Useita Minnesotan suomalaisten asuinpaik_Suomalaiset Amerikassa

mainitsematta, mutta niiden luettelo kävisi liian pitkäksi ja

ikäväksi. Talviaikoina on kymmenissä metsätyöpaikoissa suomalaisia,

muutamilla seuduilla hyvinkin paljon. Mutta ne ovat enimmäkseen vaan

tilapäisiä työpaikkoja. Kumminkin usein asettuu tuollaiselle seudulle

entinen tukkimies maanviljelijäksi, tehden asutuksen vakaammaksi.

Minnesota on jo nyt hyvin tärkeä valtio suomalaiseen asutukseen

nähden. Tulevaisuudessa käy sen arvo siirtolaiskansamme historiassa

vielä suuremmaksi. Nykyään monella suomalaisella farmiseudulla ovat

olot vasta alussaan, farmarit kituvat velassa ja uutisasutustyö on

vienyt kaikki voimat. Mutta on syytä toivoa, että noista seuduista

vielä tulevaisuudessa nousee vahvin tuki siirtolaiskansamme

henkiselle viljelystyölle. Ja nepä tullevat kansallisuutemme

varmimmiksi säilyttäjiksi Amerikassa.

Dakota.

Dakota, tuo jättiläisalue aavaa preerimaata muodostaa kaksi valtiota

Unioonissa. Tämä alue otettiin vasta v. 1889 Yhdysvaltain yhteyteen

kahdessa osassa: Pohjois- ja Etelä-Dakota. Kumminkin on luonnonsuhteet

niissä kummassakin melkein samallaiset. Suomalaisia asuu molemmissa

etupäässä maanviljelijöinä. Etelä-Dakotassa on myös rikas kaivosalue,

Mustat Kummut, jossa on huomattavia suomalaisseutuja.

Dakota on kuvaavin seutu "Suuresta Lännestä". Paitsi noita Mustia

Kumpuja on molempain Dakotain koko alue ääretöntä tasankoa, jota

paikoin joet viiltelevät. Siellä täällä nousee tasangolla mataloita

harjanteita, aivan kun aaltoja meressä. Löytyy myös vähän pieniä

järviä, joissa useissa on suolaista vettä. Mutta näitä on niin

harvassa, ettei ne anna aavikolle paljon vaihtelua.

Kauvan ei ole vielä valkoinen ihmisrotu liikkunut Dakotan aukeilla,

vielä vähemmän aikaa on se siellä asunut. Preerit ovat olleet

puhvelien ja muiden ruohokentillä elävien villieläinten laidunmaina.

Ja intiaanit, erittäinkin tuo valkoisia vihaava Siouxheimo, ovat

saaneet siellä vallita ja vapaasti metsästää. Tosin sanotaan, että

turkiksien ostajia Canadasta asettui jo vuoden 1775 tienoilla

Pohjois-Dakotaan, mutta vielä sata vuotta myöhemmin oli koko tällä

alueella tuskin tuhatta valkoista uutisasukasta. Ja Etelä-Dakotaan

kerrotaan ensimmäisten valkoisten uutisasukkaiden asettuneen vasta

v. 1857. Monta kovaa ovat uutisasukkaat saaneet kokea taisteluissa

intiaaneja vastaan, mutta verinen sota v. 1862 kukisti Siouxheimon

ylpeyden ja nyt on siellä turvallista elellä. Intiaaneja on siellä

vieläkin tuhkatiheässä, mutta harvoin ne enää uskaltavat valkoisia

hätyyttää. Nyt on Dakota valmis avautumaan viljelykselle.

Ja siitä se vielä kerran viljelysala koituukin. Ajateltakoon, että

pelloksi voipi kääntää koko tuon mahdottoman alan, molemmat Dakotat,

enemmän kun 150,000 neliömailia, vähentämällä pois sen pienen alan

mitä Mustat Kummut ja vähäiset vesistöt ottavat.

Dakota on sellaista preeria, ettei siinä näy yhtään puuta, ei yhtään

pensasta eipä edes kiveäkään. Mutta karua maata, aroa se ei siltä

ole. Maa kasvaa yltäänsä miehenkorkuista heinää ja on pohjalleen

viljavinta alaa, mitä maapallolla löytyy. Maan päällimmäisin kerros

on väkevätä ruokamultaa, jota tavallisesti on kyynärän paksuudelta.

Sen alla on useita jalkoja paksulti saven ja hiekan sekaista

maata, joka tarvitsee vaan avautua vedelle, ilmalle ja valolle

muodostuakseen erinomaiseksi maan viljelysmaaksi. Seuraava kerros on

hiekkaa ja sitte on pohjana kilsisavikko, joka estää veden vajoamasta

alemmaksi. Tämä saapi sen aikaan, että Dakotassa voidaan kasvattaa

viljaa paljon vähemmällä sademäärällä kun usein muualla. Jos vaan

lumentulo talvella on runsas ja kevätkesällä on pari hyvää sadetta,

riittää se jo tavallisesti viljankasvuun.

Mutta kumminkin on tosiasia, että kuivuus tahtoo vielä liian usein

haitata Dakotan maanviljelystä. On kyllä tehty havaintoja, että

vuosi vuodelta lisääntyy sademäärä, arvatenkin sitä mukaa kun metsät

lännessä ja idässä hakataan, mutta silti sataa siellä kesällä

harvoin. Talvella tulee siellä toisinaan paljon lunta, mutta on usein

vähälumisiakin talvia. Paras lumentulo on vasta kevätpuolella. On

luonnollista, että myrskyt ovat aivan hirmuisia Dakotassa, kun ei

ole mikään estämässä niiden voimaa. Usein kaatuu taloja, ja talvisin

hautaa kauheat pyryt ihmisiä ja eläimiä kinoksiin.

Polttoaineena preerillä on kivihiili ja sitä löytyykin runsaasti

Dakotassa. Paikoin voi farmari kaivaa hiilitarpeensa omalta maaltaan.

Tämä polttoaine ei ole kallista. Mutta rakennuspuulla on hintaa ja

sitä tuodaan usein hyvinkin kaukaa. Tämän takia preerillä ollaan

hyvin säästäväisiä rakennusten suhteen, usein kaivetaan asunto

maahan, ja vähän korkeammalle nouseva katto on ainoa, joka viittaa

asumusta. Euroopassa herättäisi ihmettelyä, miten farmari voi niin

vähillä ja kehnoilla rakennuksilla tulla toimeen.

Etupäässä on maanviljelijöinä Dakotassa pohjoismaalaisia. Sijaa olisi

vielä tuhansille uutisasukkaille. Ja hyvääkin maata on vielä helposti

saatavana. Enimmäkseen otetaan maata n.k. homesteadlain perusteella,

asunto-oikeudella. Jokainen Yhdysvaltain kansalainen, tahi joka

ilmoittaa aikomuksensa tulla sellaiseksi, saapi hallitukselta maata

160 eekeriä (yksi eekeri on noin 0,4 hehtaaria), kun vaan suorittaa

kiinnityskustannukset, jotka tekevät tuollaiselta maa-palalta noin

16 dollaria. Asukkaan on viimeistään 6 kuukautta kiinnityksen

jälkeen alettava viljelemään maata ja on viljelyksen jatkuttava

vähintäin 5 vuotta. Sitte lankeaa maa täydellisesti asujalle ja hän

saa sen myydäkin, jos tahtoo. Tällä perusteella on vielä paljon

maata saatavana Dakotassa, mutta tietysti on maat lähimpänä

rauta- ja vesiteitä jo otetut. Myös löytyy useampia muita perusteita,

joilla hallituksen maata saa, mutta tämä on yleisin ja tunnetuin

maanottotapa.

Niillä yhtiöillä, joiden rautatiet kulkevat läpi Dakotan, on siellä

suuria aloja maata pitkin rautatienvarsia hallussaan. Ne myyvät maata

vähäisestä maksusta, noin 2--8 dollaria eekeriltä. Kalliiksi ei

maa näinkään tule ja sen summan saapi vielä suorittaa tavallisesti

vähitellen viiden vuoden kuluessa.

Usea uutisasukas on aivan tyhjällä alkanut, ainoana pääomana on

ollut työkykynsä. Ja onhan se näinkin onnistunut, vaan ei kumminkaan

kaikilta. Viisaammin tekee se, joka ennen maamieheksi rupeamistaan

hankkii pienen pääoman, että voi saada itselleen tarpeelliset koneet,

hevosen y.m. ja vielä voi muutaman vuoden elää, ettei tarvitse

velkaa tehdä. Kyllähän Amerikassa on helppo velaksi koneita ja muuta

saada, mutta moni uutisviljelijä on saanut paljon katua velantekoa.

Moni on niiden takia sortunut maaltaan, jonka kumminkin niin

helpolla sai. Jos jo ensimmäinen vuosi tulee uutisviljelijälle hyvä,

saattaa vähävarainenkin päästä alkuun, mutta jos kuivuus, halla tai

raesateet, nuo Dakotan vitsaukset, joista ensimmäinen on pelättävin,

tuhoavat ensimmäisen sadon, on vaikea varattoman jatkaa viljelystään.

Muutamin paikoin voi kyllä saada syrjäansiota, mutta enimmäkseen on

se tuolla tasangolla mahdotonta. Tyhjällä on vaikea Dakotassakin

alkaa, vaikka maa on valmista nurmea, odottaen pelloksi kääntämistä

ja vaikka maata ei tarvitse ainakaan ensi vuosina lannoittaa.

Paitsi maanviljelystä on Dakota erittäin sopiva karjankasvatukselle.

Ja sitäkin siellä harjoitetaan suuressa määrässä. On siellä

suomalaisiakin, joilla on satoja, ehkä tuhansia lampaita. Kasvatetaan

myös hevosia, raavaskarjaa y.m. Laidunmaista ei ainakaan vielä ole

puutetta, ei pitkiin aikoihin. Lähempänä kaupungeita ja rautateitä

on jo ruvettu meijerihommiinkin, vaikka se vielä on aivan alulla.

Kunhan se pääsee kasvamaan noissa edullisissa oloissa, kyllä sieltä

rupeaa voita ja muuta karjantuotetta mailman markkinoille menemään

vaikuttaen hintain alenemista samoin kun Dakota ja muut Amerikan

viljaseudut ovat viljanhinnalle tehneet. Dakota, kun pääsee alkuunsa,

ei ole halveksittava kilpailija mailman markkinoilla.

Suomalaisia asuu Dakotassa jo paljon ja on heitä monessa paikassa.

Enimmäkseen ovat he ryhtyneet maiden ottoon aivan vähävaraisina,

joten on ollut vaikea päästä alkuun. Sen vuoksi on oikein

ihmeteltävä, että suomalaiset niinkin hyvin ovat päässeet jaloilleen

ja kunnialla edistyvät maanviljelijöinä muiden kansallisuuksien

rinnalla.

Huomattavimmat suomalaisten asumapaikat Etelä-Dakotassa ovat: Snoma,

Elk Creek, Estelline, Bryant, Poinsett, Castlewood, Savo, Frederick,

Hecla, Houghton, Mapes, Perry, Terry, Lead City ja Terraville.

Pohjois-Dakotan merkittävimmät suomalaiset seudut ovat: Lakota, Pelto

ja Rolla.

Kuten luettelosta näkyy on siellä kumminkin kaksi sellaista

suomalaisseutua, joiden nimetkin ovat suomalaiset. Savo onkin

jo suuri suomalainen maanviljelysseutu. Pelto on vasta pieni ja

alotteleva siinä Lakotan kupeella, oikeastaan kuuluenkin tämän

piiriin.

Frederick ja Savo kuuluvat myös keskenään yhteen piiriin. Tämä seutu

lienee vanhin suomalainen, maanviljelysalue Dakotassa. Kansalaisiamme

asettui sinne farmareiksi hyvillä tulevaisuudentoiveilla jo v. 1882.

Heitä näytti silloin kaikki suosivan. Hyvät oli vuodet niinä aikoina.

Hevospari maksoi silloin 400 dollaria ja lehmät 50 dollarista

ylöspäin. Mutta ajat muuttuivat. V. 1889--90 tuli katovuosia

kuivuuden takia. Parina seuraavana vuonna rikkaruoho häkkärö turmeli

viljan. Muuhun kansallisuuteen kuuluvia farmareita alkoi muuttamaan

pois paikkakunnalta, vaan suomalaiset pysyivät paikoillaan. Kumminkin

myös heitä on sittemmin siirtynyt pois erittäinkin Pohjois-Dakotaan,

jossa on saatu parempia vuosia ja luullaan sateen olevan hiukan

runsaamman. Viljasato seudulla on hyvin vaihteleva. Nisua saadaan

5--30-pusseliin eekeriltä. Suomalaisilla on seudulla kolme

kirkkoa, joista kaksi on apostolisluterilaista (laestadiolaista).

Viimemainituilla on pappinsakin.

Poinsettissa on myös paljon suomalaisia maanviljelijöinä. Apost.

luterilaisilla on sielläkin saarnaajansa, mutta ei evank.

luterilaisilla.

Kumminkin lienee viimemainittujen uusi kirkko jo valmis. Dakotan

luterilaiset haluavat innolla omaa pappia, mutta eivät ole vielä

onnistuneet saamaan. Toisinaan heidän kutsumuksestaan on pappi

muualta käynyt pitämässä rippikoulua ja jakamassa ehtoollista.

Snomassa on samoin kun muuallakin erittäin Etelä-Dakotassa ollut

haittana liiallinen kuivuus. Sitä on koetettu auttaa keinokastelulla

ja on yhtiö tämän saantia varten olemassa. Estellinessä ja Bryantissa

on myös lukuisasti suomalaisia. Nekin ovat maanviljelysseutuja. Elk

Creekissä on ollut metsätöitä suomalaisilla. Houghton, Hecla ja

Castlewood ovat farmiseutuja, mutta Lead City ja Terraville ovat

Mustien Kumpujen tärkeimpiä kaivantopaikkoja -- näistä myöhemmin.

Jos nyt lähdemme Etelä-Dakotan suomalaisilta farmiseuduilta

Pohjois-Dakotan suomalaisten luo on meillä tilaisuutta tarkastella

Dakotan äärettömiä ruoholakeuksia, jotka Savon tienoilla ovat

säännöllisesti aaltoilevia. Paikoin näkyy aalto kohoavan huipuksi,

mutta tuota tuskin muuksi kun kummuksi voipi nimittää. Matka kulkee

Sanbornin, Oakesin ja Lamouren kautta Sheyennejoelle, josta Lakota on

enää vaan 25 mailin päässä.

Suomalaisten kylä on varsinaisesta Lakotan kauppalasta noin 10 mailia

koilliseen. Maanlaatu on hyvin viljelykseen kelpaavaa. Kentät kasvaa

heinää runsaasti.

Suomalaisia on asunut Lakotassa jo toistakymmentä vuotta ja

ovat he hyvin ihastuneet seutuunsa, kutsuvat sitä Pohjolaksi ja

Suureksi Suomeksi. Etelä-Dakotasta ja Minnesotasta on siirtokunta

saanut runsaasti vahvistusta, sillä tänne on tullut hyviä vuosia

ja runsaampi sato. Monet suomalaiset, jotka muutamia vuosia sitte

ovat uutisviljelyksen alottaneet omistaen noin 300 dollaria, jopa

vähemmänkin, ovat nyt jo vuosisatona saaneet 5,000 pusselia ja

enemmänkin viljaa. Hauska on myöskin, että suomalaisten maat täällä

yleensä ovat velattomia. Se on jotenkin harvinaista näinkin isossa,

vähillä varoilla perustetussa siirtokunnassa. Lähellä rautatietä ei

Lakotassa enää ole maata asunto-oikeudella saatavana.

Lakotan suomalaisilla on lainakirjasto ja nuorisoseura sekä ovat tätä

varten rakentaneet kokoushuoneen. Apostolisluterilaisilla on siellä

oma kirkko.

Ei täyttä sataa mailia pohjoiseen Lakotasta on aivan nuori Rollan

suomalainen siirtola. Se on Pohjois-Dakotan pohjoisella laiteella

olevan pienen ylängön Turtle Mountainin kaakkoisessa kulmassa. Kuusi

mailia itäänpäin kauppalasta on suomalaisia maanviljelijöinä. Tämä

seutu on muita Dakotan suomalaispaikkoja etuisampi siinä, että metsä

on lähellä ja siitä saapi polttopuutakin. Kaivoja on seudulle vaikea

saada, sillä niiden täytyy olla syviä, jos mieli yhtyä vesisuoneen.

Mutta maanpäällysvettä säilyy yli vuoden sitä varten kaivetuissa

kuopissa. --

Paitsi näitä varsinaisia suomalaisia maanviljelijöitä liikkuu

naapurivaltioista ja etempääkin suomalaisia kesän aikana Dakotassa

maanviljelystöissä ansaiten yhden dollarin vaiheille päivältä ja

ruuan. Tämä työ on hyvin lyhytaikaista ja epävarmaa. -- --

Vielä on tarkastelematta eräs tärkeä osasto Dakotan

suomalaisia, seutu, jossa on ollut suomalaisia, ennenkun näistä

maanviljelyspaikoista mitään tiedettiin. Mustat Kummut ja niiden

suomalaiset ansaitsevat erityisen tarkastuksen.

