Ikkunaani vastapäätä, pihan yläpuolella, joka syventyy ikkunan alla
kuin kaivo, asuu muuan vanha rouva. Hänellä on ikkunansa koristeena
köynnös, jonka lehdet ovat nyt varisseet, niin että tukinuorat
hämmentävät hänen näköalaansa kuin pölyinen hämähäkinverkko. On hänellä
toinenkin kukka, pelargoni. Sen hän nostaa usein aamuisin, kun aurinko
pilkahtaa vähänkin sadepilvistä, ulkopuolelle laudalle, jotta se saisi
päivän kalpean säteen. Ja rouva ilmestyy monesti katselemaan kukkaansa.
Hänellä on musta silkkiröijy ja päässä musta pitsimyssy, hänellä on
suuret, vihertävän-harmaat silmät, jotka ovat väsyneet, niin että
luomet usein ovat painua kiinni.
Ja surullisina talvihämärän hetkinä, loputtomina sadepäivinä hän
useasti soittelee pieniä urkuja, yksin kamarissaan. Omituisia säveliä
hänen vanhat sormensa manaavat soittimesta, kun hän istuu
ikkunanpielessä kynttilän ääressä; ne sävelet kajahtelevat
kummallisesti ahtaassa, sateisessa pihassa. Sävel on melkein aina yhtä
ja samaa: ensin korkeilla äänillä soitettu kappale jotakin säveltä,
joka pian sekautuu vähäisiin keksintöihin, juoksutuksiin, jotka soivat
uruista kuin piccolosta. Fantasia vaihtuu ylimmästä äänestä alimpaan,
kaikkein matalimpiin ääniin, jotka soivat kuin tuuba.
Se soitto on aivan kuin hiljaista valitusta, jota kuulee kadulla
ihmiskuhinassa sokean naisen suulta, — laulavan, heikon äänen, joka
pyytää almua, — yhtämittaa, yhtämittaa samat sanat, toivottomasti ja
väsyneesti, kuitenkaan valitukseensa väsymättä. Niin tämäkin urkujen
soittelu keskellä ääretöntä kaupunkia, yksinäisenä ja avuttomana,
kuulijoita toivomatta, alistuen ja ainoastaan kuin itseään lohdutellen.
Lohdutellen jollakin, joka voi olla vain sävelissä: jonkin loppuvan ja
katoavan toiveella. Vanha rouva soittaa, otsa raskaana ja silmät
melkein ummessa, — jo monta kertaa on se soitto herättänyt minussa
omituisia tunteita ja ajatuksia.
Ja nyt jälleen, hämärän tullessa, kuuluu se soitto, ja sateisena
talvi-iltana jättiläiskaupungissa se puhuu minulle taas, mitä puhunee,
— jostakin auttamattomasta ja ihmisnarrillisesta. Kärsimyksestä, jota
ihmisjärki ei voi poistaa, — jostakin onnesta, joka on vain —
olemattomuus. Näin nuo omituiset juoksutukset puhelevat minulle:
Maailma on suuri ja harmaa. Onnekas, jonka hetki tulee sieltä poistua,
ja onnellisempi, joka ei ole sinne tullut.
Suuri ja harmaa ja auttamaton se on niille, joita on eniten, heikoille
ja köyhille ja kurjille, jotka odottavat kaunista tuhatvuotista
valtakuntaansa, mutta eivät sitä koskaan saa, sillä sitä ei ole kuin —
taivaassa. Mitä on suuren, pauhaavan maailman touhu? Miksi juoksevat
kaduilla ihmisvirrat, miksi soivat kellot ja torvet ahtaissa solissa ja
miljoonat kiitävät pyörät rämisevät? Miksi tuo vilkkaus ja liike? Miksi
syntyvät kaupungit, miksi syttyvät sähköt, miksi punaiset ja siniset
tulet iskevät silmää, vaihtavat väriä, — mitä kirjoittavat nuo
sähköjumalan sormet kyltteihin harmaiden muurien seinille? Mitä
valonheijastajat kuvaavat yön himmeyteen taivaalle saakka? Miksi loisto
ja kirkkaus, mitä valot vilkuttavat ja salamoivat? Mitä kirjoittavat
sulatkin, miksi liikkuvat siveltimet, mitä piilee sanojen kauniiden
naamioitten takana?
