Synoodikysymys alkoi jo ruveta puoluekan_Suomalaiset Amerikassa

suomalaisten keskuudessa. Osa syntyneistä seurakunnista rupesi

synoodin yhteyteen, mutta osa oli sitä vastaan. Rettelöitä oli jo

syntynyt, mutta vielä yhä enemmän asiat sekaantuivat. Hajaannusta

tapahtui itse synoodin konsistooriossa.

Kun pastori Eloheimo muutti Ironwoodiin, ei hän enää ollut niin

harras yhteistyön jäsen. Hän yhä unelmoi piispanarvoa, jopa

enempääkin. V. 1892 julkaisi hän painosta kirjan nimeltä: "Julistus

siitä Yleis-Valtakunnasta, joka esiintyy tulevana tuhatvuotisena

aikakautena." Siinä koetetaan Jumalan välittömän ilmestyksen

perustuksella väittää, että kaikkivaltias Jumala on edeltäpäin

määrännyt ja kutsunut sen tekijän, pappi William Elohimin ja hänen

jälkeläisensä (elohidit) johtamaan tuhatvuotisen valtakunnan yleistä

hallitusta. Tässä ilmestyksessään saa pappi, William, Jumalan

sijaisena ollen, arvonimen, joka ilmaisee suunnattoman suurta valtaa

ja kunniaa. Hänen nimensä on "Valtamajesteetti".

Luonnollisesti tämä ei tyydyttänyt Suomisynoodin muita konsistoorion

jäseniä. Amerikkaan oli vähä ennen tätä saapunut Suomesta pastori

K. Huotari synoodin matkustavaksi saarnaajaksi. Hän, Nikander ja

Tolonen tahtoivat, että Eloheimo selittäisi, miksi hän oli julkaissut

tuollaisen kirjan. Eloheimo ei alistunut näiden tutkittavaksi ja

tuomittavaksi. Hän luopui (tahi luovutettiin) Suomisynoodista ja

myöskin hänen seurakuntansa erosi kirkkokunnasta.

Eloheimon aikana oli Ironwoodiin rakennettu suomalainen kirkko,

joka vihittiin joulukuussa 1890. Suomisynoodin säännöissä sanotaan,

että jos seurakunta eroaa kirkkokunnasta tai katsotaan hajonneeksi,

lankeaa tuon seurakunnan omaisuus kirkkokunnan hoitoon. Tämä onkin

yksi noita vieläkin kiistan alla olevia pykäliä synoodin säännöissä.

Nyt synoodi tahtoi tuota pykälää käyttää ja ottaa Eloheimon

seurakunnalta kirkon. Syntyi kallis ja pitkällinen oikeudenkäynti

Ironwoodin kirkonomaisuudesta. Mutta Michiganin, samoin kun muidenkin

Amerikan valtioitten lait, eivät ole sopusoinnussa synoodin tuon

sääntöpykälän kanssa, vaan sallivat eroavan seurakunnan pitää

omaisuutensa, jonka on omin neuvoinsa hankkinut. Niin sai Eloheimo

seurakuntineen pitää kirkonomaisuuden.

Kaikki Ironwoodin suomalaiset eivät kumminkaan yhtyneet Eloheimoon.

Päinvastoin suuri osa heistä muodosti oman seurakunnan liittyen

Suomisynoodiin. Tälle seurakunnalle tuli K. Huotari papiksi. Nyt on

silläkin seurakunnalla jo oma, sievä kirkko ja on se hyvin edistynyt.

Sen pappina on nyt, Huotarin muutettua Harboriin, H. Tanner,

joka jouduttuaan riitoihin Wyomingissa, muutti Astoriaan, vaan

sielläkin kun syntyi rettelöitä, tuli Ironwoodiin. Pastori Tanner on

osoittautunut Amerikassa ankaraksi kirkkokurin mieheksi, mutta hänen

todella hyvää tarkoitustaan ei ole Amerikan vapaissa oloissa aina

oikein ymmärretty. Astoriaan muutti Tanner J. J. Hoikan sijalle, joka

oli siirtynyt papiksi East Tawasiin.

Eloheimo kulki nyt omaa tietään. Hän perusti uuden suomalaisen

kirkkokunnan, jonka piispaksi julistutti itsensä. Saadakseen

hiippakuntaansa seurakuntia rupesi hän vihkimään pappeja ja lähetti

heidät seurakuntia perustamaan ja hoitamaan. Mutta vihkimyksissään ei

hän ole onnistunut, vaikka kyllä hän pappinensa on paljonkin häiriötä

saanut aikaan Amerikan suomalaisten kirkollisissa oloissa.

Eloheimon luovuttua rupesi Suomisynoodi paljon paremmin ja vakavammin

edistymään. Yhä enemmän ja enemmän saavutti se suosiota, ja uusia

seurakuntia liittyi siihen, vaikkakin yhä vielä kesti kinastusta

noista säännöistä. Suomisynoodi kumminkin todisti pystyvänsä

olemaan yleisenä suomalaisten kirkkokuntana. Ja sääntöjäkin

vähitellen, vaikka ihmeteltävän jäykästi korjattiin. Kumminkin on

niissä vielä olemassa muiden muassa tuo seurakuntien omaisuuden

omistusoikeuspykälä, entisestään hiukan muutettuna sanamuodossaan.

Sitä mukaa kun seurakuntaelämä on virkunut Amerikan suomalaisten

keskuudessa, on oikeiden pappien puute käynyt tuntuvammaksi.

Suomestakin kyllä saapui lisää pappeja, mutta muutamat niistä

vaikuttivat vaan vähän aikaa. Pastori A. Kiviojan siunauksellisesta

vaikutuksesta Ohiossa olen jo sikäläisistä suomalaisista puhuessa

kertonut. Kesällä 1893 tuli Calumetiin papiksi pastori E. W. Hynninen

Suomesta, mutta lyhyen aikaa vaikutettuaan muutti hän takaisin

Suomeen. Vielä lyhyempi oli pastori A. Lindgrenin vaikutusaika

Massachusettsissa.

Poistaakseen edes kipeintä papintarvetta täytyi Suomisynoodinkin

konsistoorion ruveta vihkimään pappeja. Se saikin tarjolle kaksi

sopivaa ehdokasta, Aadolf Riipan ja J. Bäckin. Edellinen oli

Suomessa ollut jumaluusopin ylioppilaana ja Amerikassa oli jo

toiminut saarnamiehenä omaten hyvän puhelahjan. J. Bäck oli Suomessa

jumaluusopillisessa tiedekunnassa suorittanut alkututkintoja ja

oli sitte myös suorittanut filos. kandidaattitutkinnon. Nämä

olivat ensimmäiset, jotka Suomisynoodi vihki papiksi. Se tapahtui

maaliskuussa 1895. J. Bäck tuli väliaikaisesti papiksi Calumetiin,

siirtyi sieltä Montanaan ja sieltä taas Mesabaränssille Minnesotaan.

Aadolf Riippa toimi ensin matkustavana pappina, tehden samalla

tutuksi synoodin puuhaamaa opistoasiaa. Sitte asettui hän Tannerin

jälkeen papiksi Rock Springsiin, josta on siirtynyt Astoriaan.

Seuraava papiksivihkimys Suomisynoodissa tapahtui muutama kuukausi

myöhemmin. Kun Eloheimon piispakunta alkoi hajota, luopuivat muutamat

hänen vihkimistä papeistaan hänestä pois. Ensiksi luopui J. H.

Kampi, joka rupesi hoitamaan suurta seurakuntaa Kiipin niemellä.

Hän yhdisti seurakuntansa Suomisynoodiin ja itsekin pyysi sieltä

uutta papiksi vihkimistä. Synoodin esimies opetti häntä kuukauden

ajan ja sitte toimitettiin vihkiminen. V. 1896 muutti Kampi

Calumetiin synoodiseurakunnan papiksi ja esiintyi pian tulisimpana

Suomisynoodin ja sen konsistoorion puoltajana. Kovat tuomiot lausui

hän muiden muassa synoodin kirkolliskokouksessa 1898 niille, jotka

olivat uskaltaneet konsistooriota ja sääntöpykäliä moittia. Hänet

valittiinkin silloin Suomisynoodin rahaston- ja taloudenhoitajaksi.

Mutta ennenkun hän ennätti kassaakaan saada käsiinsä, paljastui

rumia kohtia hänen yksityiselämästään, joten hänen täytyi poistua

Calumetista ja papinvirasta.

Paitsi Williamsonia on norjalainen Haugesynoodi vihkinyt muitakin

pappeja suomalaisille. Yksi niistä, H. Sarvela, on liittynyt

Suomisynoodiin ja on pääasiallisesti toiminut Minnesotassa.

A. Sandström (Saastamoinen) on toiminut pappina synoodiin

kuulumattomissa seurakunnissa Minnesotassa, Wyomingissa ja Montanassa.

Suomesta on ollut vaikea saada pappeja Amerikan suomalaisten

keskuuteen, vaikka niitä hartaasti halutaan ja vaikka yleisesti

papinpalkka Amerikassa on tuntuvasti korkeampi papinapulaisten

tavallista palkkaa Suomessa. Suomalaisen papin tulot Amerikassa

vaihtelevat 70--130 dollarin vaiheille kuukaudessa. Viime aikoina

on useampia pappeja tullut Suomesta ja toivottavasti uudet papit

vaikuttavat terveellisesti kirkollisten olojen kehittymiseen

siirtolaisten keskuudessa. On ymmärrettävää että vanhemmat papit

hermostuvat seistessään alituisesti puoluesodassa, johon ovat

synoodisääntöjen takia joutuneet. Kumminkaan ei sovi unehuttaa, että

heidän seurakuntansa ovat pitkällisen, uutteran vaikuttamisen kautta

parhaiten ja vakavimmin järjestyneet.

Vuoden 1896 alkuun saapui pastori A. Hukkanen Suomesta Worcesterin

ja siihen yhdistettyjen seurakuntain papiksi. Kun hän siirtyi

Merimieslähetyksen palvelukseen New Yorkiin, tuli hänen sijalleen

Suomesta pastori Havukainen.

Kiipin suomalaiset saivat v. 1897 Kampin jälkeen papikseen Suomesta

pastori P. Airaksisen.

Lopulla vuotta 1896 tuli pastori R. Ylönen Suomesta papiksi Sand

Couleehen Montanaan. Sieltä on hän nyt siirtynyt Suomiopiston

opettajistoon.

Pastori K. A. A. Koski tuli Suomesta kesällä 1895 ja asettui

toimimaan Illinoisin suomalaisten keskuuteen. Kun Suomisynoodi, jonka

yhteyteen sikäläiset suomalaiset seurakunnat kuuluivat, ei hyväksynyt

Koskea niihin papiksi, erosivat seurakunnat synoodista. Myöhemmin on

Koski siirtynyt n.k. kansallisseurakunnan papiksi Rock Springsiin,

jonne toisen, synoodiseurakunnan papiksi saapui v. 1898 alkupuolella

pastori A. Granholm Suomesta.

Kun Suomiopisto saatiin alkuun, rupesi sen johtajaksi pastori J.

G. Nikander. Sen ohessa pysyi hän edelleen synoodin esimiehenä ja

hoiti alussa Hancockin seurakuntaakin, joka oli hänen vakavan ja

monivuotisen vaikutuksensa aikana tullut Amerikan suomalaisten

suurimmaksi ja järjestetyimmäksi seurakunnaksi. Sittemmin tuli

Hancockin seurakunnan papiksi J. Bäck ja kirkolliskokouksessa

1898 katsottiin sopimattomaksi, että synoodin esimiehyys ja

opiston johtajan toimi olivat samoissa käsissä, joten kirkkokunnan

esimieheksi valittiin pastori K. L. Tolonen.

Eloheimon suuriunelmainen hiippakunta on nyt sulanut niin, että

siihen enää tuskin kuulunee yhtään seurakuntaa. Eloheimo itse on

ollut Calumetissa pappina siinä seurakunnassa, joka hänen synoodia

perustaessaan syntyi hänen vastustajistaan.

Suomisynoodi on kasvanut suureksi. Siihen kuuluu noin 40 seurakuntaa

ja noin 10,000 jäsentä. Pappeja kuuluu siihen alun toistakymmentä ja

kirkkoja kolmattakymmentä.

Mutta paljon on seurakuntia, jotka eivät ole liittyneet

synoodiin, paljon, vaikka ei laestadiolaisia lukuun otetakaan.

Yhtenä syynä noiden kuulumattomuuteen on tuo jo ennen mainittu

pykälä omistusoikeudesta. Mutta on muitakin syitä. Vastustajat,

nimittävät Suomisynoodia pappisvaltaiseksi, todella ilman syytä,

sillä korjattujen sääntöjen mukaan on synoodin päähallinto

kirkolliskokouksella, johon seurakunnat saavat lähettää edustajia,

ja maallikot, niin hyvin kun papitkin, äänestävät kukin yhdellä

äänellä. Maallikkojen luku kokouksissa on paljon suurempi kun

pappien luku, joten pappisvaltaisuus on turhaa kiihkopuhetta,

syntynyt liian tulisesta puoluetaistelusta. On kyllä totta, että

maallikkoedustajissa on vielä esiintynyt paljon kypsymättömyyttäkin,

mutta onhan kehitys vasta alussaan eikä suinkaan tuo ole

"pappisvaltaisuuden" syy.

Osa synoodia vastustavista kutsuu itseään "kansallisiksi" ja

seurakunnat ovat "kansallisseurakuntia". Nämäkin ovat havainneet,

että kirkkokunnalleen yhteys on keskinäiseksi turvaksi

tarpeellinen. Sen vuoksi pidettiin kesäkuun 26 p:nä 1898 pastori

Kosken kutsumuksesta kansallisseurakuntain yhteinen kokous Rock

Springsissä. Edustajia oli lähetetty seitsemästä seurakunnasta. Uuden

kirkkokunnan nimeksi tuli "Amerikan Suomalainen Evankelisluterilainen

Kansalliskirkko". Sille hyväksyttiin säännöt, joissa Suomisynoodin

säännöissä moitittuja kohtia on koetettu korjata. Sääntöjen teossa

on vaikuttavimpana henkilönä toiminut sanomalehtimies K. Haapakoski.

Kirkkokunnan esimieheksi valittiin J. W. Eloheimo ja varaesimieheksi

K. A. A. Koski.

Laestadiolaisseurakunnat, n.k. apostolisluterilaiset, eivät ole

näihin riitoihin ottaneet osaa. Ne toimivat nykyisin hiljaisuudessa

omassa piirissään. Mutta aina ei ole heidänkään keskuudessaan näin

rauhallista ollut. Myös siellä on riidan laineet kuohuneet. Riitoja

koetettiin ratkaista sovintokokouksilla ja sovittajia kutsuttiin

aina Lapista asti, muiden muassa vanha johtomies J. J. Purnu, joka

Gellivaarasta kävi Amerikassa v. 1893.

Laestadiolaisia on Amerikan suomalaisten keskuudessa paljon,

erittäinkin maanviljelysseuduilla. Yleensä ovat he kirkollisissa

harrastuksissaan hyvin edistyneet, paikoin edellä muita suomalaisia.

Heillä on omat kirkkonsa ja saarnaajansa. Nuo saarnamiehet kastavat

lapsia, vihkivät parikuntia ja hautaavat kuolleita, aivan kun muutkin

papit. Näistä laestadiolaisten nykyisistä johtajista mainittakoon

pastori A. L. Heideman, joka toimittuaan Suomessa pappina siirtyi

Calumetiin ja on hänellä siellä suuri seurakunta.

Laestadiolaisia "esikoisvanhuksia" Lapissa, kuten Raattamaata y.m.

ovat pitäneet Amerikankin laestadiolaiset johtajinaan. Vilkas

vuorovaikutus on uskonveljien välillä.

Laestadiolaisia Amerikassa kuten muuallakin moititaan siitä, etteivät

tahdo antaa lapsilleen tietopuolista oppia. Kumminkin on myös heidän

keskuudessaan valistuneempia kansalaisia.

Vapaakirkollinen, s.o. kongregatsionalistinen liike on myös ruvennut

toimimaan Amerikan suomalaisten keskuudessa. Sillä on jo muutamia

järjestettyjä seurakuntia etupäässä Massachusettsissa ja Ohiossa.

Kongregatsionalistinen pappiskolledshi Chicagossa on valmistanut

muutamia suomalaisia pappeja. Niistä toimii A. Groop Fitchburgissa,

K. F. Henrikson Quincyssä ja F. Lehtinen Ohiossa.

Muut amerikkalaiset uskokunnat ovat saaneet hyvin vähän kannattajia

Amerikan suomalaisten keskuudessa. Tässä suhteessa on suuri ero

suomalaisten ja ruotsalaisten siirtolaisten välillä. Viimemainittuja

on mitä useammissa uskokunnissa, mutta suomalaiset ylipäätään

sydämmen vakuutuksella tahtovat säilyttää luterilaisen uskontonsa.

Muutamat heistä kyllä niillä seuduilla, missä on vähemmän

suomalaisia, voivat liittyä tuntemattomuudessa johonkin muunuskoiseen

seurakuntaan, mutta silti ovat mieleltään luterilaisia.

<tb

Vielä on meillä yksi tärkeä osa kirkollisesta työstä Amerikan

suomalaisten keskuudessa mainittavana. Se on se siunauksellinen

vaikutus, jota Suomen Merimieslähetys toimittaa satamakaupungeissa ja

niitten ympäristöillä.

Jo toista kymmentä vuotta sitte järjestettiin merimieslähetysasema

New Yorkissa sekä muutamia vuosia jälkeenpäin San Franciscossa.

Seurakuntaelämän virkoaminen näissä molemmissa paikoissa on

pääasiallisesti Lähetyksen ja niiden palvelijain työtä. Paitsi

merimiesten auttamista on alusta alkaen pidetty myös maissa olevain

hengellisistä tarpeista huolta.