Mustat Kummut (Black Hills) kohoavat Etelä-Dakotan länsirannalla

ylös laajan aavikon pinnalla kuni saari meressä. Osa vuoria

jääpi Wyomingin valtion puolelle. Vuoriston korkeus vaihtelee

1,000 4,000 jalan välillä ylempänä ympäröivää aavikkoa. Mäkien

ulkosyrjät loivenevat vähitellen ja niin sulavat yhteen aavikon

kanssa. Vuoriston sisällä ovat mäet jyrkkiä ja rotkot syviä, selvä

merkki siitä, että jolloinkin on maanalainen tuli tässä repinyt ja

mylleröinyt maanpinnan.

Maa on pinnaltaan täällä mustaa ja siihen tummat mäntymetsät

levittävät synkät varjonsa. Tuskinpa sopivampaa nimitystä olisi voitu

seudulle löytää kun "Mustat Kummut".

Tämä vuoristo on itsenäinen, enempi kun sata mailia laajan aavikon

kautta eroitettuna Kalliovuoriryhmästä. Mutta Mustat Kummut ovat

mailman merkillisimpiä pohjarikkautensa takia. On sanottu ja lienee

tottakin, että ne ovat rikkain sadan mailin ala maan pinnalla,

Näistä mäistä kaivetaan 62 erilajista mineraalia. Kultaa, hopeaa,

kivihiiltä, rautaa ja tinaa on löydetty runsaasti. Ja sittekin,

vaikka miljoonain arvosta on vuosittain saatu noita arvokkaita

aineita, on niiden etsintä vasta alussaan, ainoastaan päältäpäin

vähän rapsimista. Kultasuoni näyttää laajenevan ja tulevan

rikkaammaksi, kuta syvemmälle mennään. Vuoriston todellista rikkautta

on mahdoton arvostella. Kullan kaivamisen alettua noin 28 vuotta

sitte on Hilleistä kaivettu tuota keltaista metallia noin 100

miljoonan dollarin arvosta. Vuotuinen tuotanto on noin 7 miljoonaa

dollaria ja lisääntyy se säännöllisesti. Paitsi kultasuonikaivantoja

maan sisässä on siellä myös kullanpesupaikkoja. Kivihiilenkaivamista

toimitetaan Cambriassa Wyomingin puolella.

Ilmanalaa Mustilla Kummuilla kehutaan mainioksi. Kesän aikana päivät

ovat harvoin liian kuumat. Yöt ovat viileät. Talvimyrskyt ovat

miedommat kun muualla Dakotassa.

Kolmattakymmentä vuotta on kulunut siitä kun ensimmäiset suomalaiset

muuttivat Mustille Kummuille. Deadwoodin ja Lead Cityn seuduilla he

suorittivat ensimmäisiä päivätöitään. Sittemmin ovat he hajaantuneet

ympäri Kumpuja. Lead ja Terraville ovat suurimmat suomalaisten

pesäpaikat seudulla.

Jotenkin vähälukuisina olivat kansalaisemme alkuvuosina, kunnes

noin 18 vuotta sitte lukunsa alkoi kasvaa rautateiden avauduttua

vuoristoon saakka. Ensimmäiset tulokkaat saivat matkata satoja

maileja Dakotan aavikkoa jalkaisin ja hitaasti kulkevissa

vankkureissa.

Noin tuhatkunta suomalaisia löytyy nyt seudulla. Enimmän työskentelee

kansalaisiamme rikkaassa Homestaken sekä sen vieressä olevassa

Highlandin kaivannoissa. Terran kaivanto on noin mailin päässä näistä

ja sielläkin tekevät suomalaiset työn melkein kokonaan.

Terravillessä ja erittäinkin Leadissa omistavat suomalaiset kymmeniä

taloja, useita arvokkaitakin rakennuksia ja kartanomaita. Sieviä

suomalaisten kaivantomiesten koteja tapaa mäkien laiteilla ja useita

ruokataloja sekä liikehuoneita kaupungin keskuksessa.

Ansiot ovat hyvät Leadin puoleisissa kaivannoissa. Kaivantomiehelle

maksetaan 3 1/2 dollaria päivässä. Muun työn tekijöillä on palkka

vähän halvempi työn suhteen. Terran kaivannossa on mainari

(kaivantomies) saanut päiväpalkakseen vaan 2 1/2 dollaria sitte

vuoden 1894, jolloin yhtiö suostui alkamaan seisotetun työn, kun

miehet lupasivat tehdä työtä sillä palkalla. Työ on kaivannoissa

jotenkin vaarallista. Useita suomalaisia on loukkautunut ja

kuollutkin tapaturmaisesti.

Miehen täysi ylläpito majaloissa maksaa keskimäärin 23 dollaria

kuukaudessa. Runsaasti katetussa pöydässä syövät Kumpujen

suomalaiset ja kulkevat, joutohetkinään, joita heillä kumminkin on

vähän, hyvin puettuina. Ikävä asia vaan on, että monet suomalaiset

kuluttavat hyvät ansionsa pelipöytien ääressä ja kapakoissa. On

Leadissa kyllä raittiusrientojakin, mutta kaikki eivät niitä suosi.

Seurakuntahommaakin on pidetty vireillä, mutta enimmän aikaa ovat

saaneet olla ilman omaa pappia.

Ne Mustien Kumpujen suomalaiset, jotka tahtovat säästää, ovat oikein

hyvinvoipia ja varakkaitakin.

Montana.

Jo Montanan nimi panee ajattelemaan vuoria, ja niitä on toki tuossa

valtiossa. Vuoria, vaan preerejäkin, autioita aukeita ylänkömailla.

Loppumattomat metalli- ja kivihiilivarastot ovat kätkettyinä sen

vuorissa ja tasankomaissa. Sieltä missä veden valtava voima on

kaivanut itselleen uria, sieltä missä äkkijyrkät vesiputoukset ja

kohisevat kosket kulettavat vettä laaksoon, on jo vuosikymmeniä

huuhdottu kultaa ja lienee melkein lopulleen tullut haetuksi

keltaisen metallin santa. Jokipurot ovat aikoja sitte tutkitut, kulta

pesty pois.

Mutta sitte on siirrytty etsimään kultaa vuorien sisästä muiden

metallien yhteydestä. Muutamissa vuosissa laitettiin satoja

kaivantoja, missä tuhannet miehet ovat ahkerassa työssä ja minkä

seutuvilla suuret survimot tupruttavat savuaan. Kovan työn alla

on kivi, ennenkun se päästää itsestään pois metallit. Survimoissa

eroitetaan kulta, hopea ja kupari toisistaan, ja niitähän metalleja

saadaan runsaasti Montanan kaivoksista. Yhdysvalloissa kaivetaan

enempi kun puolet siitä kuparista, mikä mailmassa nykyisin saadaan.

Ja noin puolen Yhdysvaltojen saaliista antaa Montana. Sen jälkeen

vasta tulee Michigan kuuluisan Kuparisaarensa kera. Kuparin

mukana tulee Montanan kaivoksista kultaa ja hopeaa, erittäinkin

viimemainittua metallia niin runsaasti, että noita kaivoksia

toisinaan hopeakaivoksiksi nimitetään.

Tasaisemmilta paikoilta muutamien jalkain syvyydestä on löytynyt

melkein loppumattomat kivihiilivarastot taaten murheettomasti

polttoainetta määräämättömäksi ajaksi.

Montanan rikkaus on ollut enemmän tunnettu vasta kolmisenkymmentä

vuotta, mutta sen ajan kuluessa onkin se edistynyt ihmeteltävästi.

Nykyään on Montanassa useita suuria kaivantoseutuja, kuten Butten

tienoo kuuluisine kupari- ja hopeakaivantoineen, tuhansiin

nousevine työpaikkoineen, sulimoineen ja myllyineen, Silver Bow,

Anaconda, Helenan ympäristö, Neihart sekä useat muut alueet. Suuret

kivihiilivarastot ovat kätkettyinä useihin eri seutuihin, joista

tunnetuimmat ovat Red Lodge, Sand Coulee ja Belt.

Suomalaisia asustaa Montanassa lukuisasti. Huomattavimmat pesäpaikat

ovat Belt, Sand Coulee, Butte ja Red Lodge.

Helenan laaksossa on suomalaisia ollut aina kultakuumeen ensi ajoilta

asti. Elämä siihen aikaan, v. 1870 tienoilla, oli näillä eräseuduilla

mitä raainta ja irstainta. Jokaisella miehellä oli ladattu pistooli

ja pitkä puukko vyöllään valmiina joka hetki joko puolustamaan

isäntäänsä tahi sen tahdosta tekemään vallattomuutta ja murhaa

toisia vastaan. Sen aikuiset suomalaiset voivat jokikinen jutella

tappeluista ja konnankujeista. Tulipa vaan paikkakunnalle joku, joka

ei ollut hyvin varustettu tai ystävyyssiteillä puollettu, piankin hän

sai luodin kalloonsa tai ripustettiin nuoran jatkoksi puun oksaan

kuten kulkukoira. Ihmishenki ei maksanut kultaunssia, ja miehelle,

jolla tiedettiin olevan rikoksia, annettiin sankarin arvo.

Mutta jos se aika tarjosi vaaroja, antoi se etujakin. Työmiehen

päiväpalkka oli parhaimmillaan ollessa 20 dollaria, siis enemmän kun

nykyisin Klondikessa. Mutta tähän vaadittiin mieheltä rohkeutta,

hyvää silmää ja tarkkaa ampumakättä. Kaivanto- ja huuhdontatyössä tuli

aina olla valmis tappelemaan ja itseään puolustamaan ryöväreitä sekä

paikan anastajia vastaan.

Mutta Montana ei ole enää se vallaton, mikä se oli 30 vuotta sitte.

Eivät ole ansiotkaan enää samat. Siirtolaistulvan enetessä on

sivistys ottanut jalansijan, oikeus saanut arvon. Päiväpalkkakin on

20 dollarista laskeutunut 3--4 dollariin, jopa vähemmäksikin. Mutta

vieläkin on Montana verraten onnellinen maa työmiehille, palkka on

parempi ja työmiehellä on suurempi itsenäisyys kun muualla.

Varsinainen suomalainen siirtolaisuus tähän valtioon saa

merkityksensä vasta vuoden 1880 jälkeen, jolloin ajan hurja henki oli

ehtinyt tasautua ja palkatkin vähetä. Suomalaisia kerääntyi Helenan

ja Butten ympäristöille kaivanto- ja metsätöihin.

Butte on Amerikan suurin kaivantokaupunki. Siellä nousee

kaivantomiesten luku noin 10,000 ja on heillä vahva veljeysliitto,

työväenunio, joka valvoo työkansan etuja ja estää palkkoja

laskeutumasta. Niinpä onkin siellä kaivantomiehen säännöllinen

työpalkka 3 1/2 dollaria päivässä. Saadaan siellä tavallisessa työssä

4 dollarinkin päiväpalkkoja. Maanpäällystöissä on palkka 3 dollaria

päivässä. Mies, joka kerran on työn saanut, saa tehdä työtä joka

päivä, sunnuntaisinkin. Työväenunio katsoo, ettei liikoja miehiä

kaivantoihin pääse.

Savuinen ja nokinen on Butten kaupunki. Satoihin nousevain

kaivantojen savupiipuista tupruaa sakeata savua tehden ilman

himmeäksi, mutta samalla todistaen työstä ja toimesta. Alempana

laaksossa sijaitsee isot survimot metallin puhdistusta varten ja

niissä tarvittavaan voimaan poltetaan satoja tonneja hiiliä päivässä,

mikä savuna leviää ilmaan lisäämään Butten nokisuutta.

Suomalaisia elää Buttessa lähemmäs neljään sataan. Siellä on koko

joukko suomalaisia perheitä ja suuri luku yksinäisiä. Enimmät

suomalaiset työskentelevät kaivannoissa saaden hyvää palkkaa,

kuten on mainittu. Täysi hoito yksinäiselle miehelle maksaa 28--35

dollaria kuukaudessa. Säästää siis voi melkoisen joukon se, jolla

vaan on halua säästää. Enimmäkseen ovatkin seudun suomalaiset hyvin

toimeentulevia, vaikka osalta tahtoo liian, suuret verot kapakoihin

kulua. Butte on tullut oikein kuuluisaksi väkijuomatulvastaan.

Henkiset riennot eivät ole tahtoneet saada pysyväistä jalansijaa

Butten kuumeentapaisen elämän reuhauksessa. Useampia eri kertoja

on perustettu raittiusseuroja estämään juoppouspaheen leviämistä

äärettömiin, mutta ne eivät ole kauvan eläneet. Viime aikoina on

kumminkin vakavampi henki päässyt nousemaan, kun on raittiutta

täydellisesti harrastavain henkilöiden jäsenluku lisääntynyt. Ovat

suomalaiset seutukunnalla olleet seurakuntaharrastuksissakin.

Viimeinen seurakunta hajosi sen takia, että saivat sopimattoman

miehen, F. E. Uhteen opettajakseen.

Butten suomalaiset ovat kyllä uutterasti yrittäneet henkisissä

riennoissaan, mutta harrastajain luku on ollut vähäinen. Paitsi

ylläkerrottuja on heillä lainakirjasto, on myös suomalaiset

säveleet kaikuneet torvisoittokunnasta y.m. Mutta juoppous on isoon

osaan kansalaisista syvät juurensa lyönyt, ei ainoastaan miehiin,

vaan naisiinkin. Entisestään ovat Butten suomalaiset kumminkin

huomattavasti parantuneet.

Red Lodgen kivihiilikaivanto on rikas hiilestä ja laadultaan on aine

hyvää. Se on vanhempi Sand Couleen ja Beltin kaivantoja. Kaupunki

sijaitsee Kalliovuorten itäisellä harjanteella, etelään päin

Yellowstonejoesta. Sinne kulkee Northern Pacificrautatien haararata

ja käytetäänkin hiilet pääasiallisesti rautatievetureissa. Laadulleen

on hiili puoleksi bituminimaista ja sisältää varsinaista hiiltä lähes

yhtä paljon kun se ensi luokan bituminihiili, jota Ohiossa saadaan.

Kuusi hiilisuonta pistää maanpinnalle siinä mäenkupeella, jossa

kaivokset ovat, noin 100--200 metrin päässä toisistaan. Ainoastaan

paksuimmat niistä ovat vasta otetut työn alle. Tuskin löytyy

Yhdysvalloissa monta kaivantoa, joissa hiilenotto tulee niin halvaksi

kun näissä, syystä että hiilisuonet ovat paksuja ja puhtaasti hiiltä

sisältäviä eikä tarvita mitään nostokoneita, hiiliä kun kaivetaan

mäen kupeesta maanpinnan tasalta ja suoraan lastataan vaunuihin.

Suomalaisia asustaa täällä muutamia satoja. Hauskan vaikutuksen tekee

kävijään heidän elämänsä. Tuskin on montakaan suomalaista, jotka

eivät kuulu raittiusseuroihin, niitä nimittäin on kauvan aikaa ollut

kaksi seudulla. Suomalaiset seurustelevat aivan kun veljekset myös

muunkielisten kanssa ja näyttävät kansalaisemme olevan johtavina

kaupungin seuraelämässä. Siivolla ja rehellisellä käytöksellään ovat

he saavuttaneet muunkielisten kunnioituksen. Muutamat suomalaiset

ovat ottaneet amerikattaria kainaloisiksi kanoikseen.

Suomalaisten ensi tuloa Red Lodgeen kuvaa kans. John Joki

kokemuksestaan seuraavasti: Paikka on 43 mailia Northern Pacificin

pääradalta ja oli villissä intiaaniseudussa, ilman rautateitä tai

muitakaan ihmisteitä. Kun minä v. 1888 aloin pyrkiä kohti uutta

paikkaa ottaen repun selkääni, jouduin heti ensi iltana hirveän

rankkaan syksyiseen myrskyyn. Aavikkotuuli puhalti santaa ja sitte

vettä virtanaan tehden pimeyden sietämättömäksi. Melkeinpä uhkasi

se kuolemaakin. Kauvan harhailtuani pimeässä näin etäämmältä

valopilkun loisteen ja uusine toiveineni ponnistelin väsyneitä

voimia ehtiäkseni ihmisasunnolle. Mutta ensimmäinen iloni oli pian

karkoitettu saavuttuani tupaan ja huomattua joutuneeni intiaanien

joukkoon. Yritin jo kääntyä takaisin, mutta sen intiaanit saivat

estetyksi ja tulin vasten tahtoani pysytetyksi sisällä. Pelkoni oli

alussa varsin suuri, mutta kun sittemmin näin intiaanien rauhaisan

toimiskelun ja sen ystävällisyyden, millä he minua kohtelivat, katosi

pelkoni pois ja aloin turvallisesti odotella aamukullan nousua.

Ennen aamua saapui eräs intiaani metsästämästä tuoden tuliaisiksi

jäniksen, jota heti alettiin syödä keittämättä, paistamatta. Tuntui

minusta ilkeältä syödä raakaa lihaa, vaan olin pakoitettu elämään

talon tapain jälkeen. Aamulla miesten lähdettyä metsästykseen sain

minäkin vapauteni. Ja kun he arvasivat minun pyrkivän Red Lodgeen,

viittasivat sinne tienkin. Näin sitte onnellisesti saavuin perille ja

aloin työskentelyn ansaiten 4--5 dollaria päivältä.

Työpalkat eivät ole enää entisen veroiset, vaan toki osalla vieläkin

on hyvä palkka. Mutta se on pahaksi ettei työ ole säännöllistä, ei

tehdä joka päivä työtä, sillä hiilen menekki ei ole tarpeeksi runsas.

Hiilivarasto on kyllä vuoressa loppumaton.