Maa on sutten häkki, — jonka ruuanantaja on heittänyt omiin
hoteisiinsa; siinä repivät nälkäiset toisensa. Mitenkä loistavat sen
suden silmät kauniina ja sähköisinä, joka on saanut toisella veljellään
hetkeksi tyydytetyksi pyyteensä! Enimmät tuossa häkissä ovat revittyjä,
kaadettuja, kuolevia susia, — jotka vielä kuollessaan isoovat ja
ajattelevat: maailma on suuri, ja siinä olisi paljon ihanaa, — jos
toiset pedot vain olisivat sen minulle antaneet.
Kansakunnat — susilaumoja ne ovat, koskaan niiden taistelu ei lopu,
yhäti ne karkaavat toistensa kurkkuun ja riemastuvat suloisesta
verestä. Ne taistelevat, ihanteidensa ja maineensa ja kunniansa ja
asemansa puolesta — siksi, että niillä on nälkä, ja iankaikkisesti
huuruaa maan pinta sutten verta, jota sudet juovat.
Köyhän maan pinta.
Ne rakentavat äärettömiä kaupunkeja, ne keksivät, työskentelevät, ne
kilpailevat, kun pyyde niille ojentaa seppelettä. Nuo kaikkein enimmät,
nuo köyhät, kurjat, heikot, — joille maailma on suuri. Suuri ja harmaa
maailma; ja toiveissa kaunis maailma. Tuossa äärettömässä laumassa,
joka tempoo ja raastaa ja temmeltää maaemon nisissä, on ani harvoja
sellaisia, jotka olivat poikueessa veljiään voimakkaammat ja saivat
äidiltään parhaan osan. He onnelliset ajavat vaunuissa, — hahaa, nuo
sudet, miten omituista ajatella: vaunuissa he kieriskelevät, asuvat
linnoissa, joissa valot häikäisevät, he syövät ja juovat sitä, jota
heikko ei saa ehtoollisellakaan, loistavat jalokivissä, joista yksi
pelastaisi satojen hengen. Mutta heille on maailma taas — pieni.
Mitään ei ole, jota he eivät olisi saaneet, mitä maa voi antaa, mitään
uutta ei heille ole auringon alla. Onnen aurinko koskee kipeästi heidän
silmiinsä, he nääntyvät onnen kuorman alle, — he nääntyvät kaipuuseen,
he jälleen, sillä heilläkin on nälkä — saavuttamattomaan kauneuteen,
maan yläpuolelle. Siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, — jota ei ole
kuin kuolemassa.
Susia ovat maan asukkaat, enimmät riehuvia ja pyrkiviä ja ponnistavia,
joille maa on suuri, tai voittaneita susia, jotka eivät voittoonkaan
tyydy. Mutta paitsi susia ovat he vielä muutakin. Maa on paitsi
susihäkki myöskin kaniinihäkki, — kaikki sen asukkaat ovat paitsi
susia myöskin kaniineja, jotka lisääntyvät, taistellen samalla kuin
sudet. Taistelevat elääkseen, levitäkseen. Ei näet ole niillä
eläimillä, jotka on tänne häkkiin suljettu, sitä yhteistä älyä, että
vaikka maailma suurelta näyttää, se on liian ahdas. Liian ahdas onnen
paikoista, joista kannattaa taistella.
Maa on hullu äiti, joka ei kykene elättämään kelvollisesti lapsiaan, —
se vain siittää kilpailevia ja nälkäisiä susia, ja nääntyy
lisääntyessään, ja sen vaikerrus yhä kasvaa. Voiko se koskaan huudahtaa
suuren sanoja: autuaat ovat nisät, jotka eivät imetä, — viisaat ne
sudet, jotka eivät leviä puutteeseen, jota maa ei jaksa auttaa.
Sillä maa on köyhä äiti, suurelle lapsijoukolleen se on pieni ja ahdas.
Sen vaatimuksille se on liian ahdas, — sillä ihmisten kaipuut leviävät
aina siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, jota — ei ole.
Sudet koettavat sammuttaa halunsa toistensa verellä, lämpöisellä
verellä, — kunnialla, rikkaudella. Iankaikkisesti huuruaa pienen maan
pinta verta, jota järjettömät vuodattavat järjettömistä. — —
Sillä tavoin soivat korvissani nuo urut, keskellä jättiläiskaupunkia,
— juoksutukset, jotka ovat niin hiljaisia ja väsyneitä ja
valittavaisia kuin sokean almulaulu kadun pauhinassa.
Eikä noissa tummissa tuuba-äänissä ollut muuta iloista kuin silloin
tällöin livertävä piccolo-juoksutus, joka oli tuskaakin hiljaisempi ja
loi sieluun ikäänkuin pienen mielikuvan taivaasta, jossa on
punasiipisiä ja sinisiipisiä enkelejä ja kultainen kaupunki, josta maan
lapset soittelevat lohdukseen uruillaan. Johon he eivät usko, — ja
kuitenkin kuvittelevat tuota autuutta ilokseen, tuhatvuotista
valtakuntaa, joka on vain kuolema.
Niin, vanha rouva soitteli surullisina talvihämärän hetkinä ikkunansa
ääressä, musta pitsimyssy päässä. Hänen päänsä oli kuin sammakon:
niskaa ei lainkaan, tai selkä ulottui päälakeen saakka, —
vihertävän-harmaat silmät kuin sammakolla, — mutta niin kokeneet ja
väsyneet.
"FRANCE LA DULCE."
Taivas sininen, kuin itsestään valaiseva, auerta himmertävä, ja ilma
lämmin, — jouluaatto maaseudulla etelässä. Mikä kirkkauden ihastus ja
hurmaus! Ja jouluaatto, — se tuo tumman mietteen ja kummallisen tuskan
sille, joka on siellä poissa kotimaastaan ja kuitenkin vierasta maata
joskus ehkä rakastaa.
Taivas sininen, aurinko läikehtii. Ilmoista jo aavistaa, millainen
taivas voi olla täällä keväällä, arvaa jo Provencen sinipunan. Mahtava
tuuli puissa kohisee ja tammen latvat taipuvat. Se tuuli on voimaa,
rajuutta ja suloutta, — _mistral_, joka lentää luoteesta. Aurinko
loistaa suloisen Ranskan kumpareilla. "_France la dulce_!"
Keväisesti henkii Ranskan kumpareilla ja laaksoissa, joiden maanteitä
vieras kulkee kevein askelin, jouluaattona. Kulkee matalan joen vartta,
joka kiemuroitsee levollisissa käänteissä, rannoillaan poppelirivit,
joiden latvoissa tuulenpesät heiluvat... Hyvä on niissä tuulen, joka
pohjanpuolelta tömähtää, hyvä on leikkivän tuulen niissä keinuella ja
laulella, asua kehdoissaan, jotka sille on rakentanut poppelikujiinsa
suloinen Ranska!
Virran rannalta, joka etenee hopeanvälkkyvänä metsäin vehmastoon,
loistavat punakattoiset talot poppelien alta, — somat kodit
heleänpunaisine kattoineen, — kuin iloiset punahilkat, — _les Petits
Chaperons-rouges!_ Ja talojen edessä on puutarhat, joissa vihanta
versoo keskellä talvea, — salaatit aukovat mehukkaita lehtiään ja
kaali kukkii. Jopa sammalruusutkin.
Niin auringon lauhkeassa paisteessa laaksoista ylös mäille. Kaitoja
solia myöten, joiden kahden puolen ovat maatalojen sulkevat muurit.
Vanhat muurit, paikoin sortuneet, muratin verhossa, joka on nyt
talvella himmeänvärinen ja väsynyt, — Herra ties, millainen mies
aikoinaan noidenkin ikivanhain muurien pohjakivet väänsi!
Mutta harmaita muuri-solia myöten noustaan aukealle harjulle, pellolle,
jossa hohtaa paljas multa! Ruskea, väkevä, tuoksuva multa. Maa
hedelmällisyydessään ja voimassaan, alastomana auringon sylissä! Ja se
maa valvoo ja riemuitsee, nauttii ja uhkuu rikkautta. Se on viinipelto,
jossa viinivesat värisevät keppeihinsä sidottuina, vieri vieressä —
ruskeita viinivesoja silmänkantamiin. Mitkä aukeat, suuret rinteet
viinimäkiä, — juovutusta, ruumiin voimistusta ja sielun janon
sammutusta miljoonat vesat, — tuonne korkealle saakka.
