Indianan

valtiossa ei ole paljon suomalaisia. Hiilikaivannoilla lienee niitä

kyllä muutamia itsekussakin paikassa. Sellaisia kaivantoja ja

tehtaita, joissa tiedetään suomalaisia olevan, ovat Brazil, Coxville,

Perth, South Bend ja Clinton. Viimemainitussa on suomalaisilla

raittiusseurakin.

Enemmän suomalaisia on Michiganjärven rannalla olevassa Whitingissä.

Tässä kaupungissa on kuuluisan Standardkomppanian öljysäiliöitä ja

tuon yhtiön töissä enin osa suomalaisia onkin. Juoppous on myös

täällä tehnyt suurta tuhoa, vaan on toki raittiusseura saanut sitä

paljon vähenemään.

Whitingistä ei ole enää kun 17 mailia jättiläiskaupunkiin Chicagoon.

Ja silloin olemme Illinoisin suomalaisten luona.

Illinois.

Kun amerikkalaista nopeata jättiläisedistystä tahdotaan kuvata,

niin tavallisesti otetaan esimerkiksi Chicagon kaupunki ja koko

Illinoisin valtio. Ja ihmeellisiä tosiasioita sieltä vedetäänkin

esiin. Vuosisatamme alussa, v. 1800 ei koko Illinoisin valtiossa

ollut asujamia enempää kun 2,358 henkeä eikä Chicagosta vielä

tiedetty mitään. Lähemmäs neljä vuosikymmentä myöhemmin, 1837, jo

Chicagokin Michiganjärven eteläpäässä kohotti päätään. Siilon tuli

se kaupungiksi ja asukasluku oli jo neljän tuhannen vaiheilla.

Muissa kaupungeissa naurettiin tälle "suokylälle", jonka asujamet

olivat jo silloin kerskailevaisia ja korkealle tavoittelevia, --

jollaisia he ovat sittemminkin kaiken aikaa olleet. Chicagon suurta

tulevaisuutta ei uskottu, sillä olihan se "pohjattomassa" suossa.

Mutta chicagolaiset panivat tuolle suolle pohjan, nostivat talonsa

puujaloille ja vetivät muualta maata suohon.

Ja pääasia oli, että lujaa ääntä pidettiin sekä siten houkuteltiin

ihmisiä sinne muuttamaan. Tuota "puumausta" ensi sijassa ja asemaansa

järven päässä toisessa sekä kolmannessa sijassa sitä, että rautatiet

johtivat linjansa Chicagon kautta länteen, saapi tuo kaupunki

kiittää edistyksestään. V. 1860 oli Chicagossa jo asujamia 100,000

ja niitä lisääntyi lakkaamatta. Lokakuussa 1871 paloi suurin ja

paras osa kaupunkia kokonaan poroksi, ja syrjäiset luulivat, että

nyt tuli lakaisi Chicagon nimenkin pois mailmasta. Mutta mitä vielä!

Chicago nousi kun Feenikslintu vielä ehompana tulesta. Ja nyt on

siinä ihmekaupungissa, "Lännen kuningattaressa", lähemmäs kaksi

miljoonaa asujamia. Se on suuruutensa puolesta toinen kaupunki

Amerikan mantereella, ja ellei New York olisi äsken naapurikaupunkeja

nielemällä itseensä enentänyt väkilukuaan, olisi Chicago pian ollut

ensimmäinen. Mutta ensimmäiseksi se pyrkii. Chicago tahtoo kaikessa

voittaa muut.

Tietysti tuollaiseen kaupunkiin on täytynyt tulla paljon

siirtolaislakin, sillä varsinaisesta amerikkalaisesta aineksesta

ei se niin olisi paisunut. Paljon siellä niitä onkin, myös hyvin

paljon pohjoismaalaisia. Se on pääpiste ja huomattavin paikka

skandinaavialaissiirtolaisille. Siellä ilmestyy heidän tärkeimmät

sanomalehtensä ja lähellä on ruotsalaisen Augustanasynoodin suuri

oppilaitos.

Mutta suomalaisille ei Chicago ole ollut mieluisa paikka. Ei se

ole mikään henkisten eikä aineellistenkaan pyrintöjen keskusta

siirtolaisillemme. Moni suomalainen käsityöläinen ja muukin työmies

on koetellut Chicagoa, mutta useimmat ovat sieltä vähän ajan kuluttua

poistuneet. Työtä on enimmäkseen ollut vaikea saada ja ansiot eivät

ole olleet kiitettävät.

Mutta on suomalaisia pysähtynytkin sinne, yksi silloin toinen

tällöin. Löytyy suomalaisia, jotka ovat kauvemmankin aikaa jo asuneet

siellä ja ovat keränneet rikkauksia omistaen nyt arvokkaita maapaloja

ja kalliita rakennuksia.

Kansalaisemme Chicagossa asuvat hyvin hajallaan, enimmät välittämättä

mitään toisistaan, useat unohtaen alkuperäisen kansallisuutensakin.

Suomalaisten nykyistä lukumäärää siellä on vaikea sanoa, mutta

noussee se puoleen tuhanteen, kun vaan kaikki lukuun saadaan

otetuksi. Kuten sanottu, jotkut ovat varakkaita talonomistajia.

Enimmän lienee käsityöläisiä kaikista ammateista.

Sovinnollisuutta ei ole tahtonut olla niidenkään kansalaisten kesken,

jotka ovat suomalaisista yhteispyrinnöistä välittäneet. Seurakuntia

on siellä tietääkseni ainakin kaksi. On raittiusseurakin, mutta

siinä ei ole monta jäsentä. Löytyy vielä muitakin seuroja. Vähäinen

merkitys niillä kaikilla on ollut tähän saakka. Yksimielisyyttä ja

enemmän kansallista yhteisharrastusta olisi tarpeen.

Eräs uskalias sanomalehtimies on koettanut siellä julaista

suomenkielistä sanomalehteä, mutta sekään yritys ei onnistunut.

Mutta Chicagosta muutamien kymmenien mailien päässä on huomattavampia

suomalaisasutuksia. Jos kulemme kaupungista 36 mailia pohjoiseen

Michiganjärven rantaa lähelle Wisconsinin rajaa, tulemme Waukeganin

pieneen, mutta kauniiseen kaupunkiin. Näköala järvelle on mahtava, ja

kaupunki on hedelmällisen sekä hyvin viljellyn seudun keskessä.

Suomalaisia on Waukeganissa muutamia satoja ja työskentelevät miehet

pääasiallisesti rautatehtaissa nauttien verrattain hyvää palkkaa.

Rautalankatehdas on täällä suuri ja samallainen kun Massachusettsin

Worcesterissa, muistaakseni myös saman yhtiön omistama.

Edistyneet ja hyviä pyrintöjä harrastavat ovat kansalaisemme

Waukeganissa. Heillä on siellä seurakunta, joka on yhteisesti

Chicagon ja De Kalbin seurakunnan kanssa koettanut kannattaa

pappia. Nyt ei heillä kumminkaan taas ole pappia. Myöskin on heillä

raittiusseura.

Kun kulemme Chicagosta lounaaseen päin vähän yli 20 mailia, tulemme

Lemontin pikkukaupunkiin, jossa nykyisin ei liene monta suomalaista,

mutta joka kyllä aikanaan oli suurempikin kansalaistemme työpaikka.

Silloin kaivettiin seudulla kanavaa, joka avasi Chicagolle vesitien

Mississippijokeen.

Surkeata oli elämä, jota kansalaisemme Lemontissa viettivät. Palkka

oli pienenlainen ja sekin enimmäkseen juotiin. Raakuus ja huono elämä

olivat vallitsevia. Kaivamistyö oli likaista ja vaarallistakin. Osa

suomalaisia asui kanavan varsilla maakuopissa. Jotkut elättivät

itseään keräilemällä toisten ruuantähteitä. Amerikassa suomalaiset

tuskin missään ovat alentaneet itseään niin paljon kun Lemontissa.

Onneksi on Lemontin aika nyt ollutta ja mennyttä!

Lemontista vähän matkaa etelään on tehdaskaupunki Joliet. Siellä ei

nykyään ole monta suomalaista.

Chicagosta länteen joku nelisenkymmentä mailia on De Kalb-niminen

kaupunki samannimisessä kauntissa. Siellä on muutamia satoja

suomalaisia työskennellen tehtaissa. Huonosta ajasta eivät De Kalbin

suomalaiset ole paljoa tienneet. Työtä on ollut ajoittain liiankin

runsaasti ja palkat ovat olleet hyvänpuoliset. Pyhää arkea, yötä

päivää on tehtaat "runnanneet" (olleet käynnissä).

Kansalaisten elämä De Kalbissa on ollut siivoa ja hiljaista.

Seurakunta ja raittiusseura on heidän keskuudessaan. --

Muita huomattavampia suomalaisseutuja ei ole Illinoisissa.

Michigan.

Tämä valtio on ollut suomalaisen siirtolaisasutuksen lipunkantajana

koko nykyisen siirtolaisliikkeen ajan ja tulee epäilemättä sellaisena

olemaan niinkauvan kun pohjois-Michiganin suuret työpaikat,

rauta- ja kuparikaivannot, ovat käynnissä ja suomalaisia niissä

suositaan. Tähän vastataan Michiganissa, että malmialueet ovat

melkein loppumattomat, ja miksi ei suomalaisia suosittaisi siellä

edelleenkin, kun heidän siveellinen elämänsä on entisestään alinomaa

parantunut ja työkyky on ainakin yhtä hyvä kun ennen!

Kun katselemme Yhdysvaltain karttaa, herättää heti huomiotamme eri

valtioiden suorat, säännölliset rajat. Kukin valtio on yhdessä

ryhmässä oleva kokonaisuus, joka kartalta katsoen on kolmion, neliön,

suorakaiteen tai muun sellaisen näköinen.

Melkein ainoa poikkeus tästä säännöllisyydestä on Michiganin valtio.

Se on yhdistetty kahdesta palasta, jotka toisistaan eroavat hyvin

jyrkästi, ei ainoastaan maantieteellisen aseman vaan myös luonnon ja

ilmanalan puolesta.

Ennen aikaan tuota eroa ei niin tarkalleen huomattu ja se

lieneekin ollut syynä siihen, että kaksi niin tuiki erilaista

maa-aluetta yhdistettiin saman hallinnon alle. Vielä tämän

vuosisadan alkupuolella, jopa jälkeen vuoden 1837, jolloin Michigan

otettiin valtioksi Uniooniin, katsottiin sitä ehkä huonoimmaksi

maa-alueeksi, mikä kuului suureen tasavaltaan. Koko Michigan, ja

erittäinkin sillä tarkoitettiin ala-Michiganin suurta niemimaata,

oli suoperäistä erämaata, jossa ei muka ihminen ollenkaan elä.

Sitä kutsuttiin Suureksi Mustaksi Suoksi. Sille, joka aikoi tähän

valtioon uutisasukkaaksi, sanottiin: "Tahdotko mennä Michiganiin,

jossa varmasti näännyt kuoliaaksi, ja sammakot yksinään laulavat

hautajaisiasi? Eihän valtiossa ole eekeriäkään farmiksi sopivaa

maata. Jos säästytkin suosta nousevan epäterveellisen ilman

vaikutuksesta, kumminkin pakkanen sinut tappaa."

Tietysti tällainen luulo Michiganista ei ollut edullinen

uutisasutukselle siellä. Monet lännempänä olevat valtiot tulivat

ennen asutuiksi kun tämä. Mutta löytyi pioneereja sellaisiakin, jotka

eivät ennakkoluuloihin luottaneet, vaan itse kävivät kokemassa tuota

Mustaa Suota.

Ja vähitellen havaittiinkin suon erinomainen viljelysarvo. Nyt on

Michigan hyvin arvokas valtio suuressa tasavallassa. Muutamina

vuosina se jo oli viljankasvatuksessa ensimmäinen valtio, mutta nyt

on hedelmäviljelys ottanut huomattavamman sijan. Ala-Michiganissa,

vaikka onkin pohjoisosassa Yhdysvaltoja, menestyy kaikellaiset

hedelmäpuut erinomaisesti. Puhumattakaan kestävämmistä lajeista

viljellään siellä aprikooseja, persikoita, viinirypäleitä, jopa

viikunoitakin. Syynä tähän etelä-Michiganin ilmanalan erinomaiseen

lauhkeuteen ovat suuret järvet, joista esimerkiksi Michiganjärvi ei

koskaan jäädy. Nuo järvet miedontavat pohjoisesta tulevia kylmiä

tuulia ja pitävät ilmaston jotenkin tasaisena.

Mutta ylä-Michigan, eli Upper Peninsula, niinkun se englanninkielellä

erotetaan alaniemimaasta, ei ole samallaisten etujen alaisena. Tosin

sitäkin vastassa pohjoisessa on suuri Superiorjärvi, mutta tuo, ollen

jo siksi pohjoisessa, ei näy suurimmalla osalla vuotta jaksavan

lauhduttaa pohjoisesta, jäiseltä Hudsonlahdelta tulevaa kylmyyttä,

päinvastoin se antaa tuulille vapaan kulun. Talvi on hyvin kylmä

ja luminen tuolla ylä-Michiganissa, suomalaiset kutsuvatkin seutua

Yhdysvaltain Lapiksi. Erittäinkin tarkoitetaan tällä sitä niemekettä,

joka Michiganin pohjoisimpana mantereena pistää Superiorjärveen ja

jota suomalaiset kutsuvat Kuparisaareksi.

Mutta vaikka ylä-Michigan ei tarjoakaan maanviljelykselle niin

suuria etuja kun alaniemeke, on se kumminkin maapohjaltaan tätä

rikkaampi. Siellä on erittäin antoisat rautamalmi- ja kuparialueet.

Mailman rautatuotannossa ovat Yhdysvallat ensisijassa, ja arvoltaan

puolet Yhdysvaltain rautatuotannosta saadaan ylä-Michiganista.

Ja Yhdysvallat tuottavat noin puolet mailman kuparisaaliista

ja kolmasosa tästä Setä Samulin tuotannosta lankeaa kuuluisan

Kuparisaaren osalle. Paljon rikkautta on siis tuohon verrattain

pieneen alaan kätkettynä.

Pohjois-Michiganissa, juuri tuolla kupari- ja rauta-alueella

on Amerikan suomalaisten suurimmat, vankimmat ja vanhimmat

pesäpaikat. Siellä ovat kansalaiset aivan kun kotonaan, eivät

kyllä elä niin perin suomalaista elämää kun esimerkiksi Minnesotan

maanviljelysseuduilla, mutta elävät puhtaimpina "Amerikan

suomalaisina", ovat suomalaisia ja samalla tuon suuren vapaavallan

kehittyneitä kansalaisia.

Se suomalainen siirtolaisuus, joka näihin asti on keskeymättä

jatkunut ja epäilemättä jatkuu edelleenkin, johtui ensin

Kuparisaarelle noin kolmekymmentä vuotta sitte. Sieltä leveni se

Michiganin rauta-alueelle ja Minneapolista länteenpäin oleville

maanviljelysseuduille Minnesotassa. Minun tiedossani ei ole mitkä

erinomaiset asianhaarat kulettivat suomalaisen siirtolaisuuden

ensiksi juuri tuolle pohjoiselle, syrjäiselle Michiganin

niemekkeelle. Ehkä yhtenä vaikuttavana syynä oli se, että vähää

ennen, v. 1866, löydettiin rikkain ja kaivantotyöhön soveliain

Calumet & Heclan kuparisuoni, joka löytö oli aivan käännekohta

kuparikaivannon historiassa täällä. Silloinhan työt suuremmassa

määrässä alkoivat. Ja kun kuparinkaivaminen on hyvin kovaa työtä,

jättivät varsinaiset amerikkalaiset sen, kuten yleensä kovan työn,

siirtolaisille. Suomalaiset olivat ruumiinvoimiltaan vahvaa kansaa

ja sopivia sekä halukkaita tuohon jotenkin hyväansioiseen työhön.

Siitä lähtien ovat he kunnialla paikkansa säilyttäneet ja pidetäänkin

parhaimpina työmiehinä seudulla.

Kuparisaari on oikeastaan niemi, jonka kapealla vedellään eroittaa

mantereesta Portagejärvi ja siitä luoteisempana Kanaali. Se on

ollut synkän metsän peittämää, vaan on nyt suureksi osaksi hakattu.

Kumminkin hakkaustyötä jatkuu vielä varsinkin pohjoisemmassa,

harvemmin asutussa osassa.

Paitsi maanviljelystä ja kivenmurtamista, joita molempia jo

vähemmässä määrässä harjoitetaan, antaa kupari, sen kaivaminen,

sulattaminen y.m. melkein kaiken työn "saaren" asujamille. Kuparia

löydettiin saarelta ensin pohjoisosasta ja alettiin sen kaivamista

huomattavammassa määrässä noin 50 vuotta sitte. Enimmissä niistä

kaivoksista on nyt lakkautettu työ, ei sentähden että niistä olisi

loppunut kupari, vaan pikemmin siitä syystä että kuparia on ollut

liiaksi. Parhaiten onnistuu kuparinkaivaminen sillä kohdalla, missä

kupari on kiveen sekoitettuna, tietysti jotenkin runsaassa määrässä.

Mutta täällä on kuparia oikein puhtaana kalliona. Ja sitä ei

nykyisillä keinoilla vielä osata saada irti metallin sitkeyden vuoksi

muuten kun kustannuksilla, jotka nousevat kalliimmiksi kuparin hintaa.

Parempia ja antavampia kuparikaivoksia on syntynyt saaren

etelä-osassa. Suurin ja kannattavin kaikista on Calumet & Hecla,

joka on mailman merkillisimpiä kaivannoita. Kuparikivisuoni on siinä

rikkain ja laaja-alaisin. Sen kaivoksen syvyys on nyt lähemmäs

5,000 jalkaa, s.o. noin puolentoista kilometriä, ja on siis syvin

kaivanto Amerikassa, melkeinpä koko mailmassa. Kaivanto on erittäin

hyvässä, oikein mallikelpoisessa kunnossa. Ilma, ottaen huomioon

kaivannon syvyyden, on erinomainen. Keskilämpö syvimmässä pohjassa

on 87,6 astetta Fahrenheitia (noin 31 Celsiusta). Kaivannon

jättiläiskonehisto on suurin ja paras mailmassa.

Tuhansia työmiehiä työskentelee tässä kaivannossa, iso osa on

suomalaisia, jotka asuvat Calumetissa. Keskimääräinen ansio

työmiehelle on, valtion julkaiseman tilaston mukaan vuodelta 1898,

päivältä 2 doll. 37 senttiä, s.o. enemmän kun missään muussa saaren

kuparikaivoksessa. Yhtiöllä on 640 omaa taloa, joita vuokraa

työmiehilleen 3--10 dollarin kuukautisella vuokralla. Osalla

työmiehistä on omat talot. Yhtiö pitää huolen työmiestensä lasten

kouluutuksesta ja kustantaa sitä varten kouluja aina ylempiin

oppilaitoksiin asti. Arvokas kirjasto on työväen käytettävänä.

Yhtiön toimesta on olemassa työmiehiä varten apukassa. Kukin työmies

maksaa siihen 50 senttiä kuukaudessa ja yhtiö panee aina kassaan

saman verran kun työväenkin puolelta karttuu. Kassassa on niin

paljon rahaa, että enää ei tarvitse kantoa säännöllisesti toimittaa.

Kassasta maksetaan miehille sairauden sattuessa 25 dollaria

kuukaudessa ja tapaturmakuoleman kohdatessa 500 dollaria. Tilivuonna

1897 maksettiin kassasta 33,000 dollaria.

Calumet & Hecla yhtiö on tuottanut ihmeellisesti voittoa. Kaikkiaan

on se jakanut voitto-osinkoja yli 52 miljoonaa dollaria, kokonaan

suunnattomia summia alkuperäiselle pääomalle.

Calumet & Heclan kuparisuoni kulkee koillisesta lounaaseen hiukan

vinossa suunnassa maanpintaan verraten. Kun yhtiö teki noin hyviä

asioita, alkoi muissakin syntyä ajatusta mitenhän olisi mahdollista

päästä käsiksi tuohon erinomaiseen kuparisuoneen. Silloin esitti

kapteeni John Daniell rohkean tuuman. Hän sanoi, että jos

ulkopuolella Calumet & Heclan piiriä, ottaen huomioon sen suunnan,

mihin kuparisuoni kulkee, kaivetaan maata tarpeelliseen syvyyteen,

löytyy sieltä sama kuparisuoni. Työtä ruvettiin tekemään, työtä,

joka veti suuria summia ja jonka kannattavaisuutta esitti vaan tuo

rohkea ajatus. Ja todellakin 2,270 jalan syvyydessä yhdyttiinkin

kuparisuoneen. Näin syntyi Tamarackin kaivanto, joka on nyt noin

4,000 jalkaa syvä. Yhtiö on nyt jo maansisästä tuonut yli 160

miljoonaa naulaa kuparia ja on osakkailleen voitto-osinkoina jakanut

jo noin kuusi miljoonaa dollaria. Senkin yhtiön palveluksessa on

paljon suomalaisia. Työmiesten keskimääräinen palkka on kaksi

dollaria päivässä, valtion antaman tilaston mukaan.

Samalla perusteella tehty kun edellinen on Tamarack Junior kaivanto.

Se ei ole vielä tuottanut voittoa ollenkaan vaan päinvastoin on

vienyt suuria summia, mutta hyvätuloinen siitäkin koituu.

Kun nyt olen luetellut jo muutamia kuuluisimpia kuparikaivantoja,

mainitsen vielä muutamia, joissa jokaisessa suomalaisia työskentelee.

Centennial (vanha Schoolcraft) kaivanto on vasta vähemmän aikaa ollut

uuden yhtiön aikana käytännössä. Kaivanto on 1,000 jalkaa syvä.

Keskimääräinen päiväpalkka doll. 1:85.

Osceolan kaivanto on lähellä Calumetia, johon piiriin edellisetkin

kuuluvat. Se on 2,800 jalkaa syvä ja on myös hyvästi kannattava

kaivos. Työmiehet asuvat kaivannon vierellä Opechee-nimisessä

kauppalassa.

Calumetista aivan lyhyen matkaa pohjoiseen päin on Wolverinen ja

Kearsargen kaivannot. Edellinen on 1,400 jalkaa ja jälkimmäinen 2,900

jalkaa syvä. Molemmat ovat kannattavia kaivoksia.

Pohjoisosassa olevista kaivannoista on ainoa kannattava ja toimessa

oleva Centralkaivanto. On luultavaa, että useat muutkin alkavat

uuteen käyntiin, kuten on merkkejä näkynyt esimerkiksi Copper Fallsin

alueelle syntyneestä Arnoldkaivannosta.

Hancockin kaupungin ympärillä, joka on Calumetista lounaaseen päin ja

on sen jälkeen huomattavin kuparikaivoskaupunki, on antoisin Quincyn

kaivanto. Se on myöskin jo vanha kaivanto ja on hyvin tuottava.

Kaivannosta saadaan kuparin muassa hopeatakin. Kaivos on noin 4,000

jalkaa syvä ja on hyvässä kunnossa. Siinä kuten useimmissa muissakin

kaivannoissa ei ole vielä kuparisuonen pohjaa löydetty. Maapohjan

rikkaus on vielä käsittämätön.

Niin ei ole naapurikaivannon, Franklinin laita. Sen pohjarajalle

tunkeutuu Quincyn alue, joten on kaivantoyhtiön täytynyt ruveta

kaivamaan uusia aloja.

Ulkopuolella varsinaisen Kuparisaaren aluetta, hiukan matkaa

eteläpuolella salmea, on Atlantickaivanto. Se on merkillinen

siitä että siellä on voitolla otettu kuparia hyvin köyhästä

kivestä, sellaisestakin jossa on vaan puolen prosenttia kuparia.

On luonnollista, että tällaisessa kaivannossa on täytynyt

välttää kaikkia liikoja kustannuksia. Yhtiön työmiehille maksama

keskimääräinen päiväpalkka on kumminkin doll. 1:91.

Kaikkien näiden kaivosten ympärillä on suomalaisia asumuksia. Osa

kansalaisistamme asuu yhtiöiden huoneissa maksaen kohtuullista

vuokraa.

Enimmän asuu kansalaisiamme Calumetin kaupungissa, jossa heidän

lukunsa nousee jo noin 6,000:een. Se onkin suomalaisten suurin

pesäpaikka Amerikassa. Suomalaisilla on siellä paljon komeita

taloja ja liikehuoneita. Suomalainen Södergrenin veljesten apteekki

on paikkakunnan suurin ja tekee liikettä melkein yhtä paljon kun

muut sikäläiset apteekit yhteensä. Kaksi suomalaista, Amerikassa

tutkinnon suorittanutta lääkäriä löytyy, tohtorit Koivupalo ja

Kaarle J. Sorsen. Viimemainittu oli erisin apteekkiliikkeessä

Alfred Södergrenin kanssa ja jo silloin tuli tuo liike hyvin

huomatuksi. Sittemmin möi hän osansa pois, ja veljekset Alfred ja

Uno Södergren ovat liikettä pitäneet sekä vieläkin laajentaneet.

Paitsi hyvin varustettuja apteekkeja Calumetissa, Virginiassa ja

Hibbingissä (viimemainitut Minnesotan valtiossa) on heillä suurehko

ulkolähetysliike Minneapolin kaupungissa. Kaarle Sorsen myytyään

osansa meni tunnettuun Rushin lääketieteelliseen oppilaitokseen

Chicagossa, opiskeli siellä muutamia vuosia ja suoritti keväällä 1898

lääketieteen tohtorin tutkinnon.

Myöskin on Calumetissa suomalainen Ann Arborin, Mich., yliopistossa

tutkintonsa suorittanut lakimies Oskar J. Larson, joka nuoresta

ijästään huolimatta on jo hyvin huomatuksi tullut Kuparisaarella.

Hänellä sanotaan olevan hyvät lakimiehen lahjat ja oiva puhekyky.

Monellaisia luottamusvirkoja on hänen osalleen tullut, ja luultavaa

on, että hän ensimmäisenä suomalaisena voi Amerikan valtiollisessakin

elämässä kohota korkealle, kunhan vaan suomalaiset vaaleissa

yksimielisesti auttavat omaa kansalaistaan eivätkä ala kadehtia

ja hajaantua puolueisiin, kuten kyllä näihin asti on suomalaisten

ehdokkaiden suhteen usein tapahtunut.

Viroista puhuessa täytyy mainita, että suomalaisilla

Houghton- sekä Marquettekauntissa (Houghtonkaunti on kupari- ja

Marquette rauta-alueen tärkein kaunti) on ollut suomalaiset

rahastonhoitajat. Tämä on suurellainen luottamustoimi Yhdysvaltain

paikallishallinnossa, josta yhtenä todistuksena mainittakoon,

että viranpitäjältä vaaditaan lähes miljoonan markan takaus.

Molemmat noista miehistä J. V. Frimodig Houghtonissa ja Aatami

Kangas Marquettessa ovat rehellisellä käytöksellään osoittaneet

täysin määrin ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka etupäässä omat

kansalaisensa ovat heihin panneet.

Pienemmissä kunnallisissa toimissa on Calumetissa, kuten muissakin

suomalaisissa pesäpaikoissa, myös kansalaisiamme, mutta sopisi

toivoa, että suomalaiset, jotka niinkin vallitsevia ovat vaaleissa,

auttaisivat vielä enemmän kansalaisiansa virkoihin.

Kaivantoyhtiön palveluksessa on yksi suomalainen kaivantokapteeni

sekä muutamia alempia työpäälliköltä. Löytyy kaupungissa koko joukko

suomalaisia liikkeitä: puolenkymmentä ruokakauppaa, pari lihakauppaa,

huonekalukauppa, leipuri, pari raittiusjuomalaa, neljä kapakkaa,

kuusi saunaa, kelloseppiä, partureita, suutareita, valokuvaajia,

räätäleitä, seppiä, urakoitsijoita, maalareita, puuseppiä, y.m.

kaikkia mitä suomalaisessa yhteiskunnassa tarvitaan.

Henkisistä pyrinnöistään Calumetin suomalaiset ovat aivan kuuluisiksi

tulleet. Siellä on rientoja, rientoja ja rientoja. Kuumeentapaisessa

kiihkossa eletään alinomaa, kaikilla aloilla tahdotaan voittaa

rekordit. Ja niinpä ovatkin he monessa suhteessa päässeet etusijaan,

mutta juuri tuosta alituisesta rientämisestä on ollut seurauksena

suuria rettelöitä ja eripuraisuuksia. Todistuksena tästä on

sekin, että Calumetissa on suomalaisilla neljä seurakuntaa, kolme

raittiusseuraa ja muita yhdistyksiä kentiesi kuinka paljon.

Jotta lukija saisi jonkinlaisen käsityksen noista riennoista,

suuresta kiihkosta, mikä pyrinnöissä vallitsee, esitän erään arvoisan

Amerikan suomalaisen avustamana vähän tarkemmin suomalaisten

seurakuntain kehitystä Calumetissa ja yleensä Kuparisaarella, vaikka

Amerikan suomalaisten kirkollisista oloista jälelläpäin erityisesti

yleiskatsauksen muodossa puhutaankin. Kuvauksesta esiintynee myös

miten suurella innolla ja vaikeissa oloissa Amerikan suomalaiset ovat

henkisiä pyrintöjään eteenpäin vieneet.

Noin viisikolmatta vuotta sitte liittyivät ensimmäiset suomalaiset

Calumetissa norjalaiseen seurakuntaan ja rakensivat norjalaisten

kanssa yhteisen kokoushuoneen. Sen seurakunnan pappina oli eräs

Rönäs, joka osasi vähän suomeakin. Kaikki meni jonkun aikaa hyvin,

mutta sitte nousi riita Rönäsin ja suomalaisten välillä. Suomalaiset

olivat laestadiolaisia ja Rönäs ei hyväksynyt heidän oppiaan,

vaan asetteli heille esteitä seurakunnassa. Seurauksena oli, että

suomalaiset erosivat norjalaisista ja rakensivat Pinekadun varrelle

Calumetissa oman kirkon, joka vieläkin seisoo isonnettuna paikallaan.

Entinen Karungin lukkari Salomon Kortetniemi, joka vielä elää,

tuli sen seurakunnan saarnamieheksi. Virallisesti se suomalaisten

ensimmäinen seurakuntayhdistys Amerikassa tunnettiin nimellä "Salomon

Kortetniemen seura".

Kun vanha Kortetniemi ei ollut oikein pystyvä ohjaajaksi, hänen

seurakuntalaisensa kuulustelivat laestadiolaisliikkeen vanhukselta

Juhani Raattamaalta itselleen saarnamiestä. Hänen välityksellään

tuli Amerikkaan v. 1878 Juhani Takkinen, kotoisin Kuusamosta. Tällä

miehellä on ollut harvinainen merkitys Amerikan suomalaisten oloissa.

Vaikka hän oli yhtä vähän oppinut kun muutkin maallikkosaarnaajat,

oli hänen näköpiirinsä jotenkin laaja. Sen lisäksi hänellä oli

luontaista johtajakykyä ja, vaikka itse oppimaton, hän ymmärsi oppia

arvostella ja oli kirjallisuuden harrastaja, -- ominaisuudet, joita

suurelta osalta laestadiolaisia puuttuu.

Heti Takkisen Amerikkaan tultua laillistettiin Salomon Kortetniemen

seura "Apostolisluterilaisen seurakunnan" nimellä, erotukseksi

evankelisluterilaisista. Näistä ajoista saakka on laestadiolaisia

Amerikassa nimitetty apostolisluterilaisiksi. Takkinen alkoi heti

tehdä lähetysmatkoja länteen, aina Tyynenmeren rannoille saakka,

perustaen siellä seurakuntia, jotka sitte rakensivat kirkkojakin, ja

sitä hän jatkoi siihen saakka, kun lähti viimeisen kerran Amerikasta

kotimaahan ja kuoli sillä matkalla Kittilässä talvella 1892. Takkinen

oli vaikuttavimpia miehiä "Amerikan Suomalaisen Lehden" uuteen eloon

herättämisessä, joka tapahtui v. 1879. Etumiehenä hän oli Amerikan

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurankin perustamisessa, jonka toimella

painettiin suurella vaivalla ja kustannuksella Aapinen, Leinbergin

Biblian Historia ja Luteeruksen vähempi Katkismus. Kaikissa näissä

toimissa ei Takkinen säästänyt vaivoja eikä varojansa.

Laestadiolaisuuden suunta on ollut semmoinen, että pappi ja

sanankuulija ovat yksi ja sama, se puhuu jonka "henki" antaa puhua,

ei mitään eroitusta ihmisten välillä, ei mitään eroitusta kykyjen

välillä. Se aate käytännössä ei onnistunut Amerikassa. Takkinen oli

näyttänyt olevansa monessa suhteessa niin paljon etevämpi muita,

että sen täytyi herättää kateutta, ja siinä oli hänen turmionsa.

Takkinen sai pitkittää noin kymmenen vuotta rauhassa toimekasta

vaikutustaan, mutta silloin alkoivat kadehtijat syyttää, että

hän tekeytyy piispaksi ja rikastuu ylellisesti. Tämä tunne kyti

jo vuosia muutamissa hänen omissa seurakuntalaisissaan, kunnes

se viimein riehahti ilmiliekkiin. Vuosikokouksessa talvella 1889

nostettiin semmoinen melu, ettei voitu mitään toimittaa, jonka

vuoksi seurakunnan esimies lykkäsi kokouksen pidon määräämättömään

aikaan. Mutta samana pyhänä jälkeen puolen päivän kokoontuivat

meluajat kirkkoon ja valitsivat Juhani Roanpään saarnamieheksensä.

He anastivat kirkon avaimet ja seurakunta jakaantui kahteen

vihamielisimpään leiriin, mitä Calumetissa on nähty. Siitä seurasi

pari vuotta kestävä ja paljon maksava käräjöiminen aina ylioikeuteen

saakka. Ylioikeus päätti, että koska seurakunnan esimies lykkäsi

kokouksen pidon määräämättömään aikaan, niin jälestäpäin pidetyn

kokouksen vaali on seisova, kunnes seurakunta toisin päättää.

Pahinna syynä Takkisen puoluelaisten tappioon oli se, ettei

seurakunnalla ollut mitään sääntöjä vaan ainoastaan joitakin

päätöksiä kokousten pöytäkirjoissa. Takkinen pakotettiin muuttamaan

pois pappilasta ja osti oman talon. Hänen suosijansa rakensivat

uuden kirkon myöskin Pinekadun varrelle Calumetissa, joten vanhalla

apostolisluterilaisella seurakunnalla on uusi kirkko ja uudella

seurakunnalla vanha kirkko. Juhana Roanpään hoteihin jäänyt puoli

seurakunnasta kutsui sitte opettajaksensa pappismies A. L. Heidemanin

Suomesta. Hän on vieläkin tämän seurakunnan pappina. Juhani Roanpää

oli Abram Hietasen kanssa lähetysmatkalla idän valtioissa v. 1895 ja

he tukehtuivat molemmat kuoliaaksi kaasun häkään eräässä Bostonin

hotellissa.

Takkisen seurakunnan saarnamiehinä ovat olleet monta vuotta Kalle

Ojala ja Olli Matoniemi.

Calumetin evankelisluterilaiset suomalaiset alkoivat muodostua

seurakunnaksi v. 1875 vaiheilla ja kutsuivat Suomesta papikseen

pastori A. E. Backmanin. He liittyivät norjalaisten ja ruotsalaisten

kanssa yhteisen kirkon rakennukseen, jota on kutsuttu kolmen

kansallisuuden kirkoksi. Sama kirkko seisoo vieläkin ihan

samannäköisenä ja se on nykyänsä n.k. kansallisseurakunnan kirkkona.

Siinä pidettiin v. 1890 Suomisynoodin ensimmäinen yleinen kokous.

Rohkeutta kysyttiin siltä papilta, joka ensimmäisenä lähti

siirtolaisten kutsumana Suomesta Amerikkaan, aivan uusiin ja

outoihin, vieläpä jotenkin kehittymättömiin oloihin. Ajat

olivat hyvin rauhattomat Calumetin suomalaisten keskuudessa.

Laestadiolaisuus esiintyi silloin kaikkein kiihkoisimpana, niin että

kaduillakin toisin ajattelevaa manattiin "uskoon". Pastori Backman

katsoi velvollisuudekseen tuota liikettä vastustaa ja siinä tietysti

sortui tulisen taistelun pyörteeseen. Vihdoin muutti hän Hancockiin,

jossa parhaastaan kansalaisemme Antti Johnsonin puuhalla oli saatu

seurakunta perustetuksi ja rakennettiin Quincyn mäelle pieni kirkko

ja pappila, Vaikutettuaan vielä jonkun aikaa Hancockissa muutti

pastori Backman pysyväisesti Suomeen v. 1882 väsyneenä Amerikan

suomalaisten riitaisiin oloihin.

Nyt alkoi evankelisluterilaisten seurakuntapyrinnöille kirjava

ajanvaihe. Ensi vuosina ei ollut yhtään varsinaista suomalaista

pappia Amerikassa. Hancockin ja Calumetin seurakunnat pysyivät

kumminkin olemassa ja niitä pidettiin ikäänkun yhteen kuuluvina.

Hancockissa oli saksalainen luterilainen pappi Wambsgarss, joka

oli ollut Backmanin tuttavuudessa ja Backman oli kehoittanut häntä

tekemään papillisia toimituksia suomalaisille, merkiten hänelle

virsikirjaan vihkimä-, kaste- ja hautausluvut. Ja vaikka se

saksalainen ei tietysti kieltämme ymmärtänyt, niin hän osasi kirjasta

lukea ihmeteltävän selvästi suomea, ja hän toimitti parin vuoden

kuluessa paljon papillisia toimia suomalaisille.

Entinen lähetyssaarnaaja Malmström oli niihin aikoihin saapunut

Suomesta Amerikkaan ja kuulusteltuaan ruotsalaisen Augustanasynoodin

esimiehiltä itselleen vaikutusalaa, oli häntä neuvottu Hancockiin,

jossa tiesivät suomalaisten olevan papittomia. Hän tuli kenenkään

kutsumatta Hancockiin, asettui pappilaan asumaan ja alkoi tehdä

papillisia toimia, kun ei ollut muutakaan pappia, kunnes pastori J.

K. Nikander saapui.

Niihin aikoihin olivat Hancockin ja Calumetin seurakunnat

kuulustelleet Suomesta pappia ja olivat saaneet lupautumaan

Amerikkaan lähtemään nuoren papin J. K. Nikanderin Heinolasta,

jolla miehellä sittemmin on ollut hyvin suuri merkitys Amerikan

suomalaisten keskuudessa.

Kun hän kumminkin viipyi tulemasta, ilmestyi Hancockiin eräs

omituinen räätäli Henrik Turunen, josta kuultiin, että hän osasi

saarnata ja pitää kokouksia. Ja muutamat uteliaat menivät häntä

kuulemaan. Hän kutsuttiin Calumetiinkin, jossa sai suomalaisten

kirkossa saarnata. Hän voi hyvin sointuvalla äänellä kiljahdella,

mutta puheessa ei ollut järkeä eikä järjestystä. Siihen ääneen

mielistyi kuitenkin niin moni Calumetissa, että hän äänestettiin

tuota pikaa väliaikaiseksi papiksi, vaikka varsinaista odotettiin

tulevaksi Suomesta. Eräs kansalainen kustansi Turusen Minneapoliin,

jossa muuan norjalainen professori teki hänet kahdessa viikossa

papiksi. Takaisin tultuansa hän arveli olevansa sekä Calumetin että

Hancockin seurakunnan pappi, anastellen Malmströmiltäkin papin

tointa, jota kumminkaan tämä ei huolinut hänelle luovuttaa. Kun

Nikander saapui ensi kerran Calumetiin ja piti kirkossa matkasta

väsyneenä pienen tulopuheen, niin Turunen oli myöskin saapuvilla

ja kiljui sointuvalla äänellään, virkkaen lopuksi: "Nyt te olette

kuulleet meidän molempien lahjat ja tiedätte kumman valitsette

papiksenne." Mutta sillä ei ollut kuulijoihin mitään vaikutusta.

Turunen oli sitte jonkun aikaa Poinsettissa, Dakotassa, sieltä meni

San Franciscoon muka merimiesten papiksi, oli taas jossakin opistossa

Philadelphiassa, kulki sieltä takaisin San Franciscoon ja viimeksi on

kuultu, että hän on viety täydellisenä hulluna Napan holhulaitokseen,

jonne lienee kuollutkin.

Nikander tuli papiksi kahteen seurakuntaan, joilla oli kirkot,

mutta jotka muuten olivat melkein rappiotilassa. Hän alkoi hoitaa

sekä Hancockin että Calumetin seurakuntia, asuen Hancockissa.

Suopealla ja maltillisella olennollaan alkoi hän rakentaa todellista

seurakuntaelämää koko Kuparisaarella. Hän perusti seurakunnan

Allouezin kaivannolle, jossa kulki saarnaamassa, sekä Portage

Entryynkin, kivimurtimopaikkaan, johon on pieni kirkkokin rakennettu.

Jonkun ajan perästä ryhtyi Hancockin seurakunta uuden, isomman kirkon

rakennukseen, ja se kirkko on parhaita, mitä onkaan suomalaisilla

Amerikassa ja maksaa noin 5,000 dollaria. Siinä on tuhannen dollarin

maksavat piippu-urut ja 250 doll. arvoinen kello. Kirkon vierellä

yläpuolella on sievä pappila ja vielä ylempänä "Paimen-Sanomain"

painohuone. Hancockin seurakuntaan luetaan nykyään monia ympäristöllä

olevia suomalaisten asuinpaikkoja, kuten Entry, Chassell, Atlantic ja

Boston, joten se on väkirikkain suomalainen seurakunta Amerikassa.

J. K. Nikander on ollut sen seurakunnan pappina vielä ensi vuoden

Suomiopiston johtajanakin ollessansa. -- Vasta v. 1897 tuli hänen

sijalleen maisteri Juho Bäck.

V. 1889 saivat Calumetin seurakuntalaiset, parhaastaan silloisen

kouluttajan Pekka Westerisen vaikutuksesta, aatteen kutsua pastori

J. W. Eloheimo papikseen Astoriasta. Se oli ajattelematon teko,

kun ei virketty asiasta mitään pastori Nikanderille, joka oli

senkin seurakunnan pappi. Mutta hän ei pannut sanallakaan vastaan,

varmaankin toivoen, että seurakunta edistyy paremmin saatuaan

varsinaisen papin.

J. W. Eloheimo tuli Calumetiin. Seurakunnan pappila oli jo silloin

myöty, mutta kolmasosa kirkosta oli vielä seurakunnan omana.

Eloheimo olisi ehkä onnistunut hyvinkin, jos hän olisi arvannut

pysyä varsinaisessa ammatissaan. Paikkakunnalle oli saapunut eräs

rettelöitsevä mies, John Ekman, joka oli yritellyt julkaisemaan

suomalaista lehteä Harborissa ja Ishpemingissä, joutuen vararikkoon

molemmissa paikoissa. Hän sai viimein muutamain suosijainsa avulla

painokapineita ja rupesi julkaisemaan marraskuulla 1889 Calumetissa

lehteä, jonka nimi oli "Kansan Lehti". Eloheimo kirjoitti heti

siihen lehteen jotakin, näyttäen olevansa lehden suosija. Kiihko

lisää aina kiihkoa. Toinen joukko kiihkoilijoita perusti heti toisen

lehden, jonka nimi oli "Kalevan Kaiku" ja se alkoi ilmestyä kahdesti

viikossa. Eloheimo kirjoitteli siihen kummallisia pätkiä ja näin

asetti itsensä kahden tulen väliin. "Kansan Lehti" alkoi häntä

herjaella.

Samaan aikaan sattui toinen tärkeä seikka. Suomisynoodin ensimmäinen

yleinen kirkolliskokous pidettiin maaliskuulla 1890. Tämän puuhan

vaikuttavimpana miehenä oli ollut juuri Eloheimo, vaan häntä ei Siinä

tilaisuudessa valittu esimieheksi.

Heti yleisen kirkolliskokouksen jälkeen oli Calumetin seurakunnalla

kokous, jossa oli kysymyksenä liittyykö seurakunta Suomisynoodiin.

Siinä tilaisuudessa esiintyi Eloheimo niin käskevänä ja komentavana,

että melkein kaikki kokoukseen tulleet poistuivat. Heti sen jälkeen

ne käskivät pyyhkiä nimensä pois kirkon kirjoista.

Silloin näki John Ekman ajan tulleeksi kostaakseen Eloheimolle ja

samalla pannakseen jotakin vastapainoa äsken perustetulle Synoodille.

Hän keräsi suosijansa oopperahuoneeseen, jossa suurella pauhinalla

julistettiin, että nyt on perustettu "Kansallisseurakunta", josta

sittemmin on niin usein kuultu.

Muutamia kuukausia myöhemmin täytyi Eloheimon muuttaa kannatuksen

puutteessa Ironwoodiin, jossa alkoi hänen vieläkin suurempi

harhailemisensa, josta tuonnempana puhutaan.

Calumetin evank. lut. seurakunnasta jäi kuitenkin kantajoukko

jälelle, joka liittyi lujasti Suomisynoodiin. Ne möivät 500

dollarista kirkko-osansa sille "kansallisseurakunnalle" ja alkoivat

puuhaella oman kirkon rakentamista. Se oli rohkein yritys, mitä

vielä mikään suomalainen seurakunta on Amerikassa tehnyt, kun niin

pieni joukko uskalsi ruveta 500 dollarilla kirkon rakennukseen, joka

tuli maksamaan 6,000 dollaria ja josta enää kuudesosa on velkana.

Kirkon paikan lahjoitti Calumet & Hecla yhtiö ja antoi vielä 500

dollaria rahaa. Rakennus alotettiin syksyllä 1891 ja seuraavan

vuoden lokakuussa oli valmis vihittäväksi. V. 1897 hankittiin siihen

kirkkoköörin toimella 800 dollarin arvoiset piippu-urut, joista ei

ole mitään velkaa.

Pastori Nikander hoiti vieläkin tätä seurakuntaa, pitäen kirkonmenoja

kahdesti kuukaudessa. Jäsenluku pysyi pienenä, mutta niiden joukossa

oli uhraavia jäseniä. Seurakuntalaiset alkoivat aina enemmän ikävöidä

varsinaista pappia, senkin vuoksi että jäsenluku lisääntyisi. Viimein

saivat he Amerikkaan lähtemään nuoren papin, E. W. Hynnisen, kotoisin

Joroisista. Hän saapui Calumetiin kesällä 1893. Ollen miellyttävä

luonteeltaan sai hän seurakunnan vähitellen kasvamaan. Vaikka hän

oli seurakuntalaistensa suuressa suosiossa, niin hän ei oikein

hyvin olostunut outoihin oloihin. Niinpä hän haki kotipitäjäseensä

kansanopiston johtajaksi ja pääsi sinne, lähtien Calumetista keväällä

1895.

Nyt oli Betlehemin seurakunta, joksi sitä nyt oli ruvettu

nimittämään, taas papitta ja pastori Nikander hoiti sitä

väliaikaisesti. Kesällä 1896 kutsui seurakunta opettajaksensa

nuoren pappismiehen J. H. Kampin Massachusettsista. Hän

voitti seurakuntalaistensa yleisen suosion ja äänivaltaisten

seurakunnanjäsenten luku karttui puoleenkolmatta sataan, jota

pidetään noissa oloissa jo isonlaisena seurakuntana. Hänen tultuansa

liittyi parikymmentä seurakunnan jäsentä yhteen, pannen kukin 50

dollaria, ja rakensivat kirkon vierelle sievän pappilan, joka

vuokrataan papille, sillä ehdolla että niin pian kun pappila on

maksanut vuokralla rakennuskulut, he lahjoittavat sen seurakunnalle.

J. H. Kampi näytti olevan hyvällä alulla saavuttamaan luottamusta,

mutta kesällä 1898 seurakunnan vanhimmat saivat selville, että hänen

siveellinen kantansa oli rappiolla, ja pyysivät hänen poistumaan

seurakunnasta. Hän lähti silloin karkaamalla Calumetista, jättäen

perheensä ja velkoja jälkeensä.

Calumetin kansallisseurakunta, jolla oli kolmasosa vanhaa kirkkoa,

sai muutakin näkyvää muotoa, sillä A. L. Heideman Calumetiin tultuaan

alkoi toimittaa papillisia toimituksia siinäkin seurakunnassa. V.

1896 alkoi seurakunta puuhaella itselleen ensimmäistä varsinaista

pappia ja siksi tuli -- J. W. Eloheimo. Hän, "Amerikan suomalaisen

kirkon piispa" oli tullut niin ahtaalle Ironwoodissa, että tarjoutui

entisille potkijoillensa papiksi ja sai heiltä kutsumuksen siihen

toimeen. Eloheimon tultua on se seurakunta rakentanut sievän

pappilan ja aivan nykyisin on alotettu kookkaan kirkonkin rakennusta

Calumetissa.

Quincyn mäellä Hancockissa on ollut apostolisluterilaisilla pieni

kirkko jo parikymmentä vuotta. Siellä ovat saarnanneet milloin mitkin

saamamiehet. Pari vuotta sitte panivat alkuun apostolisluterilaiset

homman suuremman kirkon rakentamiseksi. Juuri näihin aikoihin on

heillä valmistunut kirkko Hancockin kaupungissa ja on se varmaankin

heidän suurin kirkkonsa Amerikassa, sanotaan maksavan ainakin 5,000

dollaria. Kokouksia pitää siinä A. L. Heideman.

Olen nyt viivyttänyt lukijaa ehkä liiankin kauvan Calumetin ja

yleensä Kuparisaaren seurakuntain kehityksen tarkastelussa. Lyhyesti,

ainoastaan pääpiirteissään on ne vaiheet käyty läpi, vaan jo nekin

kuvaavat taistelua, minkä alaisena pyrinnöt siellä ovat. Kaikki, mikä

on saatu aikaan, on noussut kovilla ponnistuksilla ja uhrauksilla.

Samallaista, yhtä melskeistä on raittiustyön historia

Kuparisaarella, erittäinkin Calumetissa. Emme lähde sitä nyt

kumminkaan tarkastelemaan. Mainitsen vaan, että Calumetin kolmesta

raittiusseurasta on kaksi samannimellistä. Yksi "Hyvä Toivo" kuuluu

Raittius-Ystäväin Yhdistykseen, toinen "Hyvä Toivo" on itsenäinen.

Itsenäinen seura on nykyään kaikkein suurin.

Työväenyhdistys Suomiseura oli yhteen aikaan hyvin vilkkaassa

toimessa, mutta sittemmin on jonkun verran lamaantunut. Naisyhdistys

toimii vilkkaudella neitien Linda Mahlbergin ja Maggie J. Walzin

johdolla.

Useampia vuosia on Kansanvalistusseura, joka on perustunut

haaraosastona Suomessa olevaan seuraan, vaikuttanut, vaan nykyään sen

toimintaa lienee tuskin nimeksi olemassa. Seura on kumminkin jättänyt

pysyväisen muiston, kokoushuonerakennuksen, jossa useat yhdistykset

kokoontuvat.

Lauluseuroista on suurinta huomiota herättänyt "Suomen Sävel", joka

lienee ollut parhaiten harjoitettu suomalainen lauluseura Amerikassa.

Johtajana on ollut S. Mustonen. Viime aikoina on seuran vaikutus

ollut heikkoa.

Kun vielä näiden seurain lisäksi luettelemme Calumetissa olevaksi

useampia muita lauluseuroja, pari torvisoittokuntaa, nuorisoseuroja,

kansakouluyhdistys, lähetysseura, ompeluseuroja y.m., -- niin

eikö todella ole "yhteispyrintöjä" Calumetin suomalaisilla! Mutta

toisekseen epäilemättä seurain monilukuisuus paljon hajoittaa

paikkakunnan suomalaisten voimia. Enemmän saataisiin aikaan, jos

keskitettäisiin voimia paremmin yhteen.

Vielä on mainitsematta kaksi erittäin hyvään vaikutukseen päässyttä

suomalaista yhdistystä Calumetissa. Nämä ovat keskinäinen

Palovakuutusyhtiö ja apuseura Kaleva. Nämä yhdistykset saivat alkunsa

melkein samaan aikaan v. 1890.

Jo siihen aikaan oli suomalaisilla Calumetissa satoja omia

huoneita, jotka maksoivat vuosittain monia tuhansia suurille

palovakuutusyhtiöille. Ja kun ruvettiin tarkkaamaan, niin

huomattiin, että ne yhtiöt eivät olleet maksaneet suomalaisille

kuuden seitsemän vuoden kuluessa vahingonkorvausta kun 400 dollaria.

Siitä ruvettiin ajattelemaan, että jos olisi oma yhtiö, jolle

maksettaisiin vuosittain ne tuhannet, mitä oli muille maksettu, niin

eiköhän niistä rahoista jotakin säästyisi, samalla kun omaisuus oli

turvattu. Keskinäiset yhtiöt ovat tavallisesti sillä pohjalla, että

jäsen maksaa vakuuttaessa vaan jäsenrahan, ja vahinkojen korvaus

takseerataan ja kerätään vuoden kuluttua kultakin osansa jälkeen.

Suomalaisten yhtiö pantiin aivan toisellaiselle pohjalle. Jäsen

maksaa jäsenrahan ja melkein saman vakuutusmaksun minkä suuret

osakeyhtiötkin perivät. Mutta viiden vuoden perästä saa kukin

jäsen tässä yhtiössä kaikki mitä on hänen maksuistansa säästynyt

sen ajan kuluessa. Nykyään kuuluu yhtiöön yli 700 jäsentä, joista

noin satakunta on muunkielisiä. Vakuutetun omaisuuden arvo on yli

600,000 dollaria. Vahingoita se on maksanut yli 6,000 dollaria,

osinkoja melkein saman verran. (68 senttiä jokaisesta dollarista)

ja säästössä on nykyänsä yli 18,000 dollaria. Sen yhtiön esimiehenä

on alusta alkaen ollut John Blomqvist, kirjurina Alex. Leinonen ja

rahastonhoitajana P. A. Nordström.

Jokaisella paremmalla kaivantoyhtiöllä on oma apuyhtiönsä, johon

otetaan joku dollari kuussa jokaiselta työmieheltä ja sitte

maksetaan, vissi määrä kuukaudessa sairastaville ja hautauskulut

kuolleiden perillisille. Calumet & Heclassa on laitos vielä

paremmalla kannalla. Mutta tämän lisäksi on työväkikin perustanut

samallaisia yhtiöitä omassa keskuudessaan. Semmoinen on Kaleva,

loukkausapuseura Calumetissa, joka on kauvan elänyt ja erittäin hyvin

onnistunut.

Kun vielä mainitsen, että Calumetissa on ilmestynyt ja vielä

nykyäänkin ilmestyy useampia suomalaisia sanomalehtiä, joista

huomattavin on tunnettu kiihkolehti "Amerikan Uutiset", lienen

jo antanut hiukan valaistusta tästä suomalaisten suurimmasta

pesäpaikasta. Tarkka kertomus veisi koko tämän kirjan alan, sillä

niin monipuoleiset ja vaiherikkaat ovat Calumetin suomalaisten elämä

ja pyrinnöt. Niin paljon intoa ja harrastusta tuskin lienee missään

muualla suomalaisten keskuudessa. Kun se vaan saataisiin keskittymään

johonkin yhteiseen, suureen asiaan, syntyisi epäilemättä ihmeitä.

Näinkin ollen on Calumet monissa harrastuksissa lipunkantaja Amerikan

suomalaisten joukossa. Ei se syyttä haluakaan etevimmän suomalaisen

siirtolaisasutuksen nimeä.

Hancock on toinen suuri suomalainen pesäpaikka Kuparisaarella.

Siellä ei niin paljon "riennetä", mutta eteenpäin sielläkin mennään,

eteenpäin säännöllisesti ja verrattain vakavasti. Seurakunta on

suurin ja parhaiten järjestetty, raittiusseura on ijältään vanhin. Se

on kauvan aikaa ollut Suomisynoodin konsistoorion esimiehen paikka.

Siellä on Suomiopisto, ainoa Amerikan suomalaisen korkeamman koulun

alku ollut toimessa jo kolmatta vuotta.

Hancockissa, kuten yleensä Kuparisaarella, ovat suomalaiset hyvin

toimeentulevaa väkeä, onpa joku varakaskin ja suurissa liikkeissä

kuten Antti Johnson, joka on myös seurakunta- ja opistoasiain

innokkaana ja uhraavana harrastajana tunnettu. Suomalaisia

liikehuoneita on Hancockissa kosolta. Paitsi pappien toimittamaa

sanomalehteä, "Paimen-Sanomia", ilmestyy siellä myös "Amerikan

Suomalainen" V.M. Burmanin toimesta.

Kaivannot ne antavat elatuksen Hancockinkin suomalaisille.

Kuparivuoret ovat rikkaita ja niiden sisässä suomalaiset kovasta

kivestä leipänsä kiskovat. Lähtekäämme katsomaan yhtä noista

kaivoksista, Quincyä, joka on aivan Hancockin äärellä. Näemme

korkeita rakennuksia ja korkeita savupiippuja kaivannon päällä.

Puolen tusinaa reikiä johtaa maan sisään. Näitä kutsutaan

shafteiksi. Enimmät näistä shafteista ovat niitä, joita myöten

kaikki louhottu kivi nostetaan ylös. Miehistöllä on eri kulkutie,

maneesishafti. Kivennostoreikiä myöten, jotka ovat varustetut

kaksilla rautatienkiskoilla lentää kaksi neljän tonnin vetoista

rautaista kippaa hirmuisella vauhdilla edestakaisin. Kun toinen

nousee täysinäisenä ylös, painuu toinen silloin tyhjänä alas, menee

joutusammin kun hirmuisen raskas rautakippa ehtisi omaa painoaan

pudota. Täysi kippa lentää tietysti samalla kiireellä ylös. Noin

720 syllän matkan tekevät ne noin 1 1/4 minuutissa. Kun vauhti

raskaalla kipalla hirmuisen raskaine nostoköysineen on tuollainen,

niin arvaa jokainen, että jättiläinen on se rukkikin, joka tuota

köyttä kelaa. Rattaan, jonka ympäri köysi kiertää, ympärysmitta on 79

jalkaa, köyden paino 12 tonnia. Höyrykone on 2,000 hevosvoimainen.

Rakennuksissa kaivannon päällä käypi ryske ja pauke, kun kipat

oksentavat niiden ylilattialle sisältöänsä ja koneet niitä sitte

rouhentavat.

Musta ja kammottavannäköinen on shaftin suu. Omituinen haju virtaa

sieltä nenään. Se on kun manalan suu, johon tuo jykevä kippa kolkolla

jyrinällä hukkuu.

Mutta siellä alhaalla, kilometrin jopa syvempänäkin maan sisässä,

on miehiä, rohkeita ja karastuneita. Siellä ontoissa lokeroissa he

liikkuvat kun kotonaan, toiset (mainarit) ilmalla käypäin koneiden ja

dynamiitin avulla särkien kalliota, toiset (trammarit) sitä kuormaten

melkoisiin rautatievaunuihin. Kaivanto on jaettu tasanteihin,

leveneihin, jotka vastaavat korkeiden rakennusten lattiakerroksia.

Noita tasanteita on Quincyn kaivannossa nykyään 48, kukin noin 10

sylen päässä toisistaan (siis Quincyn kaivanto on kohtisuorasti maan

päältä noin 480 jalkaa syvä). Joka tasannesta pitkin johtaa kiskotie

tasanneksen perimpään pohjukkaan saakka. Kullakin tasanteella on

tehty tai tehdään työtä laajentaen kaivantoa sivuille päin tasaisesti

maanpinnan kanssa. Trammerit työntävät noita rautatievaunuja

shaftin (reijän) suulle ja tyhjentävät sisällön kippaan. Tämä

trammaus eli "tyisän puskeminen", kuten sitä suomalaiset kutsuvat,

olisi oikeastaan hevosen työtä, eikä siinä muut ihmiset kestä kun

suomalaiset ja itaalialaiset. Oli se perukka kuinka pitkä tahansa,

josta vaunut täytetään, ja oli siellä tavaran saanti kuinka huono

tahansa, niin ei auta, joudu vaan määrälleen kuorminesi shaftille,

sillä kippa ei saa odottaa. Jos viipyminen tapahtuu luvallista

useamman kerran, ei muuta kun mars ylös ja pois työstä. Kun tähän

hengenottavaan kiireeseen lisää huonon ilman, kuumuuden, kosteuden ja

alituisen hengenvaaran, niin huomaa itsekukin, että tässä on leikki

kaukana. Moni outo, joutuessaan tylsää työntämään, palavoi niin että

saappaat turskaa jalassa ja on märkä kun uitettu. Ruoka ei maita

lainkaan, ei muuta kun janottaa, ja sitte, kun on paljon juonut,

tapaa uupumus. Kuumuus on pitkissä perukoissa niin suuri, että tali

sulaa kynttilästä kiireemmin kun sydän ehtii palaa, joten tuli, tuo

ainoa kaivantomiehen heikko valo, jääpi vaan vaisusti tuikkimaan

pitkän sydämen kärkeen. Terveyttä ja elinvoimia leikkaa tuo työ ja

onpa siis leipä kivessä todella lujassa.

Paitsi Calumetia ja Hancockia on Kuparisaarella vielä muita paikkoja,

joissa on paljon suomalaisia. Sellaisia ovat kaivantopaikat Allouez,

Wolverine, Kearsarge, Copper Falls, Central Mine ja Opechee,

Calumet & Heclan survimo pienen Lake Linden järven rannalla ja

kivimurtimopaikat ja kalastuskylät Jacobsville sekä Portage Entry

Superiorin rannalla. Dollar Bayssa on useampia työpaikkoja, muun

muassa ruutitehdas. Kivimurtimot tuottavat suurissa kaupungeissa

rakennuksia varten tarvittavaa punaista hiekkakiveä. Useimmissa

näissä paikoissa on yhteispyrinnöt hyvin edistyneet, on ainakin

raittiusseura, ja kansalaisemme elävät hiljaisesti sekä tulevat hyvin

toimeen. Suomalaisia, aivan kotimaiseen tapaan rakennettuja taloja

näkee siellä täällä Kuparisaarella, ja matkailijat aina ylistävät

suomalaisten luonteenomaista vierasvaraisuutta.

Kuparisaaren suomalaispaikkain kanssa samaan ryhmään voimme

vielä lukea paitsi ennen mainittua Atlantic Mineä myös Oskarin

ja Chassellin sahat. Oskar on melkein kokonaan suomalaisen Oskar

Eliassonin luoma paikka. Hänen on siellä liikkeet ja hänen hommissaan

ehkä kaikki paikan monet suomalaiset ovat. Syntyään on Oskar Eliasson

Ruotsin suomalainen ja on jäntevyydellä saanut liikkeensä hyvin

suureksi. Tämän yhteydessä mainittakoon, että tunnetusti suurissa

liikkeissä ovat Kuparisaarella olleet myös suomalaiset Burkman ja

Ruonavaara. Chassellissa on suurin työpaikka Sturgeon River Lumber

Co:n saha, jossa on paljon suomalaisia työssä.

Kun nyt poistumme Kuparisaaren piiristä Marquettekauntin

rauta-alueita kohti, tulemme ensin Baragakauntiin, jossa on

samanniminen kaupunki. Sahassa on sielläkin suomalaisia. Ei kaukana

Baragasta on Laird-niminen kauppala, johon kansalaisen Aug. Nisulan

alkuunpanosta on laitettu suomalainen kirkko.

Baragasta noin kymmenkunta mailia intiaanialueen poikki tulemme,

pysyen yhä vielä Superiorjärven rannalla, Pequamingin sahalle.

Suomalaiset ovat enemmistönä sahalla ja elävät kauniilla seudulla

hiljaisesti sekä raittiisti, suuresti eroten työtovereistaan

intiaaneista.

Pohjois-Michiganissa on oikeastaan kolme toisistaan jonkun verran

erillään olevaa rautaränssiä (aluetta): Marquetten, Menomineen

ja Gogebicin ränssit. Kaikissa niissä on paljon suomalaisia.

Marquetteränssi on samannimisessä kauntissa, Baragasta itään päin.

Suomalaisesta asutuksesta huomattavat paikat ovat siellä: Ishpeming,

Negaunee, Champion, Republic ja Palmer. Myös pääkaupungissa

Marquettessa sekä joissakin muissa paikoissa on suomalaisia, vaikka

vähemmässä määrässä.

Michiganin rauta-alueilla ei ole työ niin vakavata eikä ansiotkaan

niin suuria kun kuparikaivannoissa. Syynä siihen on se, että

kuparilla on ulkomaillekin hyvä menekki, mutta rautakaivannot

tuottavat rautamalmin etupäässä vaan Amerikan tarvetta varten.

Kumminkin on työ Michiganin rautakaivannoilla ollut vakavampaa kun

Minnesotan rauta-alueella.

Varakkaampia suomalaisia ei yleensä täällä rautaseuduilla tapaa,

vaikka kyllä ovat he kaikinkin hyvinvoipia ja useimmilla on säästöjä

tallessa. Kun nuo säästöt tulevat tarpeeksi suuriksi, poistuu

kaivantomies tavallisesti Suomeen tai asettuu maanviljelijäksi

Minnesotaan, Dakotaan tai muualle.

Ishpeming on Marquettekauntin suomalaisten pääpaikka. Ensimmäiset

suomalaiset saapuivat sinne vuoden 1873 vaiheilla Kuparisaarelta ja

sittemmin tuli kansalaisiamme Norjan Vesisaarelta y.m. paikoista.

Nykyisin lienee kaupungissa noin puolentoista tuhatta suomalaista.

Enimmäkseen tekevät he työtä kaivannoissa, mutta on suomalaisia

liikealoillakin, joista mainittakoon kauppaliike Kangas & Lukkarila

ja Sorsenin veljesten räätäliliike.

Henkiset pyrinnöt ovat Ishpemingin suomalaisilla hyvin edistyneet

ja ovat ne pääasiallisesti vakavalla pohjalla. Siellä on Amerikan

suomalaisten suurimman raittiusyhteyden S.K.R.W.-seuran päätoimisto

seuran kirjurin Aleksanteri Pantin hallussa. Raittiustyö onkin

seudulla ollut mitä huomattavinta.

Evankelis- ja apostolisluterilaisilla on omat kirkot.

Ensinmainittujen kirkko onkin sievä, ja seurakunta hyvässä,

järjestetyssä kunnossa. Seurakunnan johtajana on nykyinen

Suomisynoodin esimies, entinen lähetyssaarnaaja K. L. Tolonen.

Seurakunnan jäsenluku on likelle 700 ja sen sunnuntaikouluissa käy

toista sataa jäsentä. Kirkon tornissa on puoli tonnia painava kello,

joka on maksanut noin puolitoistasataa dollaria. Kirkon takapäähän on

rakennettu pappila.

Kolmen mailin päässä Ishpemingistä on Negaunee, toinen suuri

suomalainen pesäpaikka tällä alueella. Siellä on kansalaisiamme noin

tuhannen vaiheille ja koko joukko suomalaisia liikemiehiä. Negauneen

suomalaisen apteekin omistaja Verner Nikander (synt. Muonioniskassa

1866) on Amerikan suomalaisten keskuudessa hyvin suosittu mies. Oman

apteekin osti hän itselleen Calumetissa v. 1891 ja muutti sieltä

Negauneen v. 1896. Liike on hänellä jotenkin suuri ja on toinen

apteekki Ishpemingissä, vasta perustettu.

Negauneessa on myös Amerikan suomalaisten suurin leipuriliike J.E.

Högbergin omistamana. Högbergin leivokset ovat tunnetut aivan Alaskaa

myöten. Suuret määrät lähettää hän tuotteitaan yli koko Amerikan.

Muista Negauneen suuremmista suomalaisista liikemiehistä mainittakoon

kauppias J. Mitchell ja räätäli A. Paulson.

Oma kirkko on Negauneen suomalaisilla, pappi yhteinen Ishpemingin

kanssa. Raittiusseuran toimesta on laitettu komea Kansan Koti

yhteiseksi kokoushuoneeksi seudun suomalaisille.

Parikymmentä mailia Ishpemingistä länteen on Championin kaupunki,

jossa kaivannon takia on lukuisasti suomalaisia. Siitä vähän matkaa

etelään on Republic. Nämä ovat kauntin vanhimpia suomalaisseutuja.

Kansalaisiamme oli niissä jo aikoinaan jotenkin runsaasti, mutta

sittemmin on vähentynyt. Joku aika sitten ei Championissa ollut enää

monta suomalaista, mutta kaivantotyön vilkastuttua on niitä taas

lisääntynyt. Republic on vakava ja hiljainen suomalaisseutu. Harvoin,

tuskin koskaan näkee sanomalehdissä riitakirjoituksia paikkakunnalta,

-- ja se on Amerikan suomalaisten oloissa jotenkin harvinaista.

Republicissa asuu S.K.R.W.-seuran monivuotinen esimies Iisakki

Sillberg.

Vielä on suomalaispaikkana tässä kauntissa mainittava Palmer,

Negauneesta hiukan etelään päin. Töiden ollessa seisahduksissa

paikkakunnalla, on suomalaisten luku siellä entisestään paljon

vähennyt.

Rautamalmi Michiganin kummuissa on paikoin kivessä, paikoin mullassa.

Suuri ero on malmin välillä. Yleensä tunnustetaan Michiganin malmi

paremmaksi Minnesotasta saatua. Ja Republicissa on mailman parasta

bessemermalmia. Se antaa 67 prosenttia rautaa malmista. Tämä kaivanto

on vuodesta 1872 asti tuottanut rautamalmia yli 4 1/2 miljoonaa

tonnia. Kaivanto on 1,300 jalkaa syvä.

Championin kaivanto on yli 1,400 jalkaa syvä ja on sen malmi parasta

Republicin jälkeen.

Suurin kaivantoyhtiö on tällä alueella Cleveland Cliffs, joka

on tehnyt työtä seuraavissa kaivannoissa: Clevelandissa,

Järvenalustassa, Cliffshaftissa, Salisburyssa, Fosterissa ja

Tildenissä. Työaika on näissä 8--10 tuntia päivässä. Työtä tehdään

useammalla vuorolla, kun on malmin menekki hyvä. Huomattavin

näistä on Järvenalustakaivanto. Lähellä Ishpemingiä oli järvi Lake

Angeline, jonka pohjassa oli erinomaiset rauta-alueet. Mitäs muuta

kun laitettiin pumput käyntiin ja tyhjennettiin järvi. Malmi siinä

kaivannossa on pehmeätä rautamultaa. Tämän kaivannon työssä käypi

noin 300 suomalaista. Työpäivä on 8 tuntia. Kaivanto on valaistu

sähköllä ja sähköveturi kulettelee kaivannon sisällä malmivaunuja

3--4 mailin alalta shaftille. Kaivannon sisus pietään avonaisena

hirsikehyksien avulla.

Lake Superiorin kaivanto on tehnyt työtä yhtä mittaa vuodesta 1855

asti ja on tuottanut malmia 7 1/2 miljoonaa tonnia. Rautakiven otto

on alettu aivan maan pinnalta ja sen vuoksi kaivanto ei nytkään vielä

ole tuhatta jalkaa syvä. Ensin kaivettiin reiät kiviin käsiporan

avulla, nyt porataan reiät koneilla, joita käyttää erityisiä piippuja

myöten alas kaivantoon johdettu puserrettu ilma. Kivi säretään

dynamiitin avulla.

Pittsburg & Lake Angelinen kaivanto on myöskin kuuluva Ishpemingin

piiriin. Siitä saadaan erittäin runsasantoista rautamalmia. Yli neljä

miljoonaa tonnia on siitä saatu ja kaivamista riittää vähintäin

kymmeneksi vuodeksi edelleen.

Winthropin kaivannossa tehdään työtä kahdessa avonaisessa kuopassa

(pitissä). Työtä tehdään ainoastaan kesän ajalla. Maanalaista

kaivamista ei siinä nykyään ole. Kaivannon omistavat senaattori Mark

A. Hanna Ohiosta ja norjalainen rahamies Fred. Braastad Ishpemingistä.

Queenin kaivantoyhtiöön kuuluu useampia kaivannoita, Queen, Buffalo

y.m.

Jacksonin kaivanto Negauneessa on vanhin rautakaivanto Michiganissa.

Se löydettiin v. 1844 ja alettiin kivenlouhiminen maanpinnalta

lähtien.

Muita kaivantoja tällä alueella on Cambria, Lilly, Negaunee ja

Richmond. Kaikissa niissäkin lienee suomalaisia.

Päiväpalkka Marquetteränssin kaivannoissa on doll. 1: 25 ylöspäin.

Valtion antaman tilaston mukaan maksetaan paras palkka Championissa.

Mainitsemista ansaitsee vielä, että tässä kauntissa, noin 5 mailia

Ishpemingistä on Ropesin kulta- ja hopeakaivanto. Työtä on siellä

tehty vähällä voimalla. Työmiehinä on ollut pääasiallisesti

suomalaisia.

Marquetteränssistä eteläänpäin on toinen rauta-alue, Menomineeränssi,

jonka kaivannot ovat Dickinson- ja Ironkaunteissa. Suomalaispaikkoja

siellä on Crystal Falls, Columbia- (ent. Shafer) ja Dunnkaivannot,

Mansfield, Amasa, Commonwealth, Iron Mountain ja Metropolitan.

Kerrotaan, että kaivannot täällä ovat hyvin vaarallisia.

Amerikkalaiset tarkastusmiehet koettavat useimmiten onnettomuuksien

syyksi väittää sitä, että ulkomaalaiset työmiehet eivät noudata

varovaisuussääntöjä, kun eivät osaa englanninkieltä. Näyttää siltä,

että tämä on useinkin tekosyy kaivannonomistajain pelastamiseksi

korvausmaksuista.

Kaivannot tällä alueella ovat: Chapin (1,330 jalkaa syvä), Columbia

(syvyys 400 j.), Crystal Falls, Dunn (syvyys 720 j.), Mansfield (v.

1893 hukkui tässä kaivannossa 28 henkeä siten, että Michigammejoki

tunki vetensä kaivantoon), Hemlock, Cundy (malmi oikein hyvää

bessemeriä), Loretta, Aragon, Peevelit, Traders ja West Vulcan.

Suuri osa näissä työskentelevistä suomalaisista on ruotsinkielisiä.

Muutamilla paikoilla täällä on suomalaisilla raittiusseuroja.

Kolmas Michiganin rauta-alue, Gogebicränssi samannimisessä kauntissa

on Wisconsinin rajalla. Siellä on suuria suomalaisia pesäpaikkoja

Ironwood ja sen naapurikaupunki Jessieville, Bessemer ja Wakefield.

Ironwood on muhkea ja hyvin rakennettu kaivantokaupunki. Suomalaisia

on siellä toista tuhatta ja on heitä siellä ollut ainakin hyvän

joukon toistakymmentä vuotta. Paitsi kaivanto- ja puutöitä on

suomalaisia liikealoillakin. Suomalaisille on Ironwood tunnettu

pääasiallisesti "piispa" Eloheimon rettelöiden pesänä. Siellä hän

julkaisi kirjan "Yleisvaltakunnasta", siellä rupesi hän suomalaisten

piispaksi ja vihki sen arvonsa nojalla pappeja. On Ironwoodissa

ilmestynyt suomalaisia sanomalehtiäkin J. W. Lähteen, Eloheimon y.m.

toimesta. Siellä on Lähde antanut surullisia kapakkanäytöksiä y.m.

Mutta ne meteliset ajat ovat loppuneet ja varsinaisen suomalaisen

kansan elämä on nyt hiljaista, -- kuten ennenkin, sillä vähän

osanottoa yleisesti kansan puolelta noihin meteleihin tuli. Eloheimon

seurakunta oli alussa hyvin suuri, mutta pieneni sitte pienenemistään

niin että hänelle tuli tarpeelliseksi muuttaa pois.

Suomalaisia seurakuntia lienee Ironwoodissa nyt ainakin pari ja

on Synoodiseurakunnalla Jessievillessä kirkko. Raittiusseuroja

on niinikään useampia. Valo-seuralla on hyvä kokoushuone ja

lainakirjasto. Samoin on Valon Lähde-seuralla Jessievillessä.

Molemmat nämä yhdistykset kuuluvat S.K.R.W.-seuraan.

Norrien kaivanto on tärkein Ironwoodissa. Se onkin suurimpia

rautakaivantoja Michiganissa. Malmi on hyvää bessemeriä. Muut

kaivannot ovat: Newport, Aurora ja Ashland.

Lähellä Ironwoodia on Bessemer, jossa suomalaiset työskentelevät

Colbyn, Palmsin ja Tildenin kaivannoissa. Enimmät Wakefieldin

suomalaiset tekevät työtä Brothertonkaivannossa. Molemmilla näillä

seuduilla elävät suomalaiset hiljaisesti harrastaen seurakunta- ja

raittiusasioita.

Hyvin toimeentulevia ovat suomalaiset tälläkin alueella, hyvin

monella on omat talot ja kauniita säästöjä.

Gogebicin naapurissa Ontonagonkauntissa on suomalaisia metsätöissä,

jopa maanviljelijöinäkin. Ontonagonin kaupungissa, joka hiljattain

paloi melkein kokonaan, ei liene näihin aikoihin monta suomalaista.

Etelämpänä on suomalaisia talvisin ollut lukuisastikin Matchwoodin

ympärillä metsätöissä. Siitä itäänpäin on pieni suomalainen

maanviljelysseutu Finland ja sen läheisenä naapurina Trout Creek.

Vielä mainittakoon tällä seudulla Kenton paikkana, jossa myös on

suomalaisia.

Itäisessä osassa Ylä-Michigania on suomalaisia metsä- ja sahatöissä,

maanviljelijöinä, y.m. Onotassa, Rock Riverillä, Munisingissa

ja Grand Maraisissa. Kaikki nämä ovat lähellä Superiorjärveä.

Deltakauntissa on siellä täällä suomenkielisiäkin kansalaisiamme,

enemmän kumminkin ruotsinkielisiä. Schoolcraftkauntissa on Cooks,

jonka ympäristöllä on paljon metsätöitä. Myös Gulliverissa on

suomalaisia. Lucekauntissa on vanhastaan tunnettu suomalainen

asutus Newberryssä. Sen kaupungin vierellä on ylä-Michiganin

houruinhuone. Siellä on noin 250 potilasta. Ja surullista mainita

on noista mielipuolista enempi kun kolmasosa suomalaisia. Ei mikään

kansallisuus ylä-Michiganin asujamistosta ole tänne tuonut niin

paljon potilaita kun suomalaiset. Vaikea on antaa selitystä mikä

tähän on syynä. Yleinen syy mielenvian tapauksiin on tavallisesti

etsittävä irstaisesta elämästä ja juoppoudesta. Ne suomalaiset, jotka

käsittävät Amerikan vapauden väärin, himojen vapaudeksi, ne voivat

himoissaan vajota hyvin, hyvin alas. Kun tuollainen henkilö vihdoin

herää oman suuren kurjuutensa tuntoon ja näkee olevansa perikadossa,

nousee hänessä, etenkin suomalaisessa voimakas pelko sielunsa

tulevaisuudesta. Tuo koskee niin kovasti, että useiden järki ei

sitä kestä. Eihän Amerikan suomalaisten keskuudessa ole sielunhoito

niin hyvällä kannalla, että jokainen olisi tilaisuudessa saamaan

tunnonvaivoissaan lohdutusta ja kehoitusta. Useinkin saa asianomainen

kauheat tunnontuskat yksin kestää sisällään, kylmäluontoisen mailman

tuomitessa. Näin on ymmärrettävä, että niin monelta järki sortuu.

Tämän yhteydessä mainitsen, että Fergus Fallsin hulluinhuoneessa

Minnesotassa oli valtion antaman tilaston mukaan v. 1897 suomalaisia

mielipuolia 21 ja St. Peterin hulluinhuoneessa, niinikään

Minnesotassa, oli meikäläisiä 6.

Myöskin moneen vankilaan on väärä Amerikan vapauden käsitys

johtanut suomalaisia. Tuskin lienee suomalaisseutujen lähistöllä

yhtään suurempaa vankilaa, jossa ei olisi kansalaisiamme

kärsimässä joko vuosituomioita tai elinkautista vankeutta. Tässä

asiassa ei ole minulla tarkempia tilastoja eri valtioista esille

tuotavana. Stillwaterin valtiovankilassa Minnesotassa ilmoitetaan

istuvan 6 suomalaista. New Yorkin Sing Singissä on ainakin yksi

suomalainen ollut elinkautiseksi tuomittuna, sekä useampia on ollut

vuosituomiolla.

Eräs suomalainen matkustelija kertoo Newberryssä kysyneensä vanhoilta

amerikkalaisilta urakoitsijoilta, joille suomalaisetkin ovat tehneet

työtä, mitä he pitävät kansalaisistamme työmiehinä. He, jotka

olivat käytännössä tutustuneet kaikkiin siirtolaiskansallisuuksiin,

vakuuttivat: "Suomalainen on vahvin työmies mailmassa. Heidän

rinnallaan ei kestä työn teossa mikään muu kansallisuus. Olemme

nähneet tässäkin työpaikassa esimerkiksi kuumina kesäpäivinä,

että kaikkiin muihin kansallisuuksiin kuuluvat vahvankinnäköiset

miehet ovat kerrassaan nääntyneet, mutta suomalaiset ovat kestäneet

raskaan työn." "Mutta", lisäsivät ukot, "surkuteltavaa on se, että

suomalainen useammassa tapauksessa on patajuoppo. Kun saavat kovalla

työllä ansaitsemansa rahat käteensä, menevät he kaupunkiin ja siellä

kurjissa, likaisissa kapakoissa, joita laiskurit ja konnamaiset

kansalaisensa pitävät, juovat muutamassa päivässä joka sentin. He

juovat itsensä niin juovuksiin, etteivät voi silmiään räpäyttää.

Useimmin kun täältä lähtevät, ei heillä ole senttiäkään taskussa,

vaikka säästäen olisivat saaneet kokoon paljon rahaa. -- Eivät

suomalaiset ole ainoastaan kunnon työmiehiä, he ovat rehellisintä

kansaa mitä olemme tavanneet. Usein olemme antaneet suomalaisille

paljonkin velkaa, emmekä ole senttiäkään heidän kauttaan menettäneet."

Näin lausuvat kokeneet amerikkalaiset työnjohtajat. Tuo kehuttu

suomalainen rehellisyys ei ole enää yleistä. Päinvastoin muutamilla

paikoilla suomalaisten karkaamiset ja yksin ruokavelkainsa

maksamatta jättämiset ovat liian yleisiä. Mutta suomalaisten kykyä

kovassa työssä kehutaan yleisesti. Kuparisaarellakin saa jokaiselta

työnjohtajalta siihen vakuutuksia. Ja kansan keskuudessa kulkee

paljon tositarinoita suomalaisten suuresta voimasta. Pari kertomusta

olkoon esimerkkeinä.

Eräässä paikassa, missä oli raskaita säkkejä kannettavana paikasta

toiseen, esitti muuan vankka suomalainen: "Saanko minä kahden miehen

palkan, jos kannan kaksi sen vertaa kun muut?" Työnjohtaja tietysti

suostui. Kukin mies kantoi aina yhden säkin kerrallaan ja siinäkin

oli kulettamista. Suomalainen nosti kaksi säkkiä hartioilleen ja

kulki toisten mukana.

Ohion Ashtabulassa kerskui kerran eräs väkevä amerikkalainen

voimistaan. Tuon kuuli muudan työnjohtaja Harborista. Hän sanoi, että

jos hän vaan saapi tuoda yhdenkään suomalaisen Harborin tokalta,

kyllä kerskuja on voitettu. Veto lyötiin ja lähetettiin sana

Harboriin. Sieltä tuotiin kaksi suomalaista, toinen lyhyenläntä,

tanakka kälviäläinen ja toinen oikein kookas ja vankka Suomen poika.

Vedonlyöjä sanoi, että koettakoon tuo pienempi mies ensin, jos ei

hän riitä, ryhtyköön vahvempi kilpaan. Vaan kälviäläinen heti voitti

amerikkalaisen.

Tällaiset tapaukset tietysti lisäävät suomalaisten mainetta, ja

Amerikassa, kansallisuuksien kilpakentällä tarjoutuukin usein

tilaisuuksia voimainnäytökseen. Toisinaan pannaan kaivannoissa

toimeen säännöllisiä kansallisuuskilpailuja. Useimmiten suomalaiset

jäävät voitolle, missä vaan suurista ruumiinvoimista kysymys tulee.

Ja kun viime aikoina juoppous, tuo amerikkalaisten yleensä

suomalaisissa moittima pahe on alkanut suuresti vähentyä, on

otaksuttavaa, että suomalaiset ennen pitkää osoittautuvat olevansa

paras työkansa. -- --

Mutta nythän poikkesin aineestani, suomalaisen asutuksen

esittämisestä Michiganissa.

Newberryn suomalaisilla, kuten melkein yleensä suomalaispaikoissa

Michiganissa, on raittiusseura-, seurakunta- y.m. edistyspyrintöjä.

Lähellä Newberryä on Dollarville, jossa suomalaiset työskentelevät

saha- ja metsätöissä.

Samallaisia töitä on siitä itään päin olevassa Chippewakauntissakin.

Suomalaisia on yltyleensä, kuten Rudyardissa, Trout Lakessa y.m.

metsätöissä. Rudyardiin on heitä asettunut maanviljelijöiksikin.

Sault Ste. Marien putousten luona on samannimiset kaupungit niin

hyvin Yhdysvaltain kun Canadankin puolella. Michiganin puoleisessa

kaupungissa on nykyään vähän suomalaisia, kun kanavatyöt muutamia

vuosia sitte loppuivat.

Ala-Michiganin niemellä ei ole paljon suomalaisia. On heitä kumminkin

siellä liikkunut useammissa paikoissa metsätöissä y.m., mutta eivät

ole pysyväisemmin asettuneet.

Enimmän heitä lienee siellä olemassa Ioscokauntissa Huronjärven

rannalla. Suomalaispaikoista täällä mainittakoon East Tavas

ja Oscoda. Ensinmainitussa paikassa olevilla suomalaisilla on

seurakunta, joka on hankkinut itselleen kirkon ja pappilan.

Sielunpaimenena on siellä toiminut pastori J. J. Hoikka. --

Luetellen näin tärkeimmät paikat Michiganissa, joissa on suomalaisia,

on pienempiä asutuksia jäänyt koko joukko mainitsematta. Huoleti voin

sanoa, että ylä-Michiganissa on suomalaisia jokaisessa suuremmassa

työpaikassa. Niitä ei nyt käy tarkastaminen, kun on kuvaus näinkin jo

pitkäksi venynyt.

Wisconsin.

Tämänniminen valtio on Michiganin ja Minnesotan välillä. Itäpuoli

siitä muistuttaakin hyvin pohjois-Michigania. Gogebicin rauta-alue

jatkuu rajan yli ja täällä on muutamia hyviä rautakaivantoja.

Länsipuoli taas on oivallista maanviljelysmaata, kuten Minnesotakin.

Wisconsin ei ole vähäpätöinen valtio suuren tasavallan unioonissa.

Se on tiheästi asuttu, ja etelä-osa on täynnä tehtaita. Siellä

on mailman ehkä suurimmat huonekalutehtaat ja paljon muita

tehdaslaitoksia. Maanviljelys- ja metsäntuotteista on se niinikään

kuuluisa. Ja valtion suurin kaupunki Milwaukee, tuo rakennuskiven

väristä Kermakaupungiksi kutsuttu, alkaa olla Amerikan kuuluisin

oluttehdaskaupunki.

Siirtolaisia on Wisconsinissa hyvin paljon, erittäinkin saksalaisia.

Valtio onkin kaikellaisilla asutushuojennuksilla koettanut vetää

sinne ulkomaalaisia asumaan. Etelä-osa, joka on ollut avointa

preerimaata, on jo melkein yleensä viljelyksessä. Pohjoisessa on

vielä suuria metsiä ja siellä on tuhansilla siirtolaisilla ansiota

tukkitöissä.

On omituista, että tässä valtiossa, vaikka siellä on verrattain

suuri siirtolaisasujamisto ja vaikka se on Michiganin ja Minnesotan

välissä, joissa molemmissa on niin paljon suomalaisia, on kumminkin

verrattain vähän kansalaisiamme. Vasta viime aikoina on sinne

muuttanut enemmän suomalaisia pysyväisesti asumaan. Suomalaiset

farmiseudut siellä ovat vielä aivan nuoria asutuksia jotenkin

synkkien metsien keskellä.

Ja hyvin hajallaan asuvat nekin harvat suomalaiset, jotka ovat

Wisconsiniin pysähtyneet. Heitä löydämme siellä täällä kaikilla

suunnilla valtiota.

West Superiorin kaupunki Superiorjärven rannalla Minnesotan rajalla

on huomattavimpia paikkoja, joissa on suomalaisia tässä valtiossa.

Siellä on ilmestynyt suomalaisia sanomalehtiäkin, on olemassa

raittius- ja seurakuntaharrastusta y.m. Sinne oli yhteen aikaan

aikomus perustaa suomalainen korkeakoulukin.

Lähtien Illinoisin rajalta Michiganjärven rantaa pohjoiseen tapaamme

suomalaisia Kenoshan ja Racinen tehtaissa. Ensinmainitussa on

suurenlainen nahkatehdas.

Täältä vähän pohjoiseen on Milwaukee. Siellä ei ole paljon

suomalaisia. Kumminkin on siellä suuren konepajan isäntänä

suomalainen insinööri Nordberg, joka on edistyneimpiä suomalaisia

Amerikassa. Taitonsa ja keksintöjensä kautta on hän päässyt

suureen varallisuuteen ja huomatun konepajan isännäksi.

Suomalaisia insinöörejä on useampiakin aika ajoittain ollut hänen

palveluksessansa. Milwaukeessa on asuntoa myös suomalainen kapteeni

Aadolf Frietsch, joka saavutti mainetta kulkien yksinään pienellä

veneellä Atlannin poikki. Samallaisia tuumia on hänellä jälkeenkin

päin ollut päässään. Hän on aikeissa tehdä pienellä veneellä matkan

maapallon ympäri.

Sheboyganin, Michiganjärven rannalla, ja Ashlandin, Superiorjärvellä,

satamissa on suomalaisia satamatöissä.

Lähellä Ashlandia on Wisconsinin rautakaivannot. Niissä on jokaisessa

suomalaisia lukuisasti ja on heillä verrattain järjestyneet olot

raittiusseuroineen y.m. Näistä mainittakoon Hurley, Pence, Iron

Belt ja Commonwealth. Nämä kuuluvat samaan ryhmään Ironwoodin

suomalaisten kanssa ja ovatkin sieltä tänne levinneet. Kaivantojen

ympäristöllä on metsätöitä ja on muutamat suomalaiset asettuneet

maanviljelijöiksikin. Samoin on Brulessa, jossa myös löytyy enemmälti

kansalaisiamme.

Varsinaiset suomalaiset maanviljelysseudut, jotka kaikki ovat pieniä

uutisasutuksia, löydämme Duluth South Shorerautatien varrelta.

Siellä, noin 82 mailia Minneapolista, on vähäinen suomalaisseutu Uusi

Suomi, noin puoli neljättä mailia etelään Almenan kauppalasta. Jylhät

metsät on siellä kaadettu, kannot on vielä jälellä todistuksena

suuresta työstä. Maata sanotaan viljavaksi. Saksalaisia asutuksia on

ympärillä. Brantwoodin aseman ympärillä on kasvamassa siirtokunta

Uusi Savo. Uutisasukkaat tekevät lähellä olevassa sahassa työtä

ansiokseen ja vähitellen perkkaavat peltoa. Metsärikasta on maa

sielläkin ja uutisasukas voi siellä ansaita hiukan rahaa kohta maalle

tultuaan. Pellon tekeminen ei ole leikkiä näillä tienoin, vaan

ovathan suomalaiset pahempiakin korpia raataneet.

Nämä maat ovat rautatieyhtiön hallussa ja myydään niitä Minneapolin

maatoimistoissa vähittäismaksulla.

Paitsi näitä on suomalaisia tässä valtiossa ilmoitettu olevaksi

metsä- ja sahatöissä sekä osaksi maanviljelijöinä Fond du Lacissa,

La Pointessa, Wentworthissa, Woodvillessä y.m. Oshkoshin kaupungissa

Winnebagojärven rannalla kuuluu muutamat suomalaiset tekevän työtä

tehtaissa.

Tulevaisuuteenkaan katsoen ei ole toivottavissa, että Wisconsin tulee

suositummaksi valtioksi suomalaisille. Uutisasutukset näyttävät

alkaneen siellä melkein liian myöhään. Minnesota on päässyt

paremmin vetämään puoleensa. Mutta juuri se, että on suomalaisia

maanviljelijöitä asettunut tänne, vaikkakin vähemmässä määrässä,

takaa valtion eteenkin päin jäävän sellaiseksi, jossa kansalaisiamme

on löydettävänä.

Minnesota.

Amerikan valtioista ei näy mikään niin miellyttäneen pohjoismaalaisia

siirtolaisia kun Minnesota. Sanotaan, että se onkin puoleksi

skandinaavilainen valtio. Vaikuttavia ovat pohjoismaalaiset

valtion hallinnossakin. Yksi norjalainen, Knut Nelson, on ollut

valtion kuvernöörinä ja on nyt Minnesotaa edustamassa Yhdysvaltain

senaatissa. Ruotsalainen John Lind on ollut kongressimiehenä ja

olisi epäilemättä päässyt kuvernööriksi Nelsonin jälkeen, jos olisi

noudattanut maamiestensä enemmistön valtiollista uskontunnustusta,

jos olisi ollut puhdas republikaani. Mutta hän rupesi ihantelemaan

vapaahopeata ja vaalitaistelussa lyötiin pienellä äänitappiolla.

Valtiosihteerinä on ollut kauvan aikaa ruotsalainen Albert Berg.

Jos skandinaavilaiset olisivat enemmän yksimielisiä, voisivatkin he

melkein yleensä vallita vaaleja.

Maanviljelijöinä asuvat skandinaavilaiset joka osassa valtiota,

ollen uutteroita ja edistyväisiä. Erittäinkin kehutaan norjalaisia

parhaiksi uutisasukasaineksiksi valtiossa.

Minnesota on Yhdysvaltain huomatuimpia maanviljelysmaita ja

tulevaisuudessa käypi sen arvo vielä suuremmaksi. Sekin valtio

on noita äkisti vaurastuneita, aivan kun ihmeen kautta nousseita

kilpailemaan mailman viljamarkkinoilla. V. 1849, jolloin se otettiin

territooriksi Unioonin yhteyteen, oli siinä asujamia noin neljä

tuhatta. Nyt nousee väkiluku viimeiselle neljännekselle toista

miljoonaa. Maa on melkein yleensä hyvin hedelmällistä erittäinkin

länsipuolella Mississippivirtaa, joka saa alkunsa tässä valtiossa.

Ilmanala on maanviljelykselle hyvin edullista, sadettakin on

tavallisesti riittävästi, jossa suhteessa tämä suuresti eroaa

Dakotan maista. Osa maata on avointa preeria, jossa vaan siellä

täällä on jokin metsikkö, mutta toinen ja ehkä suurempi osa kasvaa

kaikenlaista puuta. Valtiossa virtaa paljon jokia, joiden varsilla on

erinomaisia luonnonniittyjä. Paljon on pikku järviäkin siellä, tehden

luonnon vaihtelevaksi ja kauniiksi. Eteläosa kasvaa pääasiallisesti

lehtipuuta, pohjoisempana ovat havupuut yleisimpiä.

Vehnä on pääviljalaji Minnesotassa. Noin kymmenesosa Yhdysvaltain

vehnäsadosta tulee tämän valtion osalle. V. 1896 oli valtion

vehnäsadon arvo yli 31 1/2 miljoonaa dollaria. Maissiakin viljellään

jo suuressa määrässä sekä kauraa, ruista, ohraa y.m. Suurin osa

valtiosta on kumminkin vielä viljelemättä, joten sato voi ajan ollen

nousta moninvertaisesti.

Sekin maa, mikä on viljelyksessä, ei vielä tuota niin paljoa kun

olisi mahdollista. Syynä on n.k. rosvoviljeleminen. Maata ei väetetä

ollenkaan, kiskotaan siitä vaan viljasato toisensa jälkeen. Puhumatta

lannoittamisesta ei maata edes lepäytetä. Viime vuosina on kumminkin

ruvettu laittamaan viljelystä järkiperäisemmälle ja vakavammalle

kannalle.

Myöskin on viime vuosina karjanhoidon harrastus noussut Minnesotassa

ja siitäkin on tulossa suuri tulolähde asujamistolle.

Uutisasukkaalla on ollut monta keinoa saada huokealla maata

valtiossa. Halpahintaisinta on ollut n.k. hallituksen maa, jota

annetaan 160 eekerin (64 hehtaarin) suuruisina paloina jokaiselle,

joka vaan sitoutuu saattamaan tuon maan viljelykseen ja asettumaan

sinne asuntoa. Kustannus maansaannista tekee vaan muutamia

dollareita, jotka suoritetaan papereista. Tällaista maata on vieläkin

saatavana, mutta ei enää kaupunkien eikä rautateiden lähistöltä.

Mutta kun Amerikassa rakennetaan rautateitä alinomaa, on toivoa, että

syrjässäkin oleva uutisasukas vielä pääsee rautatien ääreen.

Toinen osa viljelykseen sopivaa maata on annettu Minnesotan koulujen

ylläpitämiseksi. Sitä maata on kaikissa osissa valtiota ja myydään

tavallisesti huutokaupalla koulurahaston kartuttamiseksi.

Mutta enin osa vielä viljelykseen ottamattomista maista kuuluu

rautatieyhtiöille, joiden radat risteilevät valtiossa. Näitä saadaan

ostaa vielä verrattain halvasta hinnasta ja pitkällä maksuajalla.

Nykyisin enimmäkseen hankkivat uutisasukkaat itselleen tätä maata,

sillä se on tavallisesti liikepaikkain lähistöllä.

Paitsi maanviljelystä antaa Minnesotassa metsätyöt ansiota suurelle

ihmisjoukolle. Talvisin onkin tuhansia ihmisiä metsän kaadannassa

ja valmistamassa puista kaikenlaisia tarpeita. Alueet, joista

metsä hakataan pois, joutuvat sitte tavallisesti maanviljelykselle

alttiiksi ja moni puunhakkaaja valitsee siellä itselleen sopivan ja

miellyttävän asuinpaikan. Niin on useat suomalaisseudut valtiossa

tulleet asutuiksi.

Koillisosa Minnesotaa on muutamien viime vuosien kuluessa tullut

hyvin kuuluisaksi rautarikkauksistaan. Suuria malmilöytöjä on tehty

tiheään, näyttääpä koko maapohja siellä olevan rautamalmia täynnä

äärettömät alat.

Myöskin tehdasliike on alkanut voittaa alaa Minnesotassa. Minneapolin

kaupungissa on mailman suurimmat jauhomyllyt. Naapurikaupungissa St.

Paulissa on myös jo suuria tehtaita. Nouseva kaupunki on niinikään

Duluth, jolla on erinomainen asema suuren vesistöryhmän alkupäässä ja

joka uneksuu vielä kerran tulevansa toiseksi Chicagoksi.

Suomalaiset ovat muiden pohjoismaalaisten mukana asettuneet

lukuisasti asumaan Minnesotaan. Siellä on kansalaisiamme nykyään

enempi kun missään muussa Amerikan valtiossa, ja tulevaisuuteenkin

nähden on syytä arvella sen säilyttävän tuon etusijan. Suomalaisia

maanviljelijöitä on siellä enimmän ja nehän ovat vakavata paikoillaan

pysyvää kansaa.

Minnesotan valtion tilasto vuodelta 1895 ilmoittaa silloin olleen

valtiossa suomalaisia 7,652 henkeä. Mutta on väärin luulla, että

on tässä kansalaistemme ja suomenkielisten koko luku. Ensiksikin

on siitä poissa kaikki ne, jotka ovat Amerikassa suomalaisista

vanhemmista syntyneet. Ne lasketaan syntyperänsä mukaan

amerikkalaisiksi. Ja niitä ei suinkaan ole vähän, sillä siellä on

niinkin vanhoja Amerikassa syntyneitä, jotka jo ovat naimisissa ja

joilla itselläänkin on lapsia. Kieleltään ja mieleltään ovat nämät

suomalaisia. Farmiseuduilla on kansallisuuden säilyminen varmempaa

kun missään muualla Amerikassa. Näytteeksi siitä kuinka harhaan

tuo tilasto voi viedä mainitsen, että Otter Tail kauntissa, joka

suomalaisten kesken luetaan melkein puhtaaksi, ainakin puolittain,

suomalaiseksi maanviljelysseuduksi, mainitaan olevan suomalaisia vaan

971, vaikka kauntin asukasluku ilman Fergus Fallsin kaupunkia tekee

34,362! Niinpä ei olekaan esim. Henningin townshipissa ja kauppalassa

löydetty yhtään suomalaista, vaikka sitäkin kutsutaan suomalaiseksi

"farmikontriksi". New York Millsin kauppalassa, jossa ilmestyy

suomalainen sanomalehtikin, on keksitty vaan 87 suomalaista.

Toiseksi suomalaisten luvun määrääminen tuon tilaston mukaan johtaa

väärään senkin vuoksi kun siinä kaikki pohjois-Ruotsista ja Norjasta

muuttaneet suomalaiset lasketaan ruotsalaisiksi ja norjalaisiksi.

Siten on esim. Wrightkauntiin, jossa on sellaiset suomalaiset

asuinpaikat kun Annandale, Cokato ja French Lake, jäänyt suomalaisia

vaan 479, vaikka asujamia on siellä 27,653. Cokaton yli 2,000

asujamesta ei ole täyttä kahtasataa suomalaista ja Annandalesta on

löydetty 2 suomalaista!

Kolmanneksi jo edelliset esimerkit panevat epäilemään tokko laskussa

on kaikki Suomessa syntyneetkään tulleet suomalaisten joukkoon. Tätä

vahvistaa sekin kun Cromwellissa Claykauntissa, jota pidetään myös

osaltaan suomalaisena seutuna, mainitaan olevan vaan yksi suomalainen.

Pelkäämättä ollenkaan liioittelevani arvelen suomalaisia olevan

Minnesotassa ainakin yli 20,000. Enimmän heitä asuu St. Louis, Otter

Tail, Wright, Carlton, Wadena, Becker ja Crow Wing kaunteissa.

Kun lähdemme heitä etsimään, on lähtöpaikaksi otettava joko

Minneapolin kaupunki tai Duluth. Kulkien kummastakin kaupungista

länteen ja pohjoiseen tapaamme lukuisasti kansalaisiamme.

Koko Hennepinkauntissa, johon Minneapolin kaupunkikin kuuluu,

on edellä mainitun tilaston mukaan vaan 45 suomalaista, mutta

kansalaistemme oman laskun mukaan on yksistään Minneapolissa

vähintäin 300 suomalaista. Suurin osa suomalaisista tässä kaupungissa

lienee palvelustyttöjä, jotka ovat maanviljelysseuduilta tulleet

tänne ansaitsemaan verrattain hyviä palkkoja. Heidän joukossaan on

varakkaidenkin farmarien tyttäriä, jotka eivät pelkää kovaa työtä

eivätkä häpeä palvelemista.

Suomalaisia työmiehiä ei ole kaupungissa paljon, kun ei ole

heille erityisiä, vakituisempia työpaikkoja. Joitakin suomalaisia

työskentelee rautatieasemilla.

Kaupungin suomalaisilla on ollut paljonkin yhteispyrintöjä, mutta

kun kansa on liikkuvaa, eivät ne ole ottaneet oikein menestyäkseen.

On seudulla ollut seurakunta- ja raittiusharrastuksia. Vilkkainta

toimintaa on osoittanut sikäläinen suomalainen naisyhdistys. Se on

paljon hyvää saanut aikaan.

Minneapolista noin 50 mailia länteenpäin on vanha ja suuri

suomalainen maanviljelysseutu, n.k. Cokaton kontri. Noin

kolmisen kymmentä vuotta sitte on sinne ensimmäiset suomalaiset

uutisasukkaat tulleet, nykyisen siirtolaisuuden alkuajoilla. Se

onkin tätä nykyä vanhin suomalainen maanviljelysseutu Amerikassa.

Ensimmäiset uutisasukkaat ovat tulleet osa vanhasta maasta

suoraan, osa Kuparisaarelta. Vanhimmat uutisasukkaat lienevät

olleet pohjois-Ruotsista ja Norjasta sekä tunnustukseltaan

apostolisluterilaisia.

Oikein ihmetellä täytyy sitä edistystä, minkä tuon seudun asukkaat

ovat maanviljelyksen alalla saavuttaneet. Kerrotaan, että heidän

tullessaan oli maa sankka aarniokorpi, kasvoi suurta metsää

niin että tuskin läpi pääsi. Nyt on siitä tehty kaunis ja laaja

maanviljelysseutu, missä on suuret alat aaltoilevaa viljapeltoa.

Maanviljelys on siellä kansalaistemme kesken suurempaa, arvokkaampaa

ja varmempaa kun muualla suomalaisseuduilla Minnesotassa.

Uutisasukkaiksi niitä ei enää tee mieli sanomaan, niin upealta kaikki

näyttää. Varallisuuskin on jotenkin yleistä. Siellä löytyy kosolta

suomalaisia suurmaanviljelijöitä.

Asemansa puolesta Cokato on hyvin edullisella paikalla. Rautatie

kulkee seudun läpi ja viljakaupan pääpaikka on lähellä. Maanlaatu

on hyvää, suomalaisen voima on ollut kestävää ja maata on

järkevästi muokattu. Hauskasti kuluu suomalaisen matkailijan aika

siellä ihaillessa silmän siintäviä peltovainioita, suuria lihavia

karjalaumoja y.m. Väestö on ystävällistä. Suomalainen vierasvaraisuus

on täällä suuri kuten muuallakin siirtolaisseuduillamme.

Cokaton asemalta lähtien heti pistää silmään yhden suurviljelijän

Jaakko Ojanperän komea kartano. Ojanperä on myös suuri viljanostaja

ja myyjä, tehden liikettä sadoissa tuhansissa dollareissa Minneapolin

viljapohattain kanssa. Pitkin Cokatojärven rannikkoa on Saarenpään

ja Iisakki Kristofferin talot, siitä pohjoiseen Järppi ja Suomela.

Jokikylässä on useita sieviä kartanoita tuulipumppuineen. Cokaton

kontrissa on useita osia, paitsi varsinaista Cokatoa myös French

Lake, Annandale, Kingston ja Dassel. Nuo kaksi viimemainittua

kuuluvat Meekerkauntiin, jota vastoin pääosa on Wrightkauntia

("kaunti" vastaa melkein kihlakuntaa Suomessa). Annandalen perukalla

on huomattavin Kunnarin linnamainen kartano. Kingstonissa on

Kurtti ja Nurmi, Dasselissa Haapalan komea kivitalo. Luulisipa

kulkevansa Etelä-Pohjanmaan varakkailla seuduilla. Maat eivät

ole suuria, mutta ovat ne mahdollisimman tarkasti viljelyksessä.

Suurimmat maanviljelijät saavat viljaa yli 5,000 bushelia (yli 1,750

hehtolitraa) vuosisatona.

Myös ovat suomalaiset täällä havainneet karjanhoidon suuren hyödyn.

Meijeriä löytyy jo useita, suuriakin, ja niistä maksetaan joka

kuukausi useita tuhansia dollareita seudun suomalaisille.

Seudun suomalaiset ovat enimmäksi osaksi apostolisluterilaisia

(laestadiolaisia) ja on heillä kaksi kirkkoa. Myös on

evankelisluterilainen seurakunta, kuuluva Suomisynoodiin.

Raittiusseura, lastenkouluja y.m. on vaikuttanut seudulla.

Jos, lukija, tahdot nähdä amerikkalaista maanviljelijää toimessa, on

parasta että pistäydyt suomalaiseen "tryskijuhlaan". Silloin puidaan

puimakoneella elot eikä siinä kaukaa viivytäkään. Kun kone tulee

taloon, muodostuu siitä oikea juhla. Farmari iloitsee kun saa silloin

tukussa palkkansa koko vuoden työstä.

Puimakoneet ovat höyrynvoimalla käypiä ja tarvitaan tavallisesti sen

käyttämisessä 16--20 miestä. Kuusi miestä heittelee lyhteitä koneen

suulle, kolme kummaltakin puolelta, kaksi on siteiden leikkaajaa,

yksi tai usein kaksi syöttäjää, jotka panevat lyhteet koneen kitaan.

Jyviä vastaan ottamassa tarvitaan kaataja, säkin pitäjä ja säkkien

siirtelijä, sillä pian ne säkit täyttyy. Olkipahnassa tarvitaan kolme.

Päivässä voidaan koneella puida aina 4,000 busheliin saakka.

Tällainen kone on kallis ja sitä varten yhdistyy useampia farmareita

yhtiöön. Konetta käytetään talosta taloon ja viipyy se kussakin vaan

päivän tai pari. On luonnollista, että puintitalkoot ovat aika juhlia.

Minneapolista pohjoiseen päin, St. Paul & Duluth rautatien varrella

on useita nuorempia suomalaisia uutisasutuspaikkoja. Ensin tulemme

äkillisesti suurella "puumauksella" perustettuun Nurmijärven

siirtokuntaan. Se on Finlaysonin asemalta muutaman mailin päässä.

Keväällä v. 1894 alkoi suomalainen siirtolaisyhtiö Oldenburg-Jasberg

Co. myydä täältä maita. Suuria, repäseviä ilmoituksia pantiin

sanomalehtiin ja pian kävi kauppa hyvin. Maat olivat rautatieyhtiön

ja myytiin viidellä dollarilla eekeri vähittäismaksulla. Nyt

asunee Nurmijärvellä satoja suomalaisia, jotka ovat jo olonsa

hyvin järjestäneet. Heillä on useampia kouluhuoneita, kirkko y.m.

Maanlaatu on hyvää ja maisemat viehättäviä. Useampia pieniä järviä

on seudulla ja se muistuttaa hyvin paljon Suomea. Yleensäkin

sanotaan suomalaisten mielistyneen Minnesotaan sen vuoksi kun se

niin paljon muistuttaa Suomea. Tässä on paljon perää ja olipa onni,

että Minnesotaa juuri silloin innolla asutettiin, kun suomalaisetkin

rupesivat etsimään itselleen maata Amerikassa. Järviä on kaikkialla,

ehkä ei kumminkaan niin paljon kun muutamissa osissa Suomea.

Kasvullisuuskin muistuttaa suuresti viljavapohjaisia seutuja Suomessa.

Pinekauntissa, johon Nurmijärvikin kuuluu, on suomalaisia

lukuisasti vielä Sandstonessa, Hinckleyssä ja Rutledgessa. Ja kuta

lähemmäksi Duluthia tullaan, sitä vahvempia suomalaisasutuksia on.

Carltonkauntissa tulee ensin Barnum, jossa ei kumminkaan isompaa

asutusta ole. Duluthista 22 mailin päässä on Moose Laken asema ja

siinä on Kattilajoen laaja ja suuri suomalainen siirtokunta. Moose

Laken kauppala on pieni eikä siellä asukaan paljon suomalaisia.

Mutta etempänä pitkin Kattilajoen vartta heitä on lukuisasti

uutisasukkaina. Vähän kolkonnäköisen kuusikon keskellä on monta majaa

ja viljelysalaa laitettu suomalaisten toimesta. Mutta varallisuus ei

ole vielä päässyt sinne oikein perehtymään. Monellaisia vaikeuksia

on uutisasukkailla, kun vähillä varoilla ovat ruvenneet oman

tilan perkkaukseen. Kumminkin ovat he syrjäansiota saaneet vähän

metsätöissä.

Jatkamme nyt matkaa Duluthiin ja jätämme pohjoisessa osassa

Carltonkauntia löytyvät suomalaiset tarkasteltavaksi sillä matkalla,

jonka teemme Duluthista pohjoiseen.

Monet, jotka ovat Amerikan suomalaisten keskuudessa paljon

matkustaneet, kertovat Duluthissa elävän suomalaisia niin kurjassa

siveellisessä rappiotilassa, että sellaista tuskin tavattanee

muualla. Minnesota Pointiksi kutsutaan tuota kaupunginosaa, jossa

suuri osa suomalaisiakin on. Siellä kuuluu olevan nähtävänä paljon

mädännäisyyttä. Syytä olisi toivoa, että kumminkin ne suomalaiset,

jotka eivät vielä ole siveellisesti rappeutuneita ja nekin, jotka

korjautua voivat siirtyisivät pois tuolta perukalta kaupunkia.

On Duluthissa jo kauvan aikaa toiminut suomalainen raittiusseura.

Suuri olisi sillä vieläkin työala, mutta näin satamakaupungissa

tahtoo henkinen työvainio olla liian kiviperäistä raittiuden

menestymiselle.

Duluthissa on muutamina aikoina vuodesta paljon työtä lastauksessa,

kuten sen naapurissa, Wisconsinin puolella olevassa West

Superiorissakin.

West Duluthissa on suomalaiset henkisesti paljon paremmalla kannalla.

He ovat vakaata toimeentulevaa väkeä, omistaen useita talojakin. On

siellä useampia suomalaisia liikehuoneita, jopa oma kirkkokin.

Duluthista länteenpäin pääasiallisesti Northern Pacificin

ja siitä haarautuvien ratojen alueella on useita ja suuria

suomalaisasutuksia. Ensin tulemme Aitkinkauntiin. Siellä on nuoria

suomalaisia siirtokuntia Beoneissa, Aitkinissa ja aivan hiljattain

järjestetyissä townshipeissa. Osa näistä lukeutuu lähemmin Moose

Laken suomalaispiiriin.

Seuraavassa, Crow Wing kauntissa on Brainerdin kaupunki, jossa

on rautatien vaunutehdas. Suomalaisia on täällä työssä jokunen

joukko. Heillä on evank. luterilainen seurakunta, lainakirjasto

ja raittiusseura, siis lukumäärään katsoen ovat hyvin edistyneet.

Hyvinvointi on yleinen ja on usealla omat kartanot.

Siitä etelään päin on Little Fallsin vilkas ja kaunis kaupunki.

Kesän ajalla on suomalaisilla hyvänlaista ansiota höylä- ja

sahalaitoksissa. Heilläkin on seurakunta ja lainakirjasto sekä on

ollut muitakin yhteispyrintöjä. Mississippivirta tekee kaupungin

kohdalla putouksen ja niin on se luonnolleen mitä ihanimpia seutuja.

Brainerdista jonkun matkaa länteen Northern Pacificia on Wadenan

kaupunki, samannimisen kauntin pääpaikka. Tästä haarautuu rautatie

kahtia. Noiden teiden varsilla sekä välisellä maalla on epäilemättä

laaja-alaisin suomalainen maanviljelysseutu. Me suomalaiset voisimme

sitä useimpiin kaunteihin kuuluvaa aluetta kutsua kansallisella

nimellä Runebergin piiriksi, sillä tuonkinniminen uutisasutus tähän

lukeutuu. Pohjoisen haaran varrella on Wadena- ja Beckerkauntit

ja niiden eteläpuolella Otter Tail kaunti. Ensinmainituissa on

suomalaisseutuja: Blueberry, Menahga, Red Eye, Rockwood, Shell River,

Runeberg, Green Valley, Spruce Grove y.m. Viimemainitussa on Newton,

Leaf Lake, Paddock, Otto, Deer Creek, Blowers, New York Mills,

Henning y.m. Nämä ovat townshipien ja kauppalain virallisia nimiä,

suomalaisilla on niitä varten osaksi omat nimityksensä.

Noin parikymmentä vuotta sitte saapui tänne vanhimmat suomalaiset

New York Millsin ympäristöön. Kansalaisiamme lisääntyi vähitellen

ja viljelysalat laajenivat. Paljon ovat siellä suomalaiset

raataneet, perkanneet peltoja, laajentaneet laitumia, rakennelleet

koteja, kirkkoja ja kouluja. Maanlaatu on oivallinen, sopiva

maanviljelykselle. Nisua kasvatetaan suuressa määrässä. Kymmeniä

eekerejä on kullakin maanviljelijällä nisukylvössä ja hyvinä vuosina

lähtee tuhansia busheleja viljaa.

Alue on lähellä Dakotan rajaa ja sikäläinen kuivuus tahtoo tännekin

toisinaan ulottua. Sen vuoksi on aika väliin ahdastakin, kun on vielä

usealla velkoja ja takaussitoumuksia suoritettavana. Moni, kun on

alkanut maanviljelyksensä melkein vaan kahdella paljaalla kädellä,

on ollut pakoitettu alussa ottamaan velkaa koneita y.m. varten. Ja

kansalaiset ovat toisiaan taanneet. Kun sitte on tullut huonompi

vuosi, ettei viljaa kunnolla ole saatu omiksi tarpeiksikaan, onkin

velat ottaneet tiukalle. Osa uutisasukkaita on sortunut ja takaajat

ovat saaneet heidänkin velkojaan suorittaa. Useissa paikoissa

suomalaisilla maanviljelysseuduilla on sivuansiota saatavana

sahalaitoksissa, metsätöissä y.m., mutta niin ei ole ollut täällä.

Sen vuoksi on ollut yksinomaan vuosisadosta riippuminen. Ja kun hyvä

vuosi tulee, kuten, Jumalan kiitos, useimmin sattuu, ei olekaan

mitään hätää. Runsas sato antaa työntekijälle hyvät palkat. Niinpä

onkin farmarit tällä seudulla yleensä sanoen hyvin toimeentulevia

veloista huolimatta. Monella isännällä on rahojakin tallessa, sievät

kartanot, iso karja ja oivalliset maanviljelyskoneet. Yleensä täytyy

kumminkin myöntää, että vähemmän on ajateltu kartanoita kun maan

viljelemistä.

Kun nisunviljelyksen avuksi on ruvettu harrastamaan karjanhoitoakin,

on myös toimeentulo käynyt varmemmaksi. Karjanlaitumet ja heinämaat

ovat hyviä, erittäinkin Heinäjoen varsilla Paddockin ja Sebekan

tienoolla sekä Menahgan puolella, missä löytyy järvi järvessä kiinni

ja niistä kuivuneissa alankomaissa kasvaa erinomainen ruoho.

Suomalaisten uutisasukkaiden tavat ovat koko suurella alueella

perin umpisuomalaisella kannalla, hauskaa kyllä. Viikkokausia

saapi matkustaja siellä samota kuulematta muukalaista sanaa.

Asuinrakennukset muistuttavat salvattuine nurkkineen täydellisesti

kotoisia oloja. Sisään astuessasi tehdään sinulle tavallisesti

suomalaiset kysymykset: mistä kaukaa vieras on? y.m. Huoneen

kalusto on myös suomalainen. Suomalainen kahvipannu töröttää

hellalla, rukki on nurkan puolella ja naisväki ahkerassa kehruu- ja

kutomatyössä. Naisilla on yllä kotitekoinen, tuollainen tuttu,

lyhyt röijy. Vartalot eivät ole pinnistetyt, ovat tukevat ja vahvat

niinkun uutisasukkaat tarvitsevatkin. Ulkona liikkuessa näet naisten

enimmäkseen käyttävän huivia, arvelevat hatun pitämistä liialliseksi

koristelemiseksi. Miehet kävelevät Suomen pieksut jalassa, kotona

kudotut kintaat käsissä, vieläpä usein vaatteetkin ovat kotitekoiset.

Lapset aapiskirja tai katkismus kädessä opettelevat tiedon kalliita

alkeita, isommat tyttäret häärivät tupatöissä tai tekevät uutterasti

käsitöitä.

On luonnollista, että tuollaisissa seuduissa, kuten New York

Millsissäkin, on suomalaisilla omat liikkeensä ja yleensä omat

virkamiehensäkin. Suomalainen on siellä kaupunginkassamiehenä,

suomalaiset verottajana, rauhantuomarina, poliiseina y.m. Mutta

oikein huolellisia eivät kansalaisemme ole omia kansalaisiaan saamaan

virkoihin. Usein pistetään sinne muunkielisiäkin, vaikka suomalaiset

olisivat paremmat. Suomalaisia kauppahuoneita, yksityisiä ja yhtiöitä

on tarpeen tyydytykseksi. Yhteistoiminta usealla liikealalla on

antanut kauniita tuloksia.

Uskonnollisissa harrastuksissa ovat apostolisluterilaiset näyttäneet

vilkkaampaa toimintaa. Heillä on pari kirkkoakin, yksi kauppalassa,

toinen eteläkontrilla.

On raittiusseurakin ollut toiminnassa, mutta väliin on se

viettänyt hyvin kituvaa elämää. Kumminkaan ei pidä luulla, että

seudulla vallitsisi suuremmassa määrässä muu juoppous kun ehkä

-- kahvinjuonti. Maanviljelysseuduilla ei raittiustyö ole niin

välttämätön kun kaivantopaikoilla, missä rahaa enemmän liikkuu ja

viekotukset ovat suuremmat.

New York Millsin kauppalassa ilmestyy Nylundin veljesten omistamana

sanomalehti Uusi Kotimaa, joka on vanhimpia nykyään ilmestyvistä

suomalaisista lehdistä Amerikassa.

Kun lähdemme New York Millsin kyläntapaisesta kauppalasta

poikki maisin pohjoiseen, tulemme Paddockiin ja siitä sitte

Sebekan asemalle. Täältä hiukan matkaa länteen on Menahgan asema

"Mustikka"-alueella. Niin hyvin Sebekassa kun Menahgassakin on

suomalaisia liiketoimissa. Menahgasta viidettä mailia hevostietä läpi

synkän petäjikön tulemme Runebergin siirtokuntaan. Siellä, kuten

yltäänsä tällä seudulla, on vankka suomalainen asutus. Viljelys ei

ole vielä niin vanhaa kun New York Millsin ympäristöllä, mutta alku

on hyvä, ja tyytyväisinä kansalaisemme siellä asustavat. Sanotaan,

että koko tällä alueella, lukuun ottaen edellä mainitutkin seudut,

asuu suomalaisia ainakin yli 6,000. Varsinainen Runebergin kauppala

on vielä pieni, mutta hiljalleen edistyvä. Alkupuolella vuotta 1898

paloi siellä postikonttori ja sen sisälle suomalainen postimestari.

Runeberg on puhtaasti suomalainen siinäkin suhteessa, että siellä

kauppalan virkakuntakin on tavallisesti läpeensä suomalainen.

Länteen, pohjoiseen ja etelään päin Runebergistä, samoin kun New York

Millsistäkin on vielä muita vankkoja suomalaisseutuja, ja asutus

jatkuu pitkälle. Edellisten lisäksi mainitsen vaan nimeltä muutamia

paikkoja. Claykauntissa on Cromwell, Douglasissa Holmes City,

Brandon, Spruce Hill y.m. Holmes Cityssä on ennen ollut paljonkin

suomalaisia, mutta moni on sieltä muuttanut muualle etsimään parempia

maita. Myöskin Kittson, Roseau, Polk ja Casskaunteissa on suomalaisia

asutuksia. Ja Itascakauntissa on suomalaisia La Prairiessa, Swan

Riverillä, Trout Lakessa y.m. Metsätyöt siellä vasta ovat avanneet

asutusta siirtolaisille. Toddkauntissa on suomalaisena asutuksena

mainittu Grey Eagle.

Etelämpänä on vielä mainitsematta jätetty Renvillekaunti, jossa on

vanhaa suomalaisasutusta aina niiltä ajoilta, jolloin Cokatoonkin

vanhimmat suomalaiset asettuivat. Siellä on Bandonin, Franklinin y.m.

suomalaiset siirtokunnat. Myöskin täällä ovat Vermlannin suomalaiset

löytäneet itselleen uuden kotimaan.

Hubbard ja Swiftkaunteissa mainitaan myös olevan suomalaisia, sekä

Ramseykauntissa, johon St. Paulin suuri kaupunki kuuluu, tietää

tilasto löytyvän kansalaisiamme lukuisasti. Useassa muussa kauntissa,

hajallaan yli koko valtion, on heitä pienemmässä määrässä. Mutta

tarkastelemista vielä ansaitsee suuret suomalaisseudut Duluthista

pohjoiseen päin. Siellä onkin useita tuhansia kansalaisiamme,

työskennellen etupäässä rautakaivannoissa.

Luoteessa päin, jotenkin lähellä Duluthia on n.k. Thompsonin kontri,

suurehko suomalainen maanviljelysseura. Se kuuluu Carltonkauntiin

samoin kun Moose Lakekin etelän puolella. Enimmät farmarit ovat St.

Louisjoen varsilla. Jotenkin hyvin tulevat kansalaisemme siellä

toimeen, eläen hiljaisesti ja rauhallisesti.

St. Louisjokeen laskee vasemmalta Cloquetjoki. Täällä on Cloquetin

pieni kaupunki, jossa on vilkas lauta- ja sahaliike. Suomalaisia

on siellä useita satoja varsinkin kesäiseen aikaan ja omistavat he

useita kymmeniä talojakin. Talvisin menevät nuoret miehet tukkitöihin

ja kaivoksiin.

Useita vuosia on Cloquetissa työskennellyt raittiusseura Ilmarinen

ylipäänsä jotenkin hyvällä menestyksellä.

Ylempänä St. Louis joen varsilla, noin 60 mailia Duluthista on

Floodwoodin suomalainen maanviljelysseutu. Maa on metsäistä ja on

siellä näihin asti ollut hyvät tukkityöt, joissa maanviljelijätkin

ovat saaneet tarpeellista sivuansiota.

Koko koillinen osa Minnesotaa on hyvin arvokasta rauta-aluetta. Siitä

on tullut vaarallinen kilpailija Michiganin tunnetulle ja vanhalle

rautaseudulle. Nyt kuuluu alueeseen oikeastaan kaksi rautaseutua,

Vermillion- ja Mesabaränssit. Viimemainittu nimitys on kumminkin

alkanut voittaa yleisemmän merkityksen. Mesaban rautakaivannot

ovat suureksi osaksi Amerikan rikkaimman miehen, tunnetun

öljykuninkaan John D. Rockefellerin omia. Niiden omistuksella on hän

hankkinut itselleen myös rautakuninkaan arvonimen. Sanotaan, ettei

työmiesten asema täällä ole niin varma ja edullinen kun Michiganin

rautaseudulla. Yleensä onkin Rockefeller tunnettu siitä, ettei hän

paljon välitä niistä, jotka hänelle rikkauksia kokoovat. Koneella

teettää hän työn siinä missä suinkin mahdollista. Ja missä kone ei

käy laatuun, ainoastaan siellä saavat työmiehet ansiota ja leipää.

Koneisiin nähden ovat Mesabaränssin kaivannot edistyneimpiä.

Kauvimman aikaa on tällä perukalla ollut tunnettuna Vermillionränssi

ja siellä on vanhin paikka Tower. Lähemmäs parikymmentä vuotta jo

lienee kulunut siitä kun täällä löydettiin rautamalmia ja ruvettiin

sitä kaivamaan. Towerin kaupungin viereen on kasvanut vielä

kookkaampi Soudanin kaupunki, jossa moni Towerinkin kaivannoissa

työskentelevä asuu.

Ympäristö täällä on luonnoltaan hyvin Suomeen vivahtavaa. Eroa ei

tunne olevan muualla kun maapohjan rikkaudessa. Siinä suhteessahan

se Amerikka viepi Suomelta voiton ja sen vuoksi moni suomalainenkin

on rientänyt tuonne kauvas, aina Towerin perukalle, jopa vielä

kauvemmas. Rautamalmia on Soudanissa aivan arvaamattomiksi ajoiksi,

samoin kun muuallakin sillä puolella. Rautamalmi on maassa

pohjakerroksena. Kaivoa kaivaessakin sen yhdyttää.

Vermillionalueeseen kuuluu myös Ely ja on niinikään vanha

suomalaisten asuma paikka. Kansalaisiamme lienee siellä lähemmäs

tuhatkunta. Hyvän arvon ovat Elyn suomalaiset saaneet työnantajilta.

Heitä pidetään parhaimpina kaivantomiehinä. Ja raittius- y.m. alalla

ovatkin suomalaiset kunnostaneet itseään erinomaisesti. Juoppous on

verrattain vähäistä. Suuri osa kansalaisia kuuluu raittiusseuraan.

Kaivantopäällikkö Pengilly on erinomainen suomalaisten suosija juuri

sen hyvän käytöksen vuoksi, jota kansalaisemme ovat osoittaneet.

Pengilly, syntyään englantilainen, tuli ensimmäisten mukana Elyyn

v. 1886 ja on nyt Chandlerkomppanian kaivantotyön ylijohtaja. Aivan

äsken lähettämässään kirjeessä, jossa antaa tietoja tätä teosta

varten, vakuuttaa mr. Pengilly aina tunteneensa mitä suurinta

kunnioitusta suomalaisia kohtaan, kun hän on havainnut heidät

"eteenpäin pyrkiviksi, rehellisiksi, uutteroiksi ja raittiusasian

alalla ensimmäisiksi sekä hyviksi Amerikan kansalaisiksi, jotta ei

synnyinmaan mitenkään tarvitse hävetä heitä." Voimainsa mukaan on

hän auttanut suomalaisten puuhia, raittius- ja seurakuntatyötä.

Kiitollisuuden ja ystävyyden osoitteeksi ovat suomalaiset

lahjoittaneet hänelle englanninkielisen painoksen teosta "Suomi XIX

vuosisadalla". Samaa kirjaa ovat suomalaiset muillakin seuduilla

lahjoitelleet amerikkalaisille ystävilleen ja amerikkalaisiin

kirjastoihin sekä lukutupiin.

Yhtenä raittiustyön tuloksena on Elyssä suuri raittiustalo,

siveellisten pyrintöjen keskipiste. Näkyvänä merkkinä hengellisistä

pyrinnöistä on kirkko ja seurakunta. On heillä lainakirjastokin,

torvisoittokunta y.m., joten yhteispyrinnöissä ovat edistyneimpien

joukkoon luettavat Amerikan suomalaisista. Erimielisyys ei ole

täällä päässyt niin suurta hajoitustyötä tekemään kun muualla tämän

rauta-alueen piirissä.

Myös Tower ja Soudan ovat vilkkaasta raittiusharrastuksestaan

tunnettuja ja on sielläkin raittiustalo. Seurakuntia on siellä

suomalaisilla parikin ja myös jo alkanee olla valmiina molemmilla

kirkot. Evank. luterilainen seurakunta on edistyneempi.

Vermillionalueen vakavat suomalaiset ovat yleensä hyvin voipia.

Usealla on omat talot. On moitittu sitä, että suomalaisia omia

liikkeitä on täällä kansalaisten lukumäärään verrattuna liian vähän.

Enimmäkseen tekevät suomalaiset kauppaa muunkielisten puodeissa,

joissa on suomalaisia palvelijoita. Isompi suomalainen liikehomma on

Jaakko Perttulalla. Kymmenien tuhansien dollarien arvosta tekee hän

puuliikettä vuosittain.

Kun rautamalmin kaivaminen alotettiin Biwabikissa riensi sinne

suomalaisia joukolla. Heti rupesivat he puuhaamaan raittiustaloa,

ja tulevaisuus näytti hyvältä. Mutta samalla työtkin vähenivät

ja iso osa miehiä sai mennä muuanne. Jäi silti seudulle niin

paljon kansalaisia, että rakensivat talon valmiiksi odottamaan

taaskin suomalaisten tulvaa. Paremmat ajat ovat vähitellen

ruvenneet koittamaan Biwabikissa ja hiljalleen on menty eteenpäin

sovinnollisuudessa.

Virginia on Mesabaränssin pääpaikka. Vaikka siellä onkin työajat

hyvin vaihdelleet, on kumminkin sinne karttunut suomalaisia

lukuisasti, joten kaupunki on kansalaisiimme nähden tämän puolen

merkillisimpiä paikkoja.

Vanha ei ole vielä Virginia, vaikka lieneekin vanhin kaivantopaikka

varsinaisella Mesabaränssillä. Sitä alettiin rakentaa erämaahan v.

1892. Rakennettiin rautatie ja alettiin kaivaa malmia rautakummuista.

Se oli oikein amerikkalaista kaupunginperustamista. Vuoden kuluessa

oli autiosta paikasta syntynyt sievähkö kaupunki lukuisine

kirkkoineen, kouluineen ja komeine yksityisine rakennuksineen.

Mainittakoon, että kaupungissa oli muun muassa jo -- 45 kapakkaa.

Nehän ne tahtovat aina tunkeutua tuollaisiin "puumaus"-paikkoihin

ensimmäisinä.

Mutta vuoden perästä, kesäkuulla 1893 paloi koko kaupunki yhtenä

päivänä poroksi. Ei jäänyt jälelle kun neljä taloa, joista kolme oli

suomalaisten omia. Moni kansalaisemmekin menetti kaiken omaisuutensa.

Heti ruvettiin kaupunkia uudelleen rakentamaan ja on siitä taas

tullut aika sievä. Vaikkakin työajat seudulla huononivat heti

jälkeen, on se silti oikein ihmeteltävästi kasvanut. Kaupungilla

on oivallinen, kaunis asema kahden järven välissä, joten yleisen

liikkeenkin suhteen sillä on tulevaisuutta.

Suomalaisilla on Virginiassa paljon omia taloja, onpa omia

liikehuoneitakin. Suomalainen Södergrenin veljesten apteekki

on hienoin kaupungissa. Raittiusriennot ovat olleet vilkkaat

paikkakunnalla, vaan erimielisyys on herpaissut voimat. Komea talo on

vanhemmalla raittiusseuralla. Myöskin on suomalaisilla seurakunta ja

hiljattain valmistunut kirkko. Ruotsinkieliset suomalaiset kuuluvat

ruotsalaiseen seurakuntaan ja ovatkin enempänä puolena siinä.

Lähellä Virginiaa on pienempi kaivantopaikka McKinley. Siinä,

samoin kun nuoressa Spartassakin on vaan vähemmälti suomalaisia.

Viimemainitussa on puuhattu myös raittius- ja seurakunta-alalla.

Mountain Iron on hiljainen ja näyttää nykyään olevan vakavakin

työpaikka. Rautamalmi kaivannoissa siellä kuuluu olevan parasta koko

Mesabaränssillä. Suomalainen raittiustalo on sinnekin noussut.

Eveleth ja Hibbing ovat nuoria kaivantoseutuja, rakennetut yhtä

suurella melulla kun Virginiakin muutamia vuosia sitä ennen.

Evelethissa nousi suomalainen raittiustalo sitä mukaa kun muutkin

ensimmäiset rakennukset erämaahan. Erimielisyys kumminkin tuli

turmelemaan kaunista alkua. Raittiusseura jakaantui kahtia ja sitte

vaipuivat molemmat osastot kuolon uneen. Seurakuntakin kuoli saman

ruton raivotessa. Mutta tietysti ei henkisten rientojen taivas voinut

kauvan noin synkkänä pysyä. Aletaan uudella voimalla ja toivottavasti

paremmalla kokemuksella.

Hibbingissä on myös paljon suomalaisia ja on erimielisyys sielläkin

tehnyt tuhoaan. Keskinäisessä puoluetaistelussa on paljon kulutettu

henkisiä voimia.

Suomalaisia taloja ja liikehuoneita on noussut paikkakunnalle.

Suomalainen apteekki on saavuttanut yleistä kannatusta.

Yleensä on Mesabaränssillä olot paljon tasaantuneet aivan viime

aikoina. Seurakuntaharrastuskin on vakaantunut. Laittomuuden ja

vallattomuuden harjoittajia löytyy vieläkin, mutta yleinen mielipide

rupeaa niitä vähitellen tuomitsemaan.

Työnsaanti on ollut hyvin vaihtelevaa seudulla, sekin on syynä

säännöttömyyksiin. Palkka ei ole ollut korkea, on ollut siinä

puolentoista dollarin vaiheille ja hiukan yli päivältä. Joissakuissa

paikoissa on ollut n.k. pakkoboordi, työmiehen on täytynyt asua ja

syödä työnteettäjien majaloissa. Maksut ovat siellä olleet korkeammat

kun suomalaisissa majaloissa, mutta työmies ei ole saanut valita.

Kaivannot eivät ole tällä alueella syviä, ovathan ne vielä verrattain

nuoria, ja rikas malmisuoni kulkee aivan lähellä maanpintaa.

Syvimmät kaivokset lienevät Soudan-Towerin alueella. Elevaatori

(nosto- ja laskukoju) laskeutuu hiljalleen alas noin 800 jalkaa maan

sisään, ehkä paikoin enemmänkin.

Two Harborissa, lastauspaikassa Superiorjärven rannalla, jonkun

matkaa ylempänä Duluthia, työskentelee joku määrä suomalaisia. Heidän

elämästään ja satunnaisista ansioistaan ei ole paljon mainitsemista.