Paitsi raittiusseuroja on suomalaisten keskuudessa myös ollut

seurakunta. Pappina on siellä toiminut m.m. norjalaisen

Haugensynoodin vihkimä pastori Aleksanteri Sandström (Suomen

nimeltään: Saastamoinen).

Beltin kaivantokaupunki sijaitsee pohjoispuolella valtiota 20 mailia

Great Fallsista pienen joen tasangolla. Luonto ympärillä on aavikkoa,

"preeriä". Korkeat vuoriharjanteet, kuuluen Kalliovuoristojonoon,

ympäröivät aavikkoa ja itse tasankokin on noin 4,000 jalkaa ylempänä

merenpintaa. Maaperä on hiekkasekaista multaa tai hiekkaa, missä

aavikkoruoho on ainoana kasvillisuuden tuotteena. Heinä on vahvaa

ja ennen kaikkea mehukasta, koska se säilyttää tuon ravitsevan

mehunsa yli talvenkin ja antaa tuhansille karjalaumoille riittävästi

elatustaan.

Suuret kivihiilivarastot löytyy kätkettyinä aavikon alle. Työmiehet

kaivavat miljoonia tonneja tätä hyödyllistä polttoainetta.

Luonto ylipäänsä aavikoilla ei ole viehättävää, onhan tasaista,

yksitoikkoista, hiljaista ja pelottavaakin. Mutta laaksoissa ja joen

varsilla muuttaa luonto muotonsa, pieni puronen lirisee kiivaasti

eteenpäin, haapa- ja leppäpuut kasvavat kilpaa useanlaisten

kukkalajien kanssa, ja janoiset karjalaumat pyrkivät sammuttamaan

janoaan puron kirkkaassa vedessä.

Tällaisella paikalla sijaitsee Beltin kaupunki kuni helmi erämaassa,

se on pienen joen varrella suojassa alituisilta aavikkotuulilta

ja sen myrskyiltä. Luonto laaksossa on miellyttävä, kesän aikana

hyvinkin kaunis, kun laakson rehevä luonto on elossa. Lumivuoria

näkyy kaikkialta.

Paikka on vasta vähän aikaa ollut tunnettu, ainoastaan muutamia

vuosia. Mutta työtä on hiilikaivoksessa tehty lujasti, ja kaupunki on

noussut äkkiä kun taikasanalla, kuten useat kaivantokaupungit. Kaivos

kuuluu mailman mainiolle kuparikaivosyhtiölle Anacondakomppanialle,

ja hiilet kulutetaan yhtiön suurissa sulimoissa Anacondassa ja

muualla. Mutta on seudulla pienempiäkin, itsenäisiä kaivantoja.

Ensimmäiset suomalaiset saapuivat seudulle 1893. Seuraavana vuonna

tuli isompia suomalaisjoukkoja Elystä, Minn., ynnä muualta, joten

kansalaistemme luku alkoi kasvaa joutuun. Nyt löytyy suomalaisia

seudulla enemmän kun missään muussa paikassa Montanassa eikä

pitkää aikaa kulune ennenkun ensimmäinen tuhatluku on täysi. Noin

kolmesataa miestä tekee työtä hiilikaivannoissa. Nuoria neitosia on

palveluksessa.

Sitä mukaa kun kansalaiset ovat asettuneet, vakaantuneet ja

lisääntyneet, sitä mukaa ovat henkiset pyrinnötkin kehittyneet.

Raittiusseura se ensin perustettiin kevättalvella 1894. Samana kesänä

rakennettiin suuri kokoushuone, joka tuli maksamaan noin 2,000

dollaria, mutta suureksi harmiksi paloi se juuri kun oli valmiiksi

tulemaisillaan.

Seurakuntakin syntyi. Ja nyt ruvettiin palon jälkeen tekemään

yhteistä kokoushuonetta seurakunnan, raittiusseuran ja muittenkin

edistyspyrintöjen suojaksi. Kirkko, joksi sitä kutsutaan, maksanee

joukon toista tuhatta dollaria. Seurakunnalla on ollut perustamisesta

saakka oma pappi yhteinen Sand Couleen kanssa. Pappeina ovat

toimineet ensin pastori J. Bäck ja sitte pastori R. Ylönen.

Juoppous on suureksi osaksi hävinnyt kansalaisten keskuudesta

ja sijalle on tullut lukuhalu ja into edistymiseen. Myöskin on

seurakunnalla ollut soitto-, laulu- ja näyttelykuntia. Huomattava

on myös, että suomalaisilla on erityinen loukkausapuyhdistyskin

keskuudessaan. Siitä he maksavat 5 dollaria viikossa niille, jotka

kaivannoissa loukkautuvat ja sen tähden ovat työhön kykenemättömät.

Useita loukkauksia ei kaivannoissa täällä tapahdu, vaikka hiili on

hyvin kivistä ja siis työnteko kyllä vaarallista. Se hyvä puoli on

näillä kaivannoilla, että ne ovat kaasuttomia.

Useimmilla suomalaisilla perheillä on omat talonsa ja tulevat he

verrattain hyvin toimeen. Ansio voi kuukaudessa nousta sataankin

dollariin, vaikka tulee vähemmänkin.

Sand Couleen hiilikaivanto on vanhempi Beltiä. Se on 18 mailin

päässä Beltistä sekä saman verran Great Fallsista. Paikka ei luonnon

kauneuden puolesta vedä läheskään vertoja Beltille. Kumpaakin kyllä

ympäröivät aavat tasankomaat, mutta Sand Couleessa ei juokse jokea.

Paikka on kuiva ilman lehdikkoa tai muita vilvoituksia. Mutta

harvoinpa hiilikaivannot yleensä tarjoavat luonnonihailulle sopivata

alaa, niiden nokinen työkin jo viittaa päinvastaiseen. Hiilen musta

tomu peittää paikat, ei saata ajatella yleisiä mukavuuksia eikä

tarkkaa puhtaanapitoa.

Sand Couleesta on kaivettu kivihiiliä noin vuosikymmenen. Hiili

käytetään Great Northernrautatiellä.

Työmiesten ansiot ovat jaetut hyvin epätasaisesti, osa saapi kelpo

palkkaa, aina 4--5 dollaria päivältä, jota vastoin osa saa tyytyä

yhden dollarin palkkaan päivässä. Työt tehdään kontrahdilla, missä

kaivantomies saa dollarin tonnilta. Tässä voi ansaita hyvin.

Mutta työtä tehdään koneillakin ja siinä sivussa tulee olla

hiilenlastaajia, jotka saavat 20 senttiä tonnilta. Jos nyt lastaajat

saisivat tarpeeksi asti tekemistä, voisivat he jotakin ansaita, mutta

työtä täytyy heidän odotella ja niin ansio kutistuu.

Suomalaisia on Sand Couleessa ollut kaivannon alusta pitäen.

Ensi aikoina tietenkin oli palkat hyvät, ansiot oivalliset, vaan

silloin ei osattu säästää. Vasta sitte kun raittiusseura "Ilonääni"

perustettiin v. 1890, alkoi elämän tavat vakaantua, hyvinvointi

kasvaa ja yleiset pyrinnöt vilkastua. Seuralla on oma kokoushuone,

jota on käytetty kirkkonakin. Seurakunta ja raittiusseura ovat

auttaneet toisiaan ystävällisesti. Maksut seurakunnassa ovat niin

olleet järjestettyinä, että jokainen kaivannossa työskentelevä

suomalainen on suostunut luovuttamaan 25 senttiä kuukaudessa

kirkonkassaan ja se summa on vedetty yhtiön toimesta pois.

Soiton harrastammenkin on ollut vilkasta Sand Couleessa. Soittokunta

on hankkinut itselleen noin pari tuhatta dollaria maksavan

seurahuoneen.

Loukkaus- ja kipukassa turvaa niitä, jotka kaivantotyössä tulevat

loukatuiksi ja siitä sairastavat. Apua maksetaan 5 dollaria viikolta.

Yleinen kirjasto on vuosi vuodelta kasvanut ja on nideluvultaan

runsas.

Väkilukuun nähden on Sand Coulee kasvanut taaksepäin. Syynä siihen

on se, että hiilivarasto nykyisestä kaivannosta loppuu, mutta yhtiö

omistaa 5 mailin päässä toisen hiilialueen. Suomalaisia lienee

seudulla noin puolen tuhatta. Perheet omistavat melkein järjestään

omia taloja.

Sand Coulee samoin kun Beltkin on suomalaisten aineelliseen ja

henkiseen kehitykseen nähden tasaisesti edistynyt.

Bonnerin suomalainen kylä sijaitsee länsipuolella Montanaa Missoulan

kaupungin luona. Paikka on tunnettu sahastaan ja siellä on joku

sata suomalaisia työssä. Talveksi siirtyy osa yksinäisiä miehiä

muualle, vaan perheenmiehet tekevät mitä työtä sattuu löytymään.

Suomalaiset ovat ensimmäisiä työhön pääsemään. Heitä onkin siellä

ollut toistakymmentä vuotta ja ovat saavuttaneet uutteran sekä kelpo

työmiehen maineen.

Mutta kaikkialla Montanassa ei suomalaisia ole yhtä suosiollisilla

silmillä katseltu. Miljonääri Marcus Daly, joka on Anacondayhtiön

johtavana sieluna, on pannut suomalaisia useista työpaikoistaan pois,

ei kelvottomuuden takia vaan sen vuoksi kun eivät kansalaisemme ole

soveltuneet hänen valtiollisiin tarkoituksiinsa. Daly on kiihkoisa

"vapaan hopean" mies ja kun suomalaiset pääasiallisesti ovat tätä

vastaan, ovat he saaneet väistyä pois. Kun saha Hamiltonissa pantiin

käymään, ei suomalaisia otettu työhön, vaikka tarjolla kyllä oli. Kun

Daly v. 1894 koetti hommata Anacondaa Montanan pääkaupungiksi eikä

onnistunut, suuttui hän taaskin suomalaisiin ja pani heitä työstä

pois.

Kumminkin lienee suomalaisia vielä jokunen Hamiltonissa. Ja

Anacondassa on heitä muutamia kymmeniä kuparisulimossa. Anacondan

ympäristöllä suomalaiset aikoinaan ansaitsivat jotakuinkin hyvin

halonhakkuulla. Heitä lienee siellä parhaimpana aikana ollut

satakunta. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että eräs mies siellä

kahden poikansa kera säästi kolmen vuoden ajalla 30,000 markkaa ja

lähetti Suomeen. Eräs toinen mies lähetti halonhakkuussa tekemiään

säästöjä 12,000 markkaa Suomeen. Voi sitä säästääkin, kun on

luontoa! Anacondassa on suomalaisilla aikoinaan ollut raittiusseura.

Bonnerissa on se vieläkin.

Carrollissa ovat suomalaiset tehneet työtä valimossa ja rautatiellä.

Jefferson on halonhakkuupaikka. Samassa työssä ovat suomalaiset

ansainneet Lockhartissa. Neihartissa on rikkaita hopean ja kullan

kaivoksia, mutta hopeanhinnan ollessa alhaalla niistä useat seisovat.

Combinationissa ja Blossburgissa on suomalaisia ollut halonhakkuussa.

Viimemainitussa paikassa on jotkut suomalaiset karjankasvattajina,

pitäen teurastusta varten suunnattomia karjalaumoja.

Wyoming.

Wyomingin valtio on karua ylätasankoa, mutta pohjaltaan rikasta.

Rumia seutuja on siellä oikein silmiä väsyttävästi. Osa on kyllä

vähän samanlaista kun Dakotan preerit, mutta ylänköisempää. Korkeaa

ruohoa kasvaa täälläkin ja on se aikanaan ollut puhvelien hyvää

laidunmaata. Toinen ja hyvin suuri osa on aivan alastomia tasangoita,

hiekkavuoria, taasen tasankoja ja vuorijaksoja toistensa takaa. Ei

kasva puita, ei ruohoakaan, rumaa hietikkoa kaikkialla. Joskus sattuu

silmään vaivasmänty taikka katajapensas, mutta enemmälti ei ole

niitäkään matkustajaa huvittamassa.

Löytyy kyllä erittäinkin läntisessä osassa Wyomingia joitakin

pienempiä jokipuroja, jotka koettavat hiukan pitää yllä

kasvillisuutta. Näiden jokien varsilla asuu maanviljelijöitä ja

karjankasvattajia.

Mutta sulkeutuupa Wyomingin sisälle Amerikan ja ehkä koko mailman

mainittavin alue luonnonmerkillisyyksien suhteen. Luoteisosassa

valtiota on nimittäin Yellowstonepuisto, iso alue täynnä luonnon

ihmeitä. Siellä on vuoria, jotka suitsevat kuumaa vettä, siellä on

satoja geysirejä, on kuumia lähteitä, ja järviä, sisältäen värillistä

vettä, on mahtavia vuoria ja Yellowstonejoen 300 jalkaa korkea

äkkiputous, on paljon muuta ihmeellistä.

Vaikka Wyomingin valtiosta enin osa onkin ikävännäköistä päältä

katsoen, on siinä maanalaiset tavarat ja rikkaudet loppumattomat.

Äärettömät kivihiilikerrokset, jotka ovat kätkössä maan sisällä,

tuottavat miljoonia dollareita vuosittain ylösottajilleen. Löytyypä

vielä muitakin mineraaleja. On löydetty suuria aloja kuparia ja

kultaa, mutta niiden kaivamiseen on vasta vähemmässä määrässä

ryhdytty. --

Kun lähdemme valtiossa olevia suomalaisia etsimään, kulemme Union

Pacificrautatietä idästä länteen päin. Ensimmäiseksi saavumme

Carbonin hiilikaivannolle. Suomalaisia saapui tänne ensin v. 1879.

Siitä saakka on Carbonissa aina ollut kansalaisiamme. Ansiot, kun

vaan työtä on saanut tehdä, ovat olleet paremmat kun missään muualla

hiilikaivannoissa. Alkuaikoina olikin oikein hyvät ajat, mutta

sittemmin ovat työt vähentyneet, joten on kansalaisiamme paljon

muuttanut pois.

Carbonissa Wyomingin suomalaisten henkiset pyrinnöt ensiksi pääsivät

eleille. Helmikuussa 1887 saatiin raittiusseura perustetuksi ja

annettiin sille nimi Lännen Rusko. Ennen seuran perustamista ja vielä

joku aika jälkeenkin päin oli juoppous oikein hirmuisessa määrässä

vallalla. Raakaa ja hurjaa oli kaikkien kansallisuuksien elämä siihen

aikaan Wyomingissa. Karjanpaimenet, metsästäjät ja kaivantomiehet

joivat kilpaa. Asestettuna kävi jokainen ja kapakoissa näytettiin

usein todellisuudessa Lännen revolveridraamoja.

Vähitellen alkoivat suomalaiset Carbonissa huomaamaan, että

raittiusseurasta on hyötyä. Seura on niin ehkäissyt juoppoutta,

että viime vuosina ei ole enää ollut suomalaisia kapakoita lainkaan

paikkakunnalla. Raittiusseuran toimesta on lainakirjasto, joka

sisältää noin 600 nidosta hyvää suomalaista kirjallisuutta.

Seurakunta on ollut vaikuttamassa yhden vuosikymmenen. Vakituisia

opettajia on joskus ollut, vaan enimmäkseen on toisten

kaivantoseutujen kanssa ollut yhteinen opettaja. Seurakunnalla

on oma pieni kirkkonsa. Entiseen aikaan on ollut kova riita

seurakuntalaisten ja raittiusseuran välillä huoneesta. Käräjiä

käytiin ja rahoja tuhlattiin. Lopulta jäi kuitenkin huone

seurakunnalle. Ja kun raittiusseurakin laittoi itselleen tilavan ja

muhkean kodin, on sen jälkeen rauha vallinnut paikkakunnalla.

Paljon on suomalaisia lähtenyt pois seudulta. Paitsi töiden

vähenemistä on syynä myöskin työn vaarallisuus. Nykyisin on

suomalaisia siellä jonkun verran toista sataa.

Loukkausapuyhdistys on Carbonin kansalaisilla Hannan suomalaisten

kanssa yhteinen. Paljon on se jakanut apua tarvitsevaisille.

Carbonin kaivoksen syvyys, s.o. maan alle hiljalleen laskeutuva reikä

(slope), josta hiilet nostetaan, on 3,800 jalkaa pitkä. Työpaikka,

jossa miehet työskentelevät, on mailin syvyydellä. Kohtisuoraan maan

päältä mitaten on syvyys 450 jalkaa.

Kahdentoista mailin päässä Carbonista, vähän syrjässä valtatieltä,

on kaivantokaupunki Hanna. Ensimmäiset suomalaiset tulivat tänne

Carbonista v. 1889. Nykyään on suomalaisten luku siellä noin 300

henkeä.

Kauvan ei suomalaiset olleet täällä ennenkun alkoivat hommata

yhteistoimintaa. Elokuulla 1890 perustettiin raittiusseura nimellä

Vuoriston Ruusu.

Kun kansaa alkoi enempi karttua, kasvoi toimintakin sitä mukaa ja

perustettiin seurakunta huhtikuulla 1892. Yhteinen opettaja tuli

hoitamaan molempia seurakuntia, Carbonia ja Hannaa.

Raittiustaloa alkoivat seuran innokkaat jäsenet puuhaamaan, joten

sekin oli pian paikkakunnalla. Hiljattain sitä isonnettiin ja

korjattiin, ja on se nyt aika komea. Kirjasto on myöskin seuralla ja

suomalaiset sitä ahkerasti käyttävät. Paljon hyvää on raittiusseura

saanut aikaan.

