pitkä aika, ja jotakin sillä aikaa on
saanut koetella, mutta Jumalan kiitos vain joka päivästä, mikä ollut
on."
Nuoriso lauloi vanhoja ja uusia lauluja, mutta vaikka laulunsanat
vaihtelevat ja ihmispolvet vaihtelevat, niin tunteet, jotka nuorison
sydämmessä uhkuvat, ovat aina samat, ja vanhat katselevat nuorisoa
mielellään, sillä he näkevät heissä jälleen keväimensä ajat elävästi
kuvattuina.
Leikki lakkasi, tanssi taukosi, ompeluseura läksi kotia. Mutta heidän
mentyään Mauri ja Valva vielä kauan istuivat kuutamossa, jutellen
menneistä ajoista, muistellen niitä, "kuten Juhannusaikaa
muistetaan"....