Tuonne korkealle, jossa jättiläiskuusi kohisee ja jossa näkyy vanha
ranskalainen kylä. Kevein jaloin ja riemu sielussa sinne kiipeää
viinimaan polkuja pitkin, — kivikylään, joka on kuin ammoisten aikain
vaakuna. Niinkuin linnoitus, — taivas tietää, milloin rakennettu;
talot yhdessä ryhmässä ja vielä korkeilla muureilla varustetut ja
raitille päin umpinaiset. Niiden maakartanoiden katot kyömyilevät
kymmenissä mutkissa ja niitä peittää naava ja vihertävä sammal. Tai
kohoavat niiden talojen yläosat kuin ruostuneet kypärät aitavarustusten
keskeltä, jotka ovat kuin itsestään kalliosta kasvaneet.
Kivillä lasketut ja askelissa kapisevat kujat ovat hiljaiset. Niitä
pitkin kiertelee nyt yhä ylemmäksi, — kun armas aurinko hautoo
kunnaita, — jouluaattona.
Tuossa on suuri, jykevä talo, sen tammiporttiin, joka on vesiharmaa, on
leikattu vuosiluku 1481! Sen talon pihalla se jättiläiskuusi kohisi.
Taloa ei kadulta näe, mutta ylempää mäeltä kyllä. Raitilta muurin alta
näkee ainoastaan valtakuusen oksan ja kuulee kohinan kuin surulaahus
viistäisi maata. Ja vahtikoira räiskää pihalla. — Mutta ylempää mäeltä
näkee, että talo on kodikas ja turvallinen. Sitä verhoaa muratti kuin
kaapu ja huppu munkkia. Siinä on soma parveke, jonka kaiteen yli
luumupuut kurottavat oksiaan, ja korkeasta savupiipusta pöllyää
päivällissauhu. Tahtoisitko asua täällä iäti, kylien rakastaja?
Rikkaassa, rauhallisessa, kauniissa kylässä? — —
Sitten tulee kyliä joka viiden minuutin päästä, vieri vieressään kuin
harmaita vanhuksia, — pienten, vinojen kirkkojensa ja kalmistojensa
vieressä. Kyliä, joiden viinimäet silmikoivat, kyliä, joiden takana soi
metsä, kaunis metsä, harsottu köynnöksillä ja murateilla. Siellä
välkkyvät pyökkien rungot heleää, homeenväristä vihreää, ja haaraiset
tammet karistavat lehtiänsä väkevään multaan, joka yhä hedelmöityy...
Kunnes sillä tavoin joutuu korkeimmalle kukkulalle, missä tuuli pauhaa,
missä aurinko aivan kuumentaa, missä matkalaisen vaippa avoinna
hulmuaa!
Ja sinne kukkulalle kuultaa paitsi kyliä kymmenittäin kaupunkeja,
valkeina ja punertavina päivänpaisteessa, mäkien rinteillä, loistaa
tiheältä punaisia kattoja. Paitsi kyliä, joissa asuu tervettä ja
rikasta ja herttaista väkeä, myöskin kaupunkeja, joissa työ ja leikki
kilpailee ja joissa palvellaan kauneutta kai enemmän kuin missään
muualla, — niin luulen, — _la douce France!_
Tahtoisit iäti asua täällä?
Niin miettii ja katselee kauan vuorelta. Ja siten on tullut ikäpuoli,
jolloin lähtee takaisin laaksoon, — kaiken maailman ihanuuden
nähneenä, ja samalla kuten nöyrtyneenä. Ja pian kulkee jälleen laakson
pohjalla leveällä ja sileällä maantiellä, auringonpaisteessa.
Siellä valtaavat vanhenevan sydämen jälleen viattomat, lapselliset
mielikuvat, hullut haaveet. Omituinen riemu ja silkkiset unelmat. No,
vallatkoot!