Seurakunnalla ei ole vielä ollut omaa kirkkoa, vaan on raittiustaloa

käytetty siihenkin tarkoitukseen.

Torvisoittokunta on ollut jo useita vuosia paikkakunnalla, kaijuttaen

säveliään suomalaisten ja toiskielistenkin suureksi iloksi.

Hiilikaivanto Hannassa on hiukan kaasuinen. Suurempaa vaaraa ei kaasu

ole kuitenkaan saanut aikaan. Kaivoksen syvyys on 3,000 jalkaa.

Toimeentulo Hannan suomalaisilla, kuten yleensä täällä

vuoristovaltioissa, on hyvä. On toistakymmentä suomalaista, joita

varakkaiksikin voipi kutsua.

Jos nyt taaskin lähdemme jatkamaan matkaa Union Pacificrautatietä

ja ajamme pitemmälti, saavumme Wyomingin suomalaisten suurimpaan

pesäpaikkaan Rock Springsiin.

Tänne lienevät ensimmäiset suomalaiset saapuneet vähän myöhemmin

kun Carboniin. V. 1886 ovat nykyään paikkakunnalla vanhimmat

suomalaiset tänne pysähtyneet. Vaikka kaivostyö onkin siellä alettu

noin kolmisenkymmentä vuotta takaperin, ei vielä v. 1886 ollut

asuinhuoneita riittävästi. Pieniä maanalaisia luolia oli silloin

käytettävänä asuinhuoneitten asemasta. Myöhemmin on tuo puute saatu

poistetuksi, joten nykyään on monella suomalaisellakin oma koti.

Kun suomalaisia alkoi tänne kokoontua, oli heidän elämänsä hyvin

raakaa. Ei mitään harrastuksen ilmausta hyvään, ei kaipausta

parempaan elämään. Juoppous oli syynä alennukseen. Joutohetket

vietettiin kapakassa. Siellä juotiin ja tapeltiin. Suomalaisen puukko

sai uudellakin mantereella tehdä tuhoa. Linnaa ja vankeutta saivat

rikoksentekijät joskus.

Vihdoin eräänä heinäkuun aamuna 1889 kokoontui poikia raskaalla

päällä ja mielellä muutaman talon edustalle, jossa makasi useita

tyhjiä oluttynnyreitä, tuumimaan mitä olisi tehtävä nykyisen kurjan

tilan parantamiseksi. Ja silloin tehtiin ehdotus ja päätös, että

perustetaan raittiusseura. Toistakymmentä miestä antoi heti nimensä

jäsenluetteloon ja seuralle annettiin nimi Valon Lähde. Siitä saakka

on seura ollut voimassa ja työskennellyt hyvällä menestyksellä.

Seura hankki itselleen oman talon, vaan sekin pian kävi liian

pieneksi tarkoitukseensa. Alettiin kesällä 1894 puuhaamaan uutta

kokoushuonetta keskelle kaupunkia. Silloin erosi joku osa jäseniä

seurasta ja perustivat itselleen uuden seuran. Vielä nytkin on tuo

toinen seura nimellisesti olemassa, vaan isoja ei se ole saanut

aikaan ja jäsenluku on pieni.

Valon Lähteen uusi talo valmistui lokakuulla 1894 ja tuli se

maksamaan noin kolme tuhatta dollaria. Seuralla on myöskin oma hyvä

lainakirjasto.

Vaikka raittiustyö onkin Rock Springsissä hyvää saanut paljon aikaan,

on tehnyt muutoksen oloissa entisyyteen nähden, niin kumminkin yhä

vielä saadaan nähdä väkijuomainkin vaikutuksia. Onhan seudulla pari

kolme suomalaista kapakkaa, jotka levittävät kirousta ympärilleen.

Raittiusseuran rinnalla on myös herännyt halu seurakunnalliseen

järjestykseen. Keväällä 1891 perustettiin tänne seurakunta ja

opettajaksi saatiin Carbonista pastori H. Tanner. Useita vuosia hoiti

Tanner seurakuntaa, mutta sitte tuli pientä erimielisyyttä, joten

paikkakunnalle perustettiin toinen seurakunta.

Vanha seurakunta käytti ensin erästä vanhaa kouluhuonetta kirkkona,

mutta kun se ei enää vastannut tarkoitustaan, alettiin puuhaamaan

uutta kirkkoa. Tätä hanketta johti silloinen seurakunnan innokas

pappi, pastori A. Riippa, joka oli Tannerin sijalle tullut. Keväällä

1897 oli oma kirkko seurakunnalla. Se on aika sievän näköinen. Kellon

torniin lahjoitti eräs kansalainen, Jaakko Särkijärvi. Seurakunta on

nykyään hyvällä kannalla. Opettajana toimii nyt pastori A. Granholm.

Toisen, n.k. kansallisseurakunnan pappina on pastori K. A. A. Koski,

joka pitää jumalanpalveluksia myös Hannassa.

Torvisoittokunta on Rock Springsinkin suomalaisten kesken ollut

toimessa jo kuudetta vuotta. Siihen kuuluu noin 20 soittajaa. Paljon

on se hauskuutta tuonut.

Loukkausapuyhdistys on ollut suuresta hyödystä loukkautuneita

avustaessa. Noin pari tuhatta dollaria on se jo maksanut

loukkautuneille.

Hiilikaivoksissa ansaitsevat suomalaiset kuten muutkin täällä

elatuksensa. Kaivannossa n:ro I työskentelee suomalaisia lähemmäs

kaksi sataa.

Lukija, lähdeppäs kerran katsomaan hiilikaivantoa sisältä. Puemme

kaivantovaatteet yllemme ja astuskelemme aamulla ennen seitsemää n:ro

I:n nostohuoneelle. Siellä noustaan hiilivaunuun. Nyt sytytetään

hatussa olevaan lamppuun tuli, sillä niin pian kun mustasta

aukosta pujahdetaan sisälle, tulee aivan pimeä, pimeämpi kun outo

voi aavistaa. Ei pimeimpänä syysyönä voi olla niin pimeä kun on

luonnostaan tuolla kaivannossa, ei siellä ole tähden himmeääkään

väikettä. Olemme maansisässä. Seinät, katto ja lattia ovat

pikimustat, ei kajastustakaan näy.

Vaunuja on pitkä juna ja niihin sijoittuu puolen tuhatta

kaivantomiestä. Juna päästetään menemään ja hyvää kyytiä kiidämmekin

puolentoista mailia kaivannon sisään. Meno kestää vaan noin 7

minuuttia. Loppumatka kävellään niitä käytäviä, joita myöten muulit

vetävät vaunuja. Lokeroita on satoja ja siellä tehdään kaivamista.

Tässä n:ro I:ssä on noin 10 jalkaa paksulti kivihiiltä kallioiden

välissä. Kivet pönkitetään paksuilla pölkyillä. Tonnin vetoisia

vaunuja ottaa tavallisesti lastata irtiotetusta hiilestä 40

minuuttia. Hiilen irroittaminen tapahtuu siten, että alhaalta

kalliota vasten hakataan pikkakirveellä syvät kolot. Sitte porataan

koneella reikä, mikä on pari tuumaa läpimitaten ja välistä

kahdeksankin jalkaa pitkä. Reikään pannaan ruutia ja ammutaan.

Joka ammunnalla putoaa monta vaununlastia hiiliä. Kuta isompia

hiilet tulevat, sen parempi on ansio. Kaivantomiehen päiväansio

on monenlainen, tavallisesti vaihtelee se 2--3 dollarin välillä.

Toisinaan nousee ansiot ylikin tuosta määrästä.

Miehet, jotka hiilikaivannoissa tekevät jonkun aikaa työtä,

ovat siihen hyvin tyytyväisiä eivätkä halua vaihtaa työtään

maanpäällystyöhön.

Rock Springsin kaivannon n:o I pohjasta maan päälle kohtisuoraan

on matkaa 4--5,000 jalkaa. Enimmät kaivannot kuuluvat Union

Pacificrautatielle, mutta on joku yksityinenkin. Kaivanto n:o IX

on hyvä työmiehille puhtaan ilman ja hyvän ansionkin tähden. Sen

kaivannon sisällä on rautatietä yli 10 mailia, josta voi päästä

käsitykseen kuinka laaja on kaivanto ja kuinka suuri liike on sen

sisällä. Siitä ovat Rock Springsin kaivannot hyvät, ettei siellä

ole kaasua ja ilma pidetään verrattain hyvänä. Mutta tapahtuu niitä

tapaturmia täälläkin. Karaistu täytyy olla kaivantomies, sillä

kuolema uhkaa häntä joka askeleella.

Jos nyt lähdemme Rock Springsistä ja siirrymme 5 mailia sivulle

valtatiestä, niin löydämme pienen kaivantopaikan, jonka nimi

on Hopkinsville. Tänne ovat suomalaiset siirtyneet ensin Rock

Springsistä v. 1889. Paljon ei ole siellä kansalaisiamme.

Raittiusseura on heillä ollut, vaan lienee nykyisin kuolluksissa.

Hupina on heillä pieni lainakirjasto.

Jatkaen matkaa etemmäksi tulemme lähellä Utahin rajaa Red Canoniin.

Tälle nurkalle mormoonien keskeen ovat ensimmäiset suomalaiset

tulleet v. 1883. Hyvät ansiot, kauniimpi seutu ja raittiimpi ilma

houkuttelivat suomalaisia tänne muualta Yhdysvalloista. Red Canonin

läpi juoksee pieni joki antaen seudulle kauniinlaisen näköalan. Maa

yleensä on ruohonpeittämää ja keinotekoisella kastelemisella on kasvu

paikoin saatu niin hyväksi, että niitetään paljo heinää.

Kun suomalaisia sinne enemmän saapui, tulivat hekin keskuuteensa

perustaneeksi raittiusseuran v. 1890. Ei kauvan jälempää perustivat

he sinne myöskin seurakunnan, jota hoiti Rock Springsin pastori.

Red Canonin kaivannot ovat kaasuisia, ja kaasu pääsee joskus

räjähtämään tuottaen suurta turmiota miehille. Eräässäkin

tuollaisessa kaasu räjähdyksessä kuoli 62 työmiestä, joitten joukossa

8 suomalaista. Kaasun y.m. vaikutuksesta on suomalaisia muuttanut

pois paikkakunnalta, joten ei heidän joukkonsa enää ole monta

kymmentä. Niinpä raittiusseura ja seurakunta ovat kuolleet, ainoana

yhteissiteenä on heillä enää loukkausyhdistys. --

Kun matkustimme Union Pacificia suomalaisten luo Red Canoniin,

kulimme rautatien sitä haaraa, joka menee Utahiin. Toinen haara

lähtee vähä ennen Red Canoniin saapumista Montanaan päin. Sen

varrella, noin 80 mailia länteen Rock Springsistä on nuori

hiilikaivanto Diamondville, jonne myöskin on suomalaisia asettunut.

Tämä kaivanto avattiin v. 1893 ja jo seuraavana vuonna tulivat sinne

ensimmäiset suomalaiset. Kun kansaa alkoi enempi karttua, perustivat

he raittiusseuran keskuuteensa lokakuussa 1897 ja on se ollut hyvänä

apuna kansalaisten sivistämisessä. Omaa raittiustaloa on alettu

hommaamaan. Lainakirjasto on myöskin paikkakunnalla. Seurakuntakin

on jo perustettu, mutta omaa pappia ei vielä ole. Nykyään käy

heidän luonaan Rock Springsin pastori kerran kuussa. Suomalaisia

asujamia lienee paikkakunnalla noin 300. Elämä heillä on siivoa ja

mallikelpoista. Työmiesunioni on heillä, ja yhdessä toiskielisten

kanssa koettavat pitää oikeuksiaan voimassa.

Diamondvillestä pari mailia länteen on pieni paikkakunta nimeltä

Kemmer, suomalaisten kesken tunnettu nimellä: Kuilin kaivanto.

Tämä on aivan uusi paikka. Suomalaisia on tullut seudulle v. 1897

ja lienee heitä nyt pariin sataan. Raittiusseura on perustettu

tammikuulla 1898.

Nämä kaivannot ovat sievällä paikalla. Joki, joka tuo virkistystä

paikkakunnalle, kasvattaa samalla ruohoa maahan. Suomalaiset pitävät

olostaan täällä hyvin.

Olemme nyt käyneet Wyomingin suomalaisten enimmät asumaseudut

katselemassa. Vielä on pari paikkaa, joista tulee mainita. Ne

ovat Dakotan rajalla ja kuuluvat Mustien Kumpujen ryhmään. Hiiliä

niissäkin, Cambriassa ja Glen Rockissa, kaivetaan. Cambria on

omituisen luonnonihanalla paikalla kahden jättiläisvuoren raossa.

Glen Rockin ympäristöllä ovat suomalaiset tilaisuudessa ampumaan

joutohetkinään antiloopeja aavikolta, jossa niitä joukolta on.

Suomalaisia on kummassakin näissä paikoissa vähän.

Colorado.

Tuskin löytynee mailmassa onnellisempaa ihmistä kun kullanetsijä

sillä hetkellä, jolloin hän perkkausalastaan löytää kultakimpaleen

tai kallion, jossa huomaa olevan runsaammassa määrässä kultaa. Hän

näkee suuret vaivansa palkituiksi ja toivo rikkaudesta täyttää mielen.

Muuten ei kullanetsijän elämä ole mitään kadehdittavaa. Hän on

koko elämänsä uhrannut jalon metallin etsimiseen. Hän kulkee

vuoristolta vuoristolle pikka (teräväpäinen kaivantokuokka) ja lapio

olallaan. Muonavaroja on hänellä jonkun kuun varaksi, hyvä pyssy

on ampumavaroineen taistelun varalta petojen kanssa ja riistan

hankkimista varten. Näin kullanetsijät (Amerikan suomalaiset kutsuvat

heitä prospäkkäreiksi) eleskelevät viikot, kuukaudet, vuodet nuuskien

purojen varsia ja vuorten rotkoja, tehden työtä milloin mieli

tekee ja sää on suotuisa. Illat pitkät ja myrskysäät oleskellaan

hirsihuoneissa kertoellen urhojuttuja ja poltellaan piippua. Heidän

elämänsä on monessa suhteessa vähemmän hupainen ja he saavat kestää

monia vaivoja, mutta elämä on vapaata, he ovat omia isäntiään.

Kun he löytävät lupaavan kivilajin, alkavat he kaivella reikää,

etsiskellen varsinaista metallisuonta. Usein, liian usein saavat he

turhaa työtä tehdä ja aikansa kaivettuaan heittävät työnsä siihen ja

lähtevät uusia aloja etsimään. Siksipä kun kullanhakija sitte löytää

sellaisen paikan, josta hän on varma, niin onhan ilon syytä. Onhan

vuosien toiveet silloin toteutuneet ja kaikki vaivat sekä pettymykset

palkittu. Colorado on maa, jossa prospäkkärit lienevät liikkuneet

enemmän kun missään muualla. Sen vuoristoja ja syvänteitä ovat

suomalaisetkin kullanetsijät tutkineet toivon ja pelon vaiheilla.

Valtio on mineraaleista mitä rikkain. Luonto on sen alueen suurilla

rikkauksilla täyttänyt.

Muutenkin näyttää Colorado olleen luonnon erityinen leikkikalu. Se

lienee mailman merkillisimpiä maita. Jylhäin Kalliovuorten pääselänne

kulkee sen läpi. Mutta vuoret eivät ainoastaan kule läpi, ne

näyttävät monin kohdin pyrkivän äärettömään korkeuteen. Idänpuolella

Missourilaakson rajalla nousee vuoriselänne äkkijyrkkänä muurina

jotain 10,000 jalkaa merenpinnasta. Sinne tänne on vesi kaivanut

itselleen läpipääsön ja on sorvannut kuiluja sekä syvänteitä,

muodostaen kohisevia koskia ja liriseviä puroja. Koko luonto on

vallatonta epäjärjestystä ja sittekin ihmeellisen viehättävää.

Kaikkialla kohoaa ikuisen lumen peittämiä vuoria aina 15,000

jalkaakin ylemmäksi merenpinnan.

Ja vuorten välillä löytyy ihania laaksoja rikkaine kasvillisuuksineen

ja pienine kirkkaine järvineen. Ylhäällä vuoristoissa lepää raskas

kuolevaisuus, ei kasva puut, ei ruoho vihannoi. Jään ja lumen

peitossa on vuoret kaikki ajat. Ja siellä huipussa on hyvin kylmä.

Mutta alhaalla laaksossa ja vuoren syvänteessä saattaa löytyä

oikein paratiisimaisia seutuja, suojassa pohjatuulilta ja kylmältä.

Vallaton vuoripuronen heittää tuhansia kuperkeikkoja, ryntää

vuoriston huimaavasta korkeudesta alas milloin jyrkkänä putouksena,

milloin kohisevana koskena tai monimutkaisena hopeavyönä. Ja laakson

tasangolle kun pääsee, hiljentyy vauhti, vakaantuu kulku ja sitte

kirkkaana purona antaa virvoitusta laakson runsaalle kasvistolle. Ja

vuorieläimet ne käyvät sammuttamassa janoaan sen kirkkaassa vedessä.

