Illan hämärtyessä kuumottaa taivas bulevardin päässä harmaana kuin
sumu, pian mustana kuin noki, jota vasten lehdettömien kastanjain oksat
haihtuvat näkymästä.
Ja sähkövalot syttyvät: lamppujen tulet läpättävät, kyltit iskevät
silmää, sinkauttavat kirjaimia, pyörittävät hyrriä, renkaita, lyövät
vihreinä ja punaisina salamoina, syttyvät mikä milloinkin, sammuvat
hetkiseksi mikä mitenkin, ja välähtävät jälleen. — Väki kuhisee
bulevardin syksyisessä loassa, mustanaan sitä virtailee kastanjakujain
hämyssä. Erottaa tuossa lähellään ihmisiä, sadanlaisia; pian ne
katoavat pauhaavaan pimeyteen, josta tulet ja lyhdyt ja kirjaimet ja
soihdut kilvalla loimuavat. Moulin Rouge pyörittää verkalleen punaisia
sähkösiipiään.
Ja myllyn ovella seisoo, kiertää mustanaan väkeä. Kun ovi aukeaa, niin
päät kurkottuvat kuulemaan melua sisältä, ja tungeksien väki työntyy
sinne. Ja siellä on hauskaa, hirtehismäistä, ihanaa. Valtavassa
salissa, kuin kirkossa, huikaisevat sähköt, musiikki räikkyy torvista
raakana kuin janitshaari-marssi, villinä symbaaleista. Tai
jouhisoittimista suloisena ja hillitysti, sillä nyt ne soittavat
vienosti: "_Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn_..." Imelä
apéritif-juoma syöksyy petollisena päähän.
Niin, se syöksyy, se panee aivot vyyhtenä kerinpuulle. Niin että pää
pyörii kuin myllyn siivet — kun torvien ja rumpujen räikkeessä tytöt
tanssivat, kiljuvat. Kirkaisevat kuin pedot erämaassa, kuin kymmenet
naarastiikerit!
Näyttämöllä tanssitaan, keskilattialla tanssitaan. Kirkuvat tytöt, —
selkä kenossa, nuoret ja notkeat, — kukitetuissa, heleäkukkaisissa
silkkiharsoissa, vatsa kaarevana. Suloiset tytöt, tuskin vielä
maalatuin poskin, tytöt, joilla on rinnat kovat ja sievät puolipallot.
Ja vanhemmat tytöt kirkuvan punaisin huulin, posket valkeina, liepeet
polvissa, tuon tuostakin koskettaen tanssiessaan huulillaan
tanssittajan hikisiä, rasvattuja kiharoita. Ja jälleen huohottavasta
tanssista menevät he pöytiinsä, juovat janoonsa ja nousevat vimmassaan
ja lähtevät tanssin pyörteeseen, — nuo iäkkäämmät tytöt, joilla on
kuin vampyyrin punainen imusuu.
Ja vielä vanhemmat naiset, he istuvat kiemailevina, hiukan maalattuina,
— naisellisen kypsinä ja rauhallisina he katsovat miehiin suurin,
mustin silmin, pää hekumallisesti kenossa ja huulet hymyillen. Ja
toiset heidän ikäisensä tai vanhemmat istuskelevat hiukan syrjemmällä,
povi korkealla ja nilkkojaan näytellen, heitellen katseita, jotka
imevät ja pyörryttävät. Niin he istuvat, ylpeinä kuin äidit, nuo
höllävyöhystät tai pinkatut kuin muurahaiset: luulisi keskeltä poikki
niksahtavan, — nuo vaniljalta lemahtavat, nuo tiukka-silmät,
äkä-silmät, piki-silmät. Nuo hymyillen vaikenevat tai lepertävät,
räpättävät naiset. Nuo myskiltä löyhkäävät, — joilla on valkea muhvi,
iso kuin jääkarhu; nuo väljässä pitsikoltussa höllehtivät. Nuo punakat
tai kalpeat.
Nuo hampaiset hauet, tai nuo, joilla on suu suippo kuin haikaloilla!
Nuo sudet, nuo, jotka välistä kirkaisevat älyttömästi taikka
haukottelevat. Nuo, joiden luuhampaat välkähtävät hurinassa, — nuo,
joilla on kasvot puuterissa ja nenä kuin iso pelikaanin nokka, nuo
apinan-naamat, nuo, kymmenet, kymmenet, sadat, katsellen, hymyillen,
riutuen. Kun keskilattialla nuoret, suloiