Niin sanovat nämä suuret kansat, nämä suuret valtakunnat: että yksi on
oikeus maailmassa, ja se on voima. Ja he innostuvat siitä kuin
juopuneet sotamiehet kapakassa korttipöydän ääressä. He remuavat,
rähisevät ja kerskuvat kilvan. Yksi kopeilee, että hänellä on paljon
kanuunaväkeä, kanuunan ruokaa, toinen, että hänpä on tehnyt paljon
lapsia, nälkäistä liikalaumaa, ryöstössä verratonta, kolmas, että
hänelläpä on hallussaan meri, neljäs, että hänpä muka on kotka, sillä
hän lentää. Niin he kerskuvat tulevaisuudellaan ja kaunistelevat
menneisyyttään, ja jokainen on isänmaallisessa asiassaan oikeassa,
toinen isänmaallinen toista isänmaallista vastaan. Niin he mäiskivät
korttejaan, koettavat pettää toisiaan, riitelevät ja ovat valmiit
tempaamaan hukarinsa. Kaunista väkeä, nämä suuret kansat —
isänmaistaan juopuneita soldateskeja. Itserakkaus heistä haisee
neuvospöydän äärestä.
Ja vain yhdessä he ovat yksimielisiä: että ennenkuin he karkaavat
toistensa kimppuun ja kurkkuun isänmaitaan varjellakseen, on kaduilla
ja kujilla vielä pieniä, joille he näkevät velvollisuudekseen levittää
sivistystä ja uskoa, s.o. ryöstää heidän kukkaronsa ja kuristaa heidät,
— nuo soldateskit, voidakseen itse juoda ja pöhöttyä, nuo villit
legioona sotamiehet.
... Sinä pieni Suomi, sinä vaikenevain, pyhäin metsien poika, sinä
valkotukkainen ja sielulta ehkä jotenkin lapsi vielä! Että onni onkin
sinut kohottanut kansakuntien joukkoon, johdattanut maailman turulle,
näiden pöhöttyneiden juopuneitten ovelle! Eikö sinun olisi ollut
kauniimpaa kadota vaikka lappalaisena — kuin pakosta keinotella
tällaisten kanssa. Sinä pieni ja tuhma ja kokematon, mikä kohtalo
odottaa sinua täällä? Hehän karjuvat oikeuttaan kilvan, suuria,
räyhääviä sanoja, nuo vanhat. Hehän remahtelevat keksintönsä ilosta.
Tietysti on kohtalosi se, että he antavat sinut yksituumaisesti
kuristaa, siksi, että sinulla on jokunen lantti, — nuo mahtavat
sotamiehet, tuo loistorykmentti, jonka päällikkö, järki, on jättänyt.
Mikä onni sinut johti hiljaisuudesta kansain kapakan ovelle?
Mutta eihän voine olla totta, että orpo kuristetaan ja tapetaan hänen
vaivaisten lanttiensa tähden? Mitä pahaa olet oikeastaan siis tehnyt?
Paimennellut olet ahoillasi, viritellyt ansoja metsiin, asetellut
mertoja vesiin, pyydystellyt metsoja hongistoissasi. Siinä kaikki, —
joskaan et ole juuri tehnyt hyvääkään, avannut tilkun peltoa, hiukan
pilliä piipitellyt, kaarnaan ja tuoheen kirjojasi leikannut, — olethan
aivan lapsi vielä.
Et pahaa, et hyvää ole toimittanut. Ja se on kohtalosi, kuin muidenkin
pienten. Se on isänmaitten kapakassa julistettu oikeus ja kohtuus, —
he ovat järkeviä ja viisaita, nämä komeat kansat.
Niinkö tosiaan?
Ovatko nämä kansoja, nämä miehet, jotka hurjuudessaan touhuavat?
Ah, ole huoletta! Vai kansoja nämä sotamiehet! Nämä kerskujat,
pöyhkeilijät! Nämä pelivimmaiset juopuneet! Nämä, jotka kiristelevät
hampaitaan, mikäli puukko hampaissa sallii, toinen käsi pistimessä ja
toinen väärissä korteissa, — nämä mustat ryövärit, hattu silmillä. Vai
kansoja! Harvain perverssiä luokkaa he ovat, hallituksia,
kapitaalihulluja, diplomaatteja. Niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet
hätää ja ovat liian tylsiä sitä kuvitellakseen, jotka sanovat
kulttuurin levittämiseksi kaivosalueiden valtaamisia, jotka saarnaavat
hedelmällisyyttä itse hedelmättömän onnea tavoitellen. Tämä omituisiin,
hulluihin oikkuihin kasvatettu luokka, joka ei voi luopua käsityksistä
isänmaa, kansa — vai kansoja! Sanomalehtihuijareita he ovat,
diplomaatteja! Nämä kapakkateuhaajat ja peuhaajat, — toinen toistansa
isänmaallisempi, niin että itse Jumala halkeaa kymmeneksi, kun ei
tiedä, mikä heistä on isänmaallisin ja kristityin, auttaakseen häntä.
Ah, ole huoletta, — kärsi, — _ehkä_ se auttaa.
Vaikka _he_ antaisivatkin mielellään kuristaa sinut, poloinen, ryöstää
siksi, että olet väärässä, koska olet heikko, niin yhdellä
_kuvittelulla_ toki voit edes lohduttaa itseäsi odotellessasi:
Katsele ajan merkkejä, katsele kadullekin, älä tyrmistyneenä näiden
kapakkaan, niin mitä näet kaduilla, missä liikkunetkin? Siellä näet
ihmiset, kansat, joilla, vaikka he ovatkin vanhoja ja pitkiä, on yhtä
ystävälliset ja kiltit silmät kuin sinulla kuitenkin kaikitenkin —
ehkä lienevät. Ja mitä näet niissä silmissä? Rauhallisen ja vähään
tyytyvän ihmisen, ainoastaan leipäänsä, kotionneaan ja pientä huvia
haluavan, ja suuttumuksen näitä puukko-souvareita kohtaan, näitä
soldateskeja, joiden yhteinen nimi on: yksinvalta tai harvainvalta ja
sotilasvalta ja dollarikiihko ja sanomalehti-humbugi ja kirkko, joka on
epäkristillisistä epäkristillisin, — mutta jotka tohtivat nimittää
itseään kansoiksi. Niin, nuo silmät, ne katselevat kummastuneina, —
mutta niissä huomaat heräävän järjen — ehkä. Että milloin on aika,
jolloin ei rauhallisia petetä kauniilla sanoilla: isänmaa, uskonto,
sivistys? Että taistella isänmaan puolesta on kauneinta: murhata oman
tai läheistensä leivän puolesta. Miksi ei sulautua halulla toisiinsa?
Milloin ovat isänmaa- ja kansallisuus-sanat yhtä hullunkurisia kuulla
kuin nykyään kertomus gnostilaisista uskontotappeluista? Milloin
puhutaan vain yksityisistä ihmisistä, yksityisistä konnista tai
sairaalloisista tai tyhmäpäistä, ei isänmaista, ja milloin ihmiset
viisastuvat sen verran, ettei mikään asia taivaan alla ole heille niin
pyhää, että he sen vuoksi antaisivat itsensä teurastettaviksi?
Niin supisevat tosiaankin ne todelliset suuret kansat, kuunnellessaan
sotamiestensä meteliä, heidän rähinätään silloin, kun oikeat
kaipaisivat päivätöittensä perästä rauhaa.
Pieni sinä olet, metsän poika. Mutta kun sinun kerran täytyy kasvaa ja
varttua näiden suurten kujilla, niin totta et kasva, et voi, luojan
kiitos, koskaan kasvaa tahraamaan käsiäsi rosvoudella ja verellä, —
niin taidan omassa isänmaallisessa pöyhkeydessäni luulla. Mutta
varttuessasi painuu vereesi vanhempien veljiesi pyrkimys masentamaan jo
nuo korttihuijarit, nuo pitkin katuja ratsastajat, mellastajat,
rääkyjät, — että oikeat ihmiset saavat heidän diplomaattivehkeiltään
rauhan.
Niin sopii haaveilla:
Että kansat kasvaisivat, että niiden aivoissa olisi jokin lokero
varattu järjelle ja anarkian itsekkyydelle, — sopii _haaveilla_, että
pieni Suomeni, sinä pyhäin metsäin poika, olet kerran valmis suurten
kelpo veljiesi kanssa kohottamaan sen punaisen lipun, joka kerran
yksinään kohoaa ja ajamaan osaltasi pois melupaikoistaan nuo soltut,
nuo sananväärentäjät, nuo ulkokullatut, perverssit, ja hautamaan heidän
korttipöytänsä, noiden huojuvien juomapöydän.
Niin sopii - haaveilla, ja - lapsetella!