Ensimmäinen kohtaus.
Katu Olivian asunnon edustalla.
(Narri ja Fabio tulevat.)
FABIO.
Jos minusta pidät, niin anna minun nähdä hänen kirjeensä.
NARRI.
Hyvä herra Fabio, suokaa minun tehdä toinen pyyntö.
FABIO.
Mitä vaan tahdot.
NARRI.
Älkää pyytäkö nähdä tätä kirjettä. Tämähän on samaa, kuin jos annat
minulle koiran ja palkinnoksi pyydät takaisin saman koiran.
(Herttua, Viola ja seurue tulee.)
HERTTUA.
Ystävät, oletteko neiti Olivialle kuuluvia?
NARRI.
Olemme oikein, osa hänen koreuksistaan.
HERTTUA.
Sinut tunnen hyvin. Kuinka voit, poikaseni?
NARRI.
Totta puhuen: jota useampi vihamies, sitä parempi; jota useampi ystävä,
sitä huonompi.
HERTTUA.
Päin vastoin: jota useampi ystävä, sitä parempi.
NARRI.
Ei, herra: pahempi.
HERTTUA.
Kuinka niin?
NARRI.
Niin, nähkääs, herra: ystäväni minua kehuvat ja tekevät siten minusta
aasin; mutta vihamiehet sanovat vasten partaa, että olen aasi; siis
vihamiehistäni opin itseäni tuntemaan, mutta ystävät vetävät minua
nenästä; niin että päätelmien on niinkuin suudelmien: neljä kieltävää
ja kaksi myöntävää. Siis: jota useampi ystävä, sitä pahempi; jota
useampi vihamies, sitä parempi.
HERTTUA.
Vallan erinomaista!
NARRI.
Ei, herra, ei aivan niin, vaikka suvaitsettekin olla yksi ystävistäni.
HERTTUA.
Minun tähteni ei sinun tule pahempi olla; kas, tuossa kultaa!
NARRI.
Jos ette pelkää olla kahtamoinen, herra, niin pyytäisin, että tekisitte
tästä vielä toisen.
HERTTUA.
Huonon neuvon annat.
NARRI.
Pistäkää vain armo taskuun vielä kerran ja sallikaa lihanne ja verenne
sitä totella.
HERTTUA.
No, teen sitten vielä kerran syntiä ja olen kahtamoinen: tuossa toinen.
NARRI.
_Primo, secundo, tertio_ on hyvä asia; ja niinkuin vanha sananlasku
kuuluu: kolmas toden sanoo; kolmitahti, herraseni, on hyvä hyppytahti,
ja Pentin kirkon kellotkin soivat kolmiääneen: yks, kaks, kolme.
HERTTUA.
Tällä syötillä et enää voi minulta rahaa narrata; mutta jos tahdot
ilmoittaa neidillesi, että olen täällä häntä puhutellakseni, ja tuoda
hänet tänne kanssasi, niin kenties sillä voit jälleen herättää eloon
anteliaisuuteni.
NARRI.
Tuudutelkaa siis anteliaisuuttanne siksi, kuin palajan. Minä menen nyt,
herra, mutta älkää vaan luulko, että saamishaluni on mitään voitonhimon
syntiä. Siis, niinkuin sanottu, antakaa anteliaisuutenne nyt hiukan
torkahtaa; minä sen kohta herätän.
(Menee.)
VIOLA.
Hän tuossa tulee, pelastajani.
(Antonio ja oikeudenpalvelijat tulevat.)
HERTTUA.
Tuon muodon minä muistan hyvin aivan;
Mut kun sen viimeks näin, se oli musta
Kuin sotisavun tahrima Vulkanus.
Hän oli päällikkönä laiva-pahan,
Matalan, vähäkuntoisen ja pienen,
Mut sillä otteli niin tuhokkaasti
Paraimpain meidän purjelaivain kanssa,
Ett' itse kateus ja kadon kielet
Julisti hänen mainettaan. -- Mik' on?
1:NEN OIKEUDENPALVELIJA.
Orsino, tää se sama on Antonio,
Jok' otti Phoenix-laivan lastinensa;
Se sama, joka Tigerinkin valtas,
Kun nepaaltanne meni toinen jalka.
Kadulta röyhkeänä, hurjapäänä
Me tappelusta hänet kouristimme.
VIOLA.
Mun pelasti hän, miekallaan mua puolsi.
Tok' äsken oli puheensa niin kummaa,
Ett' ihan luulen, ett' on miesi hullu.
HERTTUA.
Sa kuulu merirosvo, laivasissi,
Mik' uhka toi sun niiden armon alle,
Jotk' olet tyyrihillä verityöllä
Vihollisikses saanut?
ANTONIO.
Jalo herra,
Nuo nimet sallikaa mun heittää pois.
Antonio ei rosvo ole, sissi,
Vaikk' onkin hän Orsinon vihamies
Ja syystä kyllä. Tenho toi mun tänne:
Tuon kiittämättömän, tuon pojan tuossa
Vihaisen meren vaahtoisesta suusta
Ma autoin; toivoton hän oli romu;
Elämän annoin hälle, sitä paitse
Rakkauden rajattoman, ehdottoman
Hän multa sai; ja tästä rakkaudesta
Ma hänen tähtens' alttiiks antauduin
Viholjaan kaupunkinne vaaroille;
Ma hyökkäyksistä häntä puolustin;
Kun minut vangittiin, hän viekasteli --
Osakkaaks ei hän vaaraan halunnutkaan --
Ja kielsi julki minut tuntevansa,
Näin tuokiossa vuotta kaksikymment'
Erotti meidät; kukkaronkin kielsi,
Jonk' olin hetki sitten käyttääksensä
Hänelle suonut.
VIOLA.
Mitä tietää tämä?
HERTTUA.
Milloinka tänne kaupunkiin hän saapui?
ANTONIO.
Tänäpä, herra; kolmeen kuukauteen
Erossa emme hetkeäkään olleet,
Vaan seurass' yöt ja päivät keskenämme.
(Olivia seuralaisineen tulee.)
HERTTUA.
Kreivitär! Päällä maan nyt taivas astuu!
Mut sinä houraat, mies: tää nuorukainen
Mua palvellut on kuukausia kolme.
Vaan toiste siitä. -- Viekää hänet syrjään.
OLIVIA.
Oliviako palvella voi muulla
Kuin minkä ruhtinaaltani jo kielsin? --
Cesario, ette pysy sanassanne.
VIOLA.
Mitä, neiti?
HERTTUA.
Hurmaava Olivia, --
OLIVIA.
Cesario, ette vastaa? -- Hyvä prinssi, --
VIOLA.
Ma vaikenen, kun puhuu valtiaani.
OLIVIA.
Jos on se tuota vanhaa virttä, prinssi,
Niin yhtä inhasti se korvaa vihloo
Kuin ulvominen soiton mukaan.
HERTTUA.
Yhäkö julma?
OLIVIA.
Yhä luja, herra.
HERTTUA.
Tylyydessäkö? Impi juonikas,
Jonk' epäsuopealle alttarille
Tää sydän henkinyt on parhaat uhrit,
Mit' ikänään voi hartaus! Mitä tehdä?
OLIVIA.
Halua myöten, mitä sallii arvo.
HERTTUA.
Egyptin rosvon lailla[11] miks en minä
Vois hengenhädäss' armastani tappaa,
Jos sydän sallis? -- julma luulevaisuus,
Jost' ylevyyttä henkää! Mutta kuule:
Uskollisuuttani kosk' ylenkatsot
Ja koska hyvin esineenkin tunnen,
Jok' esti multa pääsyn sydämmeesi,
Jää eloon, marmor'sydämminen julmus!
Mut suosikkisi tuo, jot' armastat,
Ja jota, kautta taivaan, minä hellin,
Sen riistän tuosta silmäst' ylpeästä,
Miss' istuu valliten ja herraans' ivaa.
Tule, poika! Turman aikeeni jo kypsyy:
Karitsan rakkaan uhrata ma kärsin,
Näin kyyhkyn kaarnesydäntä ma järsin.
(Aikoo mennä.)
VIOLA.
Ja minä teidän lohduksenne vielä
Tuhannen surmaa kärsin ilomiellä.
(Aikoo häntä seurata.)
OLIVIA.
Mihinkä nyt?
VIOLA.
Sen jälkeen, jota lemmin
Elämää, silmäterää tulisemmin,
Enemmän, enemmän kuin naista lemmin.
Jos teeskelen, te, taivaan valtiaat,
Mua lemmenpettäjänä ruhjokaat!
OLIVIA.
Voi, mua, kurjaa! Olen pettynyt.
VIOLA.
Ken teitä pettää? Kuka ilkkuu? Mitä?
OLIVIA.
Siit' onko aikaa? Etkö muista sitä? --
Tuo tänne pappi.
(Yksi palvelijoista menee.)
HERTTUA (Violalle).
Tule! Hänet hylkää!
OLIVIA.
Mihinkä? -- Cesario, viivy, ylkä!
HERTTUA.
Ylkä?
OLIVIA.
Niin, ylkä: voitko kieltää sen?
HERTTUA.
Tuon ylkä sinä?
VIOLA.
Herra, minä en.
OLIVIA.
Haa! Halpaa pelkuruutta vaan se lie,
Jok' omimpasi murhaamaan sun vie.
Cesario, älä pelkää, onnees tartu;
Ole, mikä tiedät olevas, niin olet
Sa yhtä suuri kuin se, jota pelkäät.