New Yorkissa ovat vaikuttaneet suomalaiset merimiespapit Emil

Panelius, J. Korhonen, W. K. Durchman ja A. Hukkanen. Olot ovat

vuosi vuodelta kehittyneet. Alussa oli siirtolaisten kannatus hyvin

vähäinen, mutta nyt on toimessa suurehko lähetysseurakunta. San

Franciscon asemalla ovat toimineet järjestyksessään suomalaiset papit

M. Tarkkanen, Rob. Hemberg ja A. Renvall. Sielläkin on päivänpaiste

päässyt pilkistämään karussa henkisessä korvessa, olot ovat paljon

järjestyneet. Työ näillä molemmilla asemilla on niin suureksi

paisunut, että papeille on täytynyt lähettää apulaiset. Assistenttina

New Yorkin asemalla on kesäkuukausina toiminut K. M. Hellin, joka

aina talvisin on ollut hoitamassa Lähetyksen kolmatta Amerikan

asemaa Pensacolassa, Floridan valtiossa. San Franciscon asemalla on

assistenttina J. H. Heimonen.

Merimieslähetyksen päätös ruveta toimimaan myös siirtolaislähetyksenä

on erittäin kiitettävä katsoen Amerikan suomalaisten hengellisiin

tarpeisiin. Lähetys toimittaa New Yorkiin siirtolaissaarnaajan,

joka on auttamassa aina siellä olevia siirtolaismatkustajia ja

toimittamassa heille jumalanpalveluksia. Myöskin sama seura kustantaa

matkustavan papin, joka kiertelee palvelemassa jumalansanalla ja

kirkollisilla toimituksilla kansalaisia eri osissa maata. Vielä on

Lähetyksen aikomus olla avullisena siirtolaisseurakunnille heidän

koettaessaan saada pappeja Suomesta.

Kaikki nämä toimet, kun ne käytännössä vaikuttavat, tulevat

epäilemättä olemaan suuresta arvosta siirtolaiskansallemme. Ne

ovat apuna Amerikan suomalaisten seurakuntain järjestämisessä ja

säännölliseen toimintaan alkamisessa. Ne ovat paras lahja, mitä

Suomessa vielä tähän saakka on puuhattu siirtokansalle.

Syytä on toivoa, että tulevaisuudessa kirkolliset järjestysriidat

(oppiriitoja siellä on ollut tuskin ollenkaan) loppuvat ja

kirkollinen kehitys, jota auttaa suuren siirtolaiskansaosan hyvä

halu, pääsee kukoistukseensa.

Kouluharrastukset.

Yhtenä todistuksena siitä, että Amerikan suomalaisten henkiset

riennot kansallisen tulevaisuuden säilyttämiseksi ovat vasta aivan

pienellä alulla, on koulujen vähälukuisuus. Siirtolaiskansain ainoa

keino kansallisen elämänsä turvaamiseksi Amerikassa on omakielisissä

kouluissa. Ilman niitä jo toinen sukupolvi on alkuperäiseltä

kansallisuudeltaan kuollutta. Suomalainenkin kansallisuus ilman

omakielisiä kouluja voi kyllä säilyä Amerikassa niin kauvan kun

siirtolaisuutta jatkuu, mutta kun se loppuu, jo seuraavassa

sukupolvessa on suomalaisuus hävinnyttä. Suomalainen aines on

kieleltäänkin sulanut amerikkalaisuuteen.

On väärin luulla, että suomalainen kansa Amerikassa ei voi tehdä

tehtäväänsä tasarintaisesti muitten amerikkalaisten kanssa

hävittämättä kieltään. Amerikan kansallisuus ei ole perustettu

kielen, mutta vapaitten laitosten yhteisyyteen. Totta on kyllä,

että englanninkieli on virallinen kieli Amerikassa ja sitä tulee

edistystä haluavan siirtolaisen osata, mutta yhtä totta on

että siirtolaiskansallisuus saapi ja häviöttä voipi säilyttää

kielensä maankielen rinnalla, kun vaan on halua ja kansallista

itsetietoisuutta siihen.

Suomalaisilla on Amerikassa aivan liian vähän omakielisiä kouluja,

ja kansallisuuteen nähden olisi tärkeintä, että niitä enemmän

perustetaan ja kannatetaan. Siinä suhteessa ainakin täytyisi kaiken

puoluesodan kansallisuutemme kesken laata ja pitäisi ruveta täydellä

todella yhteisvoimin yhteistyöhön.

Ei pidä luulla, että suomalaiset lapset Amerikassa ovat ilman

koulunkäyntiä ja opinsaantia. Jokainen kouluijässä oleva lapsi käypi

koulua, sillä onhan jokaisen lapsen velvollisuus Amerikassa sitä

tehdä. Paikoin on valtion puolesta oikein "koulupoliisit" katsomassa,

ettei lapsi ilman laillista syytä saa olla poissa koulusta. Nuo

koulut ovat englanninkielisiä kansakouluja ja valtio niitä niin

auliisti kustantaa, ettei kenellekään vanhemmalle käy vaikeaksi

koulussa lastansa käyttäminen.

Noissa kouluissa herätetään myös amerikkalaisuuden rakkaus

siirtolaislapsiin. Ne ovat siirtolaisiin nähden hyvin vaikuttavia

amerikkalaistuttamislaitoksia. Ei ole harvinaista, että lapsi,

joka on käynyt niissä kouluissa, rupeaa halveksimaan omaa

siirtolaiskansallisuuttaan ja äidinkieltään. Lapset eivät enää

vanhempiensakaan kanssa tahdo puhua omaa siirtolaiskieltä.

Kun tuollaista sulattavaa vaikutusta vastaan täytyy toimia oman

kansallisuuden säilyttämisen nimessä, tarvitaan suomalaisia kouluja.

Suuri osa lasten vanhempia ei pysty kotonaankaan säilyttämään

suomalaisuutta. Kotikielenä koetetaan pitää englanninkieltä ja

vanhemmat yrittävät lapsiltaan oppia tuota kieltä! Niin vähäinen on

vielä kansallisuuden säilyttämisen halu suuressa osassa suomalaista

siirtolaiskansaa. Moni vanhempi äänettömänä kuuntelee lapsensa

halveksivaa puhetta siirtolaiskansallisuudesta.

Näin ollen varsinkin kaupungeissa ja suuremmissa työpaikoissa uhkaa

suomalaisuus kokonaan hävitä, ellei sen säilyttämisestä ruveta

suurempaa huolta pitämään. Maanviljelysseuduilla ei vaara ole niin

suuri. Jos kansallistunto siirtolaisissa jo Suomesta lähtiessä

olisi eläväksi noussut, silloin ei olisi niinkään paljo pelkoon

syytä, mutta suuri osa siirtyvistä on itse kokonaan tajuamaton

kansallisuuden merkityksestä. Moni kumminkin Amerikassa herää

elävämpään kansallistuntoon. Ja sitä mukaa kun valistus nousee

siirtolaiskansan keskuudessa, tulee kansallisuudenkin säilyminen

varmemmaksi. Siihen on selviä todistuksia näkyvissä muista

siirtolaiskansoista.

Amerikassa ovat suomalaiset ruvenneet jo entistä innokkaammin

puuhaamaan suomalaisia kouluja, mutta suurempaa innostusta vielä

tarvittaisiin.

Erittäinkin pyhäkoulutyö on papiston vaikutuksella ilahduttavasti

versonut. Jokaisessa paremmin järjestetyssä seurakunnassa on toimessa

pyhäkouluja, muutamissa oikein useita. Pyhäkoulujen merkitys

Amerikan suomalaisten keskuudessa onkin hyvin suuri, kenties vielä

suurempi kun kotimaassa. Ensiksikin Amerikan kansakouluissa ei

opeteta uskontoa, ja lasten vanhemmat useinkin ovat aineellisissa

puuhissaan niin kiinnitetyt, etteivät jouda antamaan lapsilleen

uskonnon opetusta. Toiseksi, oikein järjestettyinä voivat pyhäkoulut

puhtaasti kansallisellakin alalla paljon vaikuttaa. Käyhän

opetus niissä äidinkielellä; tokihan kalliimpain asiain opetus

tuolla kielellä herättää vähitellen kunnioitusta itse kieltäkin

kohtaan. Muutamilla seuduilla on pyhäkouluissa ruvettu opettamaan

suomenkielen sisälukuakin. Tämä on hyvin hyvä asia ja toivottavasti

esimerkkiä yleisemmin aletaan seurata. Lapset, jotka arkisin ovat

englanninkielisissä kouluissa, ehtivät kyllä sunnuntaina käydä

suomalaista pyhäkoulua.

Suomalaisen kansakoulun pito Amerikassa ei ole oikein ottanut

menestyäkseen. Paljon ei ole yrityksiä tähän suuntaan ollutkaan.

Lapset, jotka käyvät englanninkielistä koulua, eivät tähän oikein

ehdi, ja vanhemmat kumminkin suureksi osaksi haluavat mielellään

lapsiaan englanninkielisissä kouluissa pitää, kun koulumatkat yleensä

hyvin sopivat ja kun suomalaisen koulun on vaikea opetuksella ja

opetusvälineillä englanninkielisen valtiokoulun kanssa kilpailla.

Kumminkin suomalaista kansakoulua on menestyksellä pidetty

Calumetissa. Opetusta on hoitanut kansakouluopettaja Suomesta.

Paremmin ovat onnistuneet n.s. kesäkoulut, suomalaiset pienten lasten

koulut kesän aikana, jolloin englanninkielisistä kouluista on ollut

loma. Tällaisissa kouluissa Calumetissa, Hancockissa ja muuallakin on

ollut lukuisasti oppilaita.

Enimmän kumminkin toivotaan, ja on syytäkin toivoa, suomalaisten

suurimmasta koulupuuhasta Amerikassa, Suomisynoodin alkuunpanemasta

ja johtamasta Suomiopistosta.

Jo kun Suomisynoodi perustettiin pantiin sen yhdeksi tarkoitusperäksi

koettaa saada suomalainen korkeakoulu toimeen. Ja alusta pitäen on

se sitä puuhannut, vaikka, ajan kuluessa puoluetaistelussa, on puuha

vaan hiljalleen edistynyt.

Suurin osa Amerikan yliopistoista ja kolledsheista kuuluu

kirkkokunnille. Unioonilla ja eri valtioilla on vaan muutama oma

yliopisto. Hallitus ei raha-avuillakaan kannata noita yksityisiä

oppilaitoksia. Esimerkin vuoksi mainitsen, että lukuvuodella 1895--96

oli Yhdysvalloissa olevilla yliopistoilla ja kolledsheilla tuloja

kaikkiaan lähes 18 miljoonaa dollaria, josta Unioonin eri valtioiden

ja kaupunkikuntain antama osa teki vaan vähän päälle 3 1/2 miljoonaa

dollaria. Yleensä nuo oppilaitokset kannatetaan lahjavaroilla ja

pääasiallisesti kirkkokuntain toiminnalla.

Amerikan luterilaisten opistoista mainitsen vaan ruotsalaisen

Augustanasynoodin oppilaitoksen Augustanakolledshin, joka

on Rock Islandissa Illinoisissa. Hyvin pienellä alulla tämä

perustettiin 1860-luvulla ja tuli täydelliseksi kolledshiksi

(lyseoksi) v. 1876. Nyt on siinä yli puolentuhatta oppilasta ja

kolmattakymmentä opettajaa. Siinä on nyt paitsi valmistavaa osastoa:

1) liikemiesosasto, jossa opetetaan kaikellaisille liikealoille;

2) musiikkiosasto, jossa valmistetaan lukkareja, urkunisteja ja

soittotaiteilijoita; 3) taideosasto, jossa opetetaan piirustusta,

maalausta y.m.; 4) normaaliosasto koulunopettajien valmistamiseksi;

5) kolledshiosasto yleistä tieteellistä pohjasivistystä varten; ja 6)

pappisseminaari.

Tämä oppilaitos, jossa on puolenkymmentä suomalaistakin ollut

opiskelemassa, on mallina Suomiopistolle, joka on vasta aivan

pienessä alussa.

Suomiopiston ohjesääntö hyväksyttiin synoodin kirkolliskokouksessa v.

1896 ja samana syksynä alkoi koulu ensimmäisellä luokalla. Opiston

suunnitelma on samantapainen kun Suomen klassillisissa lyseoissa.

Kurssi on tarkoitettu seitsenluokkaiseksi ja sen lisäksi tulee

olemaan jumaluusopillinen seminaari kahdessa osastossa.

Sitä mukaa kun varat myöntää laitetaan muita osastoja.

Opiston, jossa on nyt jo kolme luokkaa, johtajana toimii pastori J.

G. Nikander. Lukuvuonna 1897--98 oli opistolla tuloja entisen kassan

kanssa doll. 4,091: 49 ja menoja doll. 3,350: 02.

Opistorakennusta on kauvan aikaa puuhattu ja on koetettu saada

maalahjoituksia amerikkalaiselta taholta. Useita lahjoituksia on

ilmoitettukin, mutta lahjoittajat ovat syystä ja toisesta aina

peräytyneet lupauksissaan. Nyt vihdoin on ostettu maa Hancockissa

ja sinne rakennus aikoinaan tullee. Suurella melulla lähdettiin

alussa liikkeelle, kerran jo puuhattiin 60,000 dollarin rakennusta,

mutta vihdoin on laskeuduttu lennosta alemmas, maanpinnalle. Ensin

melkein koko Amerikan suomalainen kansa oli innostunut asiaan,

mutta sittemmin puoluetaistelussa on monen mielet kylmenneet.

Mutta toivottava on, että kun puoluehurjuus laimenee, asia pääsee

vakaisesti edistymään ja saapi taas Amerikan suomalaisen kansan

enemmistön kannattajakseen.

Suomiopisto ansaitsisi yleistä kannatusta ollen ainoa suuremman

opinahjon puuha Amerikan suomalaisten keskuudessa. Kun se pääsee

täyteen vaikutukseensa, on siitä paljonkin toivoa Amerikan

suomalaisten valistajana ja kansallisuuden säilyttäjänä. Sieltähän

lähtee siirtolaiskansalle sikäläisiin oloihin täydellisesti

perehtyneitä opettajia. Se toki vielä kerran pystynee lopettamaan

tuon alituisen papinpuutteenkin, joka siirtolaisten keskuudessa

nykyään vallitsee.

Paljon tullaan vielä kysymään kannatusta, ennenkun Suomiopisto

täydellisenä toimii. Sen vuoksi tarvittaisiinkin suurta

yksimielisyyttä Amerikan suomalaiselta kansalta sitä kannattaessaan

Erittäinkin pitäisi kaikkien kansallisuuden säilyttämisen ystävien

liittyä opiston kannattajiin.

Raittiusriennot.

Katsellessamme suomalaista asutusta Amerikassa lukija varmaan huomasi

yleisen piirteen siirtolaisten elämästä. Ensi aikoina suomalaiset

yleensä tekivät itsensä tunnetuiksi suuren juoppouden kautta.

Raakaa elämää vietettiin kapakoissa, sinne ansiot kulutettiin ja

siellä mässättiin. Kaikissa suomalaisissa pesäpaikoissa on tuo

ollut ensimmäinen kehityskausi. Se on levittänyt maineen Amerikan

suomalaisten suuresta juoppoudesta ei ainoastaan toiskielisten

keskuuteen, vaan Suomeenkin. Syrjäinen ei ole vielä oikein ehtinyt

havaitakaan, että suuri muutos on viimeisen vuosikymmenen ajalla

siirtolaisissamme tapahtunut.

Työkuntoisuudessa suomalaiselle muista kansallisuuksista harva,

tuskin yksikään voi vertoja vetää. Se on yleensä havaittu Amerikan

suurissa työpaikoissa, joissa eri kansallisuudet ovat olleet

tilaisuudessa kilpailemaan. Amerikkalaiset työnjohtajat ovat usein

vakuuttaneet: "Suomalainen olisi mailman paras työmies, jos hän

vaan ei joisi." Siinä on kansallisuutemme hyvä ja paha puoli, mitkä

amerikkalainen on huomannut. Suomalainen on sitkeä ja kestävä kovassa

työssä, missä ruumiinvoimia tarvitaan. Mutta työssä, missä vaaditaan

sukkeluutta ja kekseliäisyyttä, ei suomalainen ylipäänsä muunkielisiä

voita. Ovat myös amerikkalaiset koettaneet väittää, että kaivannoissa

tulee tapaturmia suomalaisten osalle suhteellisesti enemmän kun

muille. Miten sitte lienee?

Paljon vieläkin juodaan Amerikan suomalaisten keskuudessa, mutta nyt

jo on väärin siirtolaiskansaamme yleensä siitä paheesta syyttää.

Raittiusharrastus on Amerikan suomalaisten joukossa elävämpi kun mitä

se on kotimaassa, jopa lienee suhteellisesti elävämpi kun missään

muussa kansallisuudessa.

Suomalainen siirtolainen on lähtenyt Amerikkaan ansaitsemaan

rahoja palatakseen sitte takaisin kotimaahan. Ja säästäväiselle,

kunnollisesti elävälle ihmiselle Amerikka kyllä tarjoo tilaisuuksia.

Mutta tietysti säästäminen ei onnistu, jos ruvetaan kapakkaa

pitämään kotina. Siirtolaisten juopotteleminen on kokonaan vastoin

sitä päämäärää, jonka saavuttamiseksi on lähdetty Amerikkaan. Mutta

oudot olot ja vapauden käsittäminen väärin ainakin alussa tahtovat

johtaa harhaan. Monella siirtolaisella yksinäisyydenkin tunne, kun

omaiset ovat kaukana "vanhassa maassa", johtaa etsimään seuraelämää

kapakasta, missä ystävällisesti otetaan vastaan rahoja omistava

kielentaitamatonkin.

