Talonkatsojaiset ja kihlajaiset olivat Tuomelassa tapahtuneet
säännöllisessä järjestyksessä, ja niitä seurasi sitten seuraavana
vuotena Juhannuksen aikaan kaksipuoliset häät. Ensin niitä vietettiin
morsiamen kodissa ja seuraavana päivänä myöhäisten aamiaisten jälkeen
vietiin morsian täydessä morsiushankinnassaan suuren saattojoukon
seuraamana uuteen kotiinsa. Sinne oli kutsuttu Tuomelaisten tuttavia.
Salovaarastakin olivat kaikki muut, paitsi Valva; jonkun täytyi olla
kotonakin.
Nyt oltiin syyskuun alussa. Nuori Reeta emäntä oli jo aivan tutustunut
talonsa toimiin. Ja hauskasti toimi kävi Maurin ja hänen yhteisessä
talossa. Reeta oli niin ihastunut Mauriinsa. Kaunis ja kelpo mies hän
olikin. Vähän enemmän hän olisi saanut näyttää rakkauttaan, mutta
kullakin on omat tapansa, ja Maurin tunteet olivat kyllä lämpimät,
arveli Reeta. Lukkarikin oli sanonut, että Mauri oli sellainen, että
olisi tyttöjä saanut vaikka joka sormelle; mutta kaikista oli hän
valinnut juuri Reetan, -- ei siis epäilemistäkään, ettei hän ollut
rakastunut. Ja nuori emäntä hyöri kyökissä patojensa luona ja
maitokammarissa maitoa mittaamassa ja kermomassa. Voita hän kirnusi ja
osasi asettaa sitä lautaselle niin kauniisti, että Maurikin vähän
naurahti, sanoen: "Joko nyt voikin rupeaa ruusuja kukkimaan --."
Riihellekkin Reeta olisi tahtonut mennä, mutta Mauri ei antanut. "Olet
liika hento riihen tomuja nielasemaan, kyllä tässä talossa on emännällä
tarpeeksi työtä muutenkin."
Reeta katsoi kauniilla katseella mieheensä. Hän oli niin erittäin
kiitollinen noista sanoista, ei siitä syystä, että hän riihityötä olisi
pelännyt, vaan sen vuoksi, että Maurin sanat osottivat rakkautta;
tahtoipa hän varjella hentoa vaimoansa riihen tomusta.
Nuori emäntä oli kuten valtaansa päässyt kevät-puronen, joka rientäen
eteenpäin kostuttaa äyräitänsä, saattaen ne rehevää kasvullisuutta
kantamaan. Joka paikassa, missä hän liikkui, näkyi hänen kätensä
järjestäviä jälkiä. Ja tämä toimi oli niin hauskaa, hänen lempensä
miestänsä kohtaan teki kaikki niin kevyeksi. Eiköhän rakkauden voima,
joka on niin suuri, vihdoin olisi sytyttänyt vastarakkautta Maurinkin
sydämmessä? -- Varmaankin! --
Mutta ihmis-onni on kuin heikko viljankorsi, jos se kokonaan riippuu
jostakin maallisesta olennosta. Vähimmätkin myrskyt sen kaatavat --.
Eräänä päivänä oli Mauri käynyt kirkolla kunnan kokouksessa ja tavannut
siellä Rantalan sekä Salovaaran Jaakon, ja Jaakko oli silloin kutsunut
Rantalaa ja Mauria tulemaan emäntineen heille.
Mauri kertoi Reetalle asiasta, ja sanoi: "Kai sinne mennään, vai mitä
arvelet?"
"Tietysti, onhan hyvin hauska tutustua naapureihimme."
"No ei heitä juuri naapureiksi saata sanoa, onhan sinne lähes penikulma
ajettavana."
"Niinkö pitkä matka? Suntion Maiju sanoi sinne olevan noin neljä virstaa
oikotietä metsän läpi. Sanoipa vielä, että sinä sisariesi seurassa usein
kävelit sitä tietä Salovaaraan."
"Niin, kyllä kävimmekin, mutta kukapa sen tien niin mitannut on --
Maijuko? Hänen silmänsä ei ainakaan ole juuri luotettavaa laatua. Mutta
siellä on märkää tähän aikaan. Lähdetään hevosella vain."
"Onhan se hauskaakin ajella rautiolla taas, en olekkaan pitkään aikaan
saanut sillä ajella. Miina varmaankin nyt tahtoisi olla minun sijassani,
kun Salovaaraan lähdetään. Hän oli niin kovin ihastunut rautioon.
Hullutteli, kun minä oitis sinuun mielistyin, ja sanoi: "enemmän minä
hänen rautiostaan pidän."
Mauri istui miettiväisenä. Hän olisi halusta tahtonut sanoa Reetalle,
että hän ennen oli pitänyt Valvasta, ennen -- niin, olihan se toista nyt
kuin ennen -- mutta mikä häntä esti? Hän oli monta kertaa aikonut sen
tehdä, mutta ei rohjennut milloinkaan. Hän pelkäsi vaistomaisesti, että
jotakin särkyisi, murtuisi, jos hän nyt näin perästä päin puhuisi. Hän
oli vaiti, mutta kuitenkin se olisi ollut parempi, että hän olisi kaikki
puhunut. Sillä olisi hän jo osottanut, että vaimo nyt oli hänen lähin
ystävänsä.
