"Mitä asiaa hänellä lienee?"
Mauri ei riisunut hevostansa, sitoi sen vain portintolppaan ja rupesi
astumaan taloa kohti.
Ukko meni porstuaan vastaan ja käski Mauria tulemaan sisälle.
"Mitä nyt teidän kylästä kuuluu?" kysyi ukko.
"Ei juuri mitään erinomaisia, oli vähän asiaa."
"Valva, laita kahvia meille."
"Kiitos vain, ei sillä väliä olisi ollut."
"Totta kai, eihän sinun niin kiirettä liene, ettei tässä kahvia jouduta
juomaan?"
"Eipä erittäin. Pysyis tuo rautio alallaan tuolla." Mauri kurkisti
akkunasta pihalle päin ja pyyhkieli nenäliinallaan hikistä otsaansa.
"Kyllä tästä sentään näkee, jos rupeaisi reuhtoamaan."
"Kaunis hevonen tuo, oma kasvattamasi. Onko sillä hyvät tavat?"
"Kyllä. On se vähän irstas, kuten nuoret hevoset ainakin, mutta kyllä se
ohjia tottelee."
"Meidän on väki kerpoja tekemässä."
"Vain niin, meillä on jo oltu lehdessä, mutta täytyi kesken jättää, kun
heinä rupesi kiirehtimään."
Valva tuli sisälle ja toi tarjottimella kahvia vieraalle.
Mauri katseli ihastunein silmin tuota somaa tyttöä, jota hän niin kauan
oli lempinyt. Hän otti kahvikupin, mutta sanoi kuitenkin: "Tämä nyt on
kuumaa kuuman lisäksi."
"Sanotaanhan kahvin kuumassa jäähdyttävän", virkkoi Valva, ja laski
sitten tarjottimen pöydälle, kun Mauri ja Salovaara olivat kuppinsa
ottaneet.
Kahvinsa juotuaan sanoi Salovaara: "Olihan sinulla asiaakin; ehkä
tarvitset rahoja lainaksi, koska talon puolikkaan olet ostanut?"
"En tarvitse, enkä tahdo mitään lainata. -- Omakseni haluan sitä, mitä
pyytämään tulin. En ottanut puhemiestäkään, kun hyvin minun sekä oloni
tunnette, ja..."
"Mitä joutavia sinun päähäsi on pistänyt, jopa nyt kuuseen kurotitkin.
-- Kyllä meidän Valva jo kartanoihinkin olisi viety, mutta eipä ole
huolinut. -- Vai niin vaan -- parhaassa vievän mieli. -- Siitä ei veli
kulta tule mitään."
"Isä, Mauri ja minä olemme jo viisi vuotta olleet salakihloissa, enkä
minä ketään muuta ota, turhaan saatte sitä odottaa."
"Salakihloissa! -- Kukapa olisi saattanut aavistaakkaan tuollaisia
tuhmuuksia. Noh, lapset tekevät lasten töitä --. Mutta nyt te olette
aika-ihmisiä molemmat, ja nyt tehdään asiasta loppu."
"Mitäpä teillä on minua vastaan? En ole milloinkaan tietääkseni teitä
loukannut. Omaa mainettani en myöskään ole koskaan häväissyt..."
"Noh, soh, eihän tässä mitään puolustuksia tarvita. Minä tahdon
tyttäreni suurempaan ja rikkaampaan taloon. Siinä se on koko asia. Älä
nyt enään turhia puhu, vaan ollaan ystävät kuten ennenkin. Eihän
_naiset_ omaa parastaan ymmärrä -- holhouksen alaisiapa he ovatkin --
ja minun täytyy lapseni etua valvoa."
Mauri huokasi ja nousi, lähteäksensä pois, mutta Salovaara sanoi hyvin
ystävällisesti:
"Älä nyt kiirehdi, juo toinen kuppi kahvia ensin."
"Kiitos ei minua maita."
Mauri sanoi jäähyväiset ja läksi. Valva seurasi häntä vielä portille ja
vakuutti, ettei hän kuitenkaan koskaan unhottaisi Mauria. "Ehkäpä isän
mielipiteet vielä muuttuvat", sanoi hän.
Salovaara kulki kammarissaan edes takaisin ja ajatteli itsekseen:
"Kummallista, pienen talon poika -- velkahinen tietysti. -- Mikä pitää
päähän pälkähtämänkin, kun tulee meidän Valvaa kosimaan. -- Tyttö tulee
toimeen vaikka minkälaisessa kartanossa. -- Valvasta pienen Tuomelan
talon emäntä! Hui hai! Ei, ei siitä, poika, mitään tule. Tytöt pilanneet
pojan niin itserakkaaksi, että punaisien poskiensa vuoksi luulee
saavansa kenen hyvään. Ei siitä mitään tule, ei!"
Ukko istui pitkään, valkoiseksi maalattuun ja mustalla nahalla
päällystettyyn sohvaansa, sytytti piippunsa ja rupesi polttelemaan. --
"Viisi vuotta salakihloissa -- sellaisia lasten kujeita, eikä ole
minulla ollut asiasta aavistustakaan!"
Pitäjällä tuosta kaikki kuiskasivat, mutta mahtava Salovaara yksin oli
sokea. Hän piti asiaa niin mahdottomana, ett'ei hän milloinkaan tullut
sitä ajatelleeksikaan.
Ukko poltteli vähän aikaa, vaan asetti jälleen piippunsa paikalleen
hyllylle, sitte kun hän ensin oli koputtanut tuhan uunin pesään. Hän
kurkisti kyökkiin, jossa Valva silmät punasina valmisti ruokaa.
"Täytyy tästä lähteä maitani katsomaan", sanoi ukko ja otti kepin
käteensä sekä lähti menemään. Hän kulki, katsellen uhkeakasvuista,
aaltoilevaa laihoa pelloillansa ja vehmaita heinämaitansa. Lähellä taloa
oli pienehkö niittymaa, jota koti-aroksi nimitettiin. Siinä oli
heinänkasvi huonomaista, enimmäkseen pelkkiä harakankukkia, puna- ja
sinikelloja sekä suolaruohoja, mutta tämän niityn loistavuus miellytti
ukkoa. Kun Jaakko kerran sanoi, että se olisi kynnettävä ja kylvettävä,
vastasi ukko, että hänellä oli vara pitää tuollainen niitynpätkä
silmäinsä ihastuksenakin. Siinä hän sitä nytkin kauan katseli. Näistä
kukista hänen mieleensä muistuivat lapsuuden ajat, miten vanha Kaisa,
joka jo kymmeniä vuosia oli turpeen alla maannut, oli hänelle laittanut
kissoja harakankukista. Nuot vanhat muistot tekivät ukon sydämmen niin
kumman helläksi; silloin hän ei olisi tahtonut olla kova kenellekkään,
mutta nyt oli hänen kuitenkin täytynyt olla kova omalle lapselleen. Se
vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut poistaa mielestään nuot ajatukset,
mutta Maurin ja Valvan rakkaus kuvautui hänen eteensä hänen lapsuuden
muistoissaan, nuoren laihon nuokkuvissa tähkäpäissä, käen kukunnassa ja
aaltojen surullisessa loiskinassa. Hän palasi hiljakseen kotiinsa
jälleen, lohdutellen itseänsä näin: "Olenhan valvonut lapseni parasta!"