Kun amerikkalainen kapakka tuli tutuksi ja suosituksi olinpaikaksi

suomalaisille, rupesivat vähitellen jotkut omat kansalaisetkin

pitämään sellaista. Ne olivat suomalaisten ensimmäisiä omia

liikeyrityksiä ja menestyivätkin aineellisesti hyvin. Niitä

tervehdittiin kansalaisten kesken riemulla, kansallisella ylpeydellä.

Ja että naisetkin niissä houkuteltaisi käymään, laittoivat

kapakoitsijat perähuoneisiin tanssiaisia. Ensin tanssittiin

harvemmin, sitte melkein joka ilta. Muuta ohjelmaa ei ollut kun

huonoa tanssimusiikkia. Miehet ja naiset joivat olutta, kelpasipa

väkevämpikin. Voidaan ajatella miten kurjaksi elämä noissa

kapakkatansseissa muodostui. Kapakka turmeli miehet ja nuo tanssit

turmelivat naiset. Moni suomalainen nainen on kurjuuteen joutunut

niissä, moni kunniansa menettänyt ja elämänsä onnen turmellut.

Ei ole ihme, että ajattelevammat rupesivat tuumimaan parempaa,

kun näkivät, että tuota menoa käyden uhkaa perikato koko

siirtolaiskansaamme. Amerikka ei vastannutkaan nimeään. Rahoja

kyllä tuli, mutta ne kuluivatkin jäljettömiin. Omaiset kotona

saivat olla puutteessa, ja puutepa tuo kulki ansiomiehenkin

kintereillä. Ruokataloihin jäi syönnökset maksamatta. Moni turvautui

karkailemiseen, söi niin kauvan kun velaksi syötettiin ja sitte

hiljaa poistui paikkakunnalta jatkaakseen elämäänsä samalla tavalla.

Suomalainen rehellisyys joutui saduksi.

Asiat olivat niin huutavan huonolla kannalla, että pakko käski

perustamaan raittiusseuroja, liittymään säännölliseen taisteluun

viinatulvaa vastaan.

Tunnetusti ensimmäinen suomalainen raittiusseura perustettiin

Hancockissa helmikuun 22 p:nä v. 1885. Norjalaiset olivat

paikkakunnalla jo ennen ryhtyneet raittiustyöhön, perustaneet

raittiusseuran, joka paikallisseurana liittyi suureen

skandinaavialaiseen goodtemplariyhdistykseen. Suomalaisiakin yhtyi

tähän seuraan ja sitte pian opittuaan seurajärjestykseen laittoivat

oman seuran, Pohjantähden, joka myös liittyi goodtemplareihin.

Liike rupesi pian levenemään muihinkin suomalaisiin pesäpaikkoihin.

Herättiin kun pahasta unesta ja uusi aamu näytti koittavan.

Republicissa oli silloin jo paljon suomalaisia ja juoppouskin oli

suuressa vauhdissa. Sielläkin oli muutamia suomalaisia kansalaisen

J. H. Jasbergin johtamana liittynyt "Klippa"-nimiseen ruotsalaiseen

raittiusseuraan. Kun siellä tuntui olo vieraalta, vaikka ystävällisiä

okiinkin, rupesi Jasberg ja hänen ystävänsä Iisak Sillberg

perustamaan omaa suomalaista seuraa. Se syntyi nimellä Onnen Aika

elokuun 2 p:nä 1885.

Calumet, jonka suomalaiset ovat aina innolla kilpailleet muitten

paikkakuntain rientojen kanssa, sai oman raittiusseuran, Hyvän

Toivon, syyskuun 7 p:nä samana vuonna.

Alku raittiustyölle oli pantu. Sitä nopeasti seurasi kaunis jatko.

Selvästi näkyi, että aate oli jo kauvan kytenyt kansalaisten

rinnoissa, vaan nyt vasta se ilmiliekkiin pääsi. Suitsutuksia nousi

kaikkialla. V. 1886 perustettiin Ishpemingissä Väinö, Atlanticin

kaivannolla Aura, Towerissa Minnesotassa Pohjan Leimu, Ironwoodissa

Valo ja Lead Cityssä Dakotassa Iltahetki. Seuraavana vuonna syntyi

yhä useampia raittiusseuroja: Tarrytownissa New Yorkissa Armonlähde,

Perryssä Dakotassa Kansan Onni, Carbonissa Wyomingissa Lännen Rusko,

Astoriassa Suomi, Bessemerissä Kaiku ja Duluthissa Toivontähti.

Enin osa näistä seuroista liittyi paikallisyhdistyksinä ruotsalaisiin

goodtemplareihin. Toimittiin niiden sääntöjen ja johdannon alaisena.

Mutta tästä oli paljon hankaluutta, vaikka toiselta puolen oli

hyväkin, että outoina saatiin opastusta. Tulkkia täydyttiin käyttää

eikä sittekään aina oikein ymmärretty toisiaan. Seura Onnen Aika

joutui vähän pitempiin rettelöihin ruotsalaisten kanssa ja niin

rupesivat sen seuran vaikuttavimmat henkilöt, etupäässä Sillberg

ja Jasberg, vakavuudella harkitsemaan eikö voitaisi perustaa oma

suomalainen pääyhdistys. Tehtiin ehdotus naapuriseuroille ja saatiin

varsinkin Väinöltä ja Pohjantähdeltä lämpimää kannatusta. Päätettiin

pitää asiasta yhteinen neuvotteleva ja perustava kokous tammikuun 19

p:nä 1888 Republicissa.

Edustajia saapui tänne vaan Hancockin, Ishpemingin ja Republicin

seuroista, kumminkin perustettiin yleisyhdistys nimellä "Suomalainen

Kansallis-Raittius-Veljeysseura". Nimi tuli todella pitkäksi ja on

sitä jälestäpäin moitittukin, mutta tahdottiin nimessä saada seuran

tarkoituskin huomattavammin esiintymään. Kokouksen puheenjohtajana

oli Iisak Sillberg ja kirjurina Jafet Lukkarila. Seuraava kokous

päätettiin pitää juhannuksen aikaan ja siihen mennessä pitäisi olla

sääntöjä käsikirja-ehdotukset valmiina.

Heti alkoi Veljeysseuraan liittymään paikallisyhdistyksiä. Seurain

oma jäsenluku karttui ja toiminta vilkastui. Pohjantähti rakensi

itselleen sievän raittiustalon. Muut voimainsa mukaan seurasivat

esimerkkiä. Negauneen Aamuruskoseura oli ensimmäinen, joka

suoranaisesti perustui Veljeysseuran yhteyteen olematta ensin

goodtemplariyhdistyksessä.

Pohjantähti, jolle pääyhdistyksen johto ensin annettiin, valmisti

perustuslakiehdotuksen, Väinöseura teki paikallisseurain säännöt ja

Onnen Aika käsikirja-ehdotuksen. Mallina käytettiin goodtemplarien

kirjoja tarpeellisilla muutoksilla ja lyhennyksillä. Templariorderi

on salaseura, yksi noista monista salaseuroista Amerikassa.

Erittäinkin ovat ne huomattavat monimutkaisten seremoniain vuoksi,

joita käytetään seurain suletuissa kokouksissa. Nuo juhlalliset,

tarkasti määrätyt menot vaikuttavat erityisesti tulokkaan mieleen, ja

etupäässä ne vaikuttanevatkin sen, että salaseurat Amerikassa ovat

hyvin suosittuja.

Tähän suuntaan tuli S.K.R.V.-seurankin käsikirja, vaikka kyllä

seremonioita lyhennettiinkin. Vuosikokouksessa kesäkuun 22 ja 23

p:nä 1888 Hancockissa hyväksyttiin säännöt, tehtiin ohjesääntö

henkivakuutukselle, määrättiin vuosineljännesmaksu jäseneltä

20 sentiksi, jona se on näihin asti pysynyt, y.m. Johtokunnan

esimieheksi tuli Iisak Sillberg ja on sen jälkeen melkein kaiken

aikaa ollut tuossa toimessa.

Saman vuoden lopulla oli Veljeysseuran yhteydessä jo 14

paikallisseuraa.

Seuraavana vuonna ruvettiin maksamaan hautausrahaa jokaiselle

seurasta kuolleelle jäsenelle 50 dollaria. Tämä maksu on edelleenkin

ja niin ollen tarjoaa Seura hyvän edun jäsenilleen. Nykyisin on

vuosittain noin 20 jäsentä kuollut ja on siis Seurasta niiden

omaisille suoritettu 1,000 dollaria, joka onkin Seuran suurin meno.

Vuosikokouksen aikana 1889 oli paikallisseurain luku 22. Muiden

muassa oli silloin yhdistykseen liittynyt Hyvä Toivo-seura

Calumetissa, joka kumminkin oli pian aiheena rettelöihin tässä

kauniisti ja rauhallisesti alkaneessa yhteydessä.

Tässä kokouksessa myöskin päätettiin ruveta auttamaan raittiusasiaa

ajavaa uutislehteä. Lehden toimittajaksi ja kustantajaksi tarjoutui

F. Karinen, kunhan vaan Veljeysseuran toimesta perustettaisiin yhtiö,

joka hankkii painokoneet. Yhtiö perustettiin ja Veljeysseura antoi

150 dollaria apua ensi vuodeksi Kariselle, joka suostui tarkoin

noudattamaan Veljeysseuran periaatteita.

Näissä, Hyvä Toivo-seurassa ja F. Karisen lehdessä tuli

eripuraisuuden siemen yhteiseen raittiustyöhön.

Hyvä Toivo-seuran johtavain joukkoon oli päässyt eräs Pekka

Westerinen, joka oli kovaksi rettelöitsijäksi tunnettu. Miehellä

on muuten Amerikan suomalaisten historiassa ansioitakin: hän oli

laulu- ja soittoharrastuksen henkiin herättäjä. Tuota seuraa ei

kauvan tyydyttänyt Veljeysseuran käsikirja, ja säännötkin olivat muka

muutosten tarpeessa. Mutta pääseuran vuosikokouksessa ei hyväksytty

noita Hyvä Toivo-seuran ehdotuksia. Westerinen rupesi kirjoittelemaan

johtokunnalle raakoja solvauskirjeitä ja parjailemaan sitä

sanomalehdissä. Siihen aikaan Westerinen ja Karinen olivat keskenään

pahoissa väleissä, vaikka kyllä jälkeenpäin olivat ystäviäkin. Nämä

miehet kävivät keskenään tulista sanomalehtisotaa. Tuo raittiudelle

aijottu lehti, Työmieskin, tässä sodassa turmeli mainettaan.

Hyvä Toivo syytti Veljeysseuran johtokuntaa lehden parjauksista,

mutta johtokunnalla ei ollut lehteen nähden mitään määräysvaltaa.

Kerrotaan, että Hyvän Toivon johtajain ärtyisyys sai vauhtinsa

niistä pettyneistä toiveista, kun eivät päässeetkään johtamaan

Veljeysseuraa. Loppuseurauksena oli, että Hyvä Toivo lopulla vuotta

1889 erosi Veljeysseuran yhteydestä ja alkoi muodostamaan uutta

pääyhdistystä, joka saatiinkin aikaan nimellä Raittiusystäväin

Yhdistys. Sen säännöt olivat alussa vapaammat, mutta sittemmin

kokemuksesta on se nähnyt tarpeelliseksi tehdä samallaisia

kovennuksia, kun on Veljeysseurankin säännöissä. Nykyisin ei noiden

pääyhdistysten periaatteissa enää liene mitään huomattavampia

eroavaisuuksia ja sen vuoksi olisi kyllä toivottava, että ne

yhtyisivät. Ystäväin Yhdistys onkin useamman kerran ehdottanut

yhtymistä, vaan Veljeysseurassa ei ole tätä otettu huomioon. Näyttää

siltä, että johtavain väliltä ei ole vielä kylmyys haihtunut.

Hyvä Toivo rupesi tietysti heti pääyhdistyksensä kanssa toimimaan

Veljeysseuraa vastaan ja saikin siinä alussa vähän hajaannusta.

Puoluekiihkoa lietsottiin niin, että pian oli R. Y. Yhdistyksessäkin

useita seuroja. Amerikan suomalaiset raittiudenharrastajat olivat

kahdessa leirissä. Mutta aate oli niin kypsynyt, että se silti

pääsi levenemään. Vanhin raittiusseura Pohjantähti joutui pahasti

puoluetaistelun pyörteeseen. Se erosi Veljeysseurasta ja liittyi

Ystäviin, mutta ei sielläkään viihtynyt kaukaa, joten tuli takaisin

entiseen pääyhdistykseen. Riidoissa heikkeni se kumminkin niin,

että pian lakkasi vaikutuksestaan ja vaikka ennen pitkää virkosikin

uudelleen toimintaan, oli sen elämä kauvan kituvaista. Nyt on se taas

vilkkaassa vaikutuksessa ja on siinä monta vakavaa raittiusmiestä.

Työmieslehden toimittaja F. Karinen ei kauvan voinut sopia muiden

johtajien kanssa. Se luonteenominaisuus on hänen toiminnassaan aina

ollut havaittavana. Riitaisuus tulistui ja niin ovat asiat vähitellen

kehittyneet sille kannalle, että hänestä on tullut Veljeysseuran

kiivain vastustaja.

Sitte laittoi Veljeysseura itselleen oman varsinaisen

äänenkannattajan, Raittiuslehden, jonka tuli ajaa yksinomaan

raittiusasiaa ja Veljeysseuran tarkoituksia.

Vakava, onpa sanottu "vanhoillinen", kanta on aina vallinnut

Veljeysseuran ohjelmassa. Kevytmielisyydelle ja höllälle

raittiusharrastukselle ei ole annettu sijaa. Vuosikokoukset ovat

pikemmin tiukentaneet ohjaksia. Ei ole välitetty siitä, josko jonkin

toimenpiteen kautta olisi hetkellistä suosiota ja etua saavutettu.

Kumminkin aina vaan enemmän liittyi seuroja tähän yhdistykseen. Ja

seurat ylipäätään vahvistuivat, laittoivat omia taloja sekä muutenkin

vaurastuivat.

Veljeysseuran päätöksestä ei paikallisseurat saa panna toimeen

tanssiaisia tai muita senlaatuisia huveja. Mutta nuoriso monellakin

paikkakunnalla oli vielä tanssihaluista ja monet ajattelivat

paremmaksi että nuoriso tanssii raittiushuoneissa kun kapakoissa.

Tämä esti useampiakin seuroja liittymästä S.K.R.V.-seuraan. Mutta

muutamat keksivät keinon kiertääkseen sääntöä: yksityiset panivat

toimeen tanssiaisia raittiusseuran talossa. Mutta Veljeysseura

rupesi tätäkin väärinkäytöstä ehkäisemään. Tanssia puolustavista

paikallisseuroista väitettiin, että kun seurat ovat rakentaneet

itselleen kalliit talot, pitäisi niiden saada kantaa pientä tuloa

noiden tanssiaisten pitäjiltä. Kumminkin tehtiin sääntö, ettei

raittiusseurain huoneissa saa ollenkaan tanssia. Muutamat seurat

tämän johdosta luopuivat yleisyhdistyksestä, mutta rauhakin saatiin

vähitellen palautumaan. Useissa vuosikokouksissa oli tanssi-asia

esillä, mutta nyt se lienee jo lopulleen käsitelty.

Veljeysseuran toiminta laajeni laajenemistaan. Henkivakuutus- ja

sairausapuosasto toimi sen yhteydessä. Erittäinkin kirjurin työ

oli raskasta. Veljeysseuran johtokunnan jäsenet ovat olleet kaikki

työväkeä kansan omasta keskuudesta. Kirjurin tehtäviä on pitkän aikaa

hoitanut kaivantomies Aleksanteri Pantti. Vaikean päivätyön jälkeen

ylityönä toimitti hän virkaansa ja sai öitä käyttää päivien jatkoksi.

Vihdoin kun kirjurin kirjevaihto vuoden kuluessa teki jo noin 2,000

numeroa, alettiin tuumata, että kirjuri olisi asetettava seuran

palvelukseen vakituisella kuukausipalkalla. Asia päätettiin Virginian

kokouksessa 1896. Palkaksi määrättiin 40 dollaria kuukaudessa.

Tämä antoi aihetta taas erimielisyyteen. Se muiden tekosyiden

mukana vaikutti, että taaskin erosi seuroja yhteydestä. Myöskin

oli mainitussa kokouksessa kova kilpailu siitä, tuleeko Minnesota

vai Michigan johtokunnan asemapaikaksi. Katsottiin yhdeltä puolen,

että seuran edulle olisi hyvä, jos vanha johtokunta vaihtuisi

uuteen, ettei kukaan johtajista rupeaisi katsomaan itseään niin

välttämättömäksi, jotta seura ei ilman häntä voisi tulla toimeen.

Tähän asti johtokunta kaiken aikaa oli ollut Michiganista ja oli sen

päähenkilöinä olleet melkein samat. Toiselta puolen pidettiin vanhain

kokemusta siksi arvossa, että muutosta ei ole ajatteleminenkaan.

Vanhain puolustajat saivat voiton.