Vaan tämä ei ole kaikki mitä Coloradon laaksot ja syvänteet

tarjoavat. Sieltä täältä vuorenkupeesta pulppuaa mineraalilähteitten

kiehuvannäköinen vesi, toisinaan kiehuvan kuumana, toisinaan

kylmänäkin. Kaikenlaisia mineraalivesiä ja vesilähteitä löytyy täällä

Amerikan alppimaassa. Tuhansia sairaita käypi vuosittain kylpemässä

lähteitten terveellisessä vedessä. Komeita kylpypaikkoja, sairaaloita

ja hotelleja löytyy.

Ihminen on ottanut asuntonsa melkein kaikkialle. Kun ensin pestiin

kulta laaksojen puroista, kasvoi kaupungit niitten sijalle.

Sittemmin on pyritty ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon, niin kauvas ja

kauvemmaksikin kun ihminen oikein kestäisi. Kaupunkeja löytyy aina

11,000 jalan korkeudessa kuten Leadville ja onpa useita kaivantoja

aina 13,000 jalan korkeudessakin. Jos mikään valtio tarjoaa

vaihtelevaisuutta luontonsa ja ilmastonsa tähden, on se juuri

Colorado, Amerikan Sweitsi.

Suomalaisiakin on tässä kummallisessa maassa, heitä tavataan aina

laaksojen pohjilta korkeille vuoristoille asti, aina yläpuolelle

kasvillisuuden rajan. Ja kaivantohommat ovat kansalaistemme

elinkeinona. Kumminkaan ei Coloradon luonto näytä oikein voineen

suomalaisia viihdyttää, vuoret lienevät tuntuneet liian jylhiltä,

liian kammottavilta. Suomen luonto on kokonaan toisellaista lehtevine

vaaroineen ja siintävine järvineen.

Ensin suomalaiset ohjasivat kulkunsa Denverin lähelle, siitä

ylemmäksi ja kauvemmaksi vuoristoon Pikesvuoren juurelle ja

vielä kauvemmas Leadvilleen. Vuoden 1880 seuduilla löytyi muudan

suomalainen kullanpesijä Californian kurussa, lähellä sitä paikkaa

mihin myöhemmin rakennettiin kuuluisa kaivantokaupunki Leadville.

Kun sitte vuosia myöhemmin alettiin rautatietä rakentaa Denveristä

Leadvilleen, löytyi useita kymmeniä suomalaisia rautatientyössä,

ansaiten siihenaikaan hyvänlaista palkkaa. Kun rautatienteko loppui,

jäi osa sen työmiehistä, suomalaisia y.m. kansallisuuksia Leadvilleen

kaivantotöihin. Silloin oli Yhdysvalloissa olemassa Shermanin

hopealaki, joka velvoitti hallituksen ostamaan suuret määrät hopeaa

pitääkseen hopeanhinnan korkealla. Ja kun Leadvillen kaivannot ovat

rikkaat hopeasta, ei ihme jos siellä hyvää palkkaa ja hyviä aikoja

nautittiin. Kaivantomiehen palkka oli 3 1/2--5 dollaria.

Mutta tätä ei kestänyt kauvan, lakkautettiin Shermanlaki ja sitä

seurasi hopeanhinnan alennus ja useain kymmenien kaivantojen seisaus.

Aika ei ole sittemmin parantunut entisilleen, on ollut työlakkoja

ja muita mullistuksia. Kumminkin on työpalkka kaivannossa vielä

verrattain hyvä, maksetaan 3 dollaria päivältä.

Miehenpuoliset kansalaiset Leadvillessä ovat melkein järkiään

kaivantohommissa. Joitakuita suomalaisia tyttöjä on palveluksessa,

ansaiten 20, 25 jopa enemmänkin dollareita kuukaudessa.

Leadvilleä kutsutaan "Pilvien kaupungiksi" ja onhan se 11,000

jalkaa merenpintaa korkeammalla, joten usein pilvet ovat kaupungin

alapuolella laaksossa päin. Suomalaiset asuvat noin mailin verran

kaupungista vuoren rinteellä monta sataa jalkaa ylempänä Leadvilleä.

Kaupungin ympäristöllä on tuhansia kaivantoja ja suomalaiset saavat

niistä elatuksensa. Onpa ollut ja ehkä vieläkin on suomalaisia

kaivantoyhtiöitä, jotka muilta vuokraavat kaivantoja määräajaksi

tehdäkseen työtä omin päinsä. Suomalaiset ovat näin ansainneet hyviä

rahoja. Jos käyt katsomassa noissa kaivannoissa, huomaat ettei jalo

metalli lähde puuveitsellä vuolten. Hikipäässä saa siinä tehdä työtä

terästetyillä työkaluilla ennenkun hopeamalmi lähtee liikkeelle, ja

sekin sulimossa puhdistettuna antaa vaan pienen osan hopeaa sekä

muuta metallia.

Mitä suomalaisten aineelliseen toimeentuloon tulee, ovat he

tavallisen hyvissä varoissa omistaen omat talonsa, ja usealla on

omia kaivantoalueitakin, joskaan niissä nyt hopeanhinnan alhaalla

ollessa ei kannata työskennellä. Hopeakaivajaksi, kuten yleensä

metallikaivantoihin, ei pääse kuka tahansa. Siinä vaaditaan

tottumusta. Uusi mies, tuntematta metallin tai maan laatua, usein

sekoittaa kelvotonta maata malmiin ja tekee aika vahingon. Kyllä

sitä kuokkia, kaivaa ja porata osaa kuka tahansa, mutta tuntea

metallimalmi arvottomasta maasta vaatii vuosien kokemusta. Paitsi

hopeata saadaan Leadvillen kaivoksista isossa määrässä lyijyä, mutta

tämä vaikuttaa kaivantomiehiin usein vaarallisen taudin, lyijytyksen.

Kultaa ja rautaakin tulee noista kaivoksista.

Henkisiä pyrinnöitä Leadvillen suomalaisilla on ollut, kuten

raittiusseura, soittokunta y.m. On heillä oma seurahuonekin yhteisiä

kokouksia varten. Mutta suomalaista pappia siellä ei ole ja seutu on

kaukana sellaisilta paksummilta pesäpaikoilta, joissa on oma pappi.

Coloradon suomalaisseudut eivät ole väkirikkaita ja ovat ne hajallaan

toisistaan.

Toinen huomattavampi suomalaisseutu Coloradossa on Telluride,

joka on eteläosassa valtiota. Se on kaivantokaupunki samoin kun

Leadvillekin, mutta sen kaivannoissa saadaan hopean ohella enemmän

kultaa. Telluride ei ole varsin niin korkealla kun Leadville, on

vaan noin 8,000 jalan korkeudessa, mutta sen ympärillä kohoaa vuoret

vielä noin 6,000 jalkaa ylemmäksi. Leadville on vuoren kupeella, jota

vastoin Telluride on laaksossa joen varrella. Kaivannot täällä ovat

yleensä useita tuhansia jalkoja ylempänä kaupungista, usein hyvinkin

vaikeiden esteiden takia. Tomboyn kaivanto, joka joku aika sitte

joutui Rothschildien omaksi, on rikas kultakaivanto. Se on jonkun

matkaa ylempänä kasvillisuuden rajasta, seudulla missä ilma jo on

melkein liian kevyttä ja missä ei enää puut kasva. Siellä Suomen

pojatkin muiden mukana ovat kultaa kaivaneet, mutta kovassa kivessä

sielläkin on metalli. Kulta on niin kiveen sekaantunut, että harvoin

sitä näkyy. Jos sattuu tuollainen kultajuova näkymään kivipalasessa,

silloin kivi useinkin osuu livahtamaan kaivantomiehen taskuun.

Niin saattaa käydä kultapalasellekin, jos sellainen milloin sattuu

löytymään.

Telluriden tienoolla on suomalaistenkin huomattavimmalla

kultakaivosyhtiöllä, "Mustan Karhun komppanialla", alueensa. Työ

alettiin tässä helmikuulla 1894. Paitsi "Mustaa Karhua" on yhtiöllä

muitakin alueita vierellä, kuten "Valkea Karhu", "Ryssän Karhu"

y.m. Musta Karhu on kumminkin osoittautunut antoisimmaksi. Siinä

on havaittu löytyvän sellaistakin malmia, joka sisältää kultaa 38

dollarin arvosta tonnille. Ja sellaisen ottaminen hyvin kannattaa.

Mutta tuotantoon asti kaivanto ei ole päässyt, sillä yhtiö ei

ole jaksanut saada itselleen kallista kivisurvimoa, missä kulta

erotetaan kivestä. Luulon mukaan pitäisi noiden kaivantoalueiden olla

pohjaltaan hyvinkin rikkaita, sillä seudun rikkaimmat kultasuonet

kulkevat tämän alueen läpi. Yhtiö on ollut kaupoissa osasta näitä

"kleimejä" 60,000 dollarin hinnasta ja ostajakin jo oli tiedossa,

mutta hän ei hankkinut ajalleen rahoja, joten lienee se kauppa

jäänyt. Yhtiölle olisi vielä jäänyt "kleimejä", joista sopi odottaa

melkein samaa hintaa. Sellaisten kaivosten hyödykseen käyttäminen,

joissa kulta on kiveen kätkettynä, on vähillä varoilla mahdoton,

sillä survimot ja muut konelaitokset nielevät kymmeniä tuhansia

dollareita.

Paitsi tätä yhtiötä on seudun suomalaisilla useita yksityisiä

kaivantoalueita, joissa he tekevät työtä varojen ja voimien mukaan.

Näissäkin alueissa on hyvin toiverikkaita kleimejä, joten mahdollista

on, että ajan pitkään voipi niiden omistajista varttua upporikkaita

kaivosparooneja.

Suomalaiset Telluridessa tulevat toimeen oikein hyvin, ehkä

paremmin kun missään muualla vuoristovaltioissa. Heidän henkisistä

pyrinnöistään on raittiusseura ja kirjasto huomioonotettavat, onpa

heillä oma kokoushuonekin. Suomalaisilla on omat talot melkein

järjestään.

Jonkun matkan päässä Telluridesta on Ricon kaupunki, missä jokunen

suomalainen työskentelee. Lyonsissa on muutamia suomalaisia

kivitöissä. Myös muualla siellä täällä on suomalaisia reippaita

kaivantomiehiä, jotka siellä vapaassa luonnossa ovat saaneet

omituisen vapaan ja suoran käytöstavan. Heti tuntee ulkoapäin

tuollaisen vuoristossa eläneen suomalaisen. Hänessä ei ole vähääkään

orjamaisuutta eikä paljon sievistelevää kohteliaisuuttakaan.

Hän ajattelee itsenäisesti ja vapaasti kaikissa asioissa sekä

kainostelematta sanoo mielipiteensä välittämättä ollenkaan oliko

se kuulijalle mieleen vai ei. Myöntää jokaisen täytyy, että

järkevätuumaisia he ovat ja olennoltaan hyvin miellyttäviä, sillä

on oikein hauska nähdä suomalaisia noin reippaina ja ryhdikkäinä.

Useimmiten ovat he varakkaita, ovat koonneet hyvästi rahoja ja sekin

antaa heidän käytökselleen varmuutta.

Suomalaisia naisia on Coloradossa vähemmänpuolisesti, vaikka

palveluksessa on palkka hyvä, -- ja monella seudulla reippaat

suomalaiset kaivantomiehet ikävöivät Suomen sinisilmiä ja haluaisivat

saada heitä kainaloisiksi kanoikseen.

Denverin ihanassa ja raitisilmaisessa kaupungissa on joitakin

suomalaisia tyttöjä palveluksessa sekä joku miespuolinen

käsityöläisenä. Ja ympäristöllä kerrotaan suomalaisia olevan

kivityössä.

California.

Nimi California herättänee sinussa, lukijani, heti ajatuksen kullasta

ja suurista rikkauksista. Mutta saadaksesi nykyisestä Californiasta

oikean kuvan on sinun johdettava mieleesi suuret viini- ja

hedelmäpuuviljelykset, rehevä, mahtava luonto ja ihmeellisen lauhkea

ilmanala. Kultaa on vieläkin Californiassa, mutta tullaksesi oikein

tuntemaan sen kulta-aikoja on sinun palattava muutamia vuosikymmeniä

takaperin ajassa, oikeisiin kultakuumeen aikoihin.

Californian historia tarjoaa selvimmin kuvan Amerikan nopeasta

jättiläisedistyksestä. Vielä elää ihmisiä, suomalaisiakin,

jotka tultuaan nykyiseen Californiaan tapasivat sen erämaana,

perkkaamattomana Eikähän siitä olekaan vielä kulunut kun tasalleen

puoli sataa vuotta jolloin suuri Californian kultakuume, Suuren

Lännen asuttamisen lähin aihe alkoi. Sitä ennen, tai noin 1840

vaiheilla oli ensin alkanut pienempiä yksityisiä joukkoja,

enimmäkseen metsästäjiä, rientää kohti kaukaista länttä.

Olipa joukossa uutisasukkaiksikin haluavia. Monien vastuksien

perästä aavoilla preereillä, missä saivat tapella intiaanien ja

puhvelihärkäin kanssa, saapuivat he perille. Paljo hävisi ensimmäisiä

matkustajia. He kärsivät jos jonkinlaista puutetta, tulivat kipeiksi

ja kuolivat. Paljon heitä surmasivat intiaanitkin.

V. 1848 löydettiin kultaa suurissa määrin. Moni uutisasukkaista sai

kultaa enempi kun leipää. Ja kulovalkean nopeudella levisi huuto

Californian kultamaista aina Eurooppaan asti Miehet ja vaimot, köyhät

ja rikkaat alkoivat varustautumaan matkalle siihen maahan, jossa

kultaa voi puuveitsellä leikellä.

Suunnattomat joukot kaikenlaista kansaa, vanhoja kullankaivajia

onnenetsijöitä ja seikkailijoita ryntäsi kun hurjistunut härkälauma

kohti Californiaa. Joka päivä aamusta iltaan nähtiin pitkiä

karavaanijoukkoja suuntaavan kulkuaan länttä kohti. Aavat preerit,

joissa ennen vaan puhvelit ja intiaanit asustivat, saivat nyt nähdä

kansainvaelluksen kirjavaa joukkoa. Näitä siirtolaisia seurasi

insinöörejä, jotka mittasivat rautatielinjaa. Ne joilta oli kesken

loppunut matkarahat, voivat helposti ansaita sitä rautatietyössä.

Päiväpalkka oli hyvä. Mutta kullankaivuussa oli toivoa ansaita vielä

paremmin.

Ja kultaa sitä tosiaan löytyikin siihen aikaan. Suunnattomat

määrät sitä kaivettiin ja huuhdottiin. Tarkkaan ei puroja joudettu

puhdistamaan, sillä nyt vielä saadaan jotenkin hyvästi kultaa useasta

ennen hylätystä purosta. Mutta kuta helpompi oli kullan saanti, sitä

nopeammin se meni. Leipä oli kullanhintaista, monesti annettiin paino

painosta kun vaihdettiin leipää kullalla. Muut ruokavarat olivat

yhtä suuressa hinnassa. Kuppi kahvia maksoi dollarin, omena tai

muu hedelmä maksoi saman verran. Ruoka-aterian hinta oli viidestä

dollarista aina sataan asti.

Muuten vallitsi hirmuinen nyrkkivallan aikakausi. Puukko ja revolveri

oli lakina, mielivalta ja voima hallitsijana.

Ihmeellisesti ovat ajat muuttuneet tuskin ihmisijässä. Ennen ei

Californiassa ollut dollaria pienempää rahaa käytännössä. Rautatien

mukana tuli 50-senttiset ja 25-senttiset. Nyt jo käytetään

"nikkelejä", 5-senttisiä, kumminkin on tuo vielä käytännössä pienin

raha ei ainoastaan Californiassa vaan vuoristovaltioissakin.

Seikkailija sanonee Californiassa aikain huonontuneen. Mutta kyllä

ne ovat parantuneet. Rahalle on tullut arvo, ja ruoka on helpommin

saatavissa. Nyt voi saada Californiassa ruoka-aterian 10 ja 15

sentillä, kupin kahvia 5 sentillä, vaatekerran 10 dollarilla j.n.e.

Vallattomuuden sijaan on tullut tyyni rauhallisuus. Oikeus ja laki on

ottanut sijan siinä, missä ennen nyrkkivalta temmelsi.

Kulta on kyllä isoksi osaksi noukittu pois, vaikka vieläkin saadaan

Californiasta vuosittain monien miljoonain dollarien arvosta

kultaa. Mutta turhaan matkustaja rautatien varsilta kultakiveä

katselee. Sen sijaan kohtaa silmää ihanille mäenrinteille istutetut

hedelmäpuutarhat. Kukkia kukoistaa läpi vuoden, ruusuja on

joulunaikanakin. Jo tammi- ja helmikuussa tehdään kylvöjä sekä

ensimmäinen sato korjataan silloin kun Suomessa maanviljelijä

alottelee kevätkylvöjä. Toinen sato saadaan jouluksi. Ihana,

paratiisillinen maa on California! Luonto ja maan rehevä kasvullisuus

ovat monta vertaa arvokkaammat kun se kulta, mikä tuon maan povesta

on ryöstetty ja ryöstetään. Tuskin on mitään etelämaan kasvia, joka

ei ottaisi Californiassa menestyäkseen.

California ja yleensä Tyynen meren Amerikan puoleinen ranta on

kasvillisuudelta kokonaan toisellaista kun muu osa maapalloa.