_La douce France!_ Hei, minäkin olen, — olen entisaikain _trovere_, —
kävelen silkissä, luuttu kainalossa, — pistäydyn viinituvissa, joissa
tumma viini sammuttaa janon ja vapauttaa sielun, ajan orjan. Kuljen
juopuneena jälleen, notkahtelevin ja kevein jaloin kohti linnaa,
jossa lauluja odotetaan, — suloinen "herttarouvani", — kuljen
sepitellen haltioitunutta laulua suloisesta Ranskan maasta, —
"_France la dulce_" — —
Virran rannalla ovat poppelipuut nyt mielestäni kuin hupaisia,
jättiläissuuria peltokortteita. Ei, kuin harpun kielet ovat nuo ohuet
poppelit, puut rivissä, — ja raikas, iloinen tuuli kannelta soittelee.
Mikä maa! Talvellakin sirkkalehtiä aukova. Silmuja tuoksuva, kukkiin
puhkeava. Rikas maa. Älykäs, onnellinen kansa, — niin näyttää. Viisas
ja iloitseva kansa. Iäti tahtoisit asua täällä?
Sitä ajatellen valahtaa sieluun vuorotellen riemu ja haikeus, — ilon
ja surun sekavuus. Kuin omituinen tauti...
Että näille on kaikki annettu, — ja meille, maalle, josta vieras on
kotoisin, ei mitään.
Tahtoisit asua täällä?
Se täyttää sydämen melkein lapsellisella ja synkällä vihalla. Ettei
edes vapautta ole meille suotu.
Ja jouluaatto täällä. Tuntuuko koti-ikävä? Se omituinen tauti. Tauti
tosiaan: riutumus, väsymys, kummallinen kyllästyminen ja hermostus.
Tauti, joka ei ole hyvettä, vaan heikkoutta, kuten kaikki taudit. Sen
syyt eivät ole hyvät ja terveet, huomaan. Sillä voinko ikävöidä
kotimaan jouluaattoa? kysyn itseltäni. Ja heti nauran: tuota pimeimmän
ajan juhlaa, joka puhkuu liian täyttä vatsaansa. Ja hartaimpana
onnitteluna toivon kotijoulun aviopareille, etteivät söisi illalla
silavaa niin paljon, että vuoteessa yöllä hiostuvat ja saavat aamulla
joulukirkossa lentsun. Sitäkö ikävöisi täällä!
Ilta on tullut, ja poppelikujat kellertävät kuin kulta...
Iloisessa pikkukaupungissa, jossa on vain kuusitoista tuhatta asukasta,
siellä on kadulla juhla, siellä on huminaa ja hälinää ja naurua tumman
taivaan alla. Siellä kulkee, kuohuu väkeä toreilla, siellä loistavat
tummat naisten silmät, siellä soivat kitarat, siellä, siellä leviää
krouveista suloisen keitetyn viinin tuoksu, siellä varustaudutaan
nauraen ja kuherrellen jouluyön messuun. Siellä on hyvä olla.
Tahtoisit iäti asua siellä, sijaa antaisi kai sinullekin aulis _la
douce France_?
Kuitenkin, — tuo tauti. Että vaikka tahtoisikin, — ei tahdo olla
siellä.
Se on katkeruutta, jopa raivoa. Ettei, _hélas_, ole mikään _trovere_,
— kaukana se meistä. Vaan otsa on synkkä ja ajatus raskas ja kömpelö
ja mielikuvat lapselliset ja ilo muokkaamatonta...
Että otsassa on kätkössä, kuin vaanimassa, kuva toisesta maasta,
synkästä ja surkeasta ja pimeästä ja häväistystäkin. Että sen
vähäpätöiset joulukynttilät tuikkavat korkean katedraalin tuhansien
kirkkaiden vahakynttiläin takaa, — ja on kuin sen tuuli kohisisi
kolkosti yöllä korvissa.
Että tahtoisi sinne, sen vaivaisten töllien ovelle, kun vainoojat
hiipivät niitä ryöstämään ja häpäisemään. Että tahtoisi kuitenkin olla
siellä elämässään ja pienessä kuolemassaan, — vaikka ympärillä on
kaunis _la douce France_, karkeloiva iloisena yönä, — vaikka viisaat
ja mustat silmät hymyilevät, suloisessa maassa, jota tuntee joskus
rakastavansa.