Seuraavat vuosikokoukset olivat paljon rauhallisempia, mutta se oli

ostettu muutamain seurain luopumuksella. Uudeksi kysymykseksi on

alkanut tulla piirikuntajakoasia. Kun Veljeysseuran työ on laajennut

aina Atlannista Tyyneen mereen asti, on oltu havaitsevinaan,

että Michiganista syrjemmässä olevat seurat tulevat olemaan myös

yhteistoiminnasta syrjäytetympinä. Kalliiden matkojen vuoksi on

niillä vaikea olla edustettuina vuosikokouksissa omien jäseniensä

kautta. Myös muita haittoja on havaittu, jotka tulisivat korjatuiksi

piirijaon kautta. Piirikunnat hoitaisivat keskinäisiä asioitaan

yleisten sääntöjen mukaan ja olisivat kukin suhteellisesti

edustettuina yleisissä vuosikokouksissa. Mutta Michiganissa ei

tunneta piirijaon tarpeellisuutta ja sentähden on asia saanut

vielä näihin saakka rauveta. Ennen pitkää se kumminkin käynee

tarpeelliseksi, jos Veljeysseuraa tahdotaan yleisenä Amerikan

suomalaisten raittiusyhteytenä pitää. Todistuksena siihen on se, että

yhä vaan useampia Michiganin ulkopuolella olevia seuroja on eronnut

pois yhteydestä. Uusia on toki aina liittynyt, mutta silti vähenee

ulkopuolisien seurain luku. Tuskin kahdessa vuodessa on Michiganin

ulkopuolella olevain seurain luku vähennyt 10 prosentilla. Se on

tehnytkin nyt Veljeysseuran kasvamisen hitaammaksi. Syyskuuhun 1896

oli Veljeysseuran yhteyteen liittynyt kaikkiaan 106 paikallisseuraa,

joista kumminkin oli lakannut toiminnastaan tai eronnut yhteydestä

31 seuraa, joten yhteydessä olevia seuroja oli silloin 75. Viime

vuosikokouksessa, heinäkuulla 1898, oli viimeiseksi yhtyneen seuran

järjestysnumero 120, mutta yhteydessä olevia seuroja oli vaan 74,

joten pois oli jäänyt ajan kuluessa 46 paikallisseuraa, melkein

kaikki seuroja ulkopuolelta Michigania. Yhteydessä olevista seuroista

oli Michiganissa 30, Minnesotassa 10, Massachusettsissa 5, Ohiossa

4, Montanassa, Californiassa, Illinoisissa ja Pennsylvaniassa 3

kussakin, New Yorkissa ja Canadassa 2 sekä yhdeksässä eri valtiossa 1

kussakin, Jäsenluku teki yhteensä vähän yli 3,000.

Viime aikoina on Veljeysseura ottanut yhteyteensä myös

suomenruotsalaisten raittiusseuroja. Niitä oli viime vuosikokoukseen

asti 4 yhtynyt.

Seuran äänenkannattaja Raittiuslehti ilmestyy kerran kuukaudessa.

Sen leviäminen on erittäin käytännöllisesti sovitettu. Jokaisessa

vuosineljännesveron kannossa suorittaa kukin jäsen tavallisen

pääyhdistykselle tulevan veron, 20 sentin, lisäksi vielä 5 senttiä

Raittiuslehdestä. Niin ollen tulee Raittiuslehti jokaiselle seuran

jäsenelle.

Vuosikokouksiensa yhteydessä pitää Veljeysseura aina suuremmoisen

raittiusjuhlan, joka on tullut hyvin suosituksi ja vaikuttaa

innostuttavasti ympäristöön. Muunkielisetkin ovat oppineet näitä

juhlia kunnioittamaan, jopa kun juhla on kaivantoseudulla kaivantojen

päälliköt pitävät työn kaivannoissa seisomassa tuona päivänä, että

muunkielisetkin voivat nähdä suomalaisten juhlivan.

Viime aikoina on juhlan yhteyteen puuhattu laulu- ja

soittokilpailuja, mutta näihin saakka on vielä osanotto ollut

vähäinen. Kumminkin voidaan toivoa, että niistä vähitellen tulee

Amerikan suomalaisille kunniakkaat laulu- ja soittojuhlat.

Raittiudenystäväin Yhdistys ei ole edistynyt läheskään niin vakavasti

kun Veljeysseura, mutta eteenpäin on sekin mennyt. Siihen kuuluu nyt

12 seuraa. Yhdistyksen esimiehenä on kauvan aikaa toiminut N. A.

Lempeä.

Kolmas suomalainen pääyhdistys syntyi pari vuotta sitte Idän

valtioissa. Syynä tämän syntymiseen oli osaksi tyytymättömyys

Veljeysseuraan, osaksi muutamien sanomalehtien yllytys. Yhdistys on

nopeasti edistynyt. Sitä on auttanut monen Idän seuran halu päästä

läheisempään yhteistoimintaan, kun ei Veljeysseura ole piirijakoa

järjestänyt. Yhdistykseen kuulunee nyt toistakymmentä paikallisseuraa.

Paitsi näitä yleisyhdistyksiä on vielä monta vaikuttavaa

paikallisseuraa, jotka toimivat itsenäisinä. Sellainen on Calumetissa

toimiva "Hyvä Toivo Itsenäinen". Se syntyi suuren sovintopuhalluksen

hetkellä mainitussa paikassa. Ajan ollen oli siellä syntynyt kaksi

seuraa, toinen Ystäviin ja toinen Veljeysseuraan kuuluva. Oli

tarkoitus nämä yhdistää ja saada suuri itsenäinen seura. Suureksi

tuo seura muodostuikin, mutta kaikkia raittiuden harrastajia

se ei voinut yhdistää. Vaikutus oli vaan, että paikkakunnalle

syntyi kolme raittiusseuraa: tuo itsenäinen, toinen Ystäviin ja

kolmas Veljeysseuraan kuuluva. Surkea näyte Amerikan suomalaisten

puolue-elämästä!

Harborin Kunto, Rock Springsin Valon Lähde ja Astorian Suomiseura

ovat niinikään itsenäisiä. Edistyneitä seuroja ovat ne kaikki. Rock

Springsin ja Astorian seuroilla on kauniit raittiustalot.

Useammalla vähänkään vanhemmalla raittiusseuralla Amerikassa, on omat

talot. Niitä on ainakin puolensataa. Sekin on todistus vilkkaasta

raittiudenharrastuksesta.

Koko Amerikan suomalaisessa kansassa on raittius elävänä ja

vaikuttavana aatteena. Harva on siitä välinpitämätön; yleisesti

ollaan joko sen puolella tai jyrkästi sitä vastaan. Tästä

ymmärrettänee sekin, että Amerikan suomalaisten keskuudessa juodaan

hyvin paljon. Kohtuullisia lienee vähemmän kun muualla. Ken ei

ole ehdottomasti raitis, hän tavallisesti juopi paljon. Kukin

on ajatellut raittiusasiaa ja tullut joko sen vastustajaksi tai

innokkaaksi kannattajaksi.

Raittius on jo voinut hyviä hedelmiään näyttää. Ehdottomasti

raittiit ovat yleensä paremmin toimeentulevia, heidän joukossaan

on enimmän varakkaita ja sellaisia, jotka johtavina toimivat niin

hyvin aineellisissa kun henkisissä riennoissa. Usein raittiuden

vastustaja pahoina päivinä turvautuu raittiin apuun. Sekin auttaa

paljon raittiuden edistymistä. Seurakuntaharrastuksien vankimpana

kantajoukkona on ehdottomasti raittiit kansalaiset.

Ja itse raittiusseuroilla on verraton sivistävä vaikutus. Ne

ovat siveellisen ja kasvattavan seuraelämän keskuksena. Ne

eivät työskentele ainoastaan juoppouden hävittämiseksi vaan

yleensä sivistyksen nostamiseksi. Kun käyt Amerikan suomalaisen

raittiusseuran kokouksessa, varmasti ihmettelet sitä juhlallisuutta,

säntillisyyttä ja arvokkaisuutta, jotka toiminnassa kuvastuvat,

ihmettelet, miten ovat nuo Suomen kaikilta ääriltä kokoontuneet,

ennen niin kehittymättömät ja usein raa'atkin kansalaiset sivistyneet.

Tavalliset raittiusseurain kokoukset siirtolaisten keskuudessa ovat

sulettuja, s.o. niihin pääsee ainoastaan jäsenet, jotka ovelta

lausuvat vartijalle määrätyn tunnussanan. Tuo tunnussana annetaan

joka vuosineljännekseksi ja saapuu yleisyhdistyksen johtokunnalta

suletussa kirjeessä.

Kun astut sisään, näet kauniin kokoushuoneen perällä korotetun

lavan. Sen takana seinällä on kehyksissä seuran lupakirja, charteri,

usein komean raittiuslipun suojaamana. Lavalla on useampia

tuoleja, joista keskimmäinen on esimiehen. Muilla tuoleilla hänen

vierellään istuvat iltamien aikana ne puhujat y.m., jotka esiintyvät

ohjelmanumeroiden suorittajina. Lavalla on myös kummallakin sivulla

pöydät, joiden ääressä istuvat pöytäkirjuri ja rahastonkirjuri.

Kullakin toimihenkilöllä on määrätyt paikat. Huoneen sivuseinämillä

on pienet lavat, joilla kummallakin on tavallisesti vaan yksi tuoli.

Siellä istuu rahastonhoitaja ja seuran välittäjä (kirjeenvaihtaja).

Neljännellä seinämällä, vastapäätä puheenjohtajan lavaa, on

varapuheenjohtajaa varten lava ja tuoli.

Keskellä lattiaa istuvat jäsenet vakavina. Kokous alkaa rukouksella

ja jonkun raittiuslaulun laulannalla. Käsiteltävät asiat otetaan

esille tarkasti määrätyssä järjestyksessä käsikirjan ohjeiden mukaan.

Seremonioissa on kaikki toimihenkilöt osallisina.

Erittäin juhlallista on uuden jäsenen vastaanotto. Ulkona esittää

hän pyrkimyksensä seuran palvelijalle, joka tuo esityksen seuralle.

Jäsen astuu palvelijan ohjaamana puheenjohtajan lavan eteen ja

puheenjohtaja huomauttaa raittiustyön tärkeyttä, jota vielä

tarkemmin, ohjelmalleen selittää varapuheenjohtaja käsikirjan mukaan.

Kaikki jäsenet nousevat seisomaan. Puheenjohtaja ottaa juhlallisen

lupauksen ja sen saatua annetaan jäsenelle vielä kehoituksia

toimimaan innolla raittiusriveissä. Puheenjohtaja kuiskaa uuden

jäsenen korvaan tunnussanan ja kättä puristaen toivottaa hänet

tervetulleeksi. Muut jäsenet samaten antavat kättä ja lauletaan

yhteisesti joku vastaanotoksi sopiva laulu. Jäsen, joka näin

juhlallisesti on tehnyt raittiuslupauksen, ei sitä hevillä unehuta.

Lupausten rikkomiset vakavissa seuroissa ovatkin vähälukuiset,

katsoen siihen kiusaukseen mikä Amerikassa on.

Joka vuosineljännes valitaan seuralle kaikki muut virkamiehet paitsi

välittäjä, jonka virka-aika kestää yhden vuoden. Valitut virkamiehet

pannen käden sydämmelleen tekevät juhlallisen lupauksen, että

vointinsa mukaan toimivat raittiusaatteen ja seuran hyväksi.

Kokous lopetetaan rukouksella ja laululla.

Paitsi näitä sulettuja kokouksia panevat seurat toimeen

ulkopuolisille avonaisia iltamia, joihin hankitaan voimien mukaan

hyvä ohjelma. Siellä esitetään puheita, laulua, lausuntoa, jopa

näytelmäkappaleitakin ja torvisoittoa. --

Paljon ovat olot Amerikan suomalaisten keskuudessa muuttuneet

parempaan päin viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Tähän muutokseen

parempaan päin on suurimpana vaikuttajana raittiustyö ollut. Jos

raittiustyö edelleenkin pysyy tuollaisena _elävänä_ voimana, voimme

tulevaisuudelta vieläkin enemmän odottaa.

Se riitaisuus, mitä raittiustyössä, kuten muissakin yhteispyrinnöissä

vielä vallitsee, toivottavasti vähenee sitä mukaa kun kehitytään. Se

lienee ohimenevää, murrosajan tuotetta. Alutta nytkin jo näkyy, että

Amerikan suomalaiset pyrkivät innolla edistymään hyvässä. Ansaitkoot

siitä kiitoksen tunnustuksen muulta Suomen kansalta!

Työväenkysymys.

Amerikan suomalaiset ovat työkansaa, sen keskuudesta lähteneet ja

sellaisina elävät. Siis luokkajakoa herra- ja työmiesperusteella

ei siellä todellisuudessa ole. Kaikilla on samallaiset vapaudet ja

oikeudet. Toinen ei voi toistaan sortaa minkäänlaisten ennestään

asetettujen etuoikeuksien nojalla. Kumminkin koettavat muutamat

Amerikan suomalaiset lehdet tekemällä tehdä jonkunlaista luokkajakoa

puoluekysymyksen perusteella. Ne ovat kernaat "herroiksi"

luokittamaan ne, jotka kannattavat Suomisynoodia ja Veljeysseuraa.

Muu osa on sitte muka tuota varsinaista työväkeä, oikeata Amerikan

suomalaista kansaa.

Tuollainen jaoittelu on järjetöntä ja nähtävästi tehty vaan

puoluekiihkon ylläpitämiseksi. Työkansa on varsinainen aines

kummallakin puolen, ehkäpä löytyy herroja ja narrejakin molemmissa

ryhmissä.

Kansalla on ohjakset käsissään Amerikassa yleensä ja myös

suomalaistenkin riennoissa. Mutta kuten vielä Amerikankin kansassa

vallitsee kypsymättömyyttä tuon vallan pitämiseen kokonaan käsissään,

samoin vielä suuremmassa määrässä saattaa nähdä kypsymättömyyttä

olevan Amerikan suomalaisissa. Annetaan liian paljon valtaa

johtajille ja niiden itsekkäitäkin kädenviittauksia totellaan. Tätä

on havaittavana siirtolaistemme jokaisessa puolueessa.

On luonnollista, että kun Amerikan suomalaiset ovat yleensä

työkansaa, ei heillä itse työväenkysymyksessä suurta erimielisyyttä

ole. Löytyy kyllä joukossa muutamia sosialisteja, mutta harvalukuiset

ne ovat, ja aatteensa, ovat imeneet jo työskennellessään jossakin

Euroopan suurkaupungissa. Yleensä ovat Amerikan suomalaiset

maltillisia ammattiunioonien suosijoita. Sillä tavalla katsovat he

työväenasian parhaiten tulevan suoritetuksi. Nuo unioonit eivät

vielä ole esiintyneet erityisenä valtiollisena puolueena, vaan ovat

kulkeneet vaaleissa milloin demokraattien, milloin republikaanien

kannattajina, suomalaiset kumminkin kannattaen melkein yksinomaan

viimemainittua puoluetta.

Amerikkalaisiin ammattiuniooneihin suomalaiset enimmäksi osaksi

kuuluvat. Kaivantomiehillä on paikoin hyvinkin vahvat yhdistyksensä

ja suomalaiset niihin ottavat osaa. Mutta missä työlakon tai muun

takia on uniooni hajaantunut, siellä tietysti ei ole suomalaisilla

paremmin kun muunkielisilläkään järjestettyä yhteyttä.

Kumminkin useissa paikoissa, missä amerikkalaiset työväenjohtajat

nostaakseen omaa mainettaan tai päästäkseen mahtavampaan asemaan

koettavat unioonia joutavilla tekosyillä sotkea tekemään työlakkoja

tai muita mielenosoituksia, ovat suomalaiset asettuneet tällaista

jyrkästi vastaan. Heidän mielestään vakava vähempipalkkainenkin

työ on rettelöitä parempi. Mutta kun sitte syntyy työlakko, eivät

suomalaiset siitä ole poissa. Uskollisesti kannattavat he yhteiseksi

tullutta asiaa. Näin on ollut suurenkinlaisia työlakkoja, kuten

Harborissa, Michiganin rautaseudulla, Wyomingissa ja Coloradossa,

Astoriassa ja Californian punapuuseuduilla. Näissä ovat suomalaiset

olleet lakkolaisten etupäässä, herättäneet suurta huomiota

vakavuutensa ja päättäväisyytensä takia. Useassa paikassa ovat juuri

he vaikuttaneet siihen, että lakot ovat onnellisesti päättyneet.

Mutta, ikävä kyllä, löytyy suomalaisia "skäbejäkin" (lakkolaisten

sijalle työhön meneviä). Pennsylvanian kaivannoille on sellaisia

kuletettu New Yorkista. Ne ovatkin olleet vielä Amerikan

työväenelämään tottumattomia.

Suomalaiset käsityöläiset kaupungeissa kuuluvat yleensä

ammattiuniooneihinsa, kun vaan sellaisia on. Tähän ei vaikuta

ainoastaan aatteellinen työväenasia, vaan oma persoonallinen etukin.

Työväenyhdistykset ovat paikoin niin vaikuttavia, että suurempiin

työpaikkoihin ei saa ottaa muita kun uniooneihin kuuluvia miehiä.

Senpätähden suomalaisetkin unioonien kautta voivat päästä parempiin

ja vakavampiin työpaikkoihin. Unioonit tavallisesti määräävät palkan,

millä uniooninmies saa tehdä työtä. Tässä suhteessa kumminkin

muutamissa ammateissa suomalaiset kuten muunkielisetkin menettelevät

unioonia vastaan petollisesti: huonompina työaikoina salaa tekevät

työtä allekin unioonin palkan.

Ammattiunioonien elämään ja kokouskeskusteluihin suomalaiset

ylipäänsä vajanaisen englanninkielitaidon takia voivat hyvin vähän

ottaa osaa. Parempi olisi, jos he muunkielisten siirtolaisten

esimerkkiä noudattaen pystyisivät perustamaan omia kansallisia

osastoja, "lodsheja", niihin kuuluviksi. Mutta kaikissa uniooneissa

tämä ei ole mahdollista, ja muutenkin on esteenä sama-ammattilaisten

suomalaisten vähälukuisuus kullakin seudulla.