Iltapäivällä lähdettiin, ja nuori emäntä oli iloinen ja sievä. Mauri vei
oikein tyytyväisenä hänet näytteille.
Salovaarassa heitä otettiin kohteliaasti vastaan. Valva oli muitten
muassa portailla vastaan ottamassa. Hän ei ollut vielä ennen tavannut
Tuomelan nuorta emäntää.
Vieraat vietiin sisälle ja Mauri katosi pian ukko Salovaaran
huoneeseen. Hän oli ensi kerran häittensä jälkeen Valvan seurassa, ja
tämä tuntui hänestä rasittavalta. Jotakin kankeata oli ilmassa ensin,
mutta sitten tuli Rantalan väki, ja kun he olivat jo tuttuja Reetan
kanssa, päästiin pian oikein puheen alkuun.
Rantalan emäntä tuumi, että keli oli kovin huonoa; oli kulunut paljo
aikaa tiellä.
"Meidän rautio ei joutanut loasta välittämään," sanoi Reeta, "se juoksi
vain tavallista vauhtiaan. Kun pihaan pääsimme, niin minä oikein
ihmettelin, että jo perillä olimme, sillä Mauri sanoi tänne olevan koko
penikulman matkan."
"Ei sitä varsin penikulmaa tule," väitti Maila.
"Tulee hyvinkin," intti Jaakko. "Vähän tuolla puolen Tuomelan tienhaaraa
on virstantolppa ja Tuomelasta ainakin on yhtä pitkä matka tienhaaraan
kuin tolpasta."
"On niin," kuului vastaus moniaalta; ja kun tämä tärkeä kysymys oli
selvitetty, alettiin toisia samanlaisia.
Sitte mentiin puutarhaan. Salovaarassa asui vanha entinen puutarhuri, ja
hän hoiti huvikseen kukkasia, joten ne olivat erinomaisen hyvässä
kunnossa ja helottivat mitä loistavimmissa värinvivahduksissa.
"No onhan täällä kukkia jos jonkinlaisia," sanoi Reeta. "Ja niin
kauniita! Ei huomaa ensinkään, että kesä on loppunut. Kun vielä lisäksi
näkee nuot oras-pellot, niin pikemmin luulisi kevään olevan. Minusta
ainakin tuntuu aivan kuin olisi kevät." Valvan puoleen kääntyen, lisäsi
hän: "Eikö olekkin hyvin kevätmäistä teidänkin mielestänne?"
Valva ei vastannut kysymykseen suorastaan, vaan sanoi: "Usein tapahtuu,
että luonto kuvautuu eteemme sellaisena, kuin mielentilamme kulloinkin
on."
Reeta ei oikein käsittänyt, mitä Valva tarkoitti, mutta hän ei joutanut
tuollaista asiaa sen enempää ajattelemaan, sillä lehmät tulivat kotia
metsästä ja ne nyt kokonaan anastivat Reetan huomion.
"Koreita, lihavia lehmiä täällä on! Onko niissä ulkomaanrotuisia?"
"Ei, ne ovat kaikki oman maan rotua, mutta hyvin ne antavat maitoa."
"Meillä ei myöskään ollut muuta kuin suomalaisia elikoita, mutta minä
toin kodistani pari lehmää, ja kyllä ne hyvin erottuvat toisista. Käykää
nyt pian meillä, niin saatte nähdä ne. Omenatkin meillä ovat juuri
parhaallaan; täytyy tulla, ennenkuin loppuvat. Kylästä käyvät
lakkaamatta niitä ostamassa; tuopittain vain vievät. Niin ne ovat
menneet kaupaksi, etten enään tahtoisi myydäkkään, mutta paha on
kieltääkkin, kun rukoilevat antamaan, eivätkä ilmaiseksi pyydäkkään."
Reeta ei aavistanut, miten hänen kertomuksensa rasitti Valvaa --. Noita
omenapuita, joista Reeta puhui, oli Valva monesti katsellut Maurin
kanssa, ja yhden, jossa oli erittäin hyviä, keltaisia omenoita, oli
Mauri nimittänyt Valvan puuksi. Nyt olivat ne kaikki _toisen_ omat --
hänellä ei ollut mitään niiden kanssa tekemistä -- Reeta sai hänelle
antaa niistä omenan tahi olla antamatta. Tämä tuntui hänestä katkeralta,
ja hän kulki ääneti Reetan rinnalla.
"Ptruu, soh!" kuului ääni huutavan tallin luota.
"Hyvänen aika, Rantalan hevostahan jo valjastetaan. Minunkin täytyy
mennä sisälle katsomaan, eikö meidän Maurikin jo aio lähteä."
Sisälle mentiin ja siellä tosiaankin Mauri jo oli jättänyt hyvästi.
"Kas, jopa aioit jättää minun tänne," sanoi Reeta nauraen.
Mauri ei vastannut mitään, vaan läksi, käteltyään Valvaa, ulos hevosensa
luo, jonka Salovaaran renki ajoi pihaan. Reeta katsoi hänen jälkeensä.
Mauri näytti niin kumman vakaalta, mutta se oli kaiketi sattumus, hän
vain näytti siltä -- mikäpä häntä täällä olisi surettanut --.
Reeta noikkasi vielä Salovaaran tytöille ja läksi. Rautio hyppeli vähän
levottomana, mutta Mauri piteli sitä suupielistä, ja Reeta pääsi
onnellisesti kääseihin. Mauri hyppäsi hänen viereensä ja sitte ajettiin
kotia.