Pyhä Laurentius, kuinka kauan saat venyä vielä halstarilla, suitsevat
hiilet alla, kuinka kauan kipu viiltää luitasi ja rintasi tuskasta
kohoelee?
Kuinka kauan ihminen, kuka tahansa, voi kestää kaipuunsa tulella,
aivoissa sama, tylsän-kolkko ajatus?
Vuosia kymmenet hän saattaa riutua hiljaisella valkealla, punaisilla
hiilillä. Monena yönä hän valvoo vuoteellaan kolkoin ajatuksin: mitä
hän on uskonut ja parhainta tahtonut ja tavoitellut. Monet unelmat ovat
ihmistä johtaneet, hän on tuijottanut taivaan rannalle ja hurmautunut
kuten nähden siellä ihanan näyn. Ja sinne hän on mennyt, vaivalla tai
helposti; mutta mikä harmaus ja kyllästys hänet on siellä ottanut
vastaan!
Ja se on voinut hänelle tapahtua monen monesti, kymmenenä vuonna. Että
hän on kauneimman saavuttamansa nähnyt narrillisena, pienenä, tyhjänä.
Siksi hän on usein ihmetellyt, miten paljon, miten paljon hänen
ympärillään on jo tuhkaa, palaneita pyyteitä, jotka eivät enää koskaan
syty. Mitkä keot mustuneita hiiliä! Ja silloin hän on jo rohjennut
ajatella: nyt eivät poltetut luuni enää kestäne, nyt loppuu työ halujen
hiililtä. Nyt on kaikki nähty, ja kaikki on jotenkin vajanaista ja
auttamatonta ja inhoa ja tyhjyyttä. Kaikki, mitä ihmisen maailmassa on,
kaikki on hänestä tuntunut selvästi ajatellen samalta: typeryydeltä tai
rumuudelta.
Niin on kymmenesti tapahtunut. Mutta hän elää vielä! — Mistä on uutta
poltettavaa tullut, kuinka hän ei ollut jo loppuun palanut?
Minkä enkeleiden hän on antanut itselleen tuoda lisää voimaa? Mitä
hurmaavia ääniä hän on kuunnellut, yhä nääntyäkseen, ihminen, kuka
tahansa, jokainen ehkä!
Millaisen uuden halun hän on antanut itseään petellä? Miksi hänen
täytyy virua hiilillä?
Sinä ponnisteleva ja lankeava ja taas nouseva ihminen, joka aikoinasi
ehkä olit selkeä ja kirkas: eivätkö huulesi monena raskaana yönä ole
auenneet kuin kuolin virteen? Jonkin vaivasi tähden?
Ainakin olen minä joskus kidutettu tarpeeksi, mikäli tunnen, niin että
melkein laulan hourua virttä, kun kaikkialta auttamattomasti ammottaa
tyhjyys, — niin että alan haluta jotakin olematonta: siis näen taivaat
avoinna ylläni, täynnä utuista kauneutta.
Mutta sehän on uskonnollisuutta, järkiheikkoutta, sillä ei sellaisella
ole toden pohjaa.
Miten lienee muiden, kenen tahansa, ehkä kaikkien!
Hahaa — uskotteleeko pettyvä ihminen, joka on melkoisesti väsynyt,
täten: Minä olen Pyhä Laurentius, — minäkin! Ja huudahtaa itselleen:
Ole huoletta, Pyhä Laurentius! Pian on loistava säteikkö pääsi
ympärillä. Pian olet taivaassasi, — mutta silloin muistostasi, sinun,
joka olet jalon kaipuussa elänyt, jotkut saavat rohkaisua ja
lohdutusta. Silloin sinun nimessäsi rukoilevat kaikki, joita puhdas
tuli polttaa.
Mutta mitä iloa siitä sinulle, ihminen?
Kuinka kauan saat venyä vielä hiilillä, Pyhä Laurentius? Kuinka kauan?