Kaikki siellä on jättiläismäistä. Seeteri-, tammi- y.m. metsät ovat

mahtavia, mutta Californian ylpeys on sen punapuissa. Punapuu (red

wood) on suurimpia puulajeja mailmassa. Sen varsinainen kotimaa on

Californian pohjoisrannikko ja osa Oregonia. Californiassa Mendocino-

ja Humboldtkaunteissa sitä eniten löytyy ja siellä on niiden hakkuu

vireintä. Suurin punapuu mainitaan olleen se, joka kaadettiin useita

kymmeniä vuosia sitte ja jota kaatamassa ja halkomassa on ollut viisi

miestä kokonaista 22 päivää. Puu kuuluu olleen 308 jalkaa pitkä, 28

jalkaa paksu ilman kuorta, ja kuori itsestään kahta jalkaa paksu.

Kannon päällä kuuluu olevan tilaa kolmellekymmenelle kahdelle parille

tanssia. Nyt pidetään kannon päällä koulua kesäisin ajoin. Suuri on

eräskin puu, joka on kaadettu sillaksi laakson poikki. Laaksossa

kulkee rautatie, joten puuhun on tehty tunneli, mistä juna mahtuu

kulkemaan. Toisessa päässä puuta on sen sisälle kaiverrettu huone,

jota käytetään ravintolana.

Jonkun verran pienempi puu on ollut kansalaisemme Abram Henriksonin

maalla Noyossa. Muutamia vuosia sitte on Henrikson kaadattanut

puun ja halkonut siitä rautatiepölkkyjä, "taiseja", kuten Amerikan

suomalaiset kutsuvat. Kanto on vielä jälellä, se on 20 jalkaa

läpimitaten ilman kuorta. Ympärysmitta on 70 jalkaa. Vähän pienempiä

ovat ne kaadetut punapuut, joiden kantoihin jotkut suomalaiset ovat

itselleen saunan kaivertaneet. Hyvä kuuluu olevan löyly tuollaisessa

tiviissä saunassa.

Nuo punapuut antavat monelle suomalaiselle elannon. Siellä metsissä

on kansalaisiamme sadottain hakkuutöissä. -- Mutta kun alamme puheen

Californian suomalaisista, on paras lähteä heitä tarkastelemaan San

Franciscosta, siitä paikasta, josta suomalaisten leveneminen on

tapahtunut.

Mutta San Franciscon laajuus, sen kirjava väestö, sen kuumeentapainen

elämä panee meille suuria vaikeuksia löytää kansalaisiamme.

Ajellessamme kaupungin katuvaunuissa tai kävellessämme saatamme

tehdä tarkasteluja koettaen etsiä tuttuja suomalaiskasvoja, mutta

jos luulemme löytävämme saatamme yhtä hyvin ajaa kantoon, että

paukahtaa. Siellä on siksi paljon suomalaispiirrettä, että jos sillä

ongella rupeamme onkimaan saattaa tulla kaloja sellaisia, jotka ovat

tuskin koskaan kuulleet Suomen nimeä mainittavan. Intiaaneja kun

on sekaantunut idästä tulleitten kanssa, on muodostunut jos jonkin

kansan omaisia piirteitä.

San Franciscossa on paljon suomalaisia, jotka eivät enää

tunnusta kansallisuuttaan, elävät amerikkalaisten joukossa ja

kulkevat amerikkalaisina. Yleensä tästä ei ole mitään vahinkoa

kansallisuudellemme, päinvastoin on parempi, ettei Suomen nimi

sekoitu heidän tekoihinsa, sillä he ovat ylimpinä tappelupaikoissa

ja ovat sortuneita kapakkasankareja. Puhuessasi suomenkieltä

katuvaunussa tai jossakin muussa yleisessä paikassa, saatat nähdä

jonkun läsnäolevan suun menevän irvistykseen. Uteliaisuudella hän

seuraa puhettasi, vaikka on olevinaan välinpitämätön. Hän ei ole

enää suomalainen, mutta sitä hän on ollut. Hänkin on lapsuudessaan

puhunut suomen sulokieltä, mutta on sittemmin mailmanrannalla entisiä

muistoja koettanut haihduttaa mielestään. Kohtalo ja oma hurjuutensa

on koventanut hänet, hän on vieraantunut entisyydestä.

San Franciscossa on paljon suomalaisia, mutta heidän lukumääräänsä on

mahdoton sanoa juuri noiden vieraantuneiden vuoksi. Kansalaisia on

siellä tuhat, voipi olla kaksi tuhatta ja enemmänkin, ken sen tietää

ja kuka heidät kokoo kaupungin kaikista kätköistä.

San Franciscon suomalainen siirtokunta on vanhimpia Amerikassa,

alkaen tuolta kultakuumeen ajoilta asti eli vuodelta 1850.

Enimmäkseen ovat kansalaisemme merimiehiä, entisiä ja nykyisiä.

He ovat toden totta kokeneet elämää puolelta jos toiseltakin, ja

usea mies on tuttu maapallon monen kulman kanssa. Mutta merimiehen

levoton elämä, alinomainen taistelu myrskyjen kanssa panee

"tervanutun" hakemaan levollisempaa tointa ja työtä. Vaan heitä

ei sittekään huvita maaelämän hiljaisuus, heistä tuntuu meri niin

tutulta, laivat niin kodikkailta, että he enimmäkseen jäävät suuriin

merikaupunkeihin, työskentelevät laivanlastauksessa ja muissa

satamatöissä tai rupeavat pitämään kapakkaa.

Osa San Franciscon suomalaisia vieläkin matkailee merillä kesinä ja

talvet makaa ravintoloissa. Toinen osa lastailee, tyhjentää ja korjaa

laivoja. Ja kapakoitsijat hoitavat merimiehiä, tyydyttävät heidän

tarpeitaan niin kauvan kun raha piisaa, ja kun raha loppuu annetaan

velaksikin syödä ja juoda, joka kuitataan tulevien meriretkien

ansioista.

Paljon on San Franciscon suomalaisten keskuudessa turmeltunutta ja

moitittavaa, erittäinkin tuo surkea kapakkaelämä. Mutta on siellä

parempaakin, on kunnollisia oikean edistyksen harrastajia ja sen

vuoksi on siellä noussut henkisiä pyrinnöitäkin.

Suomalaisilla siellä on säännöllinen seurakunnallinen elämä

tarjolla, mutta siitä ei tule ansio heille itselleen, vaan Suomen

Merimieslähetykselle. Tämä on jo useita vuosia pitänyt lähetysasemaa

San Franciscossa, ja on merimiespappi Sanalla palvellut merimiehiä

sekä maissa asuvia. Jumalanpalveluksia pidetään joka pyhä ja

arkinakin. Vakituista omaa kirkkoa vielä ei ole, vaan ovat

kansalaiset hiljoilleen koonneet kirkonrakennuskassaa, joten on

toivottavissa omankin kirkon saanti.

Keskinäiseksi aineelliseksi turvaamisekseen ovat San Franciscon

suomalaiset puuhanneet aikaisemmin ja innokkaammin kun ehkä missään

muualla kansalaistemme keskuudessa uudella mantereella. Jo v. 1882

perustivat sikäläiset suomalaiset keskuuteensa "Veljeysseuran", joka

on ollut aivan näihin asti toimessa ja yhä vielä vaikuttaa. Sen

tarkoitus on ollut auttaa sairastavia ja apua tarvitsevia jäseniä

sekä niiden omaisia. Kirjat näyttää hyviä numeroita. Yli 15,000

dollaria on seura olemassa olonsa ajalla jakanut apu- ja kipurahoina

ulos. Se maksaa 10 dollaria viikolta sairasapua, antaa vapaan

lääkärin ja monessa tapauksessa vapaan hoitajankin. Kun seuran jäsen

kuolee, maksetaan 75 dollaria hautausapua, ja saatetaan yhteisesti

lepokammioonsa tuo kuollut veli.

Seuran maksut eivät ole aivan pienet, kun 10 dollaria menee jäseneksi

pyrkiessä ja yksi dollari jäsenrahaa kuukaudessa. Mutta seura ei

muuten olisikaan aineellisesti niin hyvässä kunnossa, ellei sillä

olisi vakaiset tulot ja kannattajat. Kassassa lienee nykyään noin

6,000 dollaria ja se niissä oloissa on verrattain hyvä summa.

Veljeysseuraan kuuluu ainoastaan miehiä, mutta San Franciscon

naisillakin on oma samanmallinen yhdistyksensä, "Sisarseura". Se

perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin kun Veljeysseura, nimittäin

v. 1892. Sekin turvaa turvattomia, hoitaa sairaita ja auttaa

kärsiviä siskojaan. Lyhyellä toiminta-ajallaan on sisarseura tehnyt

arvaamattomia palveluksia sikäläisille suomalaisille, joista monikin

kovien aikojen tähden olisi tullut hätää kärsimään. Seura maksaa 5

dollaria viikolta kipurahaa vapaan lääkärihoidon ohessa. Kuoleman

kohdatessa antaa se 50 dollaria hautausrahaa. Jäsenmaksut ovat 5

dollaria tulorahaa ja 50 senttiä kuukausimaksua. Kassassa on toista

tuhatta dollaria.

Raittiusaatteen lippua on "Murtaja" seura kannattanut. Seuran

historia antaa kuvauksen "Friscon" suomalaisten naisten, seuran

johtajien innosta. Juoppous kun oli levinnyt merimiehiin ja piti

niitä liian lujalla kapakan orjina, meni kolme suomalaista naista

kapakasta kapakkaan, missä vaan tiesivätkin suomalaisia olevan, ja

siellä kehoittivat miehiä muistamaan velvollisuuksiaan ja alkamaan

parempaa elämää. Se oli oloissamme silloin aivan tavatonta eikä

se ollut vaikuttamatta. Monta merimiestä luopui silloin hurjasta

elämästään ja tekivät raittiuslupauksen.

Harvoilla kansalaisilla on San Franciscossa omat talot, mutta

lahden toisella puolen, esikaupungissa on monta suomalaista taloa.

Olletikin on suomalaisten talojen luku suuri Länsi-Berkeleyssä,

kahdeksan mailia Friscosta. Siellä asuukin paljon suomalaisia.

Talojen omistajat toimivat merikapteeneina, merimiehinä jopa muuan

liikemiehenäkin.

Mitä yleiseen varallisuuteen tulee, harva kansalaisistamme on

rikas, joskin yleinen toimeentulo on tyydyttävä. Mutta kerrotaan

San Franciscossa asuvan rikkaimman Amerikan suomalaisen, mr.

Nybomin, jonka omaisuus tehnee miljoonan, ellei enempää. Hän

omistaa suuren maatalon ja viinitarhan sekä on hänellä tuottava

osuus eräässä Alaskan yhtiössä. Suomalaiset hänestä ylipäänsä vähän

tietävät, vaikka kuuluukin hän auliudella käyttävän kansalaisiamme

palveluksessaan.

Lähtien San Franciscosta löydämme seuraavan huomattavamman

suomalaisen asuinpaikan Rocklinissa lähellä Californian pääkaupunkia

Sacramentoa. Rockiin on oivallinen kivimurtimopaikka. Ensimmäisten

suomalaisten kerrotaan tänne tulleen Massachusettsin kivimurtimoilta

v. 1876. Siihen aikaan oli Californiassa vielä hyvä ansion saanti,

ja kivityössäkin voitiin ansaita 4 ja 5 dollaria päivässä. Aika on

sittemmin huonontunut, kiven menekki vähentynyt ja tuotanto kasvanut.

Nykyiset ansiot ovat jotenkin huonot.

Suomalaiset omistavat useimmat kivimurtimot seudulla ja työmiehetkin

ovat pääasiallisesti kansalaisiamme. Mr. J. Mäntylä, Jurvasta

kotoisin, omistaa ehkä parhaan paikan koko seudulla ja on antanut

työtä monelle kansalaiselle.

Henkisistä pyrinnöistä on raittiusseura vanhin. Seuralla on oma

kokoushuone, jota käytetään kirkkona aina silloin kun merimiespappi

käy siellä, tavallisesti kerran kuukaudessa. Lainakirjasto on ja on

aika ajoin soittokuntakin kajahdutellut suomalaisia säveliä ansaiten

kiitosta amerikkalaiseltakin taholta.

Californian pohjoisessa osassa Mendocino- ja Humboldtkaunteissa elää

paljon suomalaisia punapuumetsissä, puunhakkaajina, sahatöissä ja

maanviljelyksessä.

Jo kultakuume lienee työntänyt suomalaisia tännekin, mutta

varsinainen suomalainen asutus alkaa vasta vuodesta 1872, jolloin

merenkulkuun kyllästyneitä merimiehiä asettui metsätöihin Cuffeys

Covessa. Keväällä 1875 tuotiin myös suomalaisia siirtolaisia

San Franciscosta Noyon sahalle töihin. Ensi aikoina saivat nämä

umpisuomalaisina kovaa kokea kielen taitamattomuuden takia.

Vähäinenkin asian selittäminen tuotti paljon vaikeuksia, kunnes

oppivat käyttämään englanninkieltä siihen määrään, että voivat sillä

ajatuksensa lausua. Kesällä samana vuonna tuli uusia joukkoja ja

seuraavana syksynä myöskin ensimmäinen suomalainen nainen. V. 1877

alkoi heidän huomionsa kiintyä valtion metsämaihin, joita ottivat

haltuunsa asunto-oikeudella kauntin rannikko-alueelta, etenkin Noyon

takalolta. Tällä tavalla perustivat he omia koteja samalla turvaten

toimeentulonsa tekemällä työtä sahayhtiöille sekä teettäen muilla

ja itse tehden metsissään olevista suurista punapuista rautatien

ratapölkkyjä, joita möivät suuremmille yhtiöille satamapaikoissa.

Maanviljelyä ovat he vielä harjoittaneet verrattain vähä, vaan

innostunevat siihen enemmän, kun metsä tulee häviämään. Karjaa he

kasvattavat yleisemmin.

Ensimmäisen kansankirjaston perustivat Noyon suomalaiset v.

1882. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt ulompana Noyon takalolla

asuvia, vaan v. 1887 tienoilla perustivat sinne toisen kirjaston.

Samaan aikaan alettiin raittiusaatettakin ajatella ja juoppouden

vähentämiseksi syntyi Noyon takalolle raittiusseura ja sen toimesta

torvisoittokunta. Nämä ensimmäiset yritykset eivät kumminkaan kauvan

kestäneet.

Noyossa ei tehdä enää isosti työtä. Sen vanha sahalaitoskin on jo

vuosia sitte ollut kunnotonna. Kun heitämme Noyon ja kulemme siitä

pari mailia rannikkomaantietä pohjoiseen, niin tulemme Fort Braggiin.

Tämä on pienenlainen kaupunki, mutta suomalaisiin nähden on se

ottanut voiton Cuffeys Covelta ja Noyolta, ollen nykyään suurin

suomalainen pesäpaikka Mendocinokauntissa. Kymmenen vuotta myöhemmin,

kun Noyoon, asettuivat ensimmäiset suomalaiset perheet Fort Braggiin.

Ja kun sitte yhä toisia suomalaisia perheitä ja yksinäisiä kokoontui

paikkakunnalle, perustivat he seurakunnan v. 1889. Kirkko myös

rakennettiin ja osa seurakunnan jäseniä vastoin muiden tahtoa kutsui

silloin papikseen San Franciscosta seikkailijana tunnetun, omituisen

H. Turusen. Heikkomielisyytensä tähden hän pian joutui epäsuosioon

ja niin täytyi hänen poistua täältä. Jäsenet, jotka ennen hänen

tuloaan olivat innolla seurakuntaa edistäneet, olivat nyt luopuneet.

Seurakunta joutui kannattajien vähyydessä rappiotilaan eikä sen

uudelleen rakentaminen ole ollut helppoa. Vihdoinkin on järjestytty

niin, että San Franciscossa toimiva suomalainen merimiespappi käy

aika ajoittain jumalanpalveluksia pitämässä.

Edistyksen suurena vastustajana kirkollisella alalla on ollut se

kun suomalaiset täälläkin jakaantuvat uskonnon eri käsitteiden

mukaan lahkokuntiin. Apostolisluterilaiset (laestadiolaiset) ovat

perustaneet oman seurakunnan. Toinen vähäinen joukko on niitä,

jotka seuraavat Turusen oppia. Heillä ei ole erityistä seurakuntaa,

vaan ovat pysyneet yleisessä evank. luterilaisessa seurakunnassa,

mutta usein on syntynyt kiivaita sanasotia heidän ja muiden

seurakuntalaisten välillä. He eivät suosi tutkinnon ja opin kautta

suoriutunutta pappia, vaan tahtovat itse toimia papin tehtävät.

Suomalaisten suurin sivistyspyrintö Mendocinokauntissa on Fort

Braggin raittiusseura. Väkijuomain nautinto on ollut suurena paheena

kansamme riveissä ja juuri tuon haihduttamiseksi perustettiin Fort

Braggin raittiusseura v. 1892. Seuralla on oma talo ja on seuran

työ ollut erittäin suureksi siunaukseksi. Kansankirjastokin on Fort

Braggin suomalaisilla hyvin varustettu ja arvokas. Lukuhalu on

erittäin hyvä.

Vielä ansaitsee mainitsemista suomalaisten keskinäinen Veljeysseura,

jonka tarkoitus on auttaa jäseniään aineellisesti sairauden ja

loukkausten sattuessa.

