Kussakin kalaveneessä on tavallisesti kaksi asianomaista: kapteeni ja

soutumies. Viimemainittu on edellisen palveluksessa. Kapteeni omistaa

tavallisesti veneen ja verkon ja pitää voiton hyvänään. Paitsi

näitä on veneessä kauniilla ilmalla tuon tuostakin syrjäisiä, jotka

ovat lähteneet huvitteleimaan. Naisten laulu siis saattaa kajahtaa

ilmoille matkatessa kalapaikoille ja saalista odottaessa. Ihanasti

sointuu suomalainen kansanlaulu pehmoisilla aalloilla.

Auringon laskeutuessa saavumme sille paikalle, missä on tarkoitus

laskea verkko. Nyt on elämä vilkasta Columbialla, kukin koettaa

saada verkkonsa lasketuksi sellaiseen paikkaan, missä ei olisi monta

verkkoa edessä. Mutta kun on tuhansia kalastajia verkkoineen, kukin

yrittäen parasta paikkaa, syntyy väliin tungos, ja tungosta seuraa

toisinaan pieniä kahakoita. Pahin kaikista on jos ensin tullut on

kerinnyt laskea verkkonsa, ja toinen tulee sekä laskee verkkonsa

juuri muudan syli eteen. Silloin täytyy edellisen nostaa verkkonsa

ylös ja etsiä sopivampi paikka. Tätä kutsutaan "korkkaamiseksi".

Verkko on tavallisesti noin 300 syltä pitkä, silmukat 9 tai 10

tuumaa. Veneen perästä lasketaan verkko veteen aivan kun nuotta. Työ

käypi siten, että soutumies soutelee hiljalleen ja kapteeni työntää

verkkoa minkä ennättää.

Kun verkko on saatu lasketuksi, asetutaan päähän levolle ja annetaan

virran kulettaa verkkoa ja venettä hiljalleen alas. Nyt ei ole

juuri muuta tointa kun vaan on pidettävä silmällä, ettei verkko

virran muassa laskeudu sellaisiin paikkoihin, joissa voipi repeytyä.

Kalastajan tulee nuo paikat tuntea. Tuo kaikki on kapteenin huolena,

jota vastaan soutumies saapi nukahtaakin veneen keulassa.

Kauniilla ilmalla on kalastus todellista nautintoa: suloinen kesäyö,

ylhäällä vilkkuva tähtitaivas, tähdet loistaen timanttien tavoin

tummansiniseltä pohjaltaan, helakka kuu antaen väritystä Columbian

tyynelle pinnalle. Yhdeltä puolen rantaa näkyy synkkä, musta metsä,

toisella rannalla Astorian kaupungista valot. Etäämpää kuultaa

Satulavuorten mahtavat harjanteet pelottavina kuni öiset aaveet.

Mutta aina ei ole kalastus näin rauhallista Columbialla. Varsinkin

keväisin kun lounastuuli lähettää vihurin liikkeelle, saaden mahtavan

Tyynen meren hurjaan raivontaan, silloin on eri leikki. Aavalta

mereltä tulee nuo aallot yhtenä hurinana ylös leveää Columbiata

käyden taisteluun virran kanssa ja muuttaen veden valkeaksi vaahdoksi

kun koskessa. Silloin tulee jos jonkinlaista vahinkoa kalastajille,

verkkoja repeytyy, myrsky kaataa veneitä ja heittää joskus

kalastajatkin pohjattomaan syvyyteen, mistä eivät koskaan palaa.

Valtameri nielee tavallisesti saaliit. Väliin kumminkin löydetään

tällaisen myrskyn jälkeen yksinäinen vene tai repiytynyt verkko,

löytyypä joskus kalastajakin omasta verkostaan kuolleena.

Kun verkot ovat olleet tunnin pari vedessä ja alkaa olla puoliyön

aika, rupeavat kalastajat kahvinkeittoon veneessään. Tehdään mukana

olevaan pieneen uuniin valkea kuivista ja helposti palavista

puista. Pian on kahvi valmis. Mukana on tietysti myös ruokaa jos

jonkinlaista, kalamies ei ole oppinut niukkaan ruokaan. Yöllä maistuu

ruoka hyvältä vesillä, ja kahvi sekoitettuna kananmunalla kuuluu

olevan voimakasta ja lämmittävää. Syödessä, laulaessa ja jutellessa

kuluu aika hupaisesti. Kun alkaa tulla aamupuoli ja taivaanrannalle

ilmestyy vähän valonkoitetta, silloin ruvetaan nostamaan verkkoa ylös

ja katsomaan mitä on tullut saaliiksi.

Verkon nostaminen, "pakkaaminen", on hupaisaa työtä, sitä hupaisempaa

mitä useammin saa komean hopeahtavan lohen nostetuksi ylös. Niinpian

kun nostaja näkee lohen olevan verkon silmukassa, ottaa hän koukkunsa

ja lyöpi sen kalan niskaan, nostaen saaliin veneeseen. Ei tarvitse

kovin monta tuollaista leiviskän painoista lohta olla, kun jo tulee

kelpo palkka. Jokainen lohi on arvossa siinä dollarin vaiheilla.

Saalis on noin kymmenen lohta yössä, usein vähemmän, mutta toisinaan

enemmänkin.

Kalat säilytetään veneen pohjalla, kunnes mennään keittimöön, missä

ne punnitaan, ja kalastaja saapi merkitä saaliinsa. Keittimöt

maksavat lohesta määrätyn taksan mukaan, joten kalastaja saapi

vapaasti mennä aamusella kotiin, levähtää taas iltaan, ellei halua

kalastaa päivällä. Päiväkalastus ei varsinkaan sydänkesällä ole

oikein tuottelias, joten siihen ei niin yleisesti oteta osaa.

Lohikeittimöyhtiöitä toimii Astoriassa ja sen ympäristöllä useita. Jo

olen puhunut kalamiesten omasta keittimöstä. Parhaat keittimöyhtiöt

tekevät kesässä säilykkeitä noin 50,000 laatikkoa, jopa ylikin. Siis

ne tekevät kukin kesässä noin 2 1/2 miljoonaa naulanvetoista kannua.

Jokaisesta laatikosta lasketaan keittimöisännälle tulevan voittoa

noin yksi dollari. Parhaimpien keittimöyhtiöiden joukossa on eräs,

jonka omistaa suomalainen B. A. Seaborg. Hän on varakas mies, lienee

miljonäärikin. Hän on yksi niitä suomalaisia, jotka ensimmäisinä

tulivat Eriestä Pennsylvanian valtiosta aikoen maanviljelijöiksi,

mutta jotka kohtalo käänsi kalastajiksi. Eikä ainakaan hänen tarvitse

tuota käännöstä katua. Seaborg, rikkaimpia Amerikan suomalaisia,

ei itse asu Astoriassa, vaan sen lähellä olevassa Ilwacon pienessä

kaupungissa. Keittimöissä lohi keitetään, leikataan naulanpaloihin

ja sullotaan täkkiastioihin, jotka ilmattomina juotetaan kiinni.

Työn täällä suorittavat pääasiallisesti kiinalaiset. Kannulohi on

erittäin hyvää ja halpaa. Astorian lohta säilykkeinä syödään yli koko

maapallon, on sitä saatavana Suomessakin.

Silloin kun kalastuskausi loppuu, vietetään suuria juhlia Astoriassa.

Kalastus ja nuo juhlat yhdessä ovat kun pitkät talkoot, joissa

ensin nähdään vaivaa ja sitte riemuitaan. Silloin alkaa yhdistysten

ja seurojen kalastusaika. Iltamia ja arpajaisia on alinomaa.

Kalamiehillä on rahaa ja tulot ovat suuret. Silloin myös pannaan

toimeen kilpapurjehduksia ja muita kilpailuja. Iloista on mainita,

että suomalaiset ovat näissä melkein aina voittajina.

Talviajan viettää kalastaja rauhallisesti, useimmiten joutilaana.

Onhan se kyllä vielä syyskalastus, mutta se on vähemmän huomattava.

Uutterimmat hankkivat itselleen jotakin talvityötä. --

Kun nyt lienemme jo tarpeeksi kauvan viipyneet Astorian suomalaisten

luona, käykäämme katsomaan suomalaisia muuallakin Oregonin ja sen

naapurin Washingtonin valtiossa.

Vastapäätä Astoriaa, joen toisella puolen (väliä 7 mailia) on

pienehkö suomalaisjoukko Knappton-nimisessä paikassa, missä on

sahalaitos. Yhteispyrinnöitä ei sikäläisillä suomalaisilla ole, kun

onkin heitä vaan muutamia kymmeniä. Suomalainen pappi käy siellä

toisinaan pitämässä jumalanpalveluksia.

Knapptonista eteenpäin Deep Riverin varrella ja tienoolla on suuri

suomalaisseutu, kymmeniä maileja laajuudeltaan. Uutisasutukset ovat

Deep Riverin, Salmon Creekin, Naselin ja muiden pienien jokien

varsilla. Kovan työn alla on maa näissä aarniometsissä, mutta minkä

raadetuksi saa, on se taattua kasvussaan.

Harva kansalaisistamme on siellä kumminkaan yksistään maanviljelyksen

varaan vielä uskaltanut heittäytyä. Heidänkin tärkeänä elinkeinonaan

on vielä suureksi osaksi kalastus. Alavammilla paikoilla kasvatetaan

heinää karjaa varten. Rauhallista, melkeinpä yksinäistä on

kansalaistemme elämä siellä. Naapurikin on aina korven takana, joten

uutisasukas elää usein melkein erakkoelämää. On siellä tilaisuutta

miettiä elämän suuria kysymyksiä. Ehdon tahdon on uutisasukas juuri

tuollaisen hiljaisuuden valinnut. Se sopii niin erinomaisesti

suomalaisen luonteelle. Syyksi erakkoelämäänsä moni sanoo:

"Yksinäisyydessä tahdon täällä Herraani palvella".

Seurakunnallinen elämä on heillä niin järjestetty, että Astorian

pappi käy määrätyillä ajoilla pitämässä jumalanpalveluksia.

Kaikki nämä, melkeinpä lukemattomat suomalaiset uutisasutukset

ovat Washingtonin valtiossa. Siellä on myöskin pieni kalastajain

kaupunki Ilwaco, Columbiajoen pohjoisessa suupielessä, valtameren

ja joen rajoittamassa niemessä. Siellä on suomalaisilla toiminut

raittiusseurakin omassa talossaan.

Astorian ympäristö on aivan täynnä suomalaista asutusta. Takana on

Olney noin kymmenen mailin päässä sievällä paikalla maaharjanteella.

Ja kun Olneyhin pääsee, saa samota suomalaisissa aina Newhalemiin

asti, jotain 50 mailia. Harvassa heitä kumminkin siellä on. Synkän

luonnon ihailija löytää sieltä juuri sopivaa seutua, jylhää, synkkää,

isokasvuista metsämaata.

Jos sitte lähdetään Astoriasta Portlandiin päin, niin suomalaisia

kyliä on tuhkatiheään. Knappa-nimisessä paikassa on useita taloja

sekä myös seudulla, joka tunnetaan "Vesikontrin" nimellä. Aina

Portlandiin asti on suomalaista asutusta molemmin puolin jokivartta.

Hockinson eli niin kutsuttu Brush Prairie ansaitsee erittäin

mainitsemista muitten lisäksi. Nimensä on tuo paikka saanut

ruotsalaisesta miehestä, mutta suomalaisia siellä on lujasti

maata itselleen perkkaamassa. Suuri korpi väistyy suomalaisten

tarmokkaisuuden takia, ränsiköt muuttuvat viljapelloiksi. Soma on

nähdä siellä kun suomalaiset joulunkin edellä kyntävät peltojaan

ja laittelevat siementä kasvamaan. Talvi läpeensä voidaan olla

maanviljelyksessä. Sellaista se on Oregonin ja Washingtonin ilmanala.

Enin osa suomalaisista Hockinsonissa on apostolisluterilaisia ja on

heillä oma kirkkokin.

Ennenkun poistumme Astorian ympäristöltä, täytyy minun, ollakseni

rehellinen, vastapainoksi lausua ylistyksille ihanasta ilmanalasta,

joita sikäläisten suomalaisten tapaan olen ladellut, että ei ne

kaikki päivät silti sielläkään ole päiväpaisteisia, "herttaisia".

Päinvastoin on siellä hyvin sateista. Sanotaankinhan melkein

sananlaskuna: "Astoriassa sataa kolmetoista kuukautta vuodessa", eikä

siinä monella kuukaudella liene erehdyttykään. Varsinkin talviaika

on siellä sadeaika, sataa melkein keskeyttämättä. Mutta ilmanalan

lauhkeuteen, jopa viileyteenkin ei se mitään vaikuta. Ja enemmän

maanviljelijä pitää pitkällisestä sateesta kun pitkällisestä poudasta

kesällä ja pakkasista talvella. Kalastajalle on se yhden tekevä,

satoi tai paistoi.

Tulemme nyt Oregonin suurimpaan kaupunkiin, Portlandiin. Täällä

asuu suomalaisia hyvänen joukko, enimmäkseen käsityöläisinä

ja tehtaantyömiehinä. Paljon on siellä myös suomalaisia

palvelustyttöjä ansaiten hyvää palkkaa. Heillä on raittiusseura, ja

seurakunta-asiansa ovat niin järjestäneet, että suomalainen pappi

käypi silloin tällöin pitämässä jumalanpalveluksia.

Portlandissa asuu myös kansalaisemme konsuli Wilson. Hän on monessa

suhteessa kansallismainettamme kohottanut harvinaisen suoralla ja

vilpittömällä käytöksellään. Hän on Portlandin vanhimpia asukkaita,

on siellä ollut kaupungin lapsipäivistä asti. On siis luonnollista,

että amerikkalaiset kohtelevat kunnioituksella "Venäjän konsulia",

samalla kun hän suomalaisille on rakas ja isällinen ystävä.

Erittäin kauniilla paikalla on tuo Portlandin kaupunki, Columbian

syrjäjoen Willametten varrella. Alinomainen kesäinen ilmanala siellä

on, kuten yleensä Oregonissa. Ympäri vuoden näkee siellä kumminkin

lunta, sillä vaan muutamien kymmenien mailien päässä itäänpäin on

kaksi vuorenhuippua, joilla ikuinen lumi asustaa. Korkeampi niistä,

Mount Hood, on yli 11,000 jalkaa ylempänä Tyynen meren pintaa.

Kirkkaina päivinä kimaltelee lumi niillä ja synnyttää säteitä kuni

puhtaimmasta timantista.

Etelään Astoriasta, sillä paikalla, missä Coosjoki laskee vetensä

Cooslahteen, on pieni Marshfieldin kaupunki. Tämäkin on huomattava

suomalaistensa suhteen, vaikka siellä ei olekaan paljon suomenkieltä

puhuvia. Se on kumminkin suurimpia suomenruotsalaisten asumaseutuja

Tyynen meren rannalla. Kaupungissa on paljon sahoja ja ympäristöllä

on tukkityötä sekä hiilikaivoksia. Myös pyydetään seudulla lohia

vaikka vähemmässä määrässä. Viime aikoina ei työt siellä ole olleet

oikein vilkkaassa käynnissä. Sanotaan, että suomalaiset ovat siellä

työmiehinä oikein hyvässä maineessa kuten monessa muussa paikassa

Amerikassa. Kun työtä on, annetaan sitä ensiksi suomalaisille. Niin

hyvin suomen- kun ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme on seudulla

ollut yhteispyrintöjä, raittius- ja apuseuroja.

Jos vielä pysymme Tyynen meren rannalla, vaan menemme pohjoiseen

Washingtonin valtioon, tapaamme siellä hiilikaivantoseudulla jotenkin

huomattavia suomalaisten asumaseutuja. Carbonado, yli 14,000 jalkaa

korkean Reiner-vuoren juurella, on näistä huomattavin. Siellä on

suomalaisia jo ollut pitemmän aikaa ja ovat he erittäin hyvin

toimeentulevaa väkeä. Palkka on 10-tuntiselta työpäivältä 2 1/2

dollaria, mutta kontrahtityössä ansaitsee tuntuvasti enemmänkin.

Pankeissa on joillakuilla kauniita summia rahoja. Ennen aikaan on

suomalaisia seudulla ollut enemmänkin, mutta kaivantoyhtiö rupesi

heitä häätämään pois itsekkäisistä syistä. Muutamia vuosia sitte

kuoli siellä pari suomalaista tapaturmaisesti kaivantoon. Näiden

sukulaiset rupesivat yhtiötä, jota pidettiin syyllisenä heidän

kuolemaansa, hätyyttämään käräjänkäynnillä. Sen vuoksi sai moni

suomalainen lähteä pois työstä.

Yhteisissä pyrinnöissä vallitsee vilkkautta Carbonadon suomalaisten

kesken. Heillä on raittiusseura, jolla on oma talo ja lainakirjasto.

Myöskin on heillä ollut seurakunta, joka on aika ajoin pitänyt pappia

yhteisesti niiden suomalaisten kanssa, jotka rajan toisella puolen,

Canadassa, elävät sikäläisillä hiilikaivannoilla, Nanaimossa ja

Wellingtonissa.

Lähellä Carbonadoa on Burnettin hiilikaivanto. Siellä on myös

suomalaisia. Vaikka heitä on nykyään vähän, näyttää heissä kumminkin

olevan tosi yhteisyyden halu. Raittiusseura on toiminut heidän

keskuudessaan ja on melkein jokainen kansalaisemme ehdottomasti

raitis.

Muualla Oregonissa ja Washingtonissa elää suomalaisia pienissä

joukoin, mutta sellaisia paikkoja onkin lukuisasti. Kumminkin on

vielä tarkastelematta pari hyvin huomattavaa suomalaisseutua,

Oregonin Adams ja Washingtonin Centerville, joissa elää

suomalaisia suurmaanviljelijöitä. Mutta ennenkun sinne lähdemme,

mainitsen pikimmältään muutamia muita tässä vielä nimittämättä

jätettyjä seutuja, joissa on mahdollista tavata suomalaisia.

Oregonissa on tuollaisia pienempiä suomalaispaikkoja: Blind Slough

(maanviljelystä), Cascade Locks (halonhakkuuta), Beaver Creek

(maanviljelystä) y.m. Washingtonissa: Aberdeen (kalastusta),

Franklin, Cokedale ja Cumberland (hiilenkaivamista), Everett,

Spokane, Seattle ja Tacoma (monenlaista työtä kaupungissa), Parkland

(maanviljelystä lähellä Tacomaa), McMurray (maanviljelystä),

Cosmopolis (sahatyötä), Sioux Creek (maanviljelystä), Charleston

(satamatyötä), New Castle (hiilenkaivamista lähellä Seattlea),

Independence (maanviljelystä) y.m. Viimemainitussa paikassa on eräs

hyvinkin suuri suomalainen maatila.

Ja nyt lähtekäämme varsinaisten suomalaisten suurmaanviljelijäin luo.

Columbiajoki suupuolellaan kumminkin noin 100 mailin matkalla antaa

runsaan kalansaaliin, mutta ylempänä sen vartta höysteiset rannikot

ja tasangot ovat mitä parhaita maanviljelysmaita ja erinomaista

kasvamaan heinää.

Ylempänä Cascadevuoriston itäpuolella aukeaa aava tasankomaa. Se

on Columbian tasanko ja on aikoinaan ollut veden alla, suuren

Columbiajärven peittämänä, vaan on sitte maanjäristyksien,

tulivuorten puhkeamisien ja muitten mullistuksien kautta kaivanut

vedellensä läpipääsön vuorten läpi ja kuivanut höysteisen tasangon

tuottavaksi ja runsasantoiseksi peltomaaksi.

Siellä elää koko joukko suomalaisia maanviljelijöitä hiljaisesti,

rauhallisesti ja tyytyväisesti kyntäen, kylväen ja eloa korjaillen.

Muu mailma tietää vähän heistä, itse kun eivät tahdo kerskuillen

kohottaa päätään ja ylpeillä asutuksillaan. Syvä kristillisyys on

luonut heihin nöyryyttä ja vaatimattomuutta, se on luonut ahkeruutta

ja työhalua, on karsinut pois ylelliset elämäntavat ja muut

joutavuudet.

Kunnioituksella ja ihmetellen katsovat amerikkalaiset heidän tasaista

ja varmaa edistymistään. Kun toiskielisten on ollut pakko ahtaitten

aikojen, halvan viljanhinnan ja kalliin elämäntapansa tähden myydä

tai jättää maatilansa velkamiehilleen, pankkihuoneille, niin

suomalaiset ovat niitä ostaneet ja siten laajentamalla laajentaneet

alueitaan.

Mikä ihme siinä sitte on, kun ei suomalainen maanviljelijä täällä

usein joudu takapajulle, ei tule hätään eipä paljon velkoihinkaan?

Päinvastoin hyötyvät he hiljoilleen, vaurastuvat varmasti, isontavat

peltojaan. Ja kumminkin on myös heidän maksaminen veronsa, eläminen,

hankkiminen koneita kuten toiskielistenkin. Eikä he saa viljastaan

senttiäkään enempää kun muut.

Siinä on todellakin taika, vaan se taika ei ole sen kummempi kun

ahkera työnteko ja säästäväisyys. Ne ominaisuudet ovat sikäläisillä

suomalaisilla, niin miehillä kun naisillakin. Ei siinä aamukultaa

odoteta pehmeissä nojatuoleissa, ei iltakausia venytellä eikä

yökausia valvota tanssiaisissa tai muissa iltahuveissa. Työtä tehdään

kun on työn aika, levätään levon aikana. Kesällä noustaan auringon

kanssa ja sepä viittaa levollekin illalla. Jos jossakin perheessä

luonto on ollut säästeliäs poikain suhteen ja on lahjoitellut

tyttäriä taloon, niin mitäs muuta kun pannaan tytöt pellolle

ohjaamaan nelivaljakolta. On aivan tavallista näitten maanviljelijäin

luona nähdä talontyttäriä pellolla kyntämässä, karhitsemassa ja eloa

kokoomassa. Ja tästä he tietysti vaan reipastuvat ja vilkastuvat.

Samoja neitosia voidaan nähdä myöskin ompelukoneen ääressä ja

hyörivän kotitoimissa yhtä suloisina, sulavina jopa miellyttävinäkin

kun kaupungin hennot naiset konsanaan.

Suomalaiset maanviljelijät täällä, Adamsissa ja Centervillessä sekä

ympäristöllä, ovat enimmäkseen laestadiolaisia. Heidän rauhallisessa

elämässään tapahtuu pienempi muutos ainoastaan jonkun kerran

vuodessa, kun saarnamiehiä tulee ulompaa kyliin. Silloin on kyläilyä

ja kestailua, sillä tavaksi on tullut pitää raamatunselitys niin

paljon kun mahdollista jokaisen kotona. Tällaista juhlimista, mikä

tavallisesti tulee joulunaikana, kestää viikon pari, jolloin käydään

uutteraan kirkossa ja iltakokouksissa. Sanomattakin ymmärtää, ettei

ne tällaiset taloa hävitä, kun ei niissä tule viina kysymykseenkään.

Ja ruokaahan sitä on joka talossa. Jos tuossa nyt joku ylimääräinen

kahvinaula kuluu, se kai ei suuriin tunnu.

Näitä saattaa todella sanoa suurmaanviljelijöiksi, sillä siellä on

taloja, joissa on 500--1,000 eekeriin (noin 200--400 hehtaaria)

maata itsellään ja monesti saman verran vuokramaata. Niin suuret

maa-alat läpeensä viljeltynä on kylläkin suurta. Työtä tehdään

15--25 hevosella. Nisua saadaan vuosisatona 5,000--10,000 bushelia

(1,750--3,500 hehtolitraa). Kun otetaan huomioon, että viljelys

täällä ei ole vuosisatoja vanhaa, vaan tavallisesti asujamet itse

ovat uutisviljelijöitä, ovat kääntäneet pelloiksi seudut, joissa ei

ennen ole ollut peltoa ollenkaan, niin täytyy ihmetellä suomalaisen

käsialaa siellä.

Ja tarkastellessa kuinka he maataan viljelevät ja millaisten

konetten avulla, syrjäinen aivan oudostuu nähdessään kaksiteräisiä

kääntöauroja kuuden hevosen vetäminä kääntäen 3--4 jalkaa maata

kerrallaan. Karhitkin ovat lähes niin leveitä kun peltosarat paikoin

Suomessa ja tarvitaan niitäkin vetämään 6--8 hevosta. Elonleikkuu

tapahtuu sekin itsesitovien leikkuukoneitten avulla. Ja kerrotaanpa

niitä koneita olevan sellaisiakin, jotka leikkaavat, puivat viljan,

varistavat ne säkkiin, sitovat säkinsuun kiinni ja pudottavat kolme

säkkiä paikkaansa! Tämä on tosiamerikkalaista maanviljelystä. Maan ja

ilman laatu kuivaa nisun siihen määrin, että sen voipi puida pellolta

käsin.

Suomalaisen uutisasutuksen perustus näille tienoille tapahtui

melkein samaan aikaan ja samaten kun muuallakin vanhemmilla

suomalaisilla farmiseuduilla. Vuosina 1870--80 pyrki suomalaisten

suurimmasta pesäpaikasta Calumetista suomalaisia moneen paikkaan

maanviljelijöiksi. Silloin syntyi suomalaiset pesäpaikat erittäinkin

Minnesotassa. Cokatoon ja New York Millsiin kiiruhti suomalaisia

maanottoon ja vakaisen kodin perustamiseen. Oli maanviljelijöiksi

aikovissa niitäkin, joita halutti päästä lännen ikuiseen kesämaahan,

sillä oltiinhan maassa, missä oli valikoiman varaa.

G. W. Planting, kotoisin Kemijärveltä, oli ensimmäinen, joka

lähti Lännen maita tarkastamaan ja jäi sinne asumaan. Saatuaan

Calumetin kaivantotöissä puolitoista tuhatta dollaria säästöön sekä

taloustoimiin perehtyneen kelpo tytön emännäksi, läksi hän lauhkeille

Tyynen meren rannikkoseuduille. Tultuaan Portlandiin ja kuultuaan

Pendletonin luona, noin 200 mailia sisämaahan päin, olevan oivallista

nisunviljelysmaata saatavana asunto-oikeudella meni hän sinne ja

saapui perille vuonna 1877. Häntä seurasi muutamia muita ja kukin

otti itselleen pienen palasen, 80 eekeriä, maata. He eivät huomanneet

ottaa isompaa maa-alaa luullen muka tuossakin olevan yhden miehen

osalle.

Intiaaneja majaili seudulla ja tahtoivatpa hekin isännöidä maata.

Ei kumma vaikka syntyikin kahakoita. Kunkin uutisasukkaan piti olla

varustettuna ampuma-aseilla. Pari kertaa saatiin lähettää vaimotkin

pois seudulta, kun kiivain ottelu tuli. Sotaväen ja uutisasukkaiden

yhä paisuvan voiman edessä täytyi vihdoin intiaanien taipua rauhaan

ja tyytyä jakamaan maansa sekä peräytymään syrjemmälle. Olot ovat

sittemmin tulleet rauhallisiksi sekä entiset intiaanitappelut

taruiksi ja seikkailuiksi.

Maan laatu Pendletonin luona (Adamsissa) on tasaista, hyvin

viljavaa ja oivallista nisun kasvatukselle. Kylvöt tehdään syksyin

keväin; enimmäkseen käytetään syyskylvöjä, koska se on havaittu

tuotteliaammaksi sekä varmemmaksi. Paikoin jätetään pellot

kesannoksikin voimistumaan. Yksinomaisesti viljellään nisua, ja

edistyneimmillä on sato 10,000 bushelia vuodessa. Lienee joitakuita,

jotka saavat enemmänkin.

Karjanhoitoa ei harjoiteta, koska puuttuu laidunmaita. Hevosia

pidetään 10--30 vaiheille talossa. Keskimäärin on kullakin

suomalaisella perheellä Pendletonin luona 400 eekeriä maata.

Toimeentulo on yleisesti hyvänpuoleinen, vaikka on ollut

uutisviljelijän vaikeudet voitettavana.

Sata mailia Pendletonista länteen on toinen suomalainen

suurviljelyspaikka Clikitatjoen laaksossa lähellä Dallesin kaupunkia.

Se on luontonsa puolesta oikein paratiisimainen. Korkea Adams-niminen

lumivuori kohoaa sieltä korkeuteen. Kun matkustaja jonakin kirkkaana

talvi- tai kevätpäivänä tekee matkan Clikitatin laaksoon, on hänellä

tilaisuutta nähdä lännen luonto kaikessa majesteetillisuudessaan.

Niin pian kun hän on kulkenut poikki leveän Columbiavirran ja päässyt

töyräälle, aukeaa siihen hämmästyttävän laaja ja suuremmoinen

näköala. Takana ja sivuilla vyöttää mäkeä Columbian leveä hopeavyö,

jonka Oregonin puoleiselta rannalta näkyy Dallesin kaunis kaupunki.

Ja kaupungin takaa kohoaa sammunut tulivuori Mt. Hood, jonka huippu

on nyt peittynyt ikuiseen lumeen. Mt. Hoodin takaa pistää Jeffersonin

vuoren lumivalkea pää esiin ja vielä sen takaa siintää "Kolmen

Sisaruksen" lumipeitteiset harjat.

Vasemmalla sivulla kohoaa Cascadejonosta Mt. Helena ja Mt. Tacoma

kuni jättiläiset pilviin. Mutta komeimmalta näyttää sittekin edessä

oleva Adamsin entinen tulivuori, senkin huippu valkean lumivaipan

peittämänä. Auringon valo luopi siihen kristallin kirkkautta.

Tässä alla on nyt se laakso, jonka höysteistä pohjaa viljelee

Centervillen suomalaiset. Heitä on siellä neljättäkymmentä perhettä.

Suomalaiset löysivät tämän paikan aivan sattumalta. He aikoivat

Pendletoniin toisten suomalaisten luo, joilta oli tullut kiittäviä

lausuntoja Calumetiin. Mutta juuri kun he pääsivät Portlandiin, oli

joukon johtajalta hävinnyt osoite, joten tie tuli pystyyn. Arveltiin

kumminkin paikka löytyvän, kunhan joudetaan etsiä. Kun he tulivat

Dallesin tienoolle, näytti maa monessa suhteessa vastaavan niitä

kuvia, mitä olivat kirjeellisesti saaneet Pendletonin maista. Näin

jäätiin siihen ja alettiin etsiä suomalaisia. Niitä ei löytynyt,

mutta löydettiin Clikitatin laakso, joka näytti kaikin puolin

lupaavalta. Sinne jäätiin omistamaan maapaloja. Nämäkään eivät

katsoneet tarvitsevansa enempää kun 80 eekeriä, jonka vuoksi sitte

ovat saaneet oston kautta laajentaa peltojaan.

Kun matkaajille kulkuväyliltä on Centerville ennen Pendletonia, on

sinne jälkeenkin päin joku jäänyt, vaikka oli aikomus mennä etemmäksi.

Ahkeruudella ja säästäväisyydellä ovat suomalaiset täälläkin

kehittyneet kelpo maanviljelijöiksi ja tulevat hyvin toimeen. He

omistavat keskimäärin noin 350 eekeriä maata taloa kohti. Tosin on

muutamilla maanviljelijöillä yli 500 eekeriä maata, on jollakin noin

1,000 eekeriä, mutta muutamilla alottelevilla on vaan 160 eekeriä.

Maa on kaikki viljelyskunnossa, ei ole mitään tyhjän panttina.

Huvikseen katselee suomalaisten maanviljelijäin hyörinää kesäkiireen

ajalla, ollenkin kun on viljan korjuu. Ja talvella kun heillä ei ole

kiireitä töitä, saat viettää hupaisia iltoja kuunnellessa vakaiden ja

elämää kokeneiden isäntien keskustelevan henkisistä ja maallisista

riennoista.

Suomalaisia ei Pendletonissa eikä Clikitatlaaksossa ole paljon, mutta

ovat he itsenäisiä ja hyvin toimeentulevaa kansaa. Jos ei heidän

keskuudessaan upporikasta löydykään, ei siellä myöskään rutiköyhää

ole.

Yleensä täytyy Oregonin ja Washingtonin valtioiden suomalaisille

myöntää, etteivät he ole tehneet huonoa maa- ja asumapaikkavalintaa.

Ja itse ovatkin he oloihinsa erittäin tyytyväisiä. Sehän on

onnellisuuden merkki. Kernaasti kehukoot valtioitaan, kun kerta

näyttävät käytännössä tulevansa niin hyvin toimeen.

Alaska.

Uutena Californiana on Alaska aivan viime aikoina tullut tunnetuksi,

Californiana kultansa, vaan ei ilmanalansa puolesta. Kultaa saadaan

sieltä nykyisin niinkun ennen Californiasta säkittäin. Monen

onnenetsijän on se jo tehnyt upporikkaaksi ja epäilemättä yhä

useampia tekee. Kultaa siellä löytyy runsaasti ja monesti riippuu

asianomaisen kullankaivajan kunnottomuudessa, ellei hän mitään saa

kokoon. Monet ovat saaneet kultaa aivan suunnattomasti, mutta eivät

ole osanneet sitä säilyttää. Alaskan lyhyt kulta-ajan historia

jo tietää kertoa henkilöistä, jotka ovat äkkiä miljonääreiksi

tulleet, vaan ovat yhtä nopeaan pelihimon y.m. kautta taaskin

keppikerjäläisiksi sortuneet. Paljon puhutaan kurjuudesta Alaskan

kullanetsijäin keskuudessa ja onhan siellä vaivoja ja vastuksia,

mutta monesti syy on itsessään niissä henkilöissä, jotka ovat siellä

kurjiksi joutuneet. Alaska tarjoaa vakavalle, eteenpäin pyrkivälle

luonteelle sellaisia aineellisen vaurastumisen tilaisuuksia, joita

tuskin on löydettävänä missään muualla maapallollamme.

Vaikka Alaska ilmanalansa puolesta ei olekaan verrattava ihanaan

Californiaan, liioitellaan kumminkin usein sen kylmyyttä ja

karuisuutta. Osa Alaskaa on kyllä hyvinkin pohjoisessa ja

luonnollisesti siellä napapiirin sisällä on hyvinkin kylmää, mutta

ne pohjoisimmat seudut ovat enimmäkseen asumattomia eikä nykyinen

kultakuume vielä sinne ole ohjautunut. Ne seudut, missä kultakuume

parhaillaan riehuu, eivät suinkaan ole kylmempiä kun pohjoisempi osa

Suomea. Talvet ovat siellä vähälumiset ja jotenkin lauhat.

Ja tunnetuin osa Alaskaa on lämmintä kun etelä-Suomessa, ehkä

lämpimämpääkin. Tyynen meren Amerikan puoleinen ranta on merivirtojen

takia hyvin lämmintä suhteellisesti verraten muihin samalla

leveysasteella oleviin maihin. Amerikan Atlanninpuoleinen ranta

on paljon kylmempi, jo Labradorin niemimaa on Lappia, verrattuna

Alaskaan. Käsitys kylmästä, jäisestä Alaskasta on suureksi osaksi

väärä.

Alaska on noin kuudes osa koko Yhdysvaltain maa-alueesta. Sen

suurin leveys on 800 ja pituus 1,100 mailia. Se on siis yli 300

mailia pitempi Californiaakin. Ja kun se on pitkä pohjoisesta

etelään, on aivan luonnollista, että siinä eri paikoissa on hyvinkin

erilainen ilmanala. Ylimalkaan on se asumatonta, vuorista maata.

Etelärannikko, jonka saaririkas alue on erittäin ihana kesällä,

on muuten siksi kallioista, ettei maanviljelys oikein tahdo käydä

päinsä. Myös karjanhoito on siellä vaikeaa, sillä vaikka jokien

varsilot kasvavatkin heinää, on sen korjuu peräti vaikeata liiallisen

märkyyden tähden. Alaskassa nimittäin sataa kesälläkin melkein joka

päivä.

Ylempänä pitkän Yukonvirran varrella, juuri nykyisillä

kultaseuduilla, kyllä voisi viljaakin kasvattaa, mutta vielä nykyään

ei siitä ole välitetty. Muut elinkeinot pitävät mieliä jännityksissä.

Sillä vaikka Alaska ei tarjoakaan maanviljelijälle suuria etuja on

siellä muuten luonto rikasta.

Jo kauvan aikaa on Alaska ollut tunnettu oivalliseksi turkiksistaan,

kallisarvoisista metsäeläinten nahoista. Kuuluisimmat ovat Alaskan

mustan- ja hopeankarvaiset ketunnahat, joilla kummallakin on hyvä

hinta markkinoilla. Paitsi näitä löytyy muita metsäneläviä, joista

saadaan kalliita turkiksia.

Kauvan on myös ollut tunnettuna toinen tuotantoala, hylkeiden pyynti.

Sitä harjoitetaan Alaskan länsirannikolla aina Behringin salmeen

asti, jopa ulommaksikin, suurena tulolähteenä, ja satoja ihmisiä

elää sillä. Suuriin summiin nousee hylkeiden ja turkiksien arvo,

mitä vuosittain Alaskasta saadaan. Järjetön hylkeiden surmaaminen on

kumminkin viime aikoina niiden saalista vähentänyt ja ellei olisi jo

ryhdytty rauhoitustoimiin, olisi pian se tulolähde loppunut.

Lohenkalastus on myös hyvin antoisa Alaskassa, jopa antoisampi kun

kalastus Columbialla. Viime vuosina on paljon huomiota kiinnitetty

siihenkin. Satoja lohenkalastajia menee joka kesä Alaskaan, missä

silloin on jokien suut ihan sakeana näitä kaloja. San Franciscosta

ja Astoriasta kulkee monia kalalaivoja keväisin sinne ja palaavat

syksyllä tuoden suuret saaliit kannuihin keitettyä lohta.

Kalastusyhtiöillä on Alaskassa omat keittimönsä ja kalastuspaikkansa.

Mutta kaikista näistä rikkauksista viepi voiton Alaskan

metallivarastot, mitkä näyttävät vuosi vuodelta tulevan yhä

tuottavammiksi. Ja kivihiilialueetkin näyttävät Alaskassa olevan

loppumattomat, vaikka niihin ei ole vielä ehditty suuremmassa

määrässä huomiota kiinnittämään.

Jo aikaisin on tiedetty myös Alaskan kultarikkaudesta, mutta

siihen aikaan kun alue kuului Venäjälle ei siihen huomiota pantu.

Jo heti sen jälkeen, kun Venäjä möi tuon rikkaan maan v. 1867

puolella kahdeksatta miljoonalla dollarilla Yhdysvalloille,

alkoivat amerikkalaiset prospäkkärit (kullanetsijät) tehdä hyviä

löytöjä. Silloin vielä löydettiin suurempia metallirikkauksia

varsinaisissa Yhdysvalloissa, joten Alaskan kulta sai maata

kätköissään. Mutta jälkeen vuoden 1880 rupesi kummallisempia puheita

kulkemaan Alaskan kultapaljoudesta. Eräs prospäkkäri Juneau löysi

sen rikkaan kultaseudun, missä on nyt hänen nimelleen omistettu

kaupunki, suurin Alaskassa. Vastapäätä olevalta Douglassaarelta

löydettiin yhä enemmän kultaa. Nyt rupesi tänne ihmisiä tulvaamaan.

Laitettiin säännölliset kaivantotyöt koneineen, muserrusmyllyineen

ja sulimoineen. Juneau sai löydöistään myydessä ne yhtiölle kymmeniä

tuhansia dollareita, mutta joi ne muutamassa kuukaudessa, joten taas

pian suorisi kullanetsintään. Se oli hurjaa aikaa. Vihdoin syntyi

Treadwellin kultakaivosyhtiö Douglasin puolelle ja nyt on siellä yksi

mailman suurimpia ja rikkaimpia kultakaivoksia. Nyt ei enää niiden

kulta-alueiden arvo ole kymmeniä tuhansia, vaan miljoonia dollareita.

Uusia kultalöytöjä tehtiin etempänä Alaskassa. V. 1896 keväällä

kuului kullantoitotus Cooks Inletistä ja tuhansia kullanetsijöitä

riensi sinne, toiset onnistuen, toiset pettyen. Samoihin aikoihin,

jopa ennen sitä tunkeutui paljon kullanetsijöitä Yukonvirralle ja

saivat jotkut runsaastikin kultaa emäjokeen virtaavista puroista.

Näin syntyi kullanhuuhtomot Forty Milessa, Circle Cityssä y.m.

Mutta vasta kesällä 1897 kuului sieltä ihmeistä ihmeellisimpiä

asioita. Silloin saapuivat ihmisten ilmoille ensimmäiset onnelliset

kullankaivajat Klondikesta, joka oikeastaan ei enää ole Alaskaa,

vaan kuuluu Canadan alueeseen. Kultaa tuotiin säkittäin. Moni köyhä

kullankaivaja oli muutamissa kuukausissa päässyt satojen tuhansien

dollarien omistajaksi.

Tämä oli käännekohta Alaskan historiassa. Nyt vasta oikea ihmistulva

ryntäsi sinne. Alaskan kultakuume voitti Californian kuumeen.

Seuraavana kevännä kävi oikea kansainvaellus Alaskaan. Seattle

ja muut satamakaupungit olivat lähtijöitä täynnä. Mikä noiden

kullanetsijäin kohtalona lienee, tulevaisuus osoittaa. Varmasti

heistä moni pettyy toiveissaan ja osa sortuu kurjuuteen. Mutta

epäilemättä myös usea tuo sieltä kultaa tullessaan. Alaskalle

itselleen on tästä se etu, että yksi ja toinen jää sinne asumaan ja

niin tulee tuokin syrjäinen seutu asutuksi.

Suomalaisia on asunut Alaskassa jo Venäjän vallan aikana ja lienevät

he silloin oleskelleet melkein yksinomaan pääkaupungin, Sitkan

ympäristöllä. Luultavaa on, että niitä on nytkin siellä joku määrä,

vaikka tämän kirjoittajalla ei siitä ole tarkempaa selkoa. Vieläkin

on Alaskan hallituspaikkana Sitka, mutta se on jo joutunut yleisestä

liiketiestä niin syrjään, että harvoin sieltä mitään kuuluu. Juneau

on nykyisin pääpaikka Alaskassa. Se on porttina kultamaille. Sinne

on tullut joku Sitkan suomalaisistakin ja useita muualta. Edistyvän

kaupungin moninaiset puuhat antavat suomalaisille työtä, ja onhan

sitä ansiota saatavana seudun kultakaivoksistakin. Juneaun ja sen

naapurin Douglasin kultakaivannot ovat kivilouhoksia. Ainoastaan joku

vähemmänarvoinen kullanhuuhtomo löytyy. Yukonvirran varrella sitä

vastoin ovat kultapaikat yleensä huuhtomoita. Juneaun tienoilla ei

yksityisen kullankaivajan kannata tehdä työtä omin neuvoinsa, vaan on

hänen ryhdyttävä työhön kaivantoyhtiöille. Ja rikkaassa Treadwellin

kaivannossa onkin moni suomalainen työssä ansaiten päivältä vähintäin

2 dollaria ja sen lisäksi vapaan ruuan.

Muutamilla Juneaun suomalaisilla on omia kaivosalueita, vaan kun

niihin tarvittaisiin kalliita koneita, eivät ole ruvenneet kultaa

kaivamaan enemmälti kun vaan ovat saaneet selville kuinka rikasta

kultasuoni on. Jos hyvin käy, voivat he myydessä saada näistä

alueista suuriakin summia.

Työskentely Juneaun seudun kaivannoissa on erillaista kun

tavallisesti muualla, joissa tällaiset kaivantotyöt tehdään

enimmäkseen maanalaisissa tunneleissa, mutta täällä on kaivannot

avonaisia. Metallisuoni alkaa maasta juoksemaan kohti maansisään,

joten tehdään avonaisia kaivoja. Nämät ovat monessa suhteessa

epämukavammat ja vaarallisemmat kun maanalaiskaivannot. Jota

syvemmäksi ja laajemmaksi tällainen kaivanto tulee, sitä

vaarallisemmaksi käy työntekokin. Mäenrinteestä saattaa milloin

hyvänsä irtautua kiviä ja muuta soraa, joka päästen vauhtiinsa

kaataa alleen mitä sattuu eteen. Tapaturmat ovatkin monilukuiset ja

on muutamia suomalaisiakin saanut siellä surmansa tai tärväytynyt

ikipäiviksi. Talvella on työnteko tuollaisessa avonaisessa reijässä

hyvin surkeaa.

Juneaun ja Douglasin suomalaisilla on omia taloja useita ja tulisivat

he kaikki yleensä hyvin toimeen, jos ei osassa olisi juoppous ja

pelaus liian suuresti vallalla.

Nykyään on Juneau enimmäksi osaksi vaan läpikulkupaikka

suomalaisille. Harva Alaskan suomalainen on ollut käymättä Juneaussa,

vaikka on sittemmin siirtynyt paremmin toiverikkaille seuduille.

Usea, jonka rahavarat ovat olleet lopussa, ettei ole voinut tehdä

tarpeellisia varustuksia erämaaelämälle, on tehnyt jonkun aikaa työtä

Treadwellin y.m. kaivannoissa ja sitte, ansaittuaan rahaa, jatkanut

matkaansa etemmäksi.

Lähdeppä sinäkin, lukijani, seuraamaan suomalaista kullanetsijää

Yukonille ja noille kehutuille Klondiken seuduille. Matka

Amerikan eri osista tavallisesti kulkee ensin Seattlen kaupunkiin

Washingtonissa. Sieltä voi kulkea laivalla aivan Klondikelle asti,

mutta harva tavallinen kullanetsijä mennessään käyttää tätä pitkää

ja kallista, vaikkakin mukavaa, kulkukeinoa. Palatessa, jos on

kullansaalis ollut oikein hyvä, kuletaan herroiksi sieltä kautta,

Yukonia St. Michaelsiin ja sieltä merta myöten Seattleen tai San

Franciscoon.

Mutta me lähdemme Seattlesta Juneauhin. Se matka maksaa 16 dollaria,

toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. On ne laivat aikoinaan

kulettaneet tuon matkan 5 dollarillakin, mutta kallistivat

kultakuumeen paisuttua suureksi. Matkatamineet ja koko vuoden muona

ostettiin ennen tavallisesti Juneaussa, mutta nyt se suureksi osaksi

ostetaan Seattlessa. Meneehän ne vähemmälläkin kun koko vuoden

muonalla, mutta viisasta on ottaa se matkaan. Ruoka Yukonin ja

Klondiken kultaseuduilla on kallista. Jos kultaa löytyy hyvästi,

ei niistä hinnoista paljon surkeilla, mutta vähemmän onnistunut

kullanetsijä syöpi mieluummin omaa ruokaansa. Paitsi ruokaa tulee

ottaa mukaan lämpimiä villavaatteita, jalkineita, kintaita,

tärkeimpiä lääkkeitä, kirves ja vähän muita puusepän kaluja, pyssy

y.m. Kaikki nämä varustukset vuoden muonan keralla nousevat noin 200

dollariin.

Juneausta viepi laiva meidät vähän toista sataa mailia

Chilkoot-nimiseen seutuun. Siinä on nyt Dyea-niminen

kauppala, syntynyt viime kultakuumeen aikana. Chilkoot on

kahden jättiläisvuoren välinen sola. Siinä kulkee nyt kyllä

tramwayvaunutkin, mutta tavallinen kullanetsijä säästää kyytirahat

ja vetää itse tavaransa kelkalla solan yli. Tietysti ei koko tuo

tavarajoukko kule yhdellä kerralla jyrkän ja vaikeakulkuisen

vuorisolan yli, vaan tavallisesti kuletetaan ensin pienempi osa

jonkun matkaa, jätetään sinne ja käydään toista hakemassa. Jos

kulemme kesällä, silloin emme voi käyttää kelkkaa, vaan täytyy

meidän kantaa tavaroita selässämme. Intiaanikantajia saisimme kyllä

vuokrata ja heidän leveihin selkiinsä kyllä tavaraa sopisikin, mutta

mielellämme säästämme senkin rahan, sillä intiaanit ovat tottuneet

palveluksistaan aika lujasti nylkemään.

Paras aika kulkea Chilkootin yli on maaliskuu. Talvella on siellä

melkein alinomaista lumipyryä, ja lumivyöryt ovat haudanneet kymmeniä

matkalaisia kerrallaan.

Kun olemme päässeet solan huipulle, alkaa matka alaspäin. Se on kyllä

helpompaa, vaan on hyvin vaivaloista ja vaarallista. Vuoren alla

alkaa matkamme vesiteitse. Ensin kuletaan järviä, vaan kun olemme

maaliskuulla liikkeelle lähteneet, olemme nyt parhaillaan siihen

aikaan järvillä, kun ne ovat vielä jäässä, lumettomana iljanteena.

Meidän on nyt lumipaikoilla hyvä vetää kelkkaa ja iljanteella

saamme oikein tulista kyytiä, kun panemme kelkkoihimme purjeet

ja annamme tuulen viedä. Tätä matkaa kestää 170 mailia ja sitte

tullaan joelle, joka parhaillaan purkaa jäitä. Metsästä haemme hyvää

lautapuuta, sahaamme lautoja ja laitamme veneen, jolla jatkamme

kulkua myötävirtaa. Paikoin on joki vaarallinen laskea, sillä siinä

on jyrkkiä putouksia. Mutta moni suomalainen kullanetsijä on jo

ennen kotimaassaan tottunut koskia laskemaan. Niinpä kun milloin

sattuu suomalaisen veneen mukaan muidenkin veneitä, saa kansalaisemme

nekin laskea alas ja ansaitsee siten jonkun verran vähien rahojensa

lisäksi. Erästä oululaista pyydettiin muutamalle putoukselle

varsinaiseksi laskijaksi ja luvattiin 10 dollaria päivältä, mutta

kukapa sinne jäi, kun oli isomman ansion toivo kultamailla.

Paljon on vaikeuksia välillä, mutta sitte kun päästään laskemaan

vuolasta Yukonia, ei ole enää hätää. Nyt kulkee tavaravarastokin,

joka kunkin henkilön osalle painaa noin 500 naulaa, helposti

veneessä. Pysähdymme siinä paikassa, missä Klondikejoki laskee

Yukoniin. Siinä onkin Dawson City, pieni kultakuumeesta syntynyt

kaupunki. Asujamia on siinä nyt noin 8,000. Jos nyt Dawsonissa

kuulemme huutoja uusista kulta-alueiden löydöistä, kiiruhdamme sinne

ja koetamme saada oman kleimin (kaivantoalueen). Meidän täytyy olla

nopeita, sillä pian nuo alueet otetaan. Parhaimmat kulta-alueet ovat

Klondikeen juoksevien syrjäjokien ja niiden sivupurojen varsilla.

Kaivantoalue on nyt leveydeltään 100 jalkaa joen vartta (ennen oli se

500 jalkaa) ja pituudeltaan lähellä rantaa nousevaan vuoren rintaan.

Maksu tuosta on Canadan hallitukselle 15 dollaria. Kukin saa vaan

yhden kleimin, paitsi alueen löytäjä, joka saa palkkioksi yhden,

keksijäkleimin, lisää. Eräs noista kultarikkaista puroista, Bear

Creek, on suomalaisten löytämä. Kannattavat kultakleimit on jo kaikki

otettu, mutta uusia löytöjä yhä tehdään ja ken silloin ehtii, saapi

osansa. Kultahieta kaivetaan joen rantamaalta useampien jalkojen

syvyydestä. Kaivaja kaivaa siksi; kunnes on päässyt pohjakallioon.

Kultasuoni on juuri tuota kalliota vastassa. Talvella nostetaan tuo

multa ylös ja keväällä vesien auvettua huuhdotaan.

Monella suomalaisella on omia kleimejä Klondiken seudulla ja jotkut

niistä ovat hyvin antoisat. Eräs suomalainen on sieltä tuonut vähän

enemmän kun neljän kuukauden saaliina 30,000 dollaria. On muitakin

suomalaisia, jotka ovat oikein hyvin onnistuneet. Mutta iso osa

suomalaisista Klondikella tekee toisille työtä ansaiten palkaksi

puolitoista dollaria työtunnilta. Kymmentuntiselta työpäivältä tekee

siis ansio 15 dollaria. Se on hyvää sekin. Se, jolla ei ole itsellään

ruokavaroja, saa maksaa ruuastaan joka päivä keskimäärin 3 dollaria.

Vaikka siis ruoka onkin kallista, jääpi sittekin hyvä päiväraha.

Tavallisesti tehdään toisille työtä ainoastaan niin kauvan, kunnes

oma kannattava kleimi saadaan.

Suomalaisia on Klondikessa paljon ja jokaisella olisi tilaisuutta

ansion tekoon, mutta osalta kansalaisiamme, kuten muiltakin

kansallisuuksilta, kuluu ansiot kapakassa ja varsinkin pelipöydän

ääressä. Erittäinkin pelihimo on Klondikessa hirveä. Suuria summia

pelataan pois, kaivantomiesten ansiot joutuvat keinottelijain käsiin.

Muuallakin Yukonin alueella on suomalaisia. Forty Mile ja Circle City

olivat ennen Klondikea tunnetuimmat huuhtomopaikat. Nykyisin lienee

kansalaisemme niistä enimmäksi osaksi työntyneet Klondikelle. Ja ne,

jotka eivät tuoliakaan ole saaneet hyvää kleimiä, ovat tunkeutuneet

etemmäksi erämaahan. Suomalaisia savupirttejä, kullanetsijäin

asuntoja, voitanee tavata hyvinkin kaukana muiden ihmisten ilmoilta.

Ja paitsi kullanetsijöinä ovat suomalaiset tunkeutuneet Alaskan

erämaihin metsästäjinäkin. Sellaisina kulkevat he aivan Jäämerelle

asti. Moni peto ja harvinainen metsäeläin on kaatunut siellä

suomalaisen luodista.

Paitsi Yukonin seutua on suomalaisia kullanetsijöitä Tyynen meren

rannalla olevassa Cooks Inletissä y.m. Melkeinpä voidaan sanoa

suomalaisia olevan jokaisessa huomattavammassa kultapaikassa

Alaskassa. Keväällä 1898 meni monta suomalaista Tyyneen mereen

laskevan Copper Riverin varsille etsimään keltaista metallia.

Juneausta joku matka eteläänpäin on Sumdumin kultakivikaivanto.

Siellä on myöskin monena vuonna ollut suomalaisia. Sumdumlahden

ympärillä tulevaisuudessa tullee suuriakin työpaikkoja.

Suomalaisia lohenkalastajia on joka kesä Alaskan kalastuspaikoilla,

Fort Wrangelissa y.m. Alaskan lohta alkaa jo olla kaiken mailman

markkinoilla. Myöskin löytyy suomalaisia, vaikka vähemmässä määrässä,

kaikenlaisten turkisyhtiöiden palveluksessa ja hylkeenpyytäjinä.

Suomalainen ei kammo vaivoja ja sen vuoksi hän tulee toimeen

Alaskassakin. Vaikka Alaskan kultakuumekin häviäisi, tuskinpa

suomalaiset niiltä seuduilta katoavat.

Suomalaiset hajallaan eri valtioissa.

Hajallaan asuvat yleensä Amerikan suomalaiset, hajallaan yli

Yhdysvaltain ja Canadan. Edellä olemme tarkastelleet heitä niissä

valtioissa, joissa on lukuisammin. Nyt on vielä luotava lyhyt silmäys

sellaisiin valtioihin, joissa heitä vaan vähän löytyy, yksi siellä

toinen täällä. Vaikea on heitä kaikista suuren maan lokeroista

löytää. Sen vuoksi emme voikaan muuta kun suunnilleen mainita näistä

hajanaisista asutuksista.

Yleensä ei suomalainen ole tuollaiseen hajoilemiseen taipuvainen.

Mielellään hän asettuu sinne, missä on muitakin kansalaisiaan.

Mutta monet syyt Amerikassa vaikuttavat hajaantumiseen. Enin osa

siirtolaisista on tullut Amerikkaan ansaitsemaan rahoja niin nopeasti

kun suinkin. Sen vuoksi koettaa hän etsiä tuottavimpia työpaikkoja ja

lähtee sinne, missä noita kuulee olevan. Mutta työpaikat Amerikassa

ovat hyvin epävarmoja mitä pysyväisyyteen tulee. Suurella voimalla

saatetaan tehdä työtä yksi viikko, mutta toisella viikolla jo työt

lopetetaan tai ainakin miehiä vähennetään. Paljon vähemmän on

pysyväisiä työpaikkoja varsinkin sellaiselle, joka juoksee etsien

korkeimpia palkkoja.

Näin joutuvat suomalaiset paljon matkustelemaan, monet ovat

kulkeneet Amerikan ristiin rastiin. Ja matkatessa sattuu töihin

sellaisillekin seuduille, missä ennestään on vähän tai ei ollenkaan

suomalaisia. Usein seuraavat suomalaiset skandinaavialaisia. Niin

on monta suomalaista pesäpaikkaakin tullut asutuksi, mutta niin on

kansalaisiamme syrjäänkin joutunut.

Matkustellessa kuluu tietysti paljon rahaa. Moni hyviäkin ansioita

saanut kuluttaa säästönsä parempia työpaikkoja etsiessään. Mutta on

suomalaisia seikkailijoita, jotka muiden seikkailijaan tavan mukaan

matkustelevat Amerikassa melkein alinomaa maksamatta kyydistään

mitään. Tätä kulkua kutsutaan jumppaukseksi.

Jumppari käyttää tavallisesti tavarajunia. Hän menee asemalta vähän

syrjään sinne päin, jonne juna lähtee. Siellä odottaa hän, kunnes

juna on hiljalleen lähtenyt liikkeelle. Kun se on tullut kohdalle,

tarttuu hän kiinni johonkin vaunuun ja nousee ylös. Avonaiset hiili-

ja hiekkavaunut ovat jumppareille oivallisia. Sinne kätkeytyy hän

istualleen ja ajaa huristaa vapaata kyytiä. Evästä on hänellä

matkassa, ja jos ei ole, rohkenee hän asemilta ostaa ruokaa ja pysyy

kumminkin mukana. Tavallisesti tapaa hän noissa tyhjissä vaunuissa

tovereita, sillä jumppaus on hyvin yleistä. Seikkailijoita kaikesta

kansallisuudesta siten kulkee, eikä tavallisesti rautatienpalvelijat

heistä välitä, vaikka näkevätkin kyytiä varastettavan, pistäytyvät

ajan kuluksi puhelemaankin heidän kanssaan.

Mutta kaikilla teillä ei vallitse sellaista vapautta.

Rautatiepalvelijoita on käsketty ajamaan jumppaajat pois. Sattuu

toisinaan, että tuollainen kyydin varastaja viskataan pois junan

liikkeellä ollessa. Silloin sattuu tulemaan vammoja. Mutta jumppaaja

on itsepäinen. Ellei hän ennätä tarttua kiinni saman junan jälessä

kulkeviin vaunuihin, odottaa hän toista junaa ja pääsee edelleen

jatkamaan matkaansa.

Jotkut rautatiepalvelijat ovat jumppauksesta keksineet itselleen

pienen sivutulolähteen, vaativat jumppaajilta muutamia kymmeniä

senttejä vaitiolorahoja ja antavat sitte niiden vapaasti kulkea. Jos

ei jumppareilla ole rahaa, ahneet palvelijat ottavat heiltä jonkun

vaatekappaleen. Mutta on väärin luulla, että kaikki jumpparit ovat

rahattomia. Joillakuilla saattaa olla runsaastikin rahaa, mutta eivät

tahdo maksaa kallista rautatiemaksua.

Aina ei ole niin onnellista, että jumppari pääsee tyhjään vaunuun,

usein saa hän olla hyvinkin epämukavissa oloissa: seista vaunun

edustalla tai takana ja olla alituisessa pelossa putoamisesta.

Onnettomuuksia sattuu usein. Parempi on kun pääsee vaunun

katolle, tai vielä parempi on olla vaunun alla akselien päällä,

sillä siellä ei sade kastele eikä tarvitse joka asemalla poistua

paikalta. Pikajunissakin vaunujen alla otetaan kyytiä. Mutta kyllä

siellä ihminen likaantuu, ja jos sattuu rautatieonnettomuus,

on sellainen jumppari varmasti mennyttä. Melkein jokaisessa

rautatieonnettomuudessa kuolee jumppareita.

Rohkea jumppari ajaa pikajunissakin kun herra. Hän on tarttunut

kiinni matkustajavaunuun ja pysyttelee ulkona, kunnes konduktööri

on piletit katsonut; sitte menee hän muiden matkustajien joukkoon

istumaan. Matkustaa voi siis Amerikassa rahalla ja rahatta.

Suomalaiset tekevät kumpaakin, mutta enimmän kulkevat rahakyydillä.

Niin on kansalaisiamme hajaantunut yli koko Amerikan. Varmasti ei

ole yhtään valtiota, jossa ei olisi jotakuta suomalaista. Muutamissa

valtioissa, joita emme vielä ole käsitelleet, on heitä paikoin niin

lukuisasti, että ovat raittiusseurojakin keskuuteensa luoneet.

_Marylandin_ valtiossa on suomalaisia joitakin Baltimoressa.

Erittäinkin on sinne merimiehiä pysähtynyt.

_Länsi-Virginiassa_ on suomalaisia paikoin enemmältikin

hiilikaivannoissa, samoin _Virginiassa_ sekä molemmissa _Carolinan_

valtioissa. Virginiassa ja Carolinassa on suomalaisia ruvennut

maanviljelijöiksikin ostaen palasen entisten orjaherrain maata.

Orjasodan jälkeen hävisi moni suuren plantaashin omistaja kokonaan

maaltaan. Sota oli vienyt varat, ja orjuuden lakkauttaminen teki

heille mahdottomaksi maanviljelyksen. Nuo tilat ovat saaneet

metsittyä, vaan nyt on niitä ruvettu pienissä palasissa myymään

pohjoisesta tuleville uutisasukkaille. Täten on moni halvalla saanut

hyviäkin viljelysalueita.

Suomalaisia on Pantherin kaivoksilla Länsi-Virginiassa, tukkitöissä

Richardsonissa ja farmareina Levistonissa Pohjois-Carolinassa.

Nämä on vaan mainittu esimerkiksi muutamina paikkoina, joissa on

suomalaisia.

_Georgian_ valtiossa on suomalaisia käsityöläisiä Atlantassa.

_Floridassa_, tuossa lämpimässä etelä-valtiossa, jossa ei ole

talvea ollenkaan, on suomalaisia yrittänyt farmareiksikin. Kuuluisa

tanskalainen utopisti Louis Pio, joka Amerikkaan on useampiakin

tyhjäksi rauvenneita ihannesiirtokuntia perustanut, rupesi muutamia

vuosia sitte houkuttelemaan siirtolaisia etelä-Floridaan White

Cityyn. Joukko suomalaisiakin vuoristovaltioista seurasi tätä

houkutusta. Muutamilla heistä oli hyvästi rahoja säästössä. Seudulla

oli ihana kesäinen ilmanala. Ruusut kukkivat talvellakin ulkona.

Mutta maa oli sillä seudulla huonoa, pelkkää valkeaa hiekkaa,

joka ei kasvanut mitään lannoittamatta. Ja vesi upotti lannan

voimankin alas maaperiin, ettei maanviljelystä voinut jatkaa. Näin

tulivat suomalaiset samoin kun muutkin petetyiksi. Rahat kuluivat

sinne tyhjään. Maayhtiö kyllä antoi työtä uutisasukkaille, mutta

onnettomuudeksi karkasi yhtiön rahastonhoitaja rahain kera. Ja Louis

Pio itse kuoli.

Muutamia vuosia oltuaan palasivat suomalaiset rahattomina takaisin.

Uutisasutuksesta ei tullut mitään.

Floridassa on muuten suomalaisia melkein jokaisessa

rannikkokaupungissa, muutama kussakin. Pensacola on valtion

huomatuimpia satamapaikkoja. Siellä käy joka vuosi monta suomalaista

laivaa. Merimiehinä kulkevia kansalaisiamme on siellä aina,

erittäinkin talvisaikaan. Tämän vuoksi on Suomen Merimieslähetys

valinnut Pensacolan yhdeksi asemapaikaksi. Talvikuukausina on siellä

Lähetyksen palvelija johtamassa asemaa ja pitämässä merimiehille

jumalanpalveluksia. Aseman hoitajana on ollut K. M. Hellin, joka

kesän aikana on assistenttina New Yorkin asemalla.

Paitsi merimiehinä ja satamissa on suomalaisia myös muuallakin

Floridassa. Warnellissa on heitä ollut tukkitöissä.

_Alabaman_ valtiossa ovat jotkut suomalaiset yrittäneet farmareiksi

ja onkin heitä siellä esimerkiksi Cloverdalessa. Hiilikaivannoissa on

suomalaisia esim. Blocktonissa. Pieni osa Alabamaa ulottuu Meksikon

lahteen. Täällä Mobilen satamassa on joku suomalainen.

_Tennesseen_ valtioon on suomalaista maanviljelyssiirtokuntaa

ruvennut perustamaan toiminimi Hornborg & C:o New Yorkista

Bristolin kaupungin luo. Usea on sieltä ostanut maata ja muutamia

kansalaisiamme on sinne jo asettunutkin. Maa on punaista savipohjaa

ja kuuluu olevan sopivata viljelykselle.

_Kentuckyn_ valtiossa on joku suomalainen kaivantotöissä.

_Mississipin_ valtiossa ei ole monta suomalaista. Enemmän on heitä

_Louisianassa_. Siellä on New Orleansin suuressa kaupungissa

Mississippijoen suulla suomalaisia käsityöläisiä ja satamatyömiehiä.

Etempänä sisämaassa on suomalaisia tukkitöissä, kuten White

Castlessa, Ruddockissa ja Vintonissa.

_Texasin_ valtiossa on myös koko joukko suomalaisia. Siellä

on kansalaisiamme ollut pitemmän aikaa tukkitöissä. Tällaisia

tukkipaikkoja ovat Orange ja Laurell. Galvestonin kaupungissa

sanotaan olevan ainakin pari sataa suomalaista, mutta iso osa

on niistä kokonaan unehuttanut kansallisuutensa. Päätyönä on

pumpulinlastaus.

_Arkansasissa, Oklahomassa, Uudessa Meksikossa ja Arizonassa_ lienee

vaan muutamia suomalaisia.

Vähän on kansalaisiamme _Kansasissakin_ ja _Nebraskassa_, vaikka

näissä valtioissa on siirtolaisia muista kansallisuuksista

lukuisasti. Ne ovat huomattavia maanviljelysseutuja.

_Missourin_ valtiossa on suomalaisia käsityöläisiä St. Louisin ja

Kansas Cityn kaupungeissa. Ensinmainitussa paikassa on suomalainen

raittiusseurakin.

_Iowassa_ on joku suomalainen Des Moinesissa ja vähän muuallakin.

Mormoonivaltiossa, _Utahissa_, on paljon kaivantoja ja useihin

niistä on kokoontunut suomalaisiakin. Scofieldissa, noin sata mailia

Suolajärven kaupungista on hiilikaivannoissa useampia suomalaisia.

Heillä on raittiusseurakin keskuudessaan. Myös Bingbamissa, Park

Cityssä, Provossa y.m. on joitakin kansalaisiamme.

_Nevadassa_ on paljon hopeakaivantoja, mutta nyt kun hopean hinta

on alhainen, on moni niistä seisauksissa. Suomalaisia onkin nykyään

vähän tässä valtiossa.

_Idahosta_ näyttää tulevaisuudessa syntyvän valtio, jossa suomalaiset

viihtyvät. Siellä on jo nyt lukuisasti kaivantoja, joissa runsaasti

tehdään työtä ja maksetaan jotenkin hyviä palkkoja. Pohjoisosassa

on kaksi kaivantopaikkaa Mullan ja Wardner lähellä toisiaan. Niissä

on jo enemmälti suomalaisia ja on heillä raittiusseurakin. Vuorinen

pohjoisosa on yleensä kaivantotyölle sopiva. Etelä-Idaho on korkeata

ylätasankoa. Siellä on alotettu maanviljelystäkin. Myös siellä, kuten

esim. Shosonessa, on joitakin suomalaisia.

* * * * *

Nyt olemme käyneet läpi Yhdysvaltain etsiskellen kansalaisiamme.

Olemme havainneet niitä olevan joka puolella, aina Jäämerestä

Meksikon lahteen, Atlannista Tyyneen mereen. Enimmän on heitä

pohjois-Yhdysvaltain keskiosassa, mutta sielläkin hajallaan.

Edellä on myöskin esitetty syitä hajaantumiseen, joka on suomalaisen

kansallisuuden tulevaisuudelle hyvin vahingollista. Parempi olisi,

että suomalaiset asuisivat yhdessä valtiossa. Silloin heidän

lukumääränsä tuntuisi ja he voisivat jotain yhteisesti vaikuttaa.

He voisivat kansoittaa kaksikin valtiota, Wyomingin ja Nevadan,

sillä suomalaisia on Amerikassa suunnilleen yhtä paljon kun noiden

valtioiden asukasluvut yhteensä.

On Amerikan suomalaisten keskuudessa herkkämielisimmät rakennelleet

tuollaisia tuulentupia, että suomalaisten pitäisi asettua yhteen

valtioon ja ruveta siinä vaikuttamaan. Sillä tavalla voisi syntyä

suomalainen valtio omine virkamiehineen aina ylimpään asti.

Mutta se on mahdotonta. Vähän enemmän voisi kyllä kokoontua yhteen,

mutta siirtolaisten alkuperäinen tarkoitus ei oikein sovi yhteen tuon

valtiokäsitteen kanssa.

Canada.

Esittäessäni Alaskaa ja sen suomalaisia olen vetänyt Klondikenkin

-- tuohon piiriin, vaikka se oikeastaan kuuluu Canadaan. Se on

syrjäisimpiä kolkkia Canadan North Western territoorissa, tuon muuten

hyvin vähän tunnetun, suuren maa-alueen kyljessä.

Canada on laaja maa-alue, laajin kaikista Englannin maista, noin 26

kertaa suurempi kun Englanti, Skotlanti ja Irlanti yhteensä. Canada

on kookkaampi kun Yhdysvallat ilman Alaskaa. Se ulottuu Atlannilta

Tyyneen mereen asti. Ja pohjoisena rajana on Jäämeri. Pohjoisimmat

osat ovat vielä hyvin vähän tunnettuja. Lähimpänä Yhdysvaltoja olevat

osat ovat edistyksessä, jopa asukasluvussakin samalla asteella kun

alueet rajan toisella puolen. Huomattavimmat maakunnat ovat Ontario,

Quebec ja Manitoba. Viimemainittu, ollen pääasiallisesti preeriä,

on tulossa hyväksi maanviljelysalueeksi. Canadan hallitus maan

asuttamisessa noudattaa pääasiallisesti Yhdysvaltain esimerkkiä.

Hyvää viljelysmaata on asunto-oikeudella ja -velvollisuudella

saatavana, kunhan maanottaja suorittaa kustannukset maanmittauksesta.

Metalleista on nykyäänkin jo tunnettu osa Canadaa rikas. Maasta

kaivetaan kultaa, hopeaa, rautaa, kuparia, kivihiiliä y.m. Ja

pohjoisosassa, jatkona Klondikelle luullaan olevan paljonkin vielä

salattuja kulta-alueita suuren Mackenziejoen tienoilla. Maasta

viedään ulos tavaraa paljon enemmän kun tuodaan ja se pitää yllä

"hyviä aikoja". Työansiot ja palkat ovat Canadassa joltisenkin hyvät,

toisinaan paremmat kun Yhdysvalloissa. Läpi maan, valtamerestä

valtamereen, kulkee Canadan Pacificrautatie, joka pituudessa voittaa

kaikki muut Pacifictiet. Silloin kun tuota rakennettiin oli työansiot

Canadassa aivan erinomaiset. Yhä vielä Yhdysvalloissa kutsutaan hyviä

työ- ja ansio-aikoja "Canadan ajan" nimellä.

Canadalla on oma hallitus ja voidaan sitä käytännöllisesti

katsoa melkein itsenäiseksi. Englanti nimittää maalle vaan

kenraalikuvernöörin, jonka valta kumminkin on jotenkin vähäinen.

Hallitusta hoitaa pääasiallisesti Canadan oma ministeristö, ja lakia

säätää edusmieskunta. Yleensä ollaan Canadassa tyytyväisiä tähän

asemaan, vaikka kyllä löytyy siellä Yhdysvaltainkin puolue, tahtoen

maan liittää kokonaan suureen Uniooniin.

Siirtolaisuutta suosii Canadan hallitus erityisesti, sitä

oikein autetaankin. Samalla kun Yhdysvallat alkavat rajoittaa

siirtolaistulvaa, koettaa Canadan hallitus kääntää sitä sinnepäin. Ja

tästä tietysti on vaan etua tuolle ihmeellisesti edistyvälle maalle.

Erittäinkin suositaan pohjoisista maista tulevia siirtolaisia.

Suomalaisia on Canadassa paljon ja yhä enemmän niitä sinne asettuu.

Mutta hajallaan asuvat kansalaisemme siellä. Suurempia pesäpaikkoja

ei ole ollenkaan.

Alkaen suomalaisen asutuksen tarkastelun Tyynen meren rannalla on

meillä siellä heti muutamia huomattavia suomalaispaikkoja.

Canadan Pacificrautatie päättyy Vancouver-nimiseen nuoreen, mutta

eloisaan kaupunkiin. Edessä on siinä Georgian kapeanlainen salmi,

joka eroittaa Vancouverin saaren mannermaasta. Useampia muita

pienempiä saaria on salmen suulla. Tuolla isommalla saarella on kaksi

kivihiilikaivantopaikkaa Nanaimo ja Wellington, joissa molemmissa

on runsaasti suomalaisia. Molemmat kaivannot ovat hyvin kauniilla

paikalla, eipä niitä hiilikaivannoiksi luulisikaan. Erittäinkin

Nanaimon vertaista hiiliseutua luonnon ihanuuden takia tuskin

löytynee. Kaupunki on lahden rannalla saariryhmäin suojassa, juuri

tarpeeksi korkealla ylänteellä antamaan sille miellyttävän aseman ja

näön. Tietysti kaivantojen nokisuus hiukan rumentaa seutua.

Kaivannot eroavat täällä hyvin paljon hiilikaivannoista Yhdysvaltain

puolella. Hiili kaivetaan suureksi osaksi meren alta. Nanaimon

edustalla on pienehkö saari, josta tunnelit kulkevat veden alitse

kaupunkia kohti. Onpa itse kaupunginkin alta niin paljon kaivettu

hiiltä, että perusta on tullut ontoksi ja jo kumisee ripeämmin

astuessa. Kun pelättiin talojen sortuvan syvyyteen, keskeytettiin

vihdoinkin työ ja alettiin laajemmalti meren pohjan alta nostamaan

hiiliä. Nosto- ja konehuoneet ovat aivan meren rannassa. Sieltä

lasketaan hiilivaunut noin 600 jalkaa syvälle pystysuoraan mitaten

maan sisään. Valo sekä vaunujen kuletusvoima johdetaan kaivantoon

maan päällä olevista konehuoneista. Muulit vetävät ensin vaunuja

kaivannon lokeroista pääkäytävälle, jota myöten niitä sitte

kuletetaan sähkövoiman avulla. Kaivanto on noin sata syltä meren

pohjaa alempana ja ulettuu rannasta noin viiden kilometrin päähän

meren alle.

Ikävänä puolena mainittakoon, että kaikissa näissä kaivannoissa on

kaasua, vaan erinomaisen tarkalla huolenpidolla on saatu varjelluksi,

ettei sinä aikana, jolloin suomalaisia on täällä ollut työssä,

ole tapahtunut huomattavampia kaasuräjähdyksiä. Mutta vähän ennen

ensimmäisten suomalaisten tuloa oli tapahtunut kauhea räjähdys, jossa

oli toista sataa miestä saanut surmansa.

Nanaimossa on aikoinaan ollut suomalaisia enemmänkin, vanhimmat

kansalaisemme ovat olleet lähemmäs kymmenen vuotta. Enimmät

nykyisistä suomalaisista ovat perheellisiä ja asuvat omissa sievissä

kodeissaan. Nanaimon ja Wellingtonin suomalaisilla on seurakunta

yhteinen ja on heillä ollut Wermlannissa syntynyt suomalainen

pastori J. Lundell pappinaan. Nanaimon suomalaisten raittiusseura

on ollut toimessa jo yhdeksän vuotta ja on enin osa kansalaisiamme

ehdottomasti raittiita.

Wellington, tahi oikeammin kutsutaan North Wellingtoniksi

sitä seutua, missä suomalaiset asuvat, on vaan viiden mailin

päässä Nanaimosta. Hiilenkaivaminen on sielläkin kansalaistemme

pääelinkeinona. Enin osa kansalaisistamme omistaa täälläkin omat

rakennukset ja ovat hyvin toimeentulevia. Raittiusseura on toimessa

ja kuuluu siihen enin osa kansalaisistamme.

Yleensä on näiden naapurikaupunkien suomalaiset yhteiskuntaolot

verrattain hyvät. Siivo käytös ja raitis elämä ei ole jäänyt

työpäälliköiltäkään huomaamatta. Sitenpä onkin suomalaisilla ollut

hyvä työhönpääsy. Ja vaikka kansalaisiamme muihin verraten siellä ei

paljon olekaan, ovat he saaneet myös valtiollisissa vaaleissa omia

tovereitaan läpi.

Erittäin on tämän seudun suomalaiset tulleet tunnetuiksi suuren

lukuhalunsa ja kirjallisuuden viljelemisen kautta. Sanomalehtiä tulee

useita joka taloon, ja lainakirjastot ovat rikkaita sekä uutterasti

käytettyjä.

Poistuttuamme näiltä hauskoilta seuduilta tapaamme taas suomalaisia

jo lähellä Vancouveria olevan New Westminsterin sahoissa ja sitte

siellä täällä Canadan länsiosan vuoristossa, useinkin hyvin

syrjäseuduilla. Mutta niitä on kussakin paikassa hyvin vähän, yksi

siellä toinen täällä. Enemmän ja tiheämmässä löydämme kansalaisiamme

Canadan Pacificrautatien varrelta. Tuskin löytynee asemaa, jossa ei

olisi tahi ainakaan olisi ollut suomalaisia. Ovathan kansalaisemme

jotenkin lukuisasti olleet rakentamassa tuota tietä koko sen

pituudella.

Vaikeata on ollut saada rautatie vuoriston läpi Canadassakin, vaikka

ei täällä ole niin korkeita vuoria ollut kavettavana kun esimerkiksi

Coloradossa ja Idahossa. Kierrätellä sielläkin saa juna noustessa

vuorille. Mutta yli sitä päästään, vaikka matkustajaa monin paikoin

hirvittää.

Joku matka Canadan päätieltä etelään päin, aivan Idahon rajalla

on Rosslandin kultaseutu. Sinne muutama vuosi sitte kävi mahtava

kultatoitotus. Tuhansia ihmisiä lähti matkaan. Paljon meni

suomalaisiakin. Mutta yleensä toiveet pettivät. Työtä ei ollutkaan

paljon saatavana ja ansiot olivat huonot. Suomalaisia on siellä

vieläkin ja ansiot ovat hiukan parantuneet.

Kun olemme Canadan päätietä päässeet juuri pahimman vuoriston yli,

tulemme Canmoren asemalle, joka sekin on vielä hyvin korkealla.

Kaupunki on suurien tunturien lomassa. Toisella puolella on

Hoodoostunturit, toisella Three Sisters. Noiden päällä vallitsee

ikuinen lumi. Tunturien juurella sijaitsee hiilikaivannot, joissa

työskentelee muutamia kymmeniä suomalaisia. Päiväpalkka on heillä

hyvä ja usea on siellä hyvin säästänyt. Kun on siellä ollut

paljaastaan suomalaisia miehiä, ovat he itse pitäneet ruokahoitoa,

"pätsänneet". Elanto näin on kyllä tullut halvaksi, mutta ei olekaan

ollut makean leivän päiviä.

Pian Canmoresta lähtiessä vuoret loppuvat ja tulemme Canadan

preereille. Päiväkausia saa junalla ajaa ja maa on vaan yhtä sileätä

heinäkenttää. On siinä aroa, on tilaa miljoonille uutisasukkaille. Ei

tarvitse pelätä viljelyskelpoisen maan vielä Amerikassa loppuneen.

Keskellä tuota suurta preeriseutua, jossa on paikoin metsikköäkin,

tulemme Whitewoodin asemalle. Siitä otamme hevoskyydin ja ajamme

muutamia tunteja. Näin tulemme -- Uuteen Suomeen, puhtaaseen

suomalaiseen kylään New Finlandiin.

Hajanainen, mutta hauska on tuo suomalainen kylä. Suomalaisia taloja

on siellä noin puoleen sataan ja asuntojen väliä on noin kolmekin

mailia. On siinä lääniä, ja vielä on tilaa useammille tuhansille

perheille.

Tämä uutisasutus perustettiin v. 1887, vaan vielä kului muutamia

vuosia ennenkun useampia suomalaisia seudulle asettui. Nyt on se

hiljalleen, vaan varmasti eteenpäin menevä. Maata ovat suomalaiset

saaneet mittaushinnalla. Maapala, jonka kukin sivu on puoli mailia,

maksaa 20 dollaria. Kun on kolme vuotta maalla asunut, saapi siihen

kiinnekirjan. Veroja ei ole maksettava muuta kun oman koulun vero,

joka on kaikilta seudun tilallisilta yhteensä yksi seitsemäs

osa opettajan palkasta. Valtio maksaa muun kuusi seitsemäsosaa.

Suomalaisilla on siis seudulla koulu, mutta se on englanninkielinen.

Enimmillä taloilla, vaikka ovatkin nuoria uutisasutuksia, on leikkuu-

ja niittokoneet. Maa on helposti pelloksi perattua. Tavallinen

vuosisato nisusta on 9 jyvää, mutta sattuu 5 jyvänkin satoja. Suurin

sato, minkä uutisasukas siellä vielä on saanut kylvöstään, teki noin

280 hehtoa nisuja. Tietysti pellon lisäytyessä saantikin enenee.

Syrjäinen voipi ajatella miksi suomalainen asettuu tuonnekin

syrjäiseen ja pohjoiseen seutuun maanviljelijäksi. Yhtä hyvinhän

voisi Suomessakin tulla toimeen. Pääsyynä lienee se, kun siellä,

maata saa noin helpolla. Suomalainen, jolla ei ole toivoa päästä

kotimaassaan maan isännäksi, voi tuolla saada pienestä maksusta

itselleen maatilkareen.

Suomalaisilla on Uudessa Suomessa oma seurakunta, vaan ei ole pappia.

Myös on siellä postikonttori, jonka hoitajana tietysti on suomalainen.

Kun palaamme Whitewoodiin ja taas lähdemme junalla itäänpäin, saamme

yhä pitkän matkaa ajaa preeriä. Suomalaisia on nyt tiheämmässä

rautatien varrella. Heidän lukunsa enenee, kuta lähemmäksi tulemme

Port Arthuria. Suomalaisia on paljon rautatien töissä, muutamia on

päässyt luottamustoimiinkin. Winnipegissä on vaan muutamia suomea

puhuvia kansalaisia, mutta sitä enemmän ruotsinkielisiä.

Port Arthur ja sen naapuri Fort William ovat Canadan kaupunkeja sillä

tienoolla, missä lännestä tuleva Canadan Pacificin juna ensi kertaa

sattuu suuren Superiorjärven rannalle. Noissa kaupungeissa sekä

niiden ympäristöllä on lukuisasti suomalaisia. Port Arthur on ennen

ollut suurimpia liikepaikkoja Superiorjärven rannalla, mutta nykyään

on suurin osa liikkeestä siirtynyt noin neljän mailin päässä olevaan

Fort Williamiin. Suomalaisiakin asuu viimemainitussa paikassa enemmän.

Port Arthuriin keräytyy joka kevät ja syksy satoja suomalaisia

levähtämään töistään. Ja silloin, ikävä kyllä, moni elää hurjasti

kapakoissa kuluttaen säästönsä. Mutta on ajattelevampiakin ja he

käyttävät levon todelliseksi virkistykseksi. Port Arthurissa elää

myös hotellin omistajana suomalainen Iisakki Erkkilä, joka luetaan

Amerikan rikkaimpien suomalaisten joukkoon.

Fort Williamissa on suomalaisten elämä rauhallisempaa. Heitä

elähyttääkin raittiusaate. Seuraan kuuluu lukuisasti kansalaisia ja

on seuralla oma raittiustalo. Myös Port Arthurin ja Fort Williamin

suomalaisilla on yhteinen seurakunta, vaan ei ole vielä pappia.

Työt molemmissa noissa kaupungeissa ovat hyvin epäsäännöllisiä.

Kansalaisiamme on monenlaisissa puuhissa. Muutamat suomalaiset ovat

hyvin varakkaita, jollakin on kultakleimejä.

Varmempi työ on suomalaisilla rautatien varsilla metsä- y.m. töissä.

Ratapölkkyjen hakkuussa maksetaan 20 dollaria ja ylikin sekä ruoka

kuussa.

Joku matka Port Arthurista länteen päin on uusia kultakaivantoja.

Sinnekin, Seine Riverille on ollut kullantoitotusta lujasti, mutta

työ ei ota oikein antaakseen. Enin osa työmiehistä on siellä

suomalaisia.

Lähtien Port Arthurista itäänpäin on rautatien varsilla taas

yltyleensä suomalaisia. Näköala Superiorin rantoja kulkiessa on mitä

ihaninta. Suomalaisia on paikoin enemmistö harvasti asuttujen asemien

ympärillä.

Tulemme sitte Sudburyn asemalle. Sieltä eroo yksi tie Yhdysvaltoihin.

Matkustamme tältä asemalta hevoskyydillä noin neljä mailia, niin

tulemme suomalaisten asuntopaikkaan Copper Cliffiin. Kansalaisemme

tekevät siellä työtä kuparikaivannossa ja sulimossa. Kummassakin

on työtä runsaasti, sillä ainakin aika ajoin työskennellään siellä

öisinkin. Mutta työ on hyvin vaarallista. Kaivannoissa usein

putoo irtonaisia kiviä laesta tehden tuhoa. Ja kuparinsulatus on

epäterveellistä, sillä kuparimullassa löytyy paljon tulikiveä, joka

on ensin poltettava läjissä. Malmia poltetaan läjissä noin kuukauden

ajan ja sitte jäähdyttyä viedään se sulimoon. Polttoläjistä nousee

tukehduttava tulikiven haju. Se on niin myrkyllistä, että kuolettaa

kasvillisuuden maasta monen mailin alalla, tehden Copper Cliffin

seudun hyvin rumaksi. Lukija voi arvata mitä vaikuttaa ihmisen

terveyteen työskennellä tuollaisessa savussa.

Suomalaisia on Copper Cliffissä toista sataa, enimmät Kyröstä ja

Kauhavalta. Edistyneet he ovat aineellisesti ja henkisesti. Heillä

on raittiusseura, jota varten on oma talo rakennettu. Iso osa

suomalaisista kuuluu tuohon seuraan. Seurakuntaakin ovat Copper

Cliffin suomalaiset puuhanneet, vaan ovat liian vähälukuiset omaa

pappia kannattamaan. Pyhäkoulu kumminkin toimii heidän keskuudessaan.

Ja toisinaan ohikulkeva pappi pitää heille jumalanpalveluksen.

Sudburysta Montrealiin päin ei ole rautatien varrella enää paljon

suomalaisia, Montrealin ympäristöllä on muutamia paikkoja, kuten

Lachine Rapids, joissa tavataan suomalaisia töissä. Ja Montrealissa

itsessään on muutamia suomalaisia, etenkin palvelustyttöjä, jotka

ovat Suomesta tulleet suoraan Canadaan ja ovat pysähtyneet tähän

Canadan suurimpaan kaupunkiin ja siirtolais-asemapaikkaan. Siellä on

myös suomalainen siirtolaistoimisto, New Yorkissa olevan toiminimen

Hornborg & Co:n haarakonttori.

Jos Sudburysta lähdemme haararataa Yhdysvaltoihin päin, kohtaamme

sielläkin tiheässä suomalaisia. Ja sillä kohdalla, missä Canada

loppuu ja Yhdysvallat alkavat, Sault Ste Marien putousten luona, on

kaksi putouksista nimensä saanutta kaupunkia, toinen Yhdysvaltain ja

toinen Canadan puolella. Canadan "Soossa" on suomalakia enemmän kun

Michiganin "Soossa". Näille seuduille kokoontui paljon suomalaisia

siihen aikaan kun kaivettiin kanavaa putousten viereen. Silloin oli

työtä lujasti, mutta palkka ei ollut suuri, tavallisesti vaan 1

1/4 dollaria päivältä. Työ oli vaarallista ja loukkauksia tapahtui

tiheään.

Kurjaa oli silloin kansalaisten olo. He asuivat pienissä kurjissa

hökkeleissä ahtaudessa ja liassa. Ja työpaikka oli hyvin

likainen. Seurauksena tästä kuume- ja muut taudit liikkuivat

työväen keskuudessa. Sairaalaa ei ollut paikkakunnalla, ei kunnon

lääkäriäkään. Suomalaisten taudeista ei paljon pidetty huolta.

Ja kansamme oma elämä ei ollut myötätuntoisuutta herättävää. Joka

maksopäivän aikana hyökkäsivät he joukottain Yhdysvaltain puolelle

juomaan suomalaisissa kapakoissa. Sieltä palasivat he jonkun

päivän perästä rahatta, vaatteet revittyinä, pää verissä, ruumis

viileskeltynä, puukot kädessä meluten ja räyhäten.

Olot ovat nyt muuttuneet. Kanavatyö on loppunut ja sen mukana

suomalaisten hurja elämä. Kansalaisiamme on seudulta paljon

vähennytkin, kun ei ole säännöllisiä työpaikkoja. Raittiusseura

toimii kansalaistemme keskuudessa parantaen tapoja. Enimmät

kansalaiset asuvat kaupungista vähän syrjässä Sault Ste Marien

putouksen yli menevän rautatiesillan korvassa.

Canadan suomalaiset, vaikka elävätkin eri valtakunnassa, ovat

vilkkaassa yhteydessä Yhdysvalloissa olevien kansalaisten kanssa.

Mitään "valtakunnan rajaa" ei siinä suhteessa tunnu olevan olemassa.

Canadassa ei ilmesty yhtään suomalaista sanomalehteä, mutta sitä

uutterammin seuraavat he asioita Yhdysvaltain suomalaisista

sanomalehdistä. Myöskin seurakunnallisissa ja raittiusharrastuksissa

kuuluvat he, siinä määrässä kun olonsa ovat kehittyneet, Yhdysvaltain

puolella toimiviin suomalaisiin pääyhdistyksiin.

Ruotsinkieliset suomalaiset.

Edellä olemme pääasiallisesti ottaneet huomioon suomenkielisiä

-- kansalaisiamme, jotka ovat Amerikkaan muuttaneet. Mutta on

muistettava, että siirtolaisuus ruotsinkielisten keskuudesta

rantaseuduilta on suhteellisesti miltei suurempi. Se siirtolaisuus

kyllä jakaantuu enemmän kun suomenkielinen eikä yksinomaan

mene Amerikkaan. Suomenkielisiin nähden on Suomen ruotsalaisia

suhteellisesti enemmän Afrikassa, Austraalian mantereella ja Uudessa

Seelannissa. Mutta silti on heitäkin paljon Amerikassa.

Ensiksikin suomenruotsalaisia on paljon merimiehinä. Niitä

tapaa ulkomaalaisissa laivoissa suunnilleen yhtä paljon kun

suomenkielisiäkin kansalaisiamme. Jokaisessa Amerikan satamapaikassa,

missä on suomenkielisiä merimiehiä, on ruotsalaisiakin kansalaisia.

New York ja San Francisco ovat näistä huomattavimmat. Ensinmainitussa

kaupungissa nousee suomenruotsalaisten luku vähintäin tuhanteen,

vaikka emme tilapäisesti satamassa käypiä merimiehiä ottaisikaan

lukuun. Paljon löytyy siellä heitä käsityöläisinä ja monenmoisissa

toimissa. Ruotsinkieltä puhuvia palvelustyttöjä on kosolta.

Henkisessä suhteessa ovat ruotsinkieliset paljon jälellä suomalaisia

veljiään. Yleensä tehdään se havainto, että juoppous vallitsee paljon

suuremmassa määrässä ruotsinkielisten keskuudessa. Heillä kyllä

olisi henkisissä pyrinnöissään paljon valmista, jos liittyisivät

varsinaisiin ruotsalaisiin siirtolaisiin. Jotkut niin tekevätkin,

mutta kun katsovat itsensä vieraiksi sielläkin, eivät voi viihtyä.

Viime aikoina ovat he itse jo alkaneet järjestyä ja paremman elämän

merkkejä onkin alkanut näkyä. Heillä on nyt jo seuroja ja niin

yhteispyrintöjä, jotka ovat merkkeinä parempaan päin. Ensin syntyy

heidän keskuudessaan seura tavallisen veljeys- ja toveriseuran

malliin. Alussa saattaa siellä elämä olla raakaakin ja säädytöntä.

Mutta vähitellen totutaan. Seura muodostuu säännöllisemmäksi,

elämä vakaisemmaksi. Vihdoin ei seura ilman tarkempaa, määrättyä

tarkoitusta ja ohjelmaa enää miellytä. Asetetaan tarkoitus jonkin

polttavan kansalaiskysymyksen mukaiseksi. Jopa tehdään raittiusseura.

Niin sivistyy kansalaiset itse ja niiden seuraelämä. Seurauksena on

lopulta seurakunnan perustaminen.

Tällaista kehitystä huomataan tapahtuvaksi yleensä

suomenruotsalaisten keskuudessa Amerikassa. Ja samalla tavallapa se

näkyy kehitys käyneen muissakin siirtolaiskansoissa.

New Yorkissa on suomenruotsalaisilla jo useampiakin toveriseuroja,

joista veljeysyhdistys "Vaasa" on huomattavin ja väkirikkain.

Yhdistys panee kevätkesäisin toimeen tavallisesti yhden suuremmoisen

huviretken, jossa on ollut tuhatkin osanottajaa kerrallaan. Vaikka

joukossa tietysti vähän on muutakin kansallisuutta, on siinä

kumminkin myös todistusta suomenruotsalaisten suuresta lukumäärästä

paikkakunnalla.

Seurakunnallisessa suhteessa on New Yorkin suomenruotsalaisilla sama

etu kun suomenkielisilläkin. Heillä on Lähetysseurakunta, jonka

pappina on Suomen Merimieslähetyksen kustantama merimiespappi.

Kumminkin vielä tähän asti ruotsinkieliset kansalaisemme ovat

kannattaneet tätä paljon vähemmässä määrässä kun suomalaiset, vaikka

nauttivat aivan samoja oikeuksia. Jumalanpalvelus pidetään joka

sunnuntai sekä ruotsiksi että suomeksi.

Osa suomenruotsalaisia New Yorkissa kuuluu ruotsalaisten seurakuntiin

eivätkä näytä olevan aina tarkkoja vaalissaan: kutsuvat itseään

evank.luterilaisiksi, vaikka kuuluvatkin muihin lahkoseurakuntiin.

Massachusettsin valtiota voidaan katsoa varsinaiseksi

suomenruotsalaisten pesäpaikaksi idässä. Siellä on heitä paljon

ja ovat hyvin hajaantuneet. Keskipiste on kumminkin Worcesterin

kaupunki. Siellä on heillä oma sanomalehtikin, "Finska

Amerikanaren", ainoa suomenruotsalaisten sanomalehti Amerikassa.

Lehti perustettiin alussa vuotta 1897 ja on siitä saakka ilmestynyt

säännöllisesti kerran viikossa. Ensin oli se neljäsivuinen,

mutta sitte laajennettiin puolta suuremmaksi. Erityisellä ilolla

ovat ruotsinkieliset kansalaisemme tätä lehteä tervehtineet ja

kannattavat sitä rakkaudella. Lehti olikin hyvin tarpeen ja näyttää

täyttävän tarkoituksensa ruotsalaisten kansalaistemme kokoamisessa

ja heidän herättämisessä yhteisiin, jalompiin harrastuksiin. Lehden

toimittajina ovat olleet järjestyksessään seuraavat: J. W. Lähde, S.

K. Hj. Euren ja E. J. Antell.

Lienee ainakin osaksi lehden vaikutusta se, että Worcesterissa ovat

suomenruotsalaisten harrastukset käyneet henkisemmiksi ja yhteisyyden

halu on noussut. Heillä on siellä raittiusseurakin, "Aavasaksa",

perustettu jo v. 1892. Siihen kuulunee nykyisin noin parisataa

jäsentä.

East Douglasissa, lähellä Worcesteria on suomenruotsalaisilla myös

raittiusseura, nimeltä "Vasalåset".

West Gardnerissa on lukuisasti suomenruotsalaisia, pääasiallisesti

kotoisin Mustasaarelta ja Närpiöstä. He ovat vakavaa väkeä ja on

heillä oma järjestynyt seurakunta sekä ovat pitäneet yhteistä pappia

Worcesterin ja Fitchburgin suomalaisten kanssa. Seurakunnan hyväksi

toimii ompeluseura "Hoppet". Vielä on heillä soittokunta "Vasa".

Bostonissa on suomenruotsalaisilla oma yhdistyksensä, jonka nimi on

"Imatra".

Muissakin Idän valtioissa on suomenruotsalaisia, kuten Rhode

Islandissa Woonsocketissa ja Providencessä, Connecticutissa Stoney

Creekissä ja Branfordissa.

Keskivaltioissa on suomenruotsalaisten huomattavin asuinseutu

Michiganin pohjoisemman niemen eteläosassa. Siellä Delta ja

Menomineekaunteissa on useita paikkoja, joissa on enemmälti

suomenruotsalaisia. He työskentelevät siellä tukki-, saha- ja

lastaustöissä. Noquetlahden rannalla on sellaisia seutuja Escanaba,

Ford River ja Gladstone. Menomineejoen suulla ja sen läheisessä

ympäristössä ovat Menominee, Daggett ja Cedar River. Vastapäätä

Menomineeta Wisconsinin puolella on Marinette. Vähän sisempänä maassa

on maanviljelysseutuja Metropolitan ja Norway. Ensinmainitussa

paikassa on suomenruotsalaisilla oma seurakunta sekä ruotsalainen

pappi.

Vastapäätä, Michiganin alaniemellä on ruotsinkielisten kansalaistemme

asumaseutuja Manistee ja Ludington, joissa on heitä osaksi

kalastajinakin.

Thompsonin sahalla on suomenruotsalaisilla oma Emanuelin seurakunta

sekä kirkko, joka on rakennettu v. 1895.

Newberryssa, Grand Maraisissa sekä monessa muussa paikassa, missä

on suomalaisia, on myös ruotsinkielisiä kansalaisia. Ironwoodissa

sanotaan olevan noin pari sataa suomenruotsalaista. Heillä on

raittiusseura.

Wisconsinin paikoista, joissa on suomenruotsalaisia, mainittakoon

Rhinelander, Lac du Flambeau (maanviljelysseutuja) ja kaupunki West

Superior.

Viimemainitun kaupungin lähellä olevassa, Minnesotan puolisessa

kaupungissa Duluthissa kuuluu suomenruotsalaisia olevan noin 400.

Myös heitä on farmareina Duluthin ympäristöllä sekä kaivantomiehinä

Mesabaränssillä. Ewelethissä on heillä raittiusseurakin.

Vuoristovaltioissa on suomenruotsalaisia useissa niissä paikoin,

missä suomenkielisiäkin, kuten Montanan Buttessa ja Anacondassa,

Coloradon Leadvillessä ja Telluridessa.

Mormoonivaltiossa, Utahissa, lienee suomenruotsalaisia enemmän kun

suomenkielisiä kansalaisia. Näistä paikoista ovat huomattavat Eureka

ja Bingham Canyon.

Oregonissa, kuten jo ennen siitä valtiosta puhuessamme mainitsimme,

on suomenruotsalaisten pesäpaikka Cooslahden seudulla, Marshfieldissa

ja sen lähellä olevassa North Bendissa. Heillä on keskuudessaan

sairas- ja tapaturma-apuyhdistys Suomi, joka on jo näyttänyt

hyödyllisen vaikutuksensa. Myös on heillä soittokunta.

Californiassa on paljon suomenruotsalaisia. Seuraelämä on virkunut

heidänkin keskuudessaan. San Franciscossa on heillä seura

nimeltä "Stjernan i Finland". Greenwoodin sahakaupungissa on

suomenruotsalainen Forsberg sheriffin toimessa. Californian Eurekassa

on suomenruotsalaisillakin raittiusyhdistys, joka suomenkielisten

raittiusyhdistyksen kanssa toimii läheisessä ystävyydessä.

Yleensä on Amerikassa elävistä suomenruotsalaisista se mainittava,

etteivät he suinkaan vihaa ja ylenkatso suomenkielisiä veljiään,

vaan päinvastoin kunnioittavat heitä ja mielellään ovatkin heidän

seurassaan. Amerikassa on nostettu kysymystä siitä tahtovatko he

esiintyä "finländareina" vai pelkkinä suomalaisina. Viimemainittu

nimitys on heille rakkain.

Pakko on käskenyt henkisyyttä harrastavien suomenruotsalaisten

Amerikassa usein liittymään varsinaisten ruotsinmaalaisten

siirtolaisten puuhiin, mutta siellä he eivät viihdy. Vaikka kieli

heitä yhdistääkin, tuntevat he olevansa vieraita ja kuuluvansa muuhun

joukkoon. Ei ole harvinaista nähdä heitä suomenkielisten seuroissa ja

iltamissa, vaikka eivät kieltä ymmärräkään.

Kun raittiusharrastus on tullut vilkkaammaksi heidän keskuudessaan,

ovat he halunneet paikallisyhdistyksinä liittyä suureen suomalaiseen

pääyhdistykseen, Veljeysseuraan. Äskettäin ruvettiin heitä ottamaan

siihen ja nyt on jo monta seuraa ruvennut yhdystyöhön suomalaisten

kanssa.

Seurakuntaharrastukset suomenruotsalaisten keskuudessa ovat vasta

alulla, mutta nekin ovat vilkastumassa suomenkielisten antaman

esimerkin mukaan. Kunnioituksella puhuvat he suomenkielisten

harrastuksista, jotka ovat jo enemmän näkyvää saaneet aikaan.

Nykyisin on pari suomenruotsalaista, John Gullans ja C. W. Carlson,

ruotsalaisten tunnetussa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa

valmistumassa papeiksi. Näin pääsee vähitellen kehittymään

seurakuntapuuhat ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme ja he

kunnialla alkavat kulkea suomenkielisten veljiensä näyttämää tietä.

Henkiset riennot.

Amerikan suomalaisten keskuudessa puhutaan paljon ja

alinomaa "yhteispyrinnöistä". Niillä tarkoitetaan seura- ja

seurakuntaharrastuksia. Nimi ei ole aina aivan paikalleen sattuva.

Löytyy "yhteispyrintöjä", joilla ei ole yhteisyys, vaan juuri

yhteisyyden hajoittaminen tarkoituksena. Mikä yhteispyrintö on

sellainen seurakunta tai raittiusseura, joka jollakin paikkakunnalla

on nostettu pystyyn toisen, ennestään toimimassa olevan seurakunnan

tai raittiusseuran hajoittamiseksi! Ja sellaisia esimerkkejä tarjoaa

Amerikan suomalaisten seuraelämä kosolta.

Huolimatta siitä on Amerikan suomalaisen luonteen pohjana halu

yhteistyöhön, kansalliseen yhteisvaikutukseen. Ei tarvitse sattua

kun muutamia kymmeniä suomalaisia yhdelle seudulle ja silloin he jo

alkavat laittaa noita "yhteispyrintöjä", perustavat raittiusseuran,

sitte lainakirjaston jopa lauluseuran tai soittokunnan. Ja kun

raittiusseura on saanut vähän aikaa vaikuttaa, muokataan maata sekä,

kun kansalaisten luku hiukan kasvaa, aletaan jo perustaa seurakuntaa

ja vähitellen ruvetaan hankkimaan pappia käymään seudulla. Alku

melkein aina näyttää hyvin kauniilta, ollaan yksimielisiä ja saadaan

väkilukuun nähden ihmeellisiä aikaan. Mutta sitte tavallisesti alkaa

pian erimielisyyttäkin näkyä. Seudulle on ilmestynyt sellaisia,

jotka eivät ole tyytyväisiä yhteispyrintöjen johtoon. He alkavat

pyrkiä johtajiksi, vaan vanhat, ennestään valjaissa olevat eivät

hekään ole herkkiä luopumaan asemastaan. Syntyy puolueita ja niiden

välillä enemmän tai vähemmän kiivasta taistelua keskenään. Sitte

käy tavallisesti niin, että yhteispyrinnöt jakautuvat kahtia,

ruvetaan ajamaan kaksilla valjailla: on kaksi seurakuntaa, on kaksi

raittiusseuraa j.n.e. Ja kansalaisten välille syntyy syvä juopa,

jota ei ole helppo saada tasautumaan. Puoluetaistelu herättää

persoonallista vihaa, eri puolueet koettavat vahingoittaa toisiaan

niin paljon kun suinkin ja kansalaiset niistä puolueista eivät enää

seurustele keskenään.

On ymmärrettävä, että yhteispyrintöjen varsinainen tarkoitus näin

tulee unehutetuksi. Raittiusseura ei enää niin innolla ajakaan

raittiusasiaa, vaan etusijan harrastuksissa on saanut toisen seuran

kanssa taisteleminen. Mutta syntyy toisinaan eri seurain välillä

hyvääkin kilpailua. Koetetaan saada seurain jäsenlukua hyvin

kasvamaan, tehdään suuria uhrauksia, joita, ilman puoluekiihkon

innostusta, tuskin vaan tehtäisiin. Tämä kyllä näyttää kauniilta.

Ennen toisen raittiusseuran syntymistä ei ehkä kuulunut kun

pieni osa paikkakunnan suomalaisista seuraan. Nyt kuuluu pian

enemmistö, jopa melkein kaikki. Raittiuslupauksia tehdään ja ollaan

innostuneita. Mutta kun puoluekiihkossa unehutetaan todellisen,

vakavan raittiushengen ylläpitäminen seurassa, eivät jäsenet olekaan

kun nimeksi siinä. Lupauksia rikotaan lakkaamatta, siveellinen

perustus höltyy -- ja lopuksi näinkin on tuosta kahden seuran

puoluekilpailusta vaan vahinkoa todelliselle aatteelle.

Kun kilpailussa ja sodassa aletaan väsyä ja kun nähdään, että

asiat vaan pahenee, saattaa yhtäkkiä tulla seurain jäsenten kesken

erinomainen sovinnollisuuden hengen puhallus. Aletaan kummaltakin

puolen ehdottaa, että seurat yhdistetään ja taistelu lopetetaan. Ja

suuressa sovintokokouksessa yhdistyminen päätetään.

Mutta keskinäisessä taistelussa isketyt haavat ovat liian

syvät. Vaikka ne päältäpäin näyttävätkin umpeen menneen, on

sisällä kumminkin mädätystä. Loistava sovinnollisuus on enemmän

pintapuolista. Ja ennen pitkää puhkeaa puoluehenki vielä suuremmalla

raivolla. Ennen ammuttiin eri leireistä, nyt ollaan käsirysyssä

yhdessä mylläkässä. Oikea asia, seuran perustarkoitus ei tule

ollenkaan toteutetuksi. Ja sovinnollisuuden vuoksi sitte taas erotaan

eri leireihin. Kun sitte ollaan erossa ja vielä hetken aikaa on

kiivailtu, rupeaa kumpikin puolue rauhallisemmin kulkemaan urassaan.

Rauhallisuutta aletaan saavuttaa, mutta se on voitettu pitkillä

taisteluilla ja kansalaisten perinpohjaisella kahtia jakaumisella.

Vaikka nyt ruvetaankin seurain tarkoituksia tyynemmin ja vakavammin

ajamaan, on kumminkin luonnollista, ettei työ niin hyvin käy, kun

olisi mahdollista täydellisessä sovinnollisuudessa yhdessä leirissä,

todellisessa yhteistyössä. Mutta se kahdella parilla ajaminen näyttää

ainakin nykyisin vielä olevan välttämätöntä Amerikan suomalaisten

kesken. Vasta sitte kun kansalaisemme kehittyvät, harrastuksissaan

harjaantuvat, voidaan odottaa täydellisempää yhteistyötä.

Samalla tavalla, kuten yllä olemme esittäneet raittiustyön yleisen

kehityksen, käypi kehitys seurakunnallisellakin alalla. Mutta

kumminkin se, että esimerkiksi papin kustannus vaatii enemmän

varoja, pakoittaa lujempaan yhteistyöhön. Se käskee puoluehurjuutta

väkisinkin hillitsemään. Mutta sittekin se aivan liian suuressa

määrässä vielä vallitsee.

Jos koetamme etsiä syytä tuohon kansalaistemme suureen

eripuraisuuteen henkisten pyrintöjensä harrastuksissa, huomaamme

senkin ymmärrettäväksi.

Ajatellaan ensin, että siirtolaisista enin osa on kokonaan noihin

henkisiin yhteispyrintöihin ja niiden järjestykselliseen toimintaan

kehittymätöntä kansaa. Suomessa ei ole heillä ollut tilaisuutta

ajamaan, vielä vähemmin johtamaan raittius- tai muita seurapyrintöjä.

Jos olisikin juuri tilaisuutta ollut, eivät he ole sitä hyväkseen

käyttäneet. Siis ovat he kokonaan harjaantumattomia.

Ja seurakunnallisella alalla on heillä kaikki järjestys ja toiminta

ollut Suomessa valmiina. Pappi tulee säännöllisesti ilman heidän

erityisiä puuhiaan, maksut on määrätty eikä niitä auta muuttaminen.

Mutta Amerikassa ovat olot vasta kehkeytymässä. Valmista ei ole, vaan

seurakunta on toimintaan alusta pitäen puuhattava.

Tietysti tuo, kun noin äkkiä vaadittaisi täydellistä kokemusta, on

mahdotonta. Puuhat Amerikan suomalaisten keskuudessa ovat enemmän

harjoitelmia, joissa puuhaajat kehittävät itseään ja hankkivat

kokemusta. Että niinkin paljon on toimeensaatu, ansaitsee ihmettelyä.

Kummastella ei pidä, että on paljon erehdyttykin ja erehdytään

alinomaa. Kukin puuhissa koettaa käyttää järkeään ja kykyään niin

paljo kun suinkin. Siitä johtuu erimielisyyksiä. Suomalainen on

sitkeä pysymään vakuutuksessaan ja tahtoo itsepäisesti viedä läpi

sen tuuman, jonka oikeaksi käsittää. Pikkumaisissakin asioissa hän

on omapäinen, ja pikkumaisuuksista useimmat erimielisyydet Amerikan

suomalaisten yhteispyrinnöissä ovat syntyneetkin.

Mutta suurimman häiriön suomalaisten siirtolaisten henkisissä

pyrinnöissä tekevät niiden johtajat. Monta puolisivistynyttä ja

kokematonta, jopa siveellisesti kelvotontakin on Suomesta mennyt

Amerikkaan ja ryhtynyt sikäläisiä rientoja ohjaamaan. Suomessa ovat

ne saattaneet olla joissakin seurapyrinnöissä osallisina ja tahtovat

olla täysiä mestareita Amerikan suomalaisten keskuudessa. Ellei

heille heti anneta johtajanpaikkaa, nostavat he riitaa ja kokoavat

itselleen herkkäuskoisimmista puolueen. Jos tuollainen röyhkeä

johtajaksi pyrkijä sattuu olemaan siveellisesti haaksirikkoinen,

joita kyllä liian paljon on Suomesta Amerikan siirtolaisoloja

turmelemaan mennyt, on helposti ymmärrettävä, etteivät ajattelevammat

taivu hänen johdatettavakseen. Johtajissa on kyllä pystyväisiäkin,

mutta heilläkin tahtoo sikäläisiin oloihin nähden olla liian vähän

kokemusta -- ja itsepäisyyttä on liian paljon.

Puolueitten pääjaon muodostaa siirtolaisten keskuudessa kansalaisten

suhde yleisimpään kirkolliseen yhdistykseen Suomisynoodiin ja

suurimpaan raittiusyhteyteen Veljeysseuraan. Kysymys siitä oletko

niiden puolella tai niitä vastaan on puoluelaisten tunnusmerkkeinä.

Jyrkimmän rajoituksen on tehnyt kysymys kirkollisesta yhteydestä.

Siitä on ollut kiivain väittely, tulisin sota.

Käykäämme nyt tarkastelemaan erikseen noita Amerikan suomalaisten

"yhteispyrintöjä". Niiden oikein tuntemiseksi täytyy myös tuntea

hiukan niiden historiaa.

Kirkolliset pyrinnöt.

Suuri on todella kirkon vaikutus Suomen kansaan. Pappien vuosisatoja

kestänyt uuttera, hiljainen työ itse kansan keskellä on tuohon

kansaan uskonnollisen leiman lyönyt. Ja vielä enemmän on se

vaikuttanut kun mitä pinnalle näkyy. Se on syvälle Suomen kansan

sydämmen muokannut. Puhuttakoon mitä tahansa, papisto se on ollut

kansamme varsinainen opettaja. Se kehitysaste, mille kansamme on

ennättänyt, on pääasiallisesti papiston luoma. Vasta viime aikoina on

siihen muita vaikuttimia huomattavammassa määrässä lisäksi tullut.

Paljon, varsinkin Amerikassa, puhutaan Suomen kansan pappisvihasta.

Siellä suomalaisten keskuudessa on varsinaisia apostoleja pappisvihan

herättämiseksi.

Suomessa on vaikeampi nähdä kansan varsinaista rakkautta hengellisiin

asioihin ulkonaisten tekojen kautta. Kun täällä kirkko puretaan, on

pakko rakentaa toinen sijaan, kun pappi kuolee, täytyy kansan ottaa

toinen. Amerikassa ei niin ole. Siellä ei virallisesti kysytä onko

sinulla pappia tai onko kirkkoa. Jos Suomen kansa olisi kyllästynyt

hengellisiin asioihin, näkyisi se pian siirtolaistemme keskuudessa

Amerikassa. Siellä ei ole mitään valmista eikä ole valtion tai

kenenkään muun puolesta käskyä mitään valmistamaankaan.

Kumminkin, mitä nähdään? Ensimmäisiä asioita mitä siirtolaisemme

Amerikassa ajattelee on kysymys sielunhoidosta. Sydämmen sisimmässä

povessa on hengellisten asioiden kaipuu. Se on sellaisellakin

siirtolaisella, joka päältäpäin kevytmieliseltä näyttää.

Onnettomalta, turvattomalta tuntee Amerikan suomalainen itsensä,

jos on sellaisella paikalla, jossa ei jumalansanan selitystä kuule

omalla kielellään. Sanomalehdissä valittaa hän surkeasti: "Ei

ole meillä kirkkoa, ei pappia, olemme siksi vähälukuiset." Mutta

kun useampia kansalaisia karttuu seudulle, niin että on toivoa

siitä, jotta voidaan pappia kustantaa, muodostuu seurakunta. Pian

aletaan hommaamaan kirkkoa. Ja siinä asiassa on uhraavainen sekin,

joka muuten pitää lompakkonsa kiinni. Satoja dollareita kootaan

muutamassa tunnissa. On oikein liikuttavaa nähdä miten joku satakunta

kansalaista kustantaa itselleen pappia, rakentaa komean kirkon ja

ylläpitää seurakuntaa. Siinä kysytään verrattain suurta uhrausta

työmiehiltä, jotka ovat Amerikkaan tulleet rahoja ansaitsemaan ja

säästämään.

Amerikan suomalaisten keskuudessa lienee nykyään seurakuntia noin

satakunta ja kirkkoja puolensataa. Kaikki ne ovat syntyneet ilman

ulkonaista pakotusta, sisällisen tunteen vaatimuksesta.

Mutta läheskään kaikilla noilla seurakunnilla ei ole omaa pappia.

Useat niistä ovat kannattamiseen liian vähävoimaiset, ja taas moni

niistäkin, jotka voisivat ja sydämmellisesti haluaisivat pappia

kannattaa, saapi olla ilman, kun Amerikassa ei sellaisia tarpeeksi

ole ja kun Suomesta ei ole saatu enemmän pappeja muuttamaan

Amerikkaan.

Tuo on hyvin ikävä epäkohta ja suureksi vahingoksi Amerikan

suomalaisten hengellisen elämän kehittymiselle. Yksinään ovat he

saaneet olla, yksinään puuhata ja kun ovat seurakunnan saaneet, eivät

saa pappia. Joskus saavat matkailevan papin käymään heidän luonaan ja

ne ovat juhlahetkiä siirtokunnan elämässä.

Tavallisesti papittomissa seurakunnissa esimies tahi joku muu

lukee saarnan jostakin postillasta sunnuntaisin. Joskus pitää hän

oman parhaan taitonsa mukaan raamatunselityksen. Mutta monessa

seurakunnassa ollaan vuosikausia papinpuuhassa ja sinä aikana ei

tuota saarnankaan lukemista pidetä tapana, ajatellaan että kun pappi

tulee, hän sitte panee toimeen täyden seurakunnallisen hoidon.

Luonnollisesti papin ja varsinaisen seurakunnallisen elämän puute

lamauttaa sitä suurta innostusta, joka alussa oli seurakuntaa

puuhatessa. Mielet voivat kylmetä, aletaan jo tottua hengellisen

hoidon puutteeseen.

Kun näin tapahtuu seudulla, missä seurakuntaakin on puuhattu,

ei ole kumma, että vielä enemmän vieraantuvat hengellisyydestä

ne suomalaiset, jotka asuvat hajallaan vähälukuisina siellä

täällä voimatta koskaan toivoa saavansa yhteyteensä seurakuntaa,

vielä vähemmän pappia. Monesta sellaisesta paikasta kirjoittavat

ajattelevammat surulla: "Kapakat ovat meillä kirkkoina ja kortit

kirjoina."

Surkuteltavaa, oikein sydämmellisesti säälittävää on, että Amerikan

suomalaiset eivät saa itselleen järjestettyä sielunhoitoa, silloin

kun ne itse sitä haluavat. Moititaan paljon jumalattomuutta ja

raakuutta löytyvän Amerikan suomalaisen kansan keskuudessa. Ja paljon

sitä löytyykin, mutta silti _jokaisella_ paikkakunnalla, missä

vähänkään useampia suomalaisia on koolla, on tuo hengellisen hoidon

halu pilkistänyt esiin. Parempaa on haluttu, hoitoa ja huovaa, mutta

sitä ei ole saatu.

Jo Delawaren siirtokunnan suomalaiset kaipasivat itselleen pappia

ja omakielistä jumalanpalvelusta. Heille koetettiin hankkia pappia,

mutta ei saatu.

Alaskan siirtokuntaan tuli Venäjän hallituksen huolenpidosta papiksi

Uno Cygnaeus, joka lienee ollut ensimmäinen suomalainen pappi

Amerikassa. Cygnaeuksen jälkeenkin on siellä Venäjän vallan aikana

ollut suomalaista jumalanpalvelusta oman papin toimittamana.

Mutta siihen siirtolaiskuntaan, johonka varsinaiset, nykyiset

Amerikan suomalaiset kuuluvat, ei vaikutus noin kaukaa ulettunut.

Ja vähän olikin kansalaisiamme vielä siihen aikaan Amerikan

Yhdysvalloissa. Vasta noin 30 vuotta takaperin alkoi suomalaisia

enemmän karttua Michiganin ja Minnesotan valtioihin. Ja jo heti alkoi

näkyä kirkollista mieltä heissä, näkyi, että heidän keskuudessaan oli

joukko sellaisia, jotka harrastivat kristillisen seurakuntaelämän

vireillä ja voimassa pitämistä. Suuri osa ensimmäisistä

siirtolaisista oli laestadiolaisia ja he ovatkin ensiksi järjestyneet

seurakunnalliseen toimintaan. Kuparisaarella rupesivat he yhteyteen

sikäläisen norjalaisen evank.luterilaisen seurakunnan kanssa, jonka

pappi osasi jonkun verran suomenkieltäkin. Mutta tämä yhteys hajosi,

kun pappi luuli havainneensa laestadiolaisten mielipiteissään

poikkeavan evank.luterilaisen kirkon opista ja sen vuoksi esti

laestadiolaiset käymästä ehtoollisella ja olemasta kummeina.

Laestadiolaiset erosivat eivätkä yleensä ole sen jälkeen yhtyneet

seurakuntapuuhiin muiden evank.luterilaisten kanssa, vaan pitävät

omia seurakuntiaan ja omia saarnaajiaan. Kumminkin yhä vielä katsovat

he kuuluvansa evank.luterilaiseen kirkkoon ja hyväksyvät sen

tunnustuksen.

Myös muut suomalaiset rupesivat järjestymään ja osoittivat haluansa

saada hengellistä hoitoa. Jo v. 1875 olivat he harrastuksissaan niin

edistyneet, että saivat nuoren suomalaisen pastorin, A. E. Backmanin

Suomesta seurakuntansa papiksi. Tähän aikaan oli väittely kovin

kiivasta laestadiolaisten ja muiden suomalaisten välillä. Pastori

Backmanilla oli vaikea asema. Kuten muutkin suomalaiset oli hänkin

niihin aikoihin uutisraivaaja alallaan.

Pastori Backman vaikutti Amerikan suomalaisten keskuudessa 7 vuotta.

Hän kävi myös Minnesotan ja Dakotan uutisasutuksilla. Nykyisin on hän

kirkkoherrana Ätsärissä.

Silloin kun pastori Backman meni pois, oli jo suomalaisia

pesäpaikkoja muuallakin kun pohjois-Michiganissa. Pappien ja

seurakunnallisen hoidon tarve alkoi käydä tuntuvammaksi.

Hancockin ja Calumetin, s.o. Kuparisaaren suomalaiset, rupesivat

taas hankkimaan itselleen pappia Suomesta. Ja pastori J. G. Nikander

lupasikin tulla. Mutta hänen tulonsa viipyi viipymistään, seurakunnat

kärsivät papinpuutetta. Kun heillä alkoi jo olla syytä epäillä, ettei

kutsuttu pappi tulekaan, vihitettiin papiksi Henry Turunen, kuten

jo on kerrottu. Mutta hän ei hätävaraksikaan kelvannut. Pian joutui

hän toimesta pois ja harhaili Amerikan eri osissa. Omatekemällään

valtakirjalla koetti hän myöhemmin tunkeutua suomalaisten

sielunpaimeneksi San Franciscossa, mutta vihdoin teki täydellinen

mielenhäiriö lopun hänen vaikutuksestaan.

Vihdoinkin alussa vuotta 1885 saapui kauvan odotettu pastori J.

G. Nikander. On ymmärrettävä miten suurella riemulla Amerikan

suomalaiset tervehtivät uuden papin tuloa. Pastori Nikanderin työala

tuli heti suureksi.

Jo ennen tätä valmistui Amerikan suomalaisille oikea pappi

toiseltakin taholta. Pastori Backmanin aikana oli tunnetussa

ruotsalaisessa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa Amerikassa

opiskelemassa nuorukainen Jaakko J. Hoikka (synt. Rovaniemellä

1854). Hän oli Amerikkaan tullut v. 1873 ja valmisteleutui papiksi.

Suomalaisten papintarve oli jo niin suuri, että niinä aikoina, kun

opistosta oli lomaa, täytyi hänen kansalaisten kutsumuksesta käydä

jumalanpalveluksia pitämässä suomalaisseuduilla. Kesäkuulla 1883

valmistui hän papiksi Augustanasynoodin vihkimyksellä. Astoriassakin,

Oregonissa, oli silloin jo enemmälti suomalaisia ja he tahtoivat

häntä sinne papiksi. Elokuulla samana vuonna saapui pastori Hoikka

sinne ja toimi siellä yhtä mittaa tätä jaksoa kolmatta vuotta.

Suomalaisia pohjois-Michiganiin oli jo kokoontunut paljon ja olivat

he niin hajaantuneet, että pastori Nikander ei jaksanut heidän

tarpeitaan tyydyttää. Tämän vuoksi kutsuttiin pastori Hoikka

vaikuttamaan Marquettekauntin suomalaisten keskuudessa. Hän saapui

lokakuussa 1885 Republiciin ja toimi siellä aina vuoteen 1890.

Nyt oli jo kaksi suomalaista pappia seudulla ja seurakuntain

järjestäminen kävi helpommaksi. Pastori Hoikka oli myös seudullaan

olevan ruotsalaisen seurakunnan pappina, joten hänen työnsä jakaantui

kahden kansallisuuden kesken. Kumminkin useampia suomalaisia

seurakuntia järjestyi Marquettekauntiin ja kirkkoja laitettiin.

Tuntien suomalaisten suuren papintarpeen rupesivat Augustanasynoodi

ja norjalainen Haugesynoodi valmistamaan meikäläisille enemmänkin

pappeja. Mutta kun tahdottiin tehdä hätävaroja, kun ei otettu

tarpeeksi pyrkijäin oppia ja siveellistä elämää lukuun, ei nyt

onnistuttukaan niin hyvin kun pastori Hoikan suhteen, vaan

annettiinkin siirtokansallemme turmiota tuottavia lahjoja.

V. 1885 vihki Augustanasynoodi papiksi J.W. Lähteen. Hän

tuli suomalaisen seurakunnan papiksi Harboriin. Sitte on hän

liikkunut pappina ja sanomalehden toimittajana monessa paikassa

seikkaillen kaikkialla ja eläen huonosti. Monen kaupungin putkassa

on hän humalaisena virunut, monet suomalaiset edistyspyrinnöt

turmellut, seurakuntaharrastuksen laimentanut. Suomalaisten

henkiset harrastukset Harborissa, Pennsylvaniassa, New Yorkissa,

Massachusettsissa, New York Millsissä, Ironwoodissa, Rock Springsissä

ja monessa muussa paikassa ovat saaneet hänen huonon elämänsä

vaikutuksen takia kärsiä. Saarnalahjat ovat hänellä hyvänpuoleiset ja

kykynsä suositella kansaa erinomainen. Hän on voinut mennä uudelleen

seudulle, missä on ennen turmiollisesti vaikuttanut, ja kumminkin

saa siellä taas kannatusjoukon. Harva suomalainen on Amerikassa niin

paljon vaikuttanut kun J.W. Lähde, mutta ikävä kyllä tuo vaikutus

on ollut enimmäkseen pahaan päin. Aina ei liene Lähteen vaikutuksen

tarkoitus ollut niin paha, mutta hillitön väkijuomain himo on pahan

saanut aikaan. Viime aikoina on Lähteen toiminta ollut hiljaisempaa

eikä hänen elämäänsäkään vastaan ole hiljattaisin julkisuudessa

moitteita näkynyt. -- Augustanasynoodi, joka oli Lähteen papiksi

vihkinyt, erotti hänet huonon elämän takia siitä virasta jo

alkupuolella vuotta 1887.

Yhtä huonosti onnistui seuraavakin Augustanasynoodin pappilahja

suomalaisille. V. 1887 vihki se nimittäin papiksi suomalaisen F.

E. Öhden, jolla ei ollut paljon koulusivistystä, mutta jolle Turun

tuomiokapituli oli myöntänyt oikeuden saarnata, sen jälkeen kun

hän käsityöläisenä, seppänä, jonkun aikaa oli oleskellut Afrikassa

ensimmäisten suomalaisten lähetyssaarnaajien kera. Myös Öhde on

kokonaan ollut sopimaton saarnavirkaa pitämään. Hänkin käytöksellään

on monessa paikassa kansalaisten seurakuntaharrastuksia laimentanut.

Hän on kuleksinut kaikkialla Amerikan suomalaisten keskuudessa, ollen

pappina ja papintarjokkaana sekä saaden aikaan rettelöitä. Öhdellä

ei ole ollut Lähteen lumoavaa vaikutuskykyä kansaan. V. 1890 erotti

Augustanasynoodi hänet yhteydestään.

V. 1886 pyysi suomalainen William Williamsson Augustanasynoodilta

vihkimystä papiksi, mutta kun häneltä puuttui koulusivistystä eikä

ollut kutsumusta miltään suomalaiselta seurakunnalta, hyljättiinkin

hänen pyyntönsä. Mutta seuraavana vuonna vihki norjalainen

Haugesynoodi hänet papiksi sillä perusteella että hän oli toiminut

jonkun aikaa saarnaajana Astoriassa. Hän tuli nyt suomalaiseksi

papiksi Carboniin. Wyomingissakin oli siis jo seurakuntapyrinnöt näin

virkuneet. Nyt on Williamsson erään suomalaisen seurakunnan pappina

Harborissa.

Vihdoin alkoi taas ruveta tulemaan pappeja Suomesta. Mutta pahaksi

onneksi niissäkin tuli häiriöntekijöitä. Ja yleensä on huomattava,

että moni Suomesta Amerikkaan tullut pappi, vaikka muuten

kunnollinenkin ja hyvää tarkoittava, on osoittautunut olevansa

enemmän tai vähemmän sopimaton vaikuttamaan Amerikan suomalaisten

erilaisissa oloissa.

Vuoden 1888 alkupuolella saapui pastori J. W. Eloheimo Suomesta

Amerikkaan ryhtyäkseen Astoriassa suomalaisen evank.luterilaisen

seurakunnan papiksi. Eloheimon alkuperäinen nimi lienee Lindqvist

ja on hän pappina toiminut muiden muassa myös Helsingissä.

Kunnianhimoisuudessaan Eloheimo heti alkoi hapuilla johtavaa asemaa.

Hän rupesi ehdottelemaan eri seurakuntain kirkollisen yhteyden

aikaansaamista.

Jo kesällä 1886 Augustanasynoodin vuosikokouksen aikana Minneapolissa

tästä asiasta norjalaisen, suomea taitavan papin J. Eistensenin

asunnossa neuvottelivat hän, suomalaiset pastorit Nikander ja Hoikka,

saarnaaja Williamsson, herra Bergstadi sekä joku muukin. Silloin

ajateltiin kirkkoyhteyttä synodaaliseen malliin, niinkun ovat

yleensä Amerikan luterilaiset kirkkokunnat. Kun vielä tähän aikaan

oli vähän suomalaisia seurakuntia, ei ajateltu yhteyden pikaisesti

voivan syntyä, vaan tarpeellisuus kumminkin havaittiin. Sääntöjen

valmistamista varten valittiin kokouksessa valiokunta. Sitte kun

nuo säännöt saataisiin valmiiksi, piti ne kansalaisten nähtäviksi

ja tulkittaviksi sanomalehdissä julaista ja jonkun ajan perästä oli

sitte uusi kokous Minneapolissa pidettävä ja sen ajasta edeltäpäin

tieto annettava, että asiaa harrastavat voisivat kokoontua siitä

keskustelemaan ja päättämään. Tällaisia muistoonpanoja teki pastori

Nikander eräässä silloisessa sanomalehdessä.

Mutta Eloheimoa ei miellyttänyt synodaalisen kirkkokunnan

perustamisen aate. Hän kirjoitteli paljon tästä sanomalehtiin ja

tahtoi, että olisi perustettava hiippakunta piispan johdannolla. Hän

tahtoikin erottaa Astorian seurakunnan Augustanasynoodista ja laittaa

siitä pohjan tuolle suomalaiselle hiippakunnalle. Mutta ei Astorian

seurakunnalla eikä koko Amerikan suomalaisella kansalla ollut halua

tällaiseen.

Loppupuolella vuotta 1889 muutti pastori Eloheimo Calumetin

suomalaisten papiksi ja oli niin muita lähellä. Nikanderin

asemapaikka oli Hancock (hän kumminkin näihin aikoihin kävi Suomessa)

ja Hoikka oli Republicissa.

Myös muita työmiehiä oli saapunut Kirkolliselle vainiolle. V. 1888

oli kutsuttu lähetyssaarnaaja K. L. Tolonen papiksi Ishpemingiin ja

työala tulikin hänellä heti suureksi. Suomalaisia seurakuntia oli jo

rauta-alueella monta, niitä oli perustunut aina Ironwoodiin saakka.

Jo v. 1889 tuli pastori H. Tanner (Pellikka) Amerikkaan menetettyään

Suomessa virkansa. Hän oli vähän aikaa pastori Nikanderin sijaisena,

mutta sitte matkusti Mustille Kummuille Dakotan ja Wyomingin rajalla

järjestäen sinne sekä sittemmin Wyomingiin seurakuntia.

Nyt alettiin innokkaammin puuhata suomalaista evank.luterilaista

kirkkokuntaa. Pastori Eloheimokin taipui synodaalisuuden puolelle

ja rupesi puuhassa johtajaksi. Eloheimo teki säännöt ja sai

kannattajiksi niille Nikanderin ja Tolosen. Minneapolissa tehdyt

päätökset oli unehutettu eikä säännöistä edeltäpäin ollut julkista

keskustelua. Suomalaisten seurakuntien edustajia kutsuttiin kokoon

ja niin kokoontui Suomisynoodin (se annettiin kirkkokunnalle

nimeksi) ensimmäinen kirkolliskokous Calumetiin 25 p:nä maaliskuuta

1890. Läsnä oli edustajina yhdeksästä seurakunnasta 4 pappia ja 17

maallikkoa. Noista seurakunnista oli 8 pohjois-Michiganissa ja 1

Dakotassa.

Kauvan ei säännöistä keskusteltu. Yhdessä ainoassa istunnossa ne

hyväksyttiin laiksi alkavalle kirkkokunnalle.

Parempi olisi ollut että noiden sääntöjen kelvollisuutta olisi

alussa tarkemmin punnittu, sillä ei mikään ole Amerikan suomalaisten

keskuudessa sittemmin antanut aihetta niin paljolle keskustelulle

ja kiistalle kun nuo säännöt. Todellisuudessa nuo säännöt, jotka

syntyivät Eloheimon piispallisesta mielestä, olivatkin kypsymättömiä

ja amerikkalaisiin oloihin sopimattomia. Ne poikkesivat suuresti

muista amerikkalaisten luterilaisten synoodien säännöistä.

Seurakuntain oma päätösvalta supistettiin hyvin pieneksi, ja

konsistooriolle, johon tuli kuulumaan määrätty luku pappeja, tuli

melkein tuo Eloheimon tarkoittama korkea piispallinen valta.

Epäkäytännöllisyys näissä laeissa huomattiin heti Suomessakin niissä

piireissä, joissa Amerikan suomalaisten oloja seurattiin. Erään

etevän piispan mainitaan jo samana vuonna, kun synoodi perustettiin,

kirjoittaneen: "Pelkään, että olette vähän Amerikassa erehtyneet

siinä, että annoitte mielestäni liian vähän vaikutusalaa kansalle

Suomisynoodin asetuksessa. Luulen, että Amerikan kansa ja olot

olisivat sitä vaatineet."

Pian alkoi toteutuakin ennustukset. Calumetissa syntyi puolue, joka

pelkäsi Eloheimon piispallista mielialaa noissa säännöissä. Eräs

rettelöitsijä rupesi tuon puolueen johtajaksi. Jo talvella 1890 erosi

suuri osa pois Eloheimon Suomisynoodiin kuuluvasta seurakunnasta ja

perusti itsenäisen seurakunnan. Ja tämä oli lähimpänä vaikutuksena

siihen, että pastori Eloheimo jo samana vuonna muutti Calumetista

Ironwoodiin.

Suomisynoodin ensimmäiseen konsistoorioon tuli pastori J. G.

Nikander esimieheksi, J. W. Eloheimo sihteeriksi, K. L. Tolonen

rahastonhoitajaksi ja J. J. Hoikka notaarioksi. Mutta Hoikka jäi

kumminkin ruotsalaisen Augustanasynoodin papiksi ja jo samana

vuonna matkusti Ruotsiin ja oli pappina Ruotsin valtiokirkossa,

pääasiallisesti Såbråssa ja Haaparannalla. V. 1893 palasi hän

takaisin Amerikkaan Astorian suomalaisen seurakunnan kutsumana ja

liittyi uudelleen Augustanasynoodiin.

Pastori Hoikka kannatti ja suosi Suomisynoodia, mutta ei hyväksynyt

kaikkia kohtia noissa säännöissä. Hän tunnusti tämän rehellisesti

jo alussa ja Ruotsistakin lienee jotakin kirjoittanut asiasta.

Mutta Suomisynoodin konsistoorio ei silloin eikä jälkeenpäinkään

ole suvainnut kenenkään "syrjäisen" arvostelevan noita sääntöjä

ja tekevän parannusehdotuksia niiden suhteen. Suomisynoodin

konsistoorio, Nikander, Eloheimo ja Tolonen, lähettivät nyt

Hernösandin piispalle, Martin Johanssonille, kirjoituksen, jossa

pyydettiin piispaa käskemään, että Hoikka lakkaisi kirjoittamasta

Suomisynoodista. Tätä pyyntöä ei tietysti piispa noudattanut, ja

olenkin sen tuonut vaan esiin näytteeksi miten amerikkalaisille

oloille vastaisesti mainittu konsistoorio silloin toimi.