Kun työväenasia Amerikassa ajetaan pääasiallisesti ammattiunioonein

kautta, ei siirtolaisten yleiset kansalliset työväenyhdistykset ota

oikein menestyäkseen. Suomalaisilla onkin niitä ollut vähän.

Vanhin Amerikan suomalaisista työväenyhdistyksistä lienee

Brooklynissa toimiva Imatra. Sen elämä on ollut toisinaan

vilkkaampaa, toisinaan hyvinkin kituvaa. Itse työväenasian ajamisessa

ei ohjelma ole ollut oikein selvillä. Mutta kumminkin on yhdistys

puuhannut kipu- ja hautausapurahaston keskuuteensa. Fitchburgissa on

toiminut työväenyhdistys Saimaa, ja Calumetissa on ollut jonkun aikaa

toimessa Suomiseura, joka suomalaisista työväenyhdistyksistä lienee

suurinta vilkkautta osoittanut. Alussa sen jäsenluku nousi oikein

ihmeellisesti, mutta sittemmin on se osaksi sisällisten riitojen

osaksi ohjelmapuutteen takia vähentynyt.

Tuo ohjelmapuute tahtoo yleensä Amerikan suomalaisten

työväenyhdistyksiä vaivata. Olen jo edellä osoittanut, että näiden

yhdistysten toiminta ei käy päinsä siinä merkityksessä kun muualla.

Ne eivät ole ammattiyhdistyksiä eivätkä voi vaikuttaa suoranaisesti

työväen asian parantumiseen. Mutta välillisesti voisivat ne kyllä

vaikuttaa kasvattamalla jäsenensä tuntemaan tarkasti työväenasiaa ja

totuttamalla ne vaikuttamaan ammattiyhteyksissä. Siinä olisi siis

kylläkin ohjelmaa, mutta sen perille ajaminen tahtoo käydä liian

laajaperäiseksi ja vaikeaksi sikäläisissä oloissa. Niinpä onkin nuo

yhdistykset muodostuneet enemmän vaan yleisiksi kansalaisseuroiksi

hupiohjelmalla. Hyödyllisintä niiden toiminnassa saattaa olla juuri

jäsentensä turvaaminen kipu- ja hautausapukassoilla, joita ne ovatkin

puuhanneet.

Myös on moitittu, että noissa seuroissa on raittiudenharrastaminen

jätetty liian syrjälle. Onpa sanottu niitä tarpeettomiksikin, mutta

niin ei kumminkaan asianlaita ole. Tarvitaan vaan enemmän kehitystä

ja oikean, käytännöllisen ohjelman selviämistä.

Naisten yhteispyrinnöt.

Tuskin missään maassa arvostetaan nainen niin korkealle kun

Amerikassa. Ritarillinen on amerikkalaisen luonne, ritarillinen,

vaikka muuten raakuutta siinä esiintyisikin. Ensimmäisiä huomioita,

minkä muukalainen Amerikkaan tultuaan tekee, on juuri tuo naisen

erikoisasema. Itävaltioissa näyttää se vähän samallaiselta

hemmoittelulta, mitä Euroopassakin on nähtävänä. Naista pidetään

vielä jonkinlaisena korukaluna. Mies on valmis osoittamaan hänelle

kaikkea kohteliaisuutta, mutta sittekin pitää häntä henkisesti

kypsymättömämpänä. Tämä ilmenee muun muassa selvästi Amerikan

vanhan sivistysvaltion, Massachusettsin käytöksessä. Kerta toisensa

perästä on siellä otettu esille kysymys yleisen äänestysoikeuden

myöntämisestä naisille. Kaikilla kohteliaisuuksilla on se aina tullut

evätyksi. Nainen saa vapaasti olla kodin haltijana jopa käskijänä,

yhteiskunnallisessakin elämässä suodaan hänelle paljon vapauksia,

mutta valtiollista tasa-arvoisuutta ei tunnusteta.

Lännessä, niin, juuri tuolla "villissä" lännessä on naisen asema

toinen. Siellä tavataan vähemmän hemmoittelua, mutta enemmän

todellisen tasa-arvoisuuden tunnustamista. Onpa jo kolmessa

valtiossa, Wyomingissa, Idahossa ja -- mormoonivaltiossa Utahissa

annettu naiselle täysi äänestysoikeus.

Mutta vaikka tällaista eroa voidaankin huomata naisen asemassa idän

ja lännen valtioissa, on se kumminkin yhteistä, että naisen arvo

yleensä Amerikassa on suurempi kun Euroopassa. Eikä tässä tarvitse

ottaa huomioon jotakin naisen eri säätyluokkaa. Palvelustyttökään ei

ole eroitettuna tästä yleisestä arvonannosta. Siinä onkin suuri ero

vanhan ja uuden mailman naisarvostelun välillä. Palvelija luetaan

perheen jäseneksi ja hän kohdellaan sellaisena.

Suomalainen nainen, joka on tullut Amerikkaan, kuten muutkin

siirtolaiset, ansaitsemaan ja pääasiallisesti on palvelustoimissa,

oivaltaa heti asemansa erillaisuuden entiseen nähden. On oikein

omituista nähdä miten pian hän tottuu outoihin oloihin. Tyttösemme

Amerikassa eivät ole kaikkeen tyytyväisiä, tahdottomia olentoja, vaan

tuntevat arvonsa ja osaavat vaatia sen mukaista kohtelua. Tarkkaan

valitsevat he palveluspaikkansa ja muuttavat melkein liiankin usein,

kun kaikki ei ole heidän mielensä mukaan.

Palveluksessa ollessaan on heillä runsaasti vapaa-aikoja, joita

kehoitetaan heidän käyttämään omaksi hyväkseen. Toisilta saavat he

esimerkkejä siitä, miten nuo vapaa-ajat ovat käytettävät.

Mutta nämä esimerkit eivät läheskään aina ole hyviä. Päinvastoin

ne usein vievät hyvin harhaan. Siirtolaisillamme yleensä on vielä

väärä käsitys vapaudesta. Monessa suomalaisessa kodissa, joissa

palvelustytöt tavallisesti viettävät vapaa-aikansa, työnnetään

vastatulleelle Suomen neidolle olutlasi käteen ja sanotaan: "Tässä

maassa on tapana, että naisetkin juovat biiriä. Ethän sinä tunne

Amerikassa olevasikaan, jos et tätä juo." Kokonaan väärällä tavalla

selitetään vapaan maan, "frii kontrin" vaatimukset. Moni tyttönen

näistä uskotteluista erehtyy, ottaa lasin, vaikka omassa mielessään

se väärältä saattaa tuntuakin. Ja lasin jälkeen voipi monta muuta

erehdystä tulla.

Vilkasluontoiselle tytölle tahtoo olla vaarana sekin, että

Amerikassa ei ole seurapiirin suhteen ollut niin paljon tilaisuutta

valitsemiseen kun olisi tarpeen. Vasta nyt kun on raittius kasvanut,

on valitsemistilaisuutta tullut. Mutta tässä ei olla vielä niin

tarkkoja. Vaikkakin jo useassa paikassa on raittiusseuroja ja

raittiita koteja, on kevytmielisemmät huvitilaisuudet pahoja

houkuttelijoita. Monen huvihaluisen nuoren tytön mielestä ovat

raittiusseurat liian vakavia. Tekisi mieli päästä tanssin pyörteeseen

ja sitä ei suosita raittiusseuroissa, kuten onkin luonnollista.

Näin suostuu nuori tyttönen menemään tansseihin, missä sellaisia

on. Ja niitä ei suomalaisten kesken löydy muualla kun kapakkain

perähuoneessa.

Vaarallisen askeleen ottavat tytöt silloin, kun astuvat

kapakkatansseihin. Moni on sitä katkerasti saanut katua.

Siirtolaiselämän raaistuttamiseen on noilla tansseilla ollut mitä

suurin vaikutus.

Mutta sitte on raittiustyö yhä ankarammin sotinut noita

huvitilaisuuksia vastaan ja onkin parhaimman osan kansasta saanut

niistä vieroitetuksi pois. Ensin on se koettanut vetää niistä

naiset ja heidän mukanaan on sitte nuorukaisetkin tulleet. Näin on

viime aikoina käynyt, ja nyt jo useimmissa paikoissa halveksitaan

kapakkatansseissa kulkijoita.

Raittiusseurain sivulla on muutamissa paikoin syntynyt

naisyhdistyksiäkin, joiden tarkoituksena on juuri naisten

sivistäminen ja jalompiin ajatuksiin nostaminen. Ne koettavat

siirtolaisnaisillemme opettaa, että joskin naisella Amerikassa on

suuremmat oikeudet ja vapaudet, täytyy niitä seurata myös suuremmat

velvollisuudet. Kun siirtolaisnaiset niin pian tuntevat uudet

oikeutensa ja vapautensa, on heidän myös velvollisuuksia opittava, on

henkisesti korkeampiin tarkoitusperiin pyrittävä.

Tärkeä on työala Amerikan suomalaisilla naisyhdistyksillä ja

toivottava on, että niitä enemmän syntyy ja vilkkaasti rupeavat

liikkumaan toiminta-alallaan.

On luonnollista, että siirtolaisnainen tuntee itsensä Amerikassa

yksinäisemmäksi kun mies. Omaiset ja kotiperhehän ovat hänelle

rakkaampia. Ei ole äidin hellää kättä vaalimassa, ei ole sisaret

tai lapsuudentuttavat ottamassa osaa suruihin ja iloihin.

Palveluspaikassa, vaikka siellä hyvä hoito onkin, tuntee tyttö

itsensä kovin yksinäiseksi. Ymmärtää kieltä vaan vajanaisesti,

varsinaiset puhekumppalit voivat olla pitkänkin matkan päässä. Kun

sitte noissa perheissä, jonne tytöt vapaa-aikoinaan keräytyvät,

useinkin välitetään liian vähän henkisyydestä, ei kumma, että

ajattelevammat naiset suosivat naisyhdistyksiä ja löytävät niiden

kokouksissa henkisesti miellyttävää seuraa, ja kaipauksen tunne

hälvenee.

On kummallista, että joihinkin myös Amerikan suomalaisten keskuudessa

toimivien seurain apukassoihin eivät pääse naiset osallisiksi. Ja

sairauden sattuessa on yksinäinen suomalainen palvelustyttö hyvin

turvaton. Mahdotonta on, että perhe, jonka palveluksessa hän on,

voipi kauvemmin pitää sairasta luonaan. Turvan saanti on tällaisia

tapauksia varten hyvin tarpeen. Tässäkin on naisyhdistyksille

erinomainen työala.

Ja näille perustuksille ovat Amerikan suomalaiset naisyhdistykset

toimintansa rakentaneet. Monta niitä ei kyllä olekaan. Huomattavimmat

ovat Calumetin, New Yorkin ja Minneapolin naisyhdistykset. Calumet

on tässä, kuten monissa muissa pyrinnöissä, pääpaikka. Sikäläinen

naisyhdistys on osoittanut vilkkainta toimintaa. Jos tahtoisin tehdä

eroituksen näiden yhdistysten työtavassa, sanoisin että Calumetin

yhdistys on henkisempi, New Yorkin käytännöllisempi. Tarkoitan,

että ensinmainitussa yhdistyksessä työskennellään enemmän naisen

henkisen tilan kohottamiseksi, ja jälkimmäinen toimii pääasiallisesti

auttavana sisarseurana. Tämä tapahtuu paikkakuntain eri vaatimuksista

ja niistä kyvyistä, mitä kullakin on käytettävänä. Calumetin

yhdistys pitää henkisesti ohjelmarikkaita kokouksia ja panee toimeen

oppikursseja y.m. New Yorkissa maksaa kukin jäsen pienen jäsenmaksun

ja on sitte turvattu mahdollisissa onnettomuuden, kuten sairauden

y.m. kohtauksissa. Minneapolin naisyhdistys on myöskin osoittanut

työskentelevänsä kasvattavana sekä auttavanakin sisaryhdistyksenä.

Calumetin suomalainen naisyhdistys kustantaa erityistä Naisten

Lehteä, joka on vielä vaari pieni yritys oman äänenkannattajan

alalla, mutta sellaisenakin on paljon valaissut asiaa ja selventänyt

yhdistysten tarkoituksia.

Myöskin San Franciscossa, Astoriassa sekä muuallakin on sisarseuroja,

jotka jäseniään turvaavat sairauden y.m. sattuessa. Näistä on San

Franciscon seura varttunein ja on erittäin hyvällä aineellisella

kannalla.

Eteenpäin siis mennään tälläkin alalla Amerikan suomalaisten

keskuudessa. Alulla kyllä vasta ollaan, vaan toivoa sopii, että

kehitystä jatkuu. Sitä mukaa kun jäsenten omat voimat varttuvat,

myöskin yhdistysten toiminta laajenee ja henkisentyy. Ja sitte kun

useampia seuroja syntyy sekä nämä muodostuvat keskenään yhteiseksi

liitoksi, voidaan jo Amerikan suomalaisilta naisilta enemmän odottaa.

Sanomalehdistö ja valistustyö.

Sanomalehdistöllä on Amerikan suomalaisten keskuudessa hyvin

vaikuttava merkitys. Kotimaassa ei harrasteta niin paljon

sanomalehden lukemista kun siirtolaistemme luona Amerikassa. Se

näyttää aivan kun tarpeen välttämättömältä vaatimukselta, että

jokaiseen siirtolaisperheeseen tulee ainakin yksi sanomalehti.

Useihin tulee niitä paljon enemmän. Ja sellaisiin perheisiin,

joiden luona on täysihoidossa (boordissa) nuorta väkeä, tilataan

tavallisesti kaikki Amerikan suomalaiset sanomalehdet, jopa

useampiakin vuosikertoja erittäin suosituita lehtiä. Niin löytyy

taloja, joihin tulee aina parikin kymmentä vuosikertaa sanomalehtiä.

Useaan suomalaiseen asumaseutuun tulee lehtiä enemmän kun on siellä

perheitä, paikoin enemmän kun on täysinkasvaneitten lukumäärä.

Sattumalta on käsissäni eräs tiedonanto, jonka mukaan muutamalle

suomalaiselle seudulle, jossa on vaan 23 perhettä, tulee sanomalehtiä

yhteensä 130 vuosikertaa! Tämä ei ole mikään erikoistapaus.

Etsiskellen voisi löytää vieläkin puhuvampaa tilastoa.

Paitsi Amerikan suomalaisia lehtiä lukevat siirtolaiset jotenkin

paljon myös Suomen sanomalehtiä, etenkin Pohjanmaalla ilmestyviä,

onhan siirtolaisten enemmistö pohjalaisia. Kumminkin näyttää siltä,

että Suomen lehtiä tilataan Amerikkaan suhteellisesti vähemmän kun

sikäläisiä suomalaisia lehtiä kulkeutuu Suomeen. Pohjanmaalla luetaan

Amerikan suomalaisia lehtiä melkein yhtä paljon kun kotimaisiakin.

Tavallisesti tehdään tilaus Suomeen lehtitoimistoissa niiden

omaisten kautta, jotka ovat Amerikassa. Verrattain vähän tilataan

amerikkalaisia lehtiä Suomesta käsin. Amerikassa ansioilla oleva

perheenisä tai muu omainen tilaa lehden kotiinsa Suomeen, samalla kun

itsellensäkin. Ja toiset taas lähettävät omat lehtensä Suomeen sitä

mukaa kun ovat lukeneet.

Syitä siihen, miksi Amerikan suomalaiset tilaavat ja lukevat enemmän

sanomalehtiä kun kotimaassa, on montakin. Ensiksikin on heillä

aina enemmän rahaa käsillä kun oli kotimaassa. Toiseksi tuntee

siirtolainen aina enemmän tiedon kaipuuta kun mitä tunsi Suomen

vanhoissa, totutuissa oloissa. Hän tahtoo tietoja kotimaastaan, ja

kun hänen ansionsa riippuu suureksi osaksi ajoista Amerikassa, haluaa

hän saada selkoa siitä, miten nuo ajat kehittyvät. Tavallisesti on

hän lujasti sitä uskoa, että republikaanipuolue antaa työmiehelle

hyviä aikoja ja demokraatit huonoja. Niinpä katseleekin hän

sanomalehdistä, millä kannalla republikaanien puoluetoiveet ovat.

Amerikan suomalaiset sanomalehdet kirjeenvaihtajiensa kautta kertovat

tarkalleen minkälainen ansio ja työnsaanti on kullakin työpaikalla,

niissä on suomalaisia. Näiden tietojen johtamana voi työtön tai

huonoansioisessa paikassa työskentelevä siirtyä paremmille seuduille.

Farmarit seuraavat lehdistä innolla viljanhinnan nousua ja laskua

suurissa viljapörsseissä.

Vielä on yksi huomattava syy sanomalehtien suureen tilaukseen

mainitsematta. Amerikassa kaupitellaan sanomalehtiä kokonaan

erilaisella innolla ja toimeliaisuudella kun mitä Suomessa on

tavallista. Sen vuoksi parhaimmat Amerikan suomalaiset lehdet ovat

saaneet tilaajamääränsä nousemaan aina kahdeksaan tuhanteenkin,

joka on kokonaan erinomaista verraten kotimaan sanomalehtien

tilaajamääriin. Amerikkalainen sanomalehden julkaisija lähettää

asiamiehiä lukuisasti kulkemaan yleisön keskuudessa. Suomalaisten

sanomalehtien asiamiehet kulkevat jokaisessa siirtolaiskodissa,

jonne vaan on mahdollista kannattavaisuuden toivolla käydä. Niinpä

on esimerkiksi "Siirtolaisen" asiamies käynyt aina Alaskassa asti.

Matkat tietysti maksavat paljon, kun asuvat suomalaiset hyvin

hajallaan laajassa maassa. Mutta sittekin on sellainen levittämistapa

osoittautunut hyvin kannattavaksi. Suuri ero mahtaisi tilaajamäärässä

olla, jos ei tällä tavalla lehteä levitettäisi. Asiamies ei

ainoastaan kerää uusia tilauksia, vaan kantaa maksuja vanhoista ja

ottaa uudistuksia.

Amerikan suomalaisten kiivas puolue-elämä vaikuttaa sekin

sanomalehtien leviämiseen. Onpa lehtiä, joiden kannatus aivan

pääasiallisesti riippuu puolue villityksestä ja sen vuoksi

ne koettavatkin kaikilla keinoilla pitää puoluekiihkoa yllä.

Kiihkoisimmat puoluemiehet levittävät harvinaisella kiihkolla

omaa äänenkannattajataan ja pitävät lehtiasiaa päivänkysymyksenä,

alituisena puheaineena suomalaispiireissä.

Mitä tulee itse siirtolaissanomalehtiin yleensä ovat ne kokonaan

eri lajia muista, syntyneet omituisten olosuhteiden vaikutuksesta.

Parhaimmat siirtolaissanomalehdet Amerikassa ovat saksalaisilla.

Ne vetävät vertoja sisältönsä etevyydessä vaikka minkä maan

varsinaiselle valtiolliselle sanomalehdistölle. "Staats-Zeitung"

New Yorkissa lienee suurin saksankielinen sanomalehti mailmassa.

Se ilmestyy vähintäin kaksi kertaa päivässä ja monisivuisena. Sen

vertainen alkaa jo pian olla saman kaupungin "Morgen-Journal".

Uutisten ja kirjoitusten arvokkaisuuden puolesta kilpailevat ne

kaupungin suurien englanninkielisten lehtien kanssa.

Tähän asemaan on ne saattanut saksalaisten suurilukuisuus.

Mutta muilla siirtolaiskansoilla ei olekaan sellaisia lehtiä.

Skandinaavialaiset lehdet ovat jo kokonaan toista maata. Ne ovat

kuvaavimpia varsinaisista siirtolaislehdistä. Niiden lukijakunta

ei ole pysyvä ja sen vuoksi ovatkin ne ikäänkun välitysajan

sanomalehtiä, hätävaroja. Siirtolainen, joka ei vielä osaa tarkemmin

englanninkieltä, pitää niitä päälehtinään, mutta kun tottuu saamaan

asioista selvän suurissa englanninkielisissä lehdissä, hylkää hän

nämä tahi pitää niitä sivulla, enemmän vaan huvitavarana. Sen

vuoksi ne lehdet täyttävätkin ainoastaan vajanaisesti varsinaisen

sanomalehden tehtävän. Uutisia (paitsi tietoja vanhasta maasta)

on niissä vähän ja nekin kokonaan lyhyessä, yleiskatsauksen

muodossa. Sen sijaan on niissä paljon kertomus- ja romaanilukemista.

Tavallisesti ilmestyvätkin ne vaan kerran viikossa, silloin kyllä

isokokoisina. Seikkaperäiset uutiset niissä vanhenisivat sellaiselle,

joka voi englanninkielisiä päivälehtiä seurata. Harvoja poikkeuksia

tästä yleisyydestä löytyy. Norjalaisilla on kaksi päivälehteä,

joista Chicagossa ilmestyvä "Skandinaven" on suurin ja huomattavin

koko skandinaavialaisessa siirtolais-sanomalehdistössä. Siinä on

uutisetkin seikkaperäisesti esitettyinä.

Ruotsalaisilla siirtolaisilla, vaikka heitä onkin hyvin paljon,

ei tietääkseni ole yhtään päivälehteä. Suurimmat, suosituimmat

ja tunnetuimmat ovat Chicagossa ilmestyvät viikkolehdet "Svenska

Tribunen", "Gamla och Nya Hemlandet", "Svenska Amerikanaren" ja

"Svenska Kuriren". Sisällöltään ovat ne enemmän romaani- kun

uutislehtiä. Päivänsankarien kuvat niissä kyllä on ja lyhyet yleiset

uutiset, mutta siinä kaikki, mitä varsinaiseen sanomalehden alaan

kuuluu. Enin osa toimitustyötä tehdään sakseilla. Romaaniosasto

on melkein yksinomaan Ruotsissa ilmestyneiden kirjain uudestaan

painamista.

Näitä lehtiä leviää niiden oman ilmoituksen mukaan kutakin

kahdenkymmenen, jopa kolmenkinkymmenen tuhannen painoksessa.

Tilaushinta on 1 1/2 ja 2 dollaria vuodessa. Minneapolin suurellainen

ruotsalainen viikkolehti "Svenska Amerikanska Posten" maksaa vaan

yhden dollarin.

On vähän omituista ja Amerikan siirtolaisten oloja kuvaavaa, että

tuollaisesta menekistä huolimatta lehtien isännistöt panevat

hyvin vähän arvoa itse lehden omintakeiselle sisällölle. Sen

sijaan lehden "bisnespuoli", tulojen hankkiminen, toimitetaan

suurella tarkkuudella. Yksi, tai korkeintaan kaksi henkilöä on

pitämässä toimituksesta huolta, mutta tilausten, ilmoitusten y.m.

tulolähteitten kerääjäin kaarti on hyvin suuri.

Jos vertaamme ruotsalaista ja suomalaista siirtolaissanomalehdistöä

toisiinsa, huomaamme eron jotenkin suureksi, vaikka on

yhtäläisyyksiäkin olemassa. Arvostelussa jääpi suomalainen

sanomalehdistö paremmalle puolelle. Monessa suhteessa on se etevämpi

ruotsalaista. Ensiksikin suomalaiset siirtolaislehdet vastaavat

paremmin varsinaisen _sanomalehden_ tarkoitusta. Kokoonsa nähden

seuraavat ne suurella valppaudella mailman tapahtumia. Saksia

käytetään hyvin vähän, usein ei ollenkaan muuta kun mikä koskee

Suomen uutisia ja asioita. Oikein kilpaillaan omatakeisilla

kirjoituksilla. Novellitkin ovat joko alkuperäisiä tai lehteä

varten erityisesti käännettyjä. Ja vielä ovat suomalaiset lehdet

huomatut kansallisesta ohjelmastaan. Artikkelit ovat melkein yleensä

päivänkysymyksistä siirtolaisten omassa keskuudessa, kirjoitellaan

edistysharrastuksista ja niitä koetetaan parhaan ajatuksen mukaan

oikeaan ohjata. Ja kun mielipiteet eivät satu yhteen, niistä

sitä sitte riidellään. Ruotsalaisissa siirtolaislehdissä ei

tällaisia artikkeleja siirtolaisten omista edistyskysymyksistä

ole juuri ollenkaan. Jo tämänkin vuoksi suomalaiset lehdet ovat

lukijakunnalleen rakkaampia ja läheisempiä kun ruotsalaiset.

Mutta on suomalaisissakin lehdissä se huomattavana, että niissä

pidetään enemmän huolta lehden liikepuolen hyvästä hoitamisesta

kun kunnollisesta sisällöstä. Sivuasia on se miten oivallisia

kirjoituksia lehdet sisältävät, kunhan ne vaan saadaan hyvin

leviämään.

Tähän vaikuttaa osaksi olosuhteiden pakko, osaksi Amerikan yleinen

liikesuunta. Täytymys on Amerikan suomalaisissa lehdissä vähentää

kustannuksia niin paljon kun suinkin. Ei siinä tarvitse olla syynä

omanvoiton pyynti, sillä sanomalehdet voivat aineellisesti hyvin

edistyä ainoastaan kovalla työllä. Vaikka lehteä paljon leviää,

ovat tulot kumminkin pienenlaiset. Lehden levittämisen kiihkossa on

ruvettu antamaan sitä velaksi. Kun suomalaiset ovat hyvin muuttelevaa

väkeä eivätkä velaksi saatua tavaraa osaa oikein arvostella, jääpi

koko joukko tilauksia maksamatta. Tässä kyllä suojelee sanomalehtiä

Amerikan laki. Jokainen, joka postissa ottaa vastaan lähetetyn

lehden, on lain mukaan velvollinen maksamaan tilaushinnan, vieläpä

silloinkin vaikka ei ole lehteä tilannutkaan. Mutta saatavien

periminen tuon lain nojalla ei käytännössä tahdo soveltua. Pikku

perimysten hakeminen sieltä täältä tulee kustannuksilleen liian

kalliiksi. Vasta aivan äsken ovat lehdet tehneet päätöksen

velkatilauksien lopettamisesta.

Vielä on Amerikan suomalaiset lehdet skandinaavialaisiakin

siirtolaislehtiä huonommassa asemassa ilmoitustulojen suhteen. Tulot

ilmoituksista eivät ollenkaan vastaa esimerkiksi Suomen lehtien

samoja tuloja. Ja ilmoituksia on vaikea saada, kun on suomalaisia

liikkeitä liian vähän ja suomalaiset niin hajallaan, etteivät

muunkielisetkään liikemiehet katso maksavan vaivaa niitä varten

yleisemmin ilmoittaa.

Tämän vuoksi, ja kun vielä ottaa huomioon, että työpalkka yleiseen on

Amerikassa verrattuna esimerkiksi Suomeen kalliinlainen, ei lehdillä

ole tavattomat tulot, vaan tullakseen toimeen täytyy kustannuksia

pitää niin alhaalla kun suinkin. Ja kun yleensä latomisessa sekä

paperissa ei voi vähennystä tehdä, täytyy säästämisen käydä

pääasiallisesti toimitusvoimain kustannuksella. Tarkaten tätä ei ole

syytä suuresti moittia, vaikka Amerikan suomalaiset lehdet eivät

olekaan mallikelpoisesti toimitettuja.

Myöskin tästä, erittäinkin ilmoituskannatuksen vähyydestä, johtuu,

ettei Amerikan suomalaisten keskuudessa tiheämmin kun kerran viikossa

ilmestyvät lehdet ole ottaneet oikein menestyäkseen. Lisäsyynä vielä

on hankaluus postintoimittamisessa. Postimaksu on kyllä halpa, yksi

sentti naulalta, mutta jokaisessa lehdessä täytyy olla osoite,

minne se on menevä. Postitoimistot eivät ole minään sanomalehtien

asiamiehinä.

Uutisiin nähden eivät suomalaiset sanomalehdet voisi lukijalleen

yleensä tuoreina saapua, vaikka ne ilmestyisivät joka päiväkin.

Tilaajat asuvat hyvin hajallaan yli koko maan, aina Alaskassa asti.

Ennenkun lehti esimerkiksi Atlannin rannalta Tyynelle merelle

ehtii saapua, on jo melkein viikko kulunut. Jos uutiset saapuvat

päivää tai paria vieläkin vanhempina, ei se suurelta tunnu. Mutta

uutisia tahtovat suomalaiset lukea lehdistään, sillä useakaan ei voi

tarkkaa selkoa saada englanninkielisistä lehdistä. Tässä suhteessa

suomalaisilla ja skandinaavisilla siirtolaisilla näyttää olevan

erilaiset vaatimukset.

Lähtekäämme nyt katselemaan tarkemmin Amerikan suomalaista

sanomalehdistöä, hiukan sen kirjavia vaiheitakin, palataksemme sitte

taas yleisempiin kysymyksiin, joihin sanomalehdistöllä on vaikutusta.

Jo on kulunut kolmattakymmentä vuotta siitä, kun suomalainen

sanomakirjallisuus Amerikassa sai alkunsa. Vaikea on enää muistaakaan

kuinka monta onnistumatonta yritystä on jo tehty tämä ajan kuluessa.

Nykyänsä siirtolaistemme keskuudessa ilmestyvät lehdet ovat vaan

pieni osa noista monista yrityksistä.

Samalla paikalla, jossa nyt seisoo Hancockin ensimmäinen

kansallispankki, oli jo parikymmentä vuotta sitte pienempi

kivirakennus. Se oli suomalaisen kirjallisuuden kehto Amerikassa.

Siinä painoi sukkelasanainen amerikkalainen E. P. Kibbee

viikkolehteä, jonka nimi oli "The Northwestern Mining Journal".

Suomalaisia oli jo silloin melkoinen joukko Hancockissa ja heistä

jotkut kävivät Kibbeen luona tuumimassa, että eikö hän myös suomeksi

voisi jotakin painaa. Kibbee huomasi, että tässäpä taitaisi olla

jotakin tulolähdettä ja otti muutaman Norjan suomalaisen pojan,

Fred. Karisen opettelemaan latomista. Pastori P. Grapen saarna oli

lähetetty kopioituna Tornionjoelta Hancockiin, ja kauppapalvelija

Israel Anderson sai semmoisen innon, että tuo pitää saada painetuksi.

Se painettiin Kibbeen painossa ja niin ilmestyi suomenkielellä

ensimmäinen painotuote Amerikassa.

Philadelphian mailmannäyttelyn aikaan v. 1876 saapui Kuparisaarelle

onnirikkoiseksi joutunut ylioppilas A. J. Muikku, maalarin poika

Joensuun kaupungista. Hänen päähänsä pälkähti ruveta julkaisemaan

suomalaista lehteä, koska Kibbeen painossa osattiin latoa

suomeakin. Hän alkoi puhua asiasta muutamille suomalaisille ja sai

lupaan jonkun verran kannatusta. Suomalaisia oli kahta ryhmää,

evankelisluterilaisia ja laestadiolaisia. Näiden väli oli mitä

kirein siihen aikaan Kuparisaarella. Ainoastaan ensinmainittuja sai

Muikku puolellensa. Ja niin ilmestyi Kibbeen painossa "Amerikan

Suomalainen Lehti". Tämä oli nelisivuinen ja nelipalstainen. Sitä

ilmestyi 12 ja puoli numeroa ja sen huomattavimpana ansiona oli useat

kuvat Philadelphian näyttelystä. Lehdellä lienee ollut noin 300

tilaajaa, ja kun jokainen numero tuli maksamaan noin 25 dollaria eikä

julkaisija ymmärtänyt rahoja hallita, niin ei ihmettä, että lehti

lakkasi ilmestymästä.

Se oli joka suhteessa ennenaikainen yritys, mutta se herätti

kuitenkin aatteen suomalaisen lehden mahdollisuudesta Amerikassa.

Tätä todistaa sekin, että kolmisen vuotta jälkeenpäin, jolloinka

"Amerikan Suomalainen Lehti" saatiin uuteen eloon, pystytettiin

vapaaehtoisilla lahjoilla ostettu hautakivi Muikun haudalle Hancockin

hautausmaalla. Tähän kiveen on kirjoitettu: "A. J. Muikku. Kuollut v.

1877. Amerikan suomalaisen sanomakirjallisuuden perustaja. Muistoksi

kansalaisilta."

Näin oli saatu Amerikan suomalaisen sanomalehden aate, mutta se

ehkä olisi vielä kauvankin saanut uinaella, ellei olisi suomalainen

maalari, Matti Fred, Hancockissa joutunut ajattelemaan, että pystyy

se hänkin sanomalehden toimittajaksi. Hän hankki vähän kirjasimia,

teki itse painokoneen puusta, otti edellämainitun Fred. Karisen

latojaksensa ja alkoi julkaisemaan pientä lehteä nimellä "Sven

Tuuva". Sen mielilause oli: "Sinulle, suomalainen, sanon sanan

harvaan vainen". Itse hän oli veitsellänsä kaiverrellut puusta

lehtensä karkeat nimikirjaimetkin. Oikokirjoituksen salaisuuksia hän

ei ollut tullut tuntemaan ja sen tähden ei korrehtuurin lukemistakaan

pitänyt tarpeellisena. Painovirheistä ei siis ollut puutetta.

Lehden lukijakunta on aina viisaampi kun toimittaja ja antaa

ankaroita arvosteluja. Useimmat lukijat nauroivat Matin lehdelle

ja toivoivat jotakin parempaa. Mutta Matilla oli hyvinkin suuressa

määrässä se sanomalehden toimittajan omituisuus, että uskoo oman

lehtensä olevan parhaimman mailmassa ja uskaltaa taistella. "Sven

Tuuva" oli kaimansa vertainen. Se löi vaan, oikeaan ja vasempaan,

eikä peräytymisestä tiennyt.

Taistelu kävi kuumemmaksi, kun Matti kuuli toisenkin lehden puuhia

olevan hankkeissa. Hän ylvästellen isonsi lehtensä ja pani sille

nimeksi "Sankarin Maine", jonka mielilause oli: "Sankarin maine

eläköön, ja kansan arvo yletköön". Kolmisen vuotta pitkitti hän

taistellen lehteänsä, kunnes näki tarpeelliseksi ryhtyä vanhaan

toimeensa, maalarinammattiin.

Osa suomalaisia katsoi "Sankarin Mainetta" häpeäksi

siirtolaiskansalle ja arveltiin, että pitäisi saada parempi

lehti. Niinpä Calumetissa alettiinkin uutta lehteä varten hommata

osakeyhtiötä. Sen puuhan etumiehiä olivat Niilo Maihannu, Aukusti

Nylund, Taavetti Castren y.m. Suurimpana haittana yritykselle oli

se, kun verinen vihollisuus vallitsi silloin laestadiolaisten ja

muiden kansalaisten välillä. Muikun aikana oli laestadiolaisten

ohjaajana vanha Salomon Kortetniemi, joka opetti, että kaikki

semmoiset kun sanomalehdet ovat pahasta hengestä ja sen vuoksi

on niistä pysyttävä erillänsä. Siinäkin oli syytä Muikun huonoon

onnistumiseen. Mutta näihin aikoihin, v. 1878, tuli laestadiolaisten

saarnamieheksi toisenluontoinen mies, Juho Takkinen, joka kehotti

seurakuntalaisiansa ryhtymään uuden lehden hommaan, ja he ottivatkin

suurimman osan osakkeista. Syksyllä mainittuna vuonna oli jo myyty

osakkeita 500 dollarin edestä ja nyt alettiin kuulustella lehden

toimittajaa, mutta sitä ei ollut helppo löytää. Keväällä 1879

tilattiin kapineet Chicagosta, vaan toimittajasta ei vieläkään

ollut tietoa. Esitettiin yhtä ja toista, muiden muassa August

Nylundia, mutta hän ei ruvennut. Vihdoin suostui toimittajaksi Alex.

Leinonen. Hän on syntynyt Paltamossa v. 1846 ja lähti Amerikkaan

v. 1869, työskenteli ensi vuosina kahdellatoista eri rautatiellä

Mississippivirran länsipuolella ja tuli sitte piirustajaksi ja

kirjanpitäjäksi Jones & Murphy yhtiön maakauppakonttoriin Dallasin

kaupungissa Texasissa, jossa toimessa oli ollut kuusi vuotta, kun

rupesi uuden suomalaisen lehden toimittajaksi. Kysyttiin koko joukko

uskallusta ja uhrausta siirtyä varmasta toimesta niin epävarmaan, kun

suomalaisen sanomalehden toimittaminen oli vielä silloin Amerikassa.

Nytpä tulikin Leinoselle toteennäytettäväksi voiko suomalainen lehti

elää uudella mantereella. Hän oli Amerikasta kirjoittanut tietoja ja

kuvaelmia "Oulun Viikko-Sanomiin" ja "Keski-Suomeen" ja se lieneekin

ollut aiheena siihen miksi arveltiin hänen soveltuvan uuden lehden

toimittajaksi. Halua hänellä oli sanomalehtitoimeen, koska lähti

koettamaan outoa ammattia, jonka onnistuminen oli hyvin epäiltävä.

Pienesti oli alettava, kun kansaa oli vähän ja sekin niin jyrkästi

erimielistä. Heinäkuun 4 päivänä 1879 ilmestyi "Amerikan Suomalainen

Lehti" ensi kerran uuteen eloon Calumetissa. Lehdessä oli neljä sivua

ja neljä palstaa sivulla. Tukalat oli olosuhteet, joissa tämä lehti

alkoi ilmestymisensä.

Leinonen otti yhtiön painokapineet ensin vuodeksi ilman vuokraa,

sitoutuen vastaamaan lehden tuloista ja menoista eikä julkaisemaan

uskonnollisia kiistakirjoituksia. Kun yhtiön osakkeita olivat

ostaneet kummankin puolueen miehet, niin hänen ensimmäinen aikeensa

luonnollisesti oli, että lehden olisi pitänyt kelvata molemmille,

jotka yhteensäkin olivat niin harvalukuiset, että ensimmäiselle

puolivuodelle ilmestyi vaan kolmisensataa tilaajata. Jos lehteä

ei olisi tilattu niin suuressa määrässä sukulaisille ja ystäville

kotimaahan, niin ei näinkään pienen lehden julkaiseminen olisi

kannattanut.

Ei kulunut monta kuukautta, kun jo tuli selville, että lehden

"kultainen keskitie" oli mahdoton. Puolueet olivat todellisuudessa

ryhtyneet lehden hommaan saadakseen sen avulla toisensa kukistetuksi.

Mutta heti huomattiin, että lehti ei sitä tarkoittanut.

Laestadiolaiset olivat enemmistönä sekä kirjapainoyhtiössä että

paikkakunnalla ja osoittivat he valistuksen harrastusta lasten

kirjojen painattamisella y.m. Niinpä "Amerikan Suomalainen

Lehti" näitä puolsi. Mutta kun puoluesota oli suuri, heti

evankelisluterilaiset syyttivät lehteä "hihhulilaisuudesta" ja

alkoivat työskennellä sitä vastaan. Se sai lehden vielä enemmän

kääntymään laestadiolaisten puoleen.

Silloin evankelisluterilaisista etevimmät Calumetissa alkoivat

tuumaella, että "oma äänenkannattaja" on saatava keinolla millä

hyvänsä. Amerikan suomalaisissa on se aina ollut omituisuutena, että

eri puolueet eivät yhteistyössä ole voineet menestyä, vaan kukin on

tahtonut puuhata omassa leirissä ja pitää "omaa äänenkannattajaa".

Ja puolueet aina ovat koettaneet toisilleen vastapainoa nostaa. Nyt

alettiin puuhaella "Uuden kotimaan seuraa", jonka tarkoituksena

oli ruveta kustantamaan suomalaista evank.luterilaista lehteä

Minneapolissa. Siinä aikeessa saatiin kerätyksi kolmisen sataa

dollaria yritykseen. Edellämainittu kelloseppä August Nylund, joka

ei ollut uskaltanut ruveta A. S. Lehden toimittajaksi, silloin kun

sitä hänelle tarjottiin, rohkeni nyt käydä uuden puuhan etupäähän.

Hän lähti Calumetista Minneapoliin, otti Fred. Karisen latojaksensa

ja alkoi kesällä 1881 julkaista "Uusi Kotimaa" nimistä lehteä. Nylund

oli siivo ja hiljainen mies. Hänen lehdessään ei alkanut näkyäkään

toivottua puolustusta evank.luterilaisille eikä mitään surmaa

laestadiolaisille, joten lehden pystyttäjät pettyivät toiveissaan ja

muutamien kuukausien kuluttua lehti kuoli varojen puutteessa, kun ei

saanut perustetulta seuralta jatkuvaa aineellista kannatusta.

August Nylund oli kotoisin Kiuruvedeltä ja oli keski-ikäinen mies

Amerikkaan tullessaan. Paitsi isältään opittua kellosepän taitoa oli

hän ollut kauppapalvelijana, jopa Ivalossa kullanhuuhtojanakin ja

tunsi myös hiukan lääkärin tointa. Hän ei jättänyt lehtihommaansa

kuolleeksi, vaan matkusteli suomalaisten asuinpaikoilla Minnesotassa,

tehden sitä kansalaisille tunnetuksi. Muutamien kuukausien kuluttua

sai hän sen uuteen eloon Minneapolissa. Jonkun ajan perästä alkoi

Minneapolis tuntua hänelle sopimattomaksi paikaksi, siinä kun on niin

vähän suomalaisia. Hän muutti lehtihommansa suureen New York Millsin

suomalaiseen siirtokuntaan. Ennen pitkää kyllästyi hän siihenkin,

kun alkavat asukkaat olivat niin vähävaraisia. Hän muutti hommansa

suurella kulungilla Astoriaan. Kauvan ei hän viipynyt sielläkään,

vaan tuli takaisin New York Millsiin, jossa Uusi Kotimaa ilmestyy

vieläkin. Parina vuotena julkaisi Nylund painossaan ensimmäistä

Amerikan suomalaista novellilehteä "Aamuruskoa", joka oli kiitettävä

sikäläisiin oloihin verrattuna. New York Millsissä kuolikin

August Nylund ja lehtihomma jäi hänen poikiensa jatkettavaksi.

Vanhin pojista, August, on liikkeen johtajana. Itse eivät he ole

sanottavasti ottaneet osaa lehden toimitukseen, vaan ovat pitäneet

apulaisia, joista mainittakoon J. W. Lähde, John R. Heino, ja

aivan äskettäin oli toimittajana lyhyemmän aikaa ylioppilas Väinö

Andelin. Lehti on aina välttänyt riitakirjoituksia ja sen vuoksi on

niin paljon kun mahdollista ollut puuttumatta Amerikan suomalaisten

edistysharrastusten selvittelyyn ja ohjaamiseen, seikka, joka ei

suinkaan ole ollut lehden arvolle eduksi, mutta jonka takia myös on

se saanut olla enemmän rauhassa. Lehdellä on hyvin vähän ansiota

siihen henkiseen edistymiseen, mikä Amerikan suomalaisten keskuudessa

on tapahtunut, mutta myös hyvin vähän syytä siihen sekasortoon, joka

siirtolaistemme oloissa vallitsee. Suurempaa virkeyttä on lehti

osoittanut Yhdysvaltain valtiopolitiikassa ja onkin Minnesotan

valtiossa saavuttanut republikaanipuolueelta tunnustusta. Niinpä

yksi lehden toimittajista John Heino sai palveluksistaan, joita

oli tehnyt republikaaneille, Wm. McKinleyn tultua presidentiksi

nimityksen ylitullimestarin apulaisen ja rahastonhoitajan virkaan

siinä piirissä, johon kuuluu Minnesotan ja Dakotain valtiot. Tämä

on korkeimpia valtiollisia nimityksiä, mitä suomalaiset ovat vielä

saaneet.

Leinonen jatkoi lehtensä julkaisemista Calumetissa sitkeydellä

ja virkeydellä. Lehti isoni vähitellen seitsenpalstaiseksi. Sen

mielilauseena oli: "Siveys, vapaus, itsenäisyys". Hinta oli alusta

alkaen 2 dollaria vuosikerta ja painettiin melkein koko elinaikansa

käsipainolla. Suurin tilaajamäärä sillä oli 800 ja useana vuotena

sitä lähetettiin noin 300 kappaletta kotimaahan. Leinonen julkaisi

ja toimitti yksinään lehteä 13 l/2 vuotta, kunnes vuoden 1892

lopulla möi sen ylioppilas V. M. Burmanille, jolloin se muutettiin

Calumetista Hancockiin ja sieltä jonkun vuoden kuluttua suureen

Chicagoon. Burman sai tilaajamäärän nousemaan suureksikin, mutta

Chicago ei oikein sopinut julkaisupaikaksi. Lehti myytiin siellä v.

1895 sanomalehti "Siirtolaista" kustantavalle yhtiölle, joka lehti

oli tullut enimmän levinneeksi Amerikassa.

Leinonen elää vielä Calumetissa ja on lähelle sitä alkanut

uutisasutuksen, jota kutsuu "Rauhalaksi". Hän on Amerikan

suomalaisten sanomalehdentoimittajaveteraani ja on nyt myös

seurakunnallisella alalla johtavia miehiä. Hän on tunnollinen

Suomisynoodin kannattaja, siis ei mikään laestadiolainen. Hän on

ladun hiihtänyt myöhemmille toimittajille ja kulettanut lehtensä läpi

mitä epäedullisimmissa olosuhteissa.

Suomalaisia lehtiä alkoi vähitellen syntyä aina vaan useampia.

Enimmät niistä ovat olleet mitättömiä yrityksiä, alkaneet aina

jonkin puolueen mielennoudatteeksi ja ovat kuolleet sitte kun suurin

kiihko on laimennut. Muutamat seikkailijat, kuten J. W. Lähde, John

Ekman y.m. ovat niitä perustelleet ja räyhättyään paikkakunnalla,

kunnes kannatus on loppunut, ovat siirtyneet toisiin paikkoihin yhtä

huonolla menestyksellä. Lehtihomma on ollut helppo saada pystyyn,

kun on tavaroita saatu velaksi. Mutta kun maksuaika on tullut, on

lehdenkin elämä ollut lopussa. Kaikkiaan on Amerikan suomalaisten

keskuudessa ilmestynyt ainakin yli 60 suomalaista lehteä, joista

nykyään lienee elossa tuskin 15.

Sen vuoksi ei olekaan tarkoitukseni kertoa kaikista noista

yritelmistä, vaan mainita edellä esitettyjen lisäksi ainoastaan

tärkeimpiä.

Kun suomalaisten elämä Ohion Harborissa rupesi järjestäytymään, alkoi

sielläkin ilmestyä suomalaisia lehtiä, joista merkittävimmäksi tuli

"Yhdysvaltain Sanomat", joka August Edwardsin erityisen vilkkaalla ja

monipuolisella liikejohdolla nousi enimmän levinneeksi suomalaiseksi

sanomalehdeksi Amerikassa. Edwardsin myytyä lehden joutui se uuden

isännän huostassa rappiolle, mutta sitte yhdistettiin v. 1893

Työmieslehden kanssa, jonka ilmestymisestä erityisesti raittiuden

ja Veljeysseuran asiaa ajamaan olen raittiusriennoista puhuessa

maininnut. Työmieslehden toimittaja oli sama Fred. Karinen, joka

Amerikan ensimmäisenä suomalaisena latojana on tämän luvun alussa

mainittu. Karinen oli jo joutunut erimielisyyteen Veljeysseuran

johtajain kanssa ja kulki omaa uraansa. Lehtiyhdistyksen nimeksi

tuli "Amerikan Uutiset" ja ilmestyi se ensin Minneapolissa, josta v.

1894 muutti Calumetiin, kun Karinen osti siellä ilmestyneen "Kalevan

Kaiku" nimisen lehden. Calumet, ollen suurimmalla suomalaisella

asutusseudulla, on erittäin sopiva sanomalehden ilmestymispaikaksi.

Lehti onkin siellä hyvin edistynyt, jopa niin, että Karinen on

uskaltanut ajatella päivälehteä. Viimeisen espanjalais-amerikkalaisen

sodan ajaksi rupesikin hän julkaisemaan pientä kuudesti viikossa

ilmestyvää lehteä ja jatkoi sitä vähän aikaa. Tämä ei kumminkaan ole

ensimmäinen suomalaisen päivälehden yritys Amerikassa. Sellaista

jo ennen koetteli julkaista J. O. Östman, vaan oli se vielä liian

aikainen puuha.

Tuskin yhtään siirtolaistemme lehteä on niin eri tavalla arvosteltu

kun Amerikan Uutisia. Ylimpänä kuuluu moitteet lehteä vastaan ja

myöntää täytyy, että puolueraivo tuskin yhdessäkään muussa lehdessä

on niin kiihkoisana esiintynyt. Fred. Karinen, Naavuonossa syntynyt

Norjan suomalainen, on vihollisjalalla Amerikan suomalaisten

etevimpiä yhteispyrinnöitä, Suomisynoodia ja Veljeysseuraa, sekä

niiden johtajia vastaan. Viha lienee etupäässä persoonallista, niin

ainakin nuo johtajat itse väittävät. Ja senpä vuoksi artikkelitkin

Amerikan Uutisissa ovat olleet osaltaan persoonallisia hyökkäyksiä

noita vastaan. Kyllä ovat he saaneet kuulla "kunniansa". Tosiasioita

on liioiteltu ja tarkoituksia pahoin päin käännetty. Karisella on

apulaisena lehden toimituksessa ollut ylioppilas Kalle Haapakoski,

joka terävän, pisteliään kynänsä on käyttänyt erityisellä

uutteruudella lehden palveluksessa. Hän onkin tullut oikein

kammotuksi Suomisynoodin innokkaimpien puolueystäväin piirissä,

jopa niin, että Synoodin äänenkannattaja, Paimen-Sanomat, on

verrannut hänet paholaiseen. Niin hurjaksi voi puolueraivo Amerikan

suomalaisten keskuudessa mennä, kun on vaan puoluetulen lietsojia. Ja

Kalle Haapakoski on yksi tuollainen lietsoja.

Amerikan Uutisten ystävät kutsuvat itseään "kansallisiksi",

vaan synoodilaiset sanovat heitä huonoimmaksi osaksi Amerikan

suomalaista kansaa. Usea heistä ihailee sitä miten hyvin lehti osaa

vastustajiaan haukkua. Mutta on sellaisiakin, jotka katsovat lehden

toimintaa syvemmältä. He näkevät lehdessä kansan oikeuksien tulisen

puolustajan. Ja siinä on kyllä perää, että A. Uutiset leimaavat

tekevänsä kaikki kansan nimessä. Mutta tuo kansan ystävä on niin

tulinen, että "näkee pöppöjä keskellä päivää", taistelee, taistelee,

vaikka ei syrjäisen mielestä olisikaan syytä miekan heiluttamiseen.

Amerikassa suomalaisten keskuudessa on omain yhteispyrintöjensä

järjestäminen kokonaan kansan käsissä. Kansa itse on laitoksensa

tehnyt ja niiden hallitseminen on sen omassa vallassa.

Tähän saakka on Amerikan Uutisten työ ollut hajoittavaa, vasta viime

aikoina on se kokoamisenkin halua osoittanut. Mutta tuo kokoaminen ei

tapahdu entisten, vaivalla saatujen laitosten perusteella, vaan se

koettaa aivan uutta rakentaa, uutta kirkkokuntaa ja nähtävästi myös

uutta yleisyhdistystä raittiuden alalla.

Amerikan Uutiset ovat myös ehkä enemmän kun mikään muu lehti

vaikuttaneet kansan heräämistä henkisiin harrastuksiin. Tätä

herätystä on se saanut aikaan ei ainoastaan ystävissään mutta

vihollisissaankin. Kunhan vaan liika kiihko laimenee, niinkun on

merkkejä alkanut näkyä jo siinäkin, että lehden ennen jotenkin raaka

kirjoitustapa on silistynyt, on luultavaa että Amerikan suomalaisen

kansan keskuudessa alkaa kiitokset lehteä kohtaan voittaa nykyisten

moitteiden sijan.

V. 1890 perustettiin New Yorkissa suomalaisten toimesta "New Yorkin

Lehti". Pian joutui se siirtolaisasioitsija G. A. Grönlundin omaksi,

joka lukuisain asiamiestensä kautta levitti lehteä erityisellä

innolla. Lehti pääsi myös hyvään maineeseen paljastamalla erään

suomalaisen kultakaivosyhtiön epävarman perustan. Muutaman vuoden

kuluttua oli lehti enimmän levinnyt Amerikan suomalaisten keskuudessa.

Vuotta myöhemmin kun New Yorkin Lehti syntyi Astoriassa, Tyynen meren

rannalla Lännetär, jonka puuhaajat olivat Aadolf Riippa, J. E. Saari

ja A. Ketonen. Lehti tuli heti tunnetuksi etevän henkisen sisältönsä

kautta. Jonkun ajan kuluttua siirtyi lehti West Superioriin,

Wisconsinissa, ja ilmestyi nimellä "Siirtolainen".

Vuoden 1894 alussa ehdotti G. A. Grönlund Siirtolaisen miehille,

että muodostettaisi osakeyhtiö, joka ostaisi New Yorkin Lehden ja

Siirtolaisen sekä alkaisi niitä yhdessä julkaista. Näin saataisi

sanomalehtialalla varmempaa yhteistoimintaa ja voitaisi lehti

tehdä paremmaksi. Osakeyhtiö muodostettiin ja Siirtolainen muutti

New Yorkiin. Siitä lähtien on se lehti ollut suosituin ja enimmän

levinnyt siirtolaissanomalehdistössämme. Se mielilauseellaan

"Ahkeruus kovan onnen voittaa" on tullut varttuneimmaksi lehdeksi,

omistaen nyt muiden muassa latomakoneen (ensimmäisen, mitä on ollut

suomalaisessa kirjapainossa) ja oman talon Brooklynin puolella.

Sen kustannusyhtiön esimies J. E. Saari on Amerikan suomalaisten

keskuudessa hyvin tunnettu nimellä "Siirtolaisen Jaska". Moneen

kertaan on hän lehteä kaupaten ja raittiuspuheita pitäen kulkenut

Amerikan ristiin ja rastiin. Lehden toimittajina ovat nyt maisteri

E.E. Takala ja Antero Riippa. Siirtolainen on kaiken aikaa

puolustanut Amerikan suomalaisten yhteispyrintöjä, Suomisynoodia

ja Veljeysseuraa. Mutta samalla on se parhaansa mukaan neuvonut

miten nuo parhaiten voisivat vielä yleisemmiksi tulla. Tässä

tarkoituksessa on se tehnyt parannusehdotuksia, joita ei kumminkaan

ole asianomaisella taholla haluttu ymmärtää.

Kun V. Burmanin omistama lehti myytiin v. 1895 Chicagossa

Siirtolaiselle, siirtyi hän Hancockiin, osti siellä ilmestyvän

"Kuparisaaren Sanomat" nimisen lehden, jonka vähän ajan

kuluttua muutti "Amerikan Suomalaiseksi". Burman puolusti

ensin mitä kiivaimmin Suomisynoodia ja lienee hän nytkin itse

kirkkokunta-aatteen puolustaja, mutta johtajien kanssa joutui hän

v. 1898 tuliseen riitaan Hancockissa tapahtuneiden rettelöiden

vuoksi. Burman oli seurakunnan enemmistön puolella. Hänet valittiin

seurakunnan puolesta yhdeksi edusmieheksi kirkolliskokoukseen, mutta

sieltä karkoitettiin hänet pois, vaikka olikin laillinen edusmies.

Puoluekiihkossa ei yleisiä parlamentaarisia sääntöjä muisteta!

August Edwards toimittaa nyt "Amerikan Sanomat" nimistä lehteä

Ashtabulassa Ohiossa. Lehti on jo paljon levinnyt halpahintaisuutensa

vuoksi, vaikka onkin vielä aivan nuori.

Fitchburgissa Massachusettsissa ilmestyy "Idän Uutiset" J. W. Lähteen

toimittamana. Astoriassa ilmestyy uusi, "Lännetär" niminen lehti.

Olen jo ennen maininnut "Raittiuslehdestä", jota kustantaa

Veljeysseura, ja Calumetin naisyhdistyksen julkaisemasta "Naisten

Lehdestä".

Kaunokirjallisuutta erityisesti edustavia lehtiä on 32-sivuinen

viikottain ilmestyvä aikakauskirja "Romaanijakso", joka ilmestyy

Brooklynissa saman kustannusyhtiön toimesta kun Siirtolainenkin, ja

"Novellilehti", jota New Yorkissa kustantaa toiminimi Hornborg & Co.

Olen tahallani jättänyt hengellisen sanomalehdistön edustajan,

"Paimen-Sanomat" tässä nykyisten sanomalehtien luettelossa

viimeiseksi. Tätä en tee sen vuoksi, että lehti olisi vaikutukseltaan

vähäpätöisin, vaan koska sen toimittajat tahtovat erottaa lehtensä

jyrkästi muista sanomalehdistä.

Jo v. 1888 alkoivat evank.luterilaiset papit J. K. Nikander ja K. L.

Tolonen julaista "Paimen-Sanomia", joka tarkoitettiin käsittelemään

hengellisiä asioita. He hankkivat painokapineita sekä pienen

painokoneen. Jo siihen aikaan oli hengellisen sanomalehden tarve

tuntuva, mutta kumminkin kysyttiin rohkeutta näiltä yrittäjiltä,

kun uskaltautuivat lehden toimittamiseen muun paljon työnsä

ohella. Suomisynoodin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa v. 1890

tunnustettiin lehti sen kirkkokunnan äänenkannattajaksi.

Hengellisen sanomalehden alalla ei ole Paimen-Sanomat puhtaasti

pysyneet. Nykyisin on siinä ollut tavallisesti ensin joku saarna,

joka onkin usein ollut ainoa puhtaasti hengellistä sisältöä.

Sisäsivuilla on toimituksen lausumia ajatuksia Amerikan suomalaisten

yleisistä kysymyksistä, enimmäkseen tuomitsevia paloja muita

sanomalehtiä tai toimittajille vastenmielisiä persoonia vastaan.

Sanoja ei ole siinä punnittu eikä "arvonimiä" säästetty. Näiden

jälkeen tulee kirkollisia ja lähetysuutisia, sekä lopuksi yleisiä

uutisia kuten muissakin sanomalehdissä.

Kun on moitittu, että lehti on hengellisen sisältönsä supistanut

vähiin ja sen sijaan tunkeutunut yhteiskunnallisiin y.m.

riitakysymyksiin, ovat toimittajat puolustautuneet sillä, ettei

heillä ole maallikkolehteä näitä tarkoituksia varten. Ja arvatenkin

sen vuoksi ovat he olleet puuhassa perustaa myös maallikkolehden. Jos

tuon kautta Paimen-Sanomain oma sisältö puhdistuisi, olisi uusi lehti

hyväkin olemassa.

Paimen-Sanomilla sen vähäisestä tilaajamäärästä huolimatta

on ollut suuri, ehkäpä ei aina kiitettävä merkitys Amerikan

suomalaisten kehityksessä. Se on ollut suurena vaikuttimena siihen

kamalaan puoluetaisteluun erittäinkin kirkollisella alalla, mikä

siirtolaistemme keskuudessa vallitsee. Epäilemättä on lehden

toimittajilla ollut paras tarkoitus auttaa siirtolaiskansan kulkua

eteenpäin hyvässä ja oikeassa suunnassa, mutta kun ei hetkelliselle

kiukulle ole rajoja pantu, on vaikutus ollut huono.

Palataksemme maallikkolehtiin on niidenkin keskinäinen politiikka

ollut kaikkea muuta vaan ei mallikelpoista. Riita ja tora on useissa

niissäkin vienyt suuren osan lehden sisältöä. Yleisistä asioista

puhuttaessa on liian paljon sorruttu persoonallisiin parjauksiin.

Onpa välistä toisen lehden asioista pidetty parempaa huolta kun

omista. Tässä suhteessa on nyt hieman toivoa parempaan. Amerikan

suomalaisilla sanomalehtimiehillä on elokuussa v. 1898 ollut

ensimmäinen yhteinen kokous, jossa on suostuttu tuota epäkohtaa

korjaamaan. Sen jälkeen ovatkin maallikkolehdet näyttäneet olevan

erittäin puhdassisältöisiä persoonallisiin parjauksiin nähden.

Amerikan suomalaiset sanomalehdet ovat niin hyvin toimitustavalleen

kun ulkomuodolleenkin eroavat Suomen lehdistä. Sikäläinen sanomalehti

on tavallisesti 8-sivuinen. Ensimmäisellä sivulla on yleiset uutiset

ja neljännen sivun alussa on n.k. editoriaaliosasto. Siinä toimitus

lausuu lyhyissä pätkissä ajatuksiaan päivän kysymyksistä. Sitte

seuraa varsinaiset artikkelit. Viimeisellä sivulla on paikkakunnan

uutisia.

Ilmoituksia silmätessä tuntuu omituiselta n.k. "halutaan tietoja"

osasto. Siinä hajaantuneet suomalaiset kyselevät toistensa

osoitteita. Poika kysyy siellä isäänsä, sisar veljeään j.n.e. Näitä

tällaisia kysymyksiä saattaa olla satakuntakin ja yli yhdessä

numerossa.

Suomalaiset siirtolaislehdet ovat lukijainsa kanssa vilkkaassa

vuorovaikutuksessa. Oikein ihmetyttää se into, millä lukijat

eri paikkakunnilta antavat uutisia ja tietoja lehdellensä.

Enimmäkseen tekevät he tätä ilman mitään aineellista korvausta. Nuo

"kansankirjeet" muodostavat tärkeän osan sanomalehden sisällöstä.

Mutta niissä myöskin usein piilee riidan itu. Paikkakunnallisia

puolueriitoja koetetaan niihin sukelluttaa ja toimituksen on usein

vaikea niitä eroittaa, vaikka tarkempiakin oltaisiin kun mitä on

tavallista.

On moitittu kovin Amerikan suomalaista sanomalehdistöä

kelvottomuudesta. Paimen-Sanomissa oli joku aika sitte yleensä

mailman sanomalehdistöstä sekä erittäinkin Amerikan suomalaisesta

seuraava lausunto: "Aikamme sanomalehdistö on uskottomuuden lapsi ja

uskottomuuden palveluksessa se on. Sanomalehdistöttä olisi paljon

vähemmän paheita harjoituksessa sekä paljon enemmän sivistystä.

Sanomalehdistö turmelee kaikki. Se on tullut ihmiskunnan kiusaksi

ja vaivaksi. Sanomalehdistöllä on halu hävittää usko ja lihottaa

kukkaroaan. Toimittajat tietävät itsekin olevansa vääryyden

palveluksessa, mutta häpeävät kerjätä eivätkä viitsi kaivaa, työtä

tehdä, niin ruvetaan vääryydellä henkeään elättämään".

Tarvitsematta ruveta mailman yleistä sanomalehdistöä sekä erittäin

Amerikan suomalaistakaan tällaisia lausuntoja vastaan puolustamaan

on kumminkin siirtolaistemme sanomalehdistöstä mainittava, että se

on läpeensä uskonnollisten asiain puolustamisen pohjalla. Uskonnon

asioissa niin sanottuja "vapaamielisiä" kirjoituksia ei niissä näe

ollenkaan. Siinä suhteessa ovat ne jyrkästi konservatiiveja. Pikemmin

voisi moittia, että niissä on aitohengellisiä asioita käsitteleviä,

puolikypsyneitä kirjoituksia enemmän kun mitä yleensä on

maallikkosanomalehdissä tavallista. Seurakuntia ne kaikki kehoittavat

innolla perustamaan, kirkkoja rakentamaan ja pappeja hankkimaan.

Melkein kaikki Amerikan suomalaisten sanomalehtien toimittajat

ovat ehdottomasti raittiita ja käytännöllisessäkin elämässä ovat

innokkaita raittiusasian ajajia. Myös työväki useissa kirjapainoissa

on ehdottomasti raitista. Paikkakuntainsa seurakuntaharrastuksien

eturiveissä myös sanomalehtien toimittajat työskentelevät. Niinpä

näyttävätkin he harvalla poikkeuksella hyvää esimerkkiä kansalle.

Vaikka Amerikan suomalaisessa sanomalehdistössä onkin myös moitteen

sijaa, on se tuntuvasti parempi esimerkiksi skandinaavialaista

siirtolaissanomalehdistöä, kuten edellä olen osoittanut. Yleensä

sanomalehtimiehet toiminnallaan kulkevat siirtolaistemme

valistustyön etupäässä. Kun sikäläiset sanomalehdet eivät ole

ainoastaan toimittajainsa, mutta myös lukijainsa luomat, ovat ne

selvinä kuvauksina siirtolaiskansamme kehityksestä. Ja sitä mukaa

kun kehitys jatkuu, jota sanomalehdet lämmöllä edistävät, häviää

sanomalehdistöstäkin ainakin nykyiset puutteellisuudet.

Muuta omaa kirjallisuutta, paitsi sanomalehdet, on Amerikan

suomalaisilla vähän. Kumminkin hankitaan jotenkin suuressa määrässä

kirjallisuutta Suomesta. Useiden sanomalehtitoimistojen yhteydessä

on kirjakaupat. Melkein jokaisessa suomalaisessa pesäpaikassa on

hyvin varustetut kirjastot, joita viljellään uutteruudella. Moni on

kirjallisuuden viljelemisen kautta kehittänyt itseään erinomaisesti.

Sanomalehti Siirtolaisen kustannusyhtiö harjoittaa jo jotenkin

suuressa määrässä myös kirjankustannusta, mutta arvokkaampaa

omatakeista kirjallisuutta se ei ole vielä voinut kustantaa,

kun menekki sellaiselle olisi ollut liian vähäinen. Romaaneja

ja kertomuksia, käännöksinä englannin y.m. kielistä on useampia

painosta ilmestynyt sekä myös joku alkuperäinen kyhäelmä. Pienempi

Yhdysvaltain historia, perustuslait y.m. sellaista on ilmestynyt

sekä käytännöllisiä kirjoja sellaisia kun suomalais-englantilainen

sanakirja, keittokirja, lääkärikirja y.m.

Kaunokirjallisuudesta, jota suomalaiset ovat Amerikassa julaisseet,

on erittäin mainittava Kalle Kosken (toimittaja Haapakosken) kokoelma

alkuperäisiä runoja, joiden joukossa on monta arvokastakin.

Kaikista merkeistä päättäen on omatakeinen kirjallisuus nousemassa

Amerikan suomalaisten keskuudessa. Nykyisin on kirjoja julaistessa

otettu etusijaan kirjan menekki ja vasta toisessa sijassa sisällinen

arvo. Tähän on pakoittanut se, että kustantaminen verrattain pienelle

siirtolaisjoukolle tulee jotenkin kalliiksi. Mutta tässäkin suhteessa

on kehitystä parempaan päin näkymässä.

Arvostellessa valistustyötä Amerikan suomalaisten keskuudessa on

otettava huomioon työvoimien puute. Vähän on Amerikkaan mennyt

sellaisia suomalaisia, jotka itse ovat opillista sivistystä enemmälti

saaneet, ja niistä sinne menneistäkään eivät kaikki ole antautuneet

eivätkä ole soveliaitakaan valistustyön alalle.

Kansa itse ei Suomesta lähtiessä ylipäätään ole ollut valistuksen ja

opillisen sivistyksen harrastaja. Aineelliset asiat ovat johtaneet

valtameren taakse. Mutta, ilahuttavaa kyllä, siellä on jommoinenkin

joukko herännyt haluamaan valistusta ja koettavat voimainsa mukaan

itseään kehittää. Jo tämäkin tosiasia puhuu siirtolaistemme puolesta,

vaikka toiselta puolen on kyllä monet suomalaiset Amerikassa

kehittyneet himojensa hillittömyyteen.

Siirtolaistemme elämään lähemmin tutustuessa valtaa meidät pikemmin

sääli kun tuomitsevaisuus, sääli siitä että kansalaisemme ovat

siellä kaukaisella maalla oman onnensa nojassa ilman ulkopuolista

hoivaa. On väärin tuomita heitä, vaikka eivät aina pyrinnöissään

oikeaan osaisikaan. Jo se, että heillä kenenkään käskemättä

ja ohjaamatta on kauniita henkisiä pyrinnöitä, todistaa hyvän

harrastuksen olevan heissä voitolla. Vaikka heillä onkin vielä, kuten

luonnollista kehitysaikana tuollaisissa oloissa, paljon riitaisuutta

ja erimielisyyttä harrastuksissaan, on se merkki omantakeisen

arvostelukyvyn nousemisesta. Ja kansa tai kansan-osa, joka on

tällaiseen tuntoon herännyt, ei voi puolueriidoissa menehtyä, vaan

kestää se ne, joskin yhdeltä puolen uhrauksilla, kumminkin toiselta

puolen saaden kokemusta. Niin pääsee se kulkemaan valoisampaa

tulevaisuutta kohti. Jo nyt Amerikan suomalaisten riennot osoittavat,

että Suomen kansan ei tarvitse hävetä valtameren takana olevaa

osaansa. Sitä leiviskäänsä, mitä siirtolaiskansallemme on annettu,

hoitaa se ylipäätään hyvin. Kun siirtolaiskansa ei ole mitään muuta

kun osa Suomen yleisestä kansasta, olisihan surkeata, jos sitä

täytyisi hävetä, sillä silloinhan olisi kansan hävettävä itseään.

Iloisia saamme olla niistäkin edistyksistä, joita kansamme saavuttaa

tuolla kansallisuuksien yleisellä kilpakentällä.

Loppuhuomautus.

Painatustyön aikana, joka sattuneista syistä valitettavasti on kauvan

kestänyt, on Amerikan suomalaisten elämässä ja toiminnassa kyllä

monta huomattavaa tapausta esiintynyt, mutta en ole katsonut voivani

enää niitä tähän kirjaan sovittaa, kun olisi alkuperäistä esitystä

täytynyt paikoin paljonkin laajentaa. Elämä kaikilla aloilla rientää

eteenpäin, olot Amerikan suomalaisten keskuudessa eivät kauvan pysy

samalla tasalla. Esityksen täytyy välttämättä pysähtyä johonkin

aikaan. Kehitys on ajan huolena.

Nurmes, heinäkuulla 1899.

Tekijä.

Synoodikysymys alkoi jo ruveta puoluekannan määrääjäksi Amerikan