Paitsi Fort Braggia ja Noyoa elää suomalaisia tässä kauntissa vielä

Casparissa, Cleonessa, Albionissa, Navarrossa, Greenwoodissa, Hare

Creekillä, Elk Riverillä, y.m. -- niin, melkein joka paikassa missä

vaan metsä- ja sahatöitä on. Yhteen kerättynä varsinkin suomen

ruotsalaisten kera tulisi heitä hyvä joukko. Pysyväisemmin asettuneet

suomalaiset ovat hyvin toimeentulevia, eläen Lännen vapaata, raitista

elämää.

Suomalaisten lapset saavat täällä kuten muuallakin opetuksen

englanninkielellä valtion julkisissa kouluissa. Suomenkieli on osalle

lapsista jo vierasta. Ei ole suomalaisia alkukoulujakaan, joissa

lapset saisivat johdatusta äidinkielen lukemiseen. Uskonnonkin

puolesta olisivat nuo suomalaiset alkukoulut, sanokaamme vaikka

"pyhäkoulut", tarpeellisia, sillä kun ei valtion kouluissa opeteta

uskontoa, käyvät lapset presbyteerien, baptistien y.m. johtamissa

uskonnollisissa pyhäkouluissa. --

Suomalainen työmies on kehittynyt kovaan työhön, sitä hän etsii

ja siinä hän hyvin viihtyy, kun ahkeruudella voipi ansaita

elantonsa. Ainoastaan kovaa, kovaa ruumiillista työtä, sitä juuri

suopikin suuret aarniometsät Mendocinokauntissa. Jättiläispunapuun

hakkauksessa, sahauksessa sekä ratapölkkyjen tekijöinä tapaa

suomalaisia. Erittäinkin ratapölkkyjen teko, n.s. "taisityö",

on melkein kokonaan suomalaisten hallussa. Siinä voipikin

kykeneväisyytensä mukaan saada palkkaa, sillä niitä tehdään yleensä

kappalemaksulla. Mutta tätä työtä ei ole riittävästi ja sen

vuoksi paljon kansalaisiamme on sahalaitoksissa ja vielä enemmän

tukkimetsissä.

Lähdeppä lukija nyt tekemään vierailu kansalaistemme luo tuonne

tukkimetsiin. Rautatie kulkee metsään ja sitä mukaa sitä jatketaan

kun keritään puut kaatamaan lähitienoilta. Saat hyvää kyytiä tyhjässä

hirsivaunussa ja pian ollaan "metsäkämpillä". Koko tukkihomma on

toisellaista kun Suomessa. Punapuu kaadetaan ensin, jätetään siihen

siksi, että auringonpaiste ehtii kuivaamaan havun. Sitte sytytetään

puu palamaan, tuli polttaa oksat ja muun töryn pois. Tämän perästä

tulevat kuorijat ja ne, jotka sahaavat puut pölkyiksi Sitte tulee

miehet koneineen, hevosineen y.m. kulettamaan hirsiä rautatien

varrelle. Juuri tuossa se onkin kova työ, sillä tuollaisia hirsiä,

jotka ovat yhtä paksuja kun pitkiäkin, ei liikutella miesvoivoimalla,

siihen tarvitaan koneita, voimakkaita koneita. Puut, jos ne aijotaan

laudoiksi, paloitellaan 14--16 jalkaa pitkiksi pölkyiksi, isommat

pölkyt halaistaan ennenkun ne viedään sahalaitokseen, sillä on perin

vaikea sahata esimerkiksi 16 jalkaa läpimitaltaan paksua pölkkyä.

Kaikki miehet ovat tukkiyhtiön ruuassa, asuvat varta vasten

tehdyissä, helposti kokoonpannuissa lautahökkeleissä, n.k. kämpeissä.

Ruokahoidon pito on kiinalaisten käsissä ja ovatkin he aika

näppäröitä pihvin paistajia, ja kaikenlaista ne nuo vinosilmät saavat

pöytään. Ruoka on koko hyvää ja voimakasta.

Mutta majailu noissa kämpeissä ei ansaitse ylistystä. Surkeaa

siivottomuutta on näissä asunnoissa, joissa satakin työmiestä asuu

yhdessä eikä ole naisen kättä siistiä tekemässä. Seinämillä on

vuoteita kahdessa kerroksessa. Makuuvaatteiden varustaminen on kunkin

työmiehen omassa hallussa. Tulen paikka on keskellä lattiaa. Nuotio

siinä palaa ja katossa sen kohdalla on aukko savun pääsemiseksi,

mutta se täyttää vaan puoleksi tehtävänsä. Kämppä on savua täynnä

eikä suinkaan hengitys ole hauskaa. Samoin kun vuodejärjestys on

kämpän puhdistuskin kunkin itsensä tehtävä, jos sitä tahdotaan,

sillä semmoiset kysymykset eivät koske yhtiötä. Tarkemman huolen

yhtiö pitää siitä, että kiinalainen kokki ei myöhästyisi torvea

toitottaessaan vähän yli kello viiden aamulla. Silloin on työmiesten

herättävä unestaan. Pian on kaikki valveilla ja kukin pukeutuu

työtamineihinsa ja astelee yhteen kämppään, joka on valmistettu

aterioimista varten.

Aamiaisen syötyään menevät he työhönsä kello 6 aikana. Päivällinen

syödään kello 12. Puolessa tunnissa on syötävä ja kulettava matka

edestakaisin työpaikalta. Kello puoli yhdestä puoli seitsemään

illalla tehdään sitte työtä. Illallisen jälkeen rientää kukin

kämppäänsä ja juttelee nuotion ääressä toveriensa kanssa. On siinä

hauska kuunnella eri kielien sointua. Siinä puhutaan englantia,

itaaliaa, saksaa, ruotsia, suomea y.m. Keskustelua jatkuu myöhään

illalla, vaikka onkin kaksitoista tuntia raadettu kovassa työssä.

Kuten näkyy on Amerikassa pitkiäkin työpäiviä. Lukuunottaen sen,

että työtä tehdessä vaaditaan suurempaa joutuisuutta kun Suomessa,

että aina on työnjohtaja kiiruhtamassa, huutamassa "horioppia"

(engl. "hurry up"), täytyy myöntää, ettei punapuun miehet helpolla

ole. Työhön nähden ei palkka ole suuri: miehet saavat keskimäärin

yhden dollarin päivältä ja ruuan. On sellaisia, jotka ansaitsevat

enemmänkin, aina 40 dollariin kuussa, mutta tehdään työtä dollariakin

vähemmällä. Niiltä päiviltä, jolloin mies ei ole työssä, saa hän

suorittaa yhtiölle 50 senttiä ruuasta päivältä. Tämä vähentää ansiota.

On sitä täälläkin ollut parempia aikoja. Silloin kun suomalaiset

ensin tulivat seudulle, oli keskinkertainen työmiehen palkka 40

dollaria kuukaudessa, mutta on sitte vähitellen alentunut.

Palkan saannissa on ollut vielä se epäkohta, että palkka maksettiin

kolmen tai neljän kuun perästä ja silloinkin vaan 30 ja 60 päivän

vekseleissä. Mies sai siis noin puolen vuottakin tehdä työtä ennenkun

palkan sai käsiinsä. Jos heti tahtoi vaihettaa saadun vekselinsä

rahaksi, täytyi antaa hyvitystä aina kymmeneen prosenttiin asti. Nyt

toki miehet ovat tuon huonon maksutavan saaneet korjatuksi.

Päästäksemme Mendocinokauntista pohjoisnaapuriin Humboldtkauntiin

on viisainta lähteä laivalla, sillä keskinäinen liike maisin on

hyvin vähäinen. Maamatkalla kyllä näkisimme mahtavia aarniometsiä,

punapuukorpia, ja huomaisimme, että on sitä vielä tuota puuta

Californiassa, vaikka sitä niin sydämmettömästi hävitetään.

Ei kumminkaan kulune pitkiä aikoja, ennenkun punapuu on jo

harvinaisuutta, sillä mitään metsälakia ei ole, vaan kukin omistaja

saa hävittää metsäänsä niin paljon kun ennättää. Samoin käynee

seeterillekin, jota Amerikassa vielä on runsaasti, mutta joutunee se

yhtä harvinaiseksi kun vanhan maan seeteri Libanonilla.

Tyynen meren ranta täällä ei muodosta hyviä satamia ei ole lahtia ei

niemiä, joiden suojiin laivat voisivat päästä. Fort Braggin satama

on kehno, suojaton, samoin Humboldtkauntin pääkaupungin Eurekan

satama, vaikka viimemainittuun paikkaan onkin äsken aallonmurtaja

laitettu. Ranta yleensä on täällä tasareunaista. Maa kohoaa merestä

äkkijyrkkänä kallio- tai hiekkarantana. Ei ole saaria, ei salmia

hauskuutta luomassa.

Lyhyen merimatkan päästä tullaan Eurekaan. Se on vilkas ja hyvin

edistyvä paikka, kaikkea kansallisuutta on täällä koolla, myös joukko

suomalaisia. Suomalaiset ovat töissä Eurekan monissa sahoissa ja

punapuumetsissä ympäristöllä. Onpa joku kauvempana kaivannoissakin

ja voidaan tavata heitä myös maanviljelijöinä. Suomalaisilla on

raittiusseura ja seurakuntakin. Onpa siellä suomenruotsalaisillakin

raittiusseura. Yleensä ovat kansalaisemme siellä hyvinvoipia.

Humboldtkauntin suomalaisten elämä on melkein samallaista kun elämä

Mendocinokauntissa, onhan työt ylipäänsä samoja. Sen vuoksi emme

täällä tee lähempää tarkastelua.

Olemme nyt käyneet suomalaisten luona pohjois-Californiassa

yläpuolella San Franciscoa. Kaikkia asumapaikkoja emme ole

maininneet. Suomalaisia löytynee jokaisessa suuremmassa työpaikassa

siellä.

Ennenkun jätämme pohjois-Californian, tekee mieli mainita, että

eräällä kauniilla, ylävällä viheriällä niemellä Tyyntä merta

vastassa täällä on komeain hedelmäpuitten suojassa yksinäinen,

kallisarvoinen huvila. Asujamet näyttävät elävän onnellista rikkaan

elämää nauttien luonnosta ja Californian erinomaisesta ilmanalasta.

Siellä elää skotlantilainen mr. Campbell, joka omisti muutamia vuosia

sitte kultakaivoksen Alaskassa. Myytyään tuon kaivoksen kutsuttiin

häntä miljonääriksi ja hän asettui Californiaan, ostaen ihanan

maakaistaleen johon rakensi kauniin huvilan. Täällä hän elää nauttien

tyytyväisenä rikkauksistaan. Alaskassa meni hän naimisiin suomalaisen

neidon Thekla Aholan kanssa, kotoisin Kristiinankaupungista. Nyt

elävät he onnellisina Californiassa. Nuori "missis" on kulettanut

äitinsäkin Suomesta sinne. Campbell oli joku aika sitte vaimonsa kera

käymässä Suomessa ja niin tutustumassa vaimonsa synnyinmaahan. Tuon

suomalaisen tytön elämästä tulisi romaani, miten hän, köyhä tyttö,

vaelsi Amerikan läpi, joutui Tyynen meren rannalle ja vihdoin kylmään

Alaskaan, jossa saavutti kaivantopohatan rakkauden.

Eteläpuolella San Franciscoa, Californian paratiisillisimmassa

osassa elää myös suomalaisia, ehkä onnellisimpia, tyytyväisimpiä

kaikista Amerikan suomalaisista. Heillä on omat maakaistaleet,

pienet, Suomen torpan kokoiset alat. Mutta enempää eivät he tarvitse.

Hedelmäviljelys antaa pienelläkin alalla hyvän elannon. Pienet,

kauniit asunnot etelämaisten puitten varjossa, kauniit puutarhat,

jotka kukinta- ja hedelmäaikana näyttävät erittäin reheviltä.

Viinirypäleiset lehtimajat ja kujat. Viiniköynnökset kiertyy pitkin

talojen seiniä, tunkeutuen väliin akkunoista ja ovesta sisälle

ikäänkun tarjoten meheviä terttujaan. Ja Californian ilmanala:

alinomainen kesä, ei koskaan liian kylmä eikä koskaan liian kuuma.

Mitä ihanampaa voisi ihminen ajatella! Eikö tässä ole jo edellytyksiä

onnelliselle elämälle, jos sitä kerta ulkonainen luonto ja mukavuus

voi tarjota! Niin elävät suomalaiset Californian eteläosassa,

erittäinkin herttaisessa San Josén laaksossa. Sieltä voi suomalainen

joulun aikana kirjoittaa lämpimästä ilmasta, ihanasta sateesta,

maasta, joka on viheriän vaipan peitossa, missä kukkaiset kukoistavat

ja ruusut tuoksuvat, potaatin varsi on pitkää ja kaunista, toinen

kerta jo samalle vuodelle, jouluksi uusia potaatteja, kaaliksia ja

hedelmiä.

Tähän sopiikin lopettaa kertomus Californian suomalaisista.

Mainita kumminkin tulee vielä, että suomalaisia löytyy monessa

paikassa Californian sisämaassa kaivoksilla, kaivaen kultaa

vuorista ja purojen reunoilta. On suomalaisella F. Olsonilla ollut

oma kultakaivantokin Sawyers Barissa. Siellä hänen aikanaan moni

suomalainen oli kultaa pesemässä rannan hiekasta. Sittemmin Olson

muutti Astorian läheisyyteen Olneyjoelle. Victorissa, Manda Vistassa,

Largossa, Alamedassa y.m. on tavattavana suomalaisia. Ja suomalaisia

palvelustyttöjä on jokaisessa Californian suuremmassa kaupungissa

ansaiten jotenkin hyvää kuukausipalkkaa.

Oregon ja Washington.

Astorian suomalainen ei väsy kehuessaan Oregonin ilmanalaa ja

mahtavaa Columbiavirtaa. Olen monesti ajatellut kuullessa noita

hartaita puheita: Jos jokin maa onnistuu valtaamaan suomalaiselta

hänen rakkautensa isänmaahan, on se toki Oregon. Suomalainen, joka

on siellä elänyt, haluaa välttämättömästi sinne päästä, toisinaan

hartaammin kun synnyinmaahansa Suomeen. Ja länteläinen ihmettelee:

ken ei kaipaisi Lännettären lempeää hyväilyä, viehkeää tasaista

viileyttä, kun kerran on sitä saanut kokea! Oregon, Oregon, se nimi

kaikuu monesta rakkaammalta rinnalla Suominimen kanssa.

Lähde nyt sinäkin, lukija, tuohon puoleensa viehättävään maahan

katsomaan siellä kansalaisia. Samalla voimme tehdä silmäyksen

naapurivaltion Washingtonin suomalaisiin.

Columbiavirta on noitten molempien valtioiden emo, se on niiden

Niili, antaen elatusta ja hyvyyttään, se on niiden asukkaiden Ganges,

jumaloimisen ja ihailun esine. Kalliovuorten lumipeitteisiltä

harjanteilta se iloisena työntäisee liikkeelle, kooten ja keräten

toistatuhatta mailia pitkällä matkallaan suunnattoman joukon isompia

ja pienempiä puroja, jotka tanssien ja hyppien, kuni vallattomat

vuorikauriit, pilviä piirtävien vuorten harjanteilta, vyöryvinä

koskina, pauhaavina putouksina heittäytyvät tyynen äidin helmaan.

Mahtavana, jopa ylpeänäkin Columbia sitte hiljalleen kasvaen ja

laajeten, Washingtonin valtio oikeassa ja Oregon vasemmassa kädessään

laskeutuu Tyyneen mereen. Sieltä Vellamon rikkaasta linnasta

Columbian suupuoli säännöllisesti nousee ja taas laskeutuu, tuoden

runsaat määrät hopeaisia lohia, antaen rantojensa asukkaille yllin

kyllin emon runsasta ruokaa, pitäen heitä hyvinvoipina ja onnellisina

kuni kelpo äiti konsanaan.

Columbiajoki on valkoisille ollut tunnettu noin sata vuotta, ja

ensimmäisenä pani näihin seutuihin huomionsa John Jacob Astor, joka

on laskenut pohjan tunnetun Astorsuvun rikkauksille. Columbian

jokivarret olivat erinomaisen rikkaat metsäntuotteista, ja Astor

perusti joen suulle kauppapaikan turkiksien ostoa varten. Tuolle

kauppapaikalle pantiin v. 1811 kaupungin perustus ja Astoria

tuli ensimmäiseksi kaupungiksi nykyisessä Oregonissa. Hitaasti

kaupunki kasvoi ja on se vieläkin vaan pienenlainen. Ylempänä

oleva Portland meni edelle, tuli suureksi kaupungiksi ja on kaiken

aikaa ollut Astorian edistyksen estäjänä. Vasta nyt on Astoria

saanut oman rautatiensä, jota vastoin Portland on jo kauvan ollut

rautatiekeskuksena.

Astoria on kapealla niemekkeellä, joki molemmin puolin. Oivallinen se

on satamalleen. Lohenkalastuspaikkana se on mailman mainio.

Luonto Columbian varsilla on suurenmoista, metsä oikein mahtavaa

aarniota. Ihmetellä täytyy miten on noita seutuja saatu viljelykselle

tasoitetuksi. Luonnon suuruus ja alkuperäisyys valtaa, mielen niitä

seutuja nähdessä. Vedet laajat, maisemat rannoilla mahtavat, jylhät,

mutta samalla kesäiset ja puoleensa houkuttelevat. Kyllä kulunee

vuosikymmeniä, ehkä satoja, ennenkun Lännen mahtavimman virran

rannikkoseudut ovat ummelleen asutuita. Hauskalta vaan tuntuu ja

omituiseltakin se tosiasia, että suomalaiset ovat uutisasukkaina

useissa paikoin alkaneet Columbian rannikkomaitten viljelyksen

ja erittäin hyvällä menestyksellä. Suomalaisen sitkeyttä ja

tyyneyttä tarvitaankin aarniometsäin raivauksessa, jättiläispuiden

kaatamisessa. Tähän perkkaustyöhön ei maassa syntynyt amerikkalainen

uskalla eikä halua ryhtyä -- siirtolaisten hyväksi onneksi.

