Ihmisen tulevaisuuden kangastus on ihana kuin tuntematon kaupunki, kun
siihen tulee ensi kertaa.
Kaikki on siinä vierasta, kaunista, — hermojen huumausta ja
riemullista lupausta... Kun saapuu illalla kaupunkiin, jonne on
halunnut, kuinka suurelta meri sen vieressä näyttää! Tai virta, — se
on outo elämän virta, joka haipuu illan pimeyteen.
Meren rannalla hohtaa haaveitten kaupunki utuisena ja tuhansin tulin...
Tai virrassa värisevät rantatulten kaariviivat punaisina ja keltaisina
kimaltaen.
Tuntemattoman kauneus, kun ihminen astuu katupaasille, joita ei ole
ennen kävellyt, se tulistaa hermot, se nousee päähän kuin juopumus, se
loihtii sieluun onnellisuuden unia kuin opiumi. Rauhattomaksi ja
vallattomaksi ja tuhlaavaksi ja ihmisrakkaaksi se tekee. Se kultaa
sielun, herättää mielikuvituksen, tekee anteliaaksi ja hyväksi, saa
nauramaan, kyynelöimään.
Niin käy _vieraassa_ kaupungissa, jossa lyhdyt loistavat jumalanäidin
kuvain edessä ja porttolain ovilla, jossa vieras rientää hyllyvillä
vaunuilla suuria katuja pitkin. Taikka venheellä virroilla, joihin
palatsit kuvastuvat marmori-ikkunoineen, — ja kaikki on
tuntemattomuuden vapautusta ja siihen heittäytymistä, — jumalaista
vallattomuutta ja palkattomuutta.
Jokin epämukavuus on outoa lähetessä vain iloksi ja hullunkuriseksi
huviksi, niinkuin sille, jolla on suuret unelmansa. Jos sielulla olisi
kasvot, niin ne nauraisivat koko maailmalle kuin miljonääri —
pelkästään siitä onnesta, että ihminen lähestyy jotakin, jota luulee
tuntemattomaksi.
Hän katselee vaunuista päättömältä näyttävää katua, joukkojen kuohuvaa
ja vierasta virtailua. Hän häikäistyy sähköistä, salamoivista tulista,
— koko kaupungin juhlaheijasteesta, jonka hän näkee mustalla
yötaivaalla. Hän huumautuu vilinästä ja huudoista, naurusta...
Kiitäviä ajoneuvoja, loistavia ikkunoita, jumalain patsaita. Meneviä,
tulevia, hätäkirkaisuja, kun hurisevat vaunut tunkevat päälle kuin
helvetinkone. Meneviä ja tulevia, jyryä ja pauhua ja pillien
vihellystä. Kaikki vilisee ohi, — tulet kuvastuvat laineihin... Kulta
ja hopea kulisevat, kellot kalisevat, — tuntemattomain ravintolain
telttakattojen alla istuvat loimottavassa valossa naiset valkein
kasvoin, jokaisen huulilla hymy.
Niin, — ilotulitus on silloin meressä, virrassa, kanaaleissa, —
ilotulet ihmisen kiihtyneissä hermoissa.
Ja unelmansa ensi hetket hän nauttii jossakin kolkassa, joka tuntuu
kyllin yksinäiseltä, iloiselta, — ympärillä oudot kadut, ilta, yö, —
ja sielu on alttojen ja sellojen säveltä, — valojen keskellä, jotka
ovat ihanat siksi, että ne ovat oudot. Ja jos hän yhtyy hetkelliseen
tuttavaan, on tämä hyvä tai kaunis ja suloinen, siksi, että hän on
tuntematon, — katseessa syvä arvoituksellisuus.
Kas sellainen on mielestäni ihmiselle hänen tulevaisuutensa, — kaikki
hänen uskonsa ja toiveensa.
Mutta koska hän pääsee siihen, jota kaipasi, kun odotettu ja uneksittu
tulee eteen, kun saapuu tulevaisuus: kas, kaikki on silloin kuin suuri,
nähty kaupunki. Äitelää ja kyllästyttävää. Sillä ovathan ihmiset joka
paikassa samat, samaan pienuuteen sitovat heitä heidän puutteensa aina,
ja mitään uutta eivät he luo auringon alla. Ja niinpä on nähty ja
koettu harmaata ja haikeaa kuin tuttu kaupunki... Mutta _hélas!_ onni
kuitenkin, että tuota odottamista riittänee ihmisissä kuolemaan saakka,
— niin, kuollessaankin hän haaveilee vielä jotakin uutta, johon kulkee
— uusia tähtiä, Uranusta ... saadakseen siellä tuntemattomaan
kaupunkiin...
Onni, ettei kuollessaan muistane sitä harmautta, jonka koki, kun näkee
kangastuksen, johon pyrkii, — ettei hän kuollessaankaan voi ajatella
itseään pian ruumiina, kaikkea mennyttään multana, mätänä, — sillä hän
ajattelee outoa kaupunkia, jota kohti hetki häntä kiidättää.
"SULO SUOMI, POHJOLA..."
(Illusioni.)
Kerran ennen — siitä on jo kauan, — kotilaaksossani, — olin silloin
vielä pieni poikanen, — keikkui nuori maalarinsälli korkeilla
telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli
kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vienosti, ja
syreenipensaissa nuokkuivat tertut.
Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui
nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla,
paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli
lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa
sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän
lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:
"Sulo Suomi, pohjola..."
Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty
kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa
kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.
Riemuitseva loppuveto:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
Siitä on kauan. — Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui
moniksi, — sadoiksi, tuhansiksi. Nyt: missä kulkenenkin, missä
aikojani viettänen...
Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, — tai riemullisena ja otsa
seppeleissä, jonka unohdus antaa...
Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana...
Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä tahi keinuvan meren
rantamilla...
Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä...
Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät... Taikka toivioretkillä
etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla...
Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin
sävel, jota soitetaan ensiviulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan
sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan. Olinpa onnen poika, rikas tai
köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä
tai kelvoton, laskeva tai aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus
väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys... Surinpa,
iloitsinpa, elin, kuolin... Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja
kaikki tiet vievät takaisin sinne, — pihalle, jossa istuin aitan
portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja
omituisesti raukenevaa laulua:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
... Koivut armaassa lehdessä, syreenien tertut nuokkuvat, ja aurinko
säteilee vienosti.
Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin
pauhaten pasuunalla.
... Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei
vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien
siimeessä...
Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä...
Sinivalkea tangossa ... kun aurinko välkkyi suhisevalla
koivikkorinteellä...
"Ei ole maata sen armaampaa!"