(Palvelija palajaa, pappi mukana.)
Terveeksi, isä! Virkas kautta vaadin, --
Vaikk' äsken aioimmekin yöhön peittää,
Mink' ennen aikaa sattumus nyt ilmaa --
Todista, mitä tämän nuorukaisen
Ja minun välill' äsken päätettiin.
PAPPI.
Ikuisen lemmenliiton sopimus,
Käsien liitoksella lujitettu,
Lukittu huulten vihkisinetillä,
Sormusten vaihdoksella vahvistettu
Ja kaikki toimituksen juhlamenot
Mun virkasanallani kiinnitetty,
Niin hiljan, että siitä olen vasta
Kaks tunninmatkaa lähennellyt hautaa.
HERTTUA.
Kavala pentu! Miksi muututkaan,
Kun aika päähäs sataa lumiaan?
Niin silloin varmaan viekkauteesi paadut,
Ett' omiin juonihisi vihdoin kaadut.
Hyvästi! Hänet vie; mut varo vasta
Minua matkallasi kohtaamasta.
VIOLA.
Ma vannon, herra, --
HERTTUA.
Turha valaa käyttää.
Vois rakkautta pelkurikin näyttää!
(Herra Antreas Kälppäinen tulee.)
HERRA ANTREAS.
Herran laupeuden tähden, haavuri tänne! Ja laittakaa toinen heti herra
Topiaksen tykö.
OLIVIA.
Mitä on tapahtunut?
HERRA ANTREAS.
Hän on minulta pään puhkaissut, ja Topiaskin on saanut verisen vanteen
kalloonsa. Herran laupeuden tähden, auttakaa! Antaisin neljäkymmentä
puntaa siitä, että nyt olisin kotonani.
OLIVIA.
Kuka tuon on tehnyt, herra Antreas?
HERRA ANTREAS.
Eräs Cesario, herttuan seuralainen; pidimme häntä pelkurina, mutta hän
onkin ihka eläväinen piru.
HERTTUA.
Minun seuralaiseni, Cesario?
HERRA ANTREAS.
Tuli ja leimaus! Tuossapa hän onkin. -- Te puhkaisitte pääni turhan
asian vuoksi; sen, minkä tein, sen oli herra Topias minuun pannut.
VIOLA.
Minusta vait! En pahaa teille tehnyt;
Te veditte mua vastaan miekkaa syyttä;
Ma haastoin kauniisti, en pahaa tehnyt.
HERRA ANTREAS.
Jos verinen pää on pahaa, niin olette minulle pahaa tehnyt; vai ettekö
pidä veristä päätä minäkään?
(Herra Topias Räihä ja Narri tulevat.)
Tuossa tulee herra Tcpias liikaten; nyt saatte kuulla lisää. Jos hän ei
olisi ollut päissään, niin olisi hän toisella tapaa teitä tanssittanut.
HERTTUA.
No, hyvä herra, kuink' on teidän laita?
HERRA TOPIAS.
Se on yhtä kaikki; hän vaan vähän minua nipisteli, ja sillä hyvä. --
Pöllö, oletko nähnyt Riku haavuria, pöllö?
NARRI.
Oh, hän on ollut päissään jo toista tuntia; hänen silmänsä olivat
mailleen menossa jo kahdeksan aikaan aamulla.
HERRA TOPIAS.
Heittiö ja tökerö koko mies! Minua vihoittaa tuollainen humalainen
heittiö.
OLIVIA.
Viekää heidät pois! Kuka se heitä on noin pahasti pidellyt?
HERRA ANTREAS.
Minä autan teitä, herra Topias; mennään yhdessä haavurin tykö.
HERRA TOPIAS.
Sinäkö autat? -- Senkin aasinpää, verikorva, hupelo; ohutposkinen
hupelo! Kuotus!
OLIVIA.
Mies viekää maata; haavaa hoitakaa.
(Narri, herra Topias ja herra Antreas menevät.)
(Sebastian tulee.)
SEBASTIAN.
Lankoonne haavan löin ja sitä suren;
Mut vaikk' ois täysi veljeni hän ollut,
En muut' ois turvakseni voinut tehdä.
Niin oudosti mua katselette, neiti,
Ja siitä päätän loukanneeni teitä.
Anteeksi, armas, noiden valain tähden,
Jotk' äsken toisillemme vannoimme.
HERTTUA.
Puku, ääni, muoto yks, mut kaksi miestä;
Vain silmän haire, joka on, eik' ole!
SEBASTIAN.
Antonitko? Rakkahin Antonio!
Mitk' onkaan tuskan hetket mulla ollut
Sen jälkeen kuin ma sinut kadotin!
ANTONIO.
Sebastianko te?
SEBASTIAN.
Sit' epäiletkö?
ANTONIO.
Miks itsestänne kahdajaon teitte?
Omenan puoliskotkaan niin ei yhtä
Kuin nämä kaksi. Kumpi on Sebastian?
OLIVIA.
Ihmetten ihme!
SEBASTIAN.
Seisonko ma tuossa?
Ei veljytt' ole mulla koskaan ollut,
Ja niin en jumalien luonnett' ole,
Ett' olla tässä voin ja kaikkialla.
Mull' oli sisko; sen vei musta aalto.
(Violalle.) Jumalan tähden! Sukuako mulle?
Nimenne? Säätynne? Ja mistä maasta?
VIOLA.
Metelinestä? Sebastian isäni;
Sebastian veljenikin, moinen ihan,
Noin puettu, kun vaipui märkään hautaan.
Jos puvun voi ja muodon henki ottaa,
Niin meitä pelotatte.
SEBASTIAN.
Henki olen,
Mut verhottuna samaan ruumiin muotoon,
Mik' äidin kohdusta jo oli mulla.
Kaikk' yhteen käy; jos oisitte vain nainen,
Valaisin kyyneleeni poskillenne,
Sanoen: terve, veteen kuollut Viola!
VIOLA.
Mun isälläni otsass' oli luomi.
SEBASTIAN.
Niin minunkin.
VIOLA.
Ja kuoli päivälleen,
Kun Vielä täytti kolmetoista vuotta.
SEBASTIAN.
Ah! Sielussani tämä muisto elää.
Niin, elämän hän jätti päivälleen,
Kun sisareni täytti kolmetoista.
VIOLA.
Jos mikään muu ei onnestamme puutu,
Kuin tämä anastettu miehen puku,
Mua vasta syleile, kun kaikki merkit,
Olot ja aika, paikka vahvistavat,
Ett' olen Viola; ja sen vakuudeksi
Luo laivurin sun vien nyt, jonka huostass'
On tyttöpukuni; jok' auttoi mua
Ja toi tään jalon herttuan palvelukseen.
Siit' alkain kohtaloni yhtyneenä
On tähän neitoseen ja tähän herraan.
SEBASTIAN (Olivialle.)
Ja siinä syy, miks erehdyitte, neiti:
Mut luonto tässä nouti viettoaan.
Tahdoitte yhdistyä neitseeseen,
Ja, totta vie, siin' ette pettynytkään:
Neitseellinen se mies on, jonka saitte.
HERTTUA.
Pois hämmästys! Hän jaloa on verta. --
Ja jos on laita niin, kuin peili näyttää,
On mulla tässä onnen löydöss' osa.
(Violalle.) Sanoithan tuhannesti, ettet naista
Ikänä rakastaisi niin kuin mua.
VIOLA.
Ja nämä sanat todeksi ma vannon,
Ja valan tään niin kiinteästi pidän,
Kuin taivaan kupukatto valon pitää,
Jok' yön ja päivän erottaa.
HERTTUA.
Kätesi!
Nyt tyttöpuvussa sun nähdä tahdon.
VIOLA.
Se laivuri, jok' ensin toi mun rantaan,
Sen tallettaa; mut jonkun jutun vuoksi
Nyt tyrmäss' on hän, johon hänet kätki
Malvolio, tämän neidin seuraherra.
OLIVIA.
Hän oiti hänet irti päästäköön. --
Malvolio tänne tuokaa. -- Ah! nyt muistan:
Mies raukka lienee aivan järjiltänsä.
Sekava häire omass' itsessäni
Mun hänen häireens' unhottamaan saattoi. --
(Narri tulet, kirje kädessä, ja Fabio.)
No, kuinka hänen laitansa on, poika?
NARRI.
Niin, armollinen neiti, hän torjuu päältään Belsebubia niin hyvin kuin
ihminen hänen tilassaan saattaa. Tässä hän lähettää teille kirjeen;
olisin jo tänään aamulla sen antanut, mutta koska hullujen epistolat
eivät ole mitään evankeliumeja, niin ei siitä suurta väliä, milloin ne
perille joutuvat.
OLIVIA.
Avaa se ja lue se.
NARRI.
Nyt saatte hyvää sielun rakennusta, kun narri esittelee hullua. --
(Lukee.) "Kautta Herran, rouvaseni," --
OLIVIA.
Mitä? Oletko hullu?
NARRI.
En, rouvaseni, minä vaan luen hulluja; jos haluatte, armollinen neiti,
asianmukaista esittelyä, niin pitää siinä olla ääntä.
OLIVIA.
Lue nyt järkevästi.
NARRI.
Niin teenkin, madonna; jos hänen järkeään on järkevästi luettava, niin
on sitä luettava juuri näin. Siis, hyvä prinsessa, korvat auki ja
kuunnelkaa.
OLIVIA.
Lukekaa te, Fabio.