Deep Riverin farmiseutu vastapäätä Astoriaa joen toisella puolen

Washingtonin valtiossa on suurin ja suomalaisin farmiseutu näillä

tienoin. Joku parisen kymmentä vuotta sitte oli seutu läpipääsemätön

korpi, piti hakata ja kaataa puita pois tieltä, jos mieli edes

pienen polun saada. Mutta kun sitte suomalaiset alkoivat perustaa

koteja korpeen, täytyi satavuotisten honkain kaatua uutisasukkaan

voimakkaissa käsissä. Ja näistä komeista tukkipuista saaduilla

rahoilla sitä rakenneltiin huoneita, raivattiin alaa pelloksi ja

pantiin hyvä ja luja perustus viljelykselle.

Naselissa, vähän matkaa Deep Riveriltä panivat niinikään suomalaiset

alun uudisasutukselle. Suomalaisia on seutu nykyään melkein täynnä.

Siellä saapi hämmästyä luonnon suuruudesta, saapi kulkea pieniä

polkuja läpi sellaisen metsän missä puu makaa puun päällä, puu

melkein kasvaa puussa kiinni. Näkee kauhean suuria jättiläispuita

makaavan maassa, missä lienevät maanneet tiesi kuinka kauvan, sillä

kauvan ottaa puu mädätä tällaisessa metsikössä, jonne ei auringon

säteet paljon pääse ja liekö sadettakaan liottamassa. Kun sahaa

halonmittaisen pölkyn tuollaista jättiläispuuta ja sen halkoo, voipi

saada puolitoista syltä halkoja yhdestä ainoasta pölkystä. On siellä

kuusia, jotka ovat puolitoista syltä läpimitaten, jopa isompiakin. Ja

isoimmat puut lähentelevät sataa syltä pituudessa.

Jo sellaisessa korvessa Suomen uutteralle kaskenhakkaajalle ja metsän

hävittäjälle on kiitollinen työala. Ei tarvitse sääliä puun kokoa

eikä pahoitella metsän harvuutta.

Mutta maata ei tuolla voi perkata kuokalla eikä kirveellä. Siellä

tarvitaan koneita, ruutia, sahaa ja työtä, jos mielii jotain saada

aikaan. Tuli on parhain ja halvin keino perkata maata. Pitää polttaa

ja taas polttaa puuta. Sitä uutisasukkaat enimmäkseen tekevät, pitäen

kesät pitkät tulen yhdessä tai toisessa paikassa, siten vähitellen

saaden peltoa. Ja kun peltoa saa, kyllä se tuottaakin, kyllä se

kasvaa ja antaa runsaan sadon.

Tärkein suomalaisten pesäpaikka ei ole kuitenkaan maanviljelysalue,

vaan on se juuri tuo kalastuskaupunki Astoria. Se on myös vanhin

suomalainen asuinpaikka täällä. Vaan ei ole siitä vielä hyvinkään

pitkä aika, jolloin tänne ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset

samosivat. V. 1873 lähti neljätoista suomalaista Pennsylvaniasta,

Amerikan äärimmäisestä idästä pyrkimään kohti Lännen luvattua maata.

Heillä oli aije asettua maanviljelijöiksi, oli toivo saada valtion

maita asunto-oikeudella, joten siihen aikaan niitä oli yllin kyllin

saatavana. Matka kulki silloin San Franciscon kautta ja sieltä

laivalla Portlandiin. Tulo kesti 17 päivää. Nyt voi matkan tehdä 5

päivässä.

Kun miehemme saapuivat Portlandiin, huomasivat he suuresti

pettyneensä maansaannin suhteen. Maata kyllä oli saatavana, mutta

niin kaukana, suurten vaikeuksien takana, että sinne ei tehnyt mieli.

Sitäpaitsi olisi vaadittu hyvänlainen pääoma alkuun pääsemiseksi.

Asiain näin ollen jäivät he Portlandiin, jäivät sinne odottamaan mitä

kohtalo toisi eteen.

Talvella ryhtyi usea näistä rautakaivantoon työhön, missä palkkaa

luvattiin 1 doll. 75 senttiä päivältä. Mutta kun oli jonkun aikaa

tehty työtä, karkasi rahastonhoitaja eikä siis palkkaa saatu. Niin

täytyi heittää työt siihen.

Keväällä sitte alkoi kalastus Columbialla ja tämä sai vilkkaan

liikemuodon. Kun ei ollut muutakaan työtä, rupesivat suomalaisemme

kalastajiksi. Viisas kohtalo teki maamiehiksi aikovista kalastajia ja

siten rakensi suomalaisten suurimman pesäpaikan Oregonissa. Kalastus

kyllä ei noihin aikoihin ollut kovin tuotteliasta, vaikka kalansaanti

oli hyvä. Lohen hinta oli vaan 25 senttiä kappale, josta hiljalleen

on kohoutunut pysyen dollarin vaiheilla useampina vuosina, vaikka on

taas viime vuosina alkanut laskeutua.

Siihen aikaan kun ensimmäiset suomalaiset asettuivat Astoriaan, oli

se pahainen kylän resu, yksi oli kaduntapainen. Lika ja lohenraadot

kuvasivat kurjaa kalastuskylää.

Mutta Astoria on kasvanut sitä mukaa kun suomalaisiakin on tullut.

Kadut on laitettu kuntoon, rakennettu ja järjestetty. Kaupungissa on

nyt noin 8,000 asujanta, joista ehkä kolmatta tuhatta suomalaisia.

Ei kaupungin vaan tarvitse olemassa oloaan hävetä. Ja nyt se vasta

pääsee edistymään kun on rautatiekin saatu.

Suomalaiset asuvat kaupungin kummassakin päässä, ala- ja

yläkaupungissa. Alakaupungissa, jota kutsutaan Uniontowniksi asustaa

noin puolitoista tuhatta suomalaista aivan tarkassa järjestyksessä,

talo talolta, eroitettuina toiskielisistä. Siellä on heillä oma

kokoushuoneensakin, joka komeana esiintyy korkealta paikaltaan

näyttäen ohikulkeville, että tässä se on "Suomihaali". Huone

on raittiusseura "Suomen", joka on toistakymmentä vuotta ollut

vaikutuksessaan. Rakennus on tullut maksamaan noin 3,000 dollarin

vaiheille. Komeat talot ympäröivät komeaa kokoushuonetta ja koko

seutu näyttää jykevältä, itsenäiseltä suomalaiskylältä.

Yläkaupungilla on toinen suomalaisten kyläkunta liki tuhanteen

nousevan väestön kanssa, vaikka he siellä ovat enemmän toiskielisten

seassa. Kirkko ja pappila ovat siellä tienoin myöskin, ja suomenkieli

sointuu tasarintaa englannin ja ruotsin kanssa. Keskikaupungilla asuu

useita liikemiehiä ja perheitäkin.

Suomalaisia liikehuoneita on useita ja jotkut niistä ovat jotenkin

valtaviksi nousseet. On siellä suomalainen sanomalehtikin "Lännetär".

Myös on suomalainen apteekki. Ja suomalainen lääkäri, tri Beckman

on muutamia vuosia ollut asettuneena Astoriaan. Hän on syntynyt

Jalasjärvellä 1851, tullut Amerikkaan noin 30 vuotta sitte,

suorittanut lääkärintutkinnon Philadelphiassa v. 1884 ja toiminut

sitte lääkärinä Philadelphiassa vuoteen 1895, jolloin muutti

Astoriaan. Melkein kaikissa "toiskielisissä" liikehuoneissa palvelee

suomalaisia, joten ei puutu mitään mukavuuksia, vaikka ei englantia

taitaisikaan.

Muutamia suomalaisten suurempia liikeyrityksiä on mennyt kumoon.

Niistä harmillisimmat ovat olleet kalakeittimöiden häviöt, joita

suomalaiset ovat pari kertaa saaneet kokea. Mutta nyt on kalamiehillä

keittimö, jonka yhtiö näyttää varmalta. Tämä syntyi kesällä 1896

olleesta työlakosta, kun eivät yksityisten keittimöiden isännät

suostuneet maksamaan kalastajille viittä senttiä lohinaulasta. Pari

sataa kunnollisinta kalastajaa, enemmistö suomalaisia, muodosti

yhtiön, jonka keittimö on suurin kaikista ja panee kannuihin parasta

lohta. Kaikki työ toimitetaan uusimmanaikuisilla koneilla. Yhtiön

kala on saanut suurinta suosiota markkinoilla. V. 1897 valmisti tämä

uusi keittimö säilykkeinä 48 tuhatta laatikkoa lohta; jokaisessa

laatikossa on 48 naulanvetoista astiaa, "kannua".

Henkisten pyrintöjen puutetta ei Astorian suomalaisilla ole ollut

pitkiin aikoihin. Kuten jo mainittu, raittiusseura "Suomi" on

toistakymmentä vuotta vanha. Se on paljon vaikuttanut Astorian

suomalaisten kehityksessä. Seura on toiminut itsenäisesti, kuulumatta

mihinkään "yleisyhdistykseen".

Kirkollinen toimi ja seurakuntaelämä on ollut säännöllistä

vuosikausia. Komea kirkko ja pappila todistavat kansan harrastusta.

Pappina Astorian suomalaisten keskuudessa on monta vuotta toiminut

pastori J. J. Hoikka, joka onkin Astorian suomalaisen seurakunnan

luoja. Kun pastori Hoikka muutti Michiganiin, toimi Astoriassa vähän

aikaa pastori Tanner. Nyt on seurakunnassa pappina pastori Adolf

Riippa ja on seurakunnalla hyvä kannatus suomalaisten keskuudessa.

Astorian suomalaista kirkkoa koristaa kansalaisemme J. A. Oldenburgin

rouvan maalaama ja lahjoittama alttaritaulu, kuvaten Jeesusta

saarnaamassa venheestä kalastajille.

Paitsi evankelisluterilaista seurakuntaa on Astoriassa myös

apostolisluterilainen seurakunta ja on silläkin oma kirkko.

Saarnamiehenä on monia vuosia toiminut J. Lumijärvi.

Astorian suomalaisilla on myös Veljeysseura, samanmallinen jäsentensä

turvaaja kun on San Franciscon Veljeysseura. Tämäkin seura on

toistakymmentä vuotta vanha. Ensimmäisen 10 vuoden kuluessa keräytyi

seuran kassaan rahaa yli 16 tuhatta dollaria ja tästä maksoi se

apuina lähes 10 tuhatta. Seura maksaa tavallisesti kipurahoja 9

dollaria viikossa ja hautausrahaa 75 dollaria. Vapaa lääkärinhoito

on tietysti sen ohessa. Yhtymismaksu seuraan on 10 dollaria ja

jäsenmaksu yksi dollari kuukaudessa.

Harva seura on jalommin ja oikeudentuntoisemmin jakanut apuaan kun

tämä seura. Usea veli on saanut sairausrahaa aina Suomeen saakka tai

missä muualla lienee ollut vaan.

Paitsi Veljeysseuraa on Astorian suomalaisilla myös Sisarseura,

perustettu samain aatetten mukaan. Myöskin lauluseuroja,

ompeluyhdistyksiä, torvisoittokunta y.m. on toiminut Astorian

suomalaisten keskuudessa. Runsaasti varustettuja lainakirjastoja on

parikin.

Kaikesta tästä voi päättää miten kehittyneellä kannalla ovat

suomalaiset yhteispyrinnöt Astoriassa. Mutta missä hyvyyden kylvö

rehoittaa, siellä koettaa pahakin tukahuttaa sitä kylvämällä jos

minkälaista rikkaruohoa. Niinpä ei ole Astoriakaan paheista ja

paheiden turmeluksesta vapaa. Kapakkaelämä ja uhkapeli erittäinkin

aikaisempina aikoina ovat olleet surettavasti vallan päällä.

Tavattoman runsas ansio yhdellä osaa vuotta ja täydellinen

joutilaisuus suurimmalla osaa vuotta on luonnollisesti suurena

viettelyksenä siihen. Erään pelihuoneen pitäjän sanottiin kerta

yhtenä ainoana yönä voittaneen 8,750 dollaria. --

Astorian elämä on kalastuksessa. Siitä riippuu sen hyvinvointi, siitä

ahtaat ajat, miten vaan Columbia on antoisa lohiensa suhteen. Suuria,

komeita lohia nousee Tyynestä merestä virtoihin niin hyvin Aasian kun

Amerikankin puolella. Ne Aasian virratkin, jotka laskevat Tyyneen

mereen, sanotaan muutamina vuodenaikoina olevan "täynnä lohia", mutta

siellä eivät vielä ihmiset ole kalastusta niin osanneet hyväkseen

käyttää kun on tapahtunut Amerikassa. Alaskassa kalastetaan innolla,

mutta huomattavinta kuitenkin on kalastus Columbialla, Washingtonin

ja Oregonin välisellä rajalla. Tänne nouseekin lohista uljain,

komein: chinooklohi, jonka punanen liha on kaikkein maukkainta.

Tuon lohen keskimääräinen paino on 20 naulaa ja ovatkin lohet hyvin

tasaisia koolleen. Mutta saadaan paljon raskaampiakin lohia.

Varsinainen kalastuskausi Columbialla kestää neljä kuukautta. Sen

alku ja loppu on tarkalleen määrätty huhtikuun 10 päivästä elokuun

10 päivään. Koko talven ajan valmistaudutaan tähän kalastukseen,

kudotaan verkkoja, laitetaan veneitä. Ja kuta lähemmäs kalastuskausi

tulee, sitä kiihkoisammiksi valmistukset käyvät. On siinä kiirettä ja

touhua!

Kalastajat jakautuvat kahteen luokkaan, niitä on rannikkokalastajia

ja verkkokalastajia. Viimemainitut näistä pitävät itseään

arvokkaampina ja elävät isommassa tai pienemmässä eripuraisuudessa

rannikkokalastajien kanssa. Ja todellakin vaatii verkolla kalastus

suurempaa rohkeutta ja kokemusta. Kalamies menee ulapalle, taistelee

myrskyjen kanssa antaen henkensäkin alttiiksi ammatilleen.

Sitävastoin "träppikalastaja" rannikolla on turvallisempi virran

aaltoja vastaan. Hän käy tyynesti kokemassa katiskoitaan ja on

keksinyt vielä paremman, tulokkaamman kalastuskeinon. Hän lyö

paaluja rantamatalikoille, kiinnittää niihin pitkät verkkonsa ja

odottaa varmasti saalista. Tuota paalutusta eivät verkkokalastajat

voi hyväksyä. Se tekee heidän vaarallisen ammattinsa yhä

vaarallisemmaksi. Huolimatta siitä, että parhaatkin kalapaikat

paalutetaan, voipi verkkokalastajan verkot joella laskeutuessaan

tarttua paaluihin ja repeytyä. Sen vuoksi kun matalikkoja alettiin

kovin paaluttaa meni satoja verkkokalastajia sinne ja pakottivat

paaluttajat vetämään pölkkynsä pois ja menemään helkkariin. Pantiinpa

joku mies menemäänkin "helkkariin", tukkien päällä aavalle merelle.

Väkivaltaisuuksia on paljon tehty noita träppikalastajia kohtaan,

useampikin niistä on hävinnyt, tiesi minne. Liekö ammuttu tai

työnnetty Tyynelle merelle? Kukaan ei niistä salaperäisyyksistä

selkoa saane. Rannikkokalastajien on tyytyminen tuskaansa, voima on

lakina siinä, missä ei oikeus muuten turvaa yhteistä hyvää. Niin se

on kumminkin Amerikassa. Väärin olisikin, jos matalikoita saisi noin

vaan suotta paaluttaa muutamain yksityisten keittimöiden hyväksi.

Komeata on nähdä kun kalastajat sunnuntai-illoin lähtevät Astoriasta

kalastamaan joelle, joka tältä kohdaltaan on 7 mailia leveä. Tuhansia

veneitä valkopurjeineen kiitää veden pintaa. Ne ovat kun perhoset

aavalla kentällä, hyppien, tanssien ja leijaillen liitävät ne mikä

ylös, mikä alas jokea, mikä pitkin, mikä poikki. Kuvan taustana on

Washingtonin puoleinen jylhä, korkea ranta aarniometsineen. Sama näky

kuvastuu kalastusaikana joka ilta, kun kalastajat menevät, ja joka

aamu, kun he tulevat joelta.

Astuppa sinäkin lukija veneeseen elämään yhden yön Astorian

kalastajan elämää. Valitaan ihana, tyynenlainen ilta, sillä myrskyllä

ei syrjäisten, jos ei asianomaistenkaan, ole hauska olla ulapalla.

Rannalle kokoontuu kalastajia. He ovat pukeneet karkeat vaatteet

ylleen. Veneet päästetään telineiltään ja nostetaan purjeet pystyyn.

Meidänkin veneemme pian on yksi tuossa perhosliudassa joella.

Useita Minnesotan suomalaisten asuinpaikkoja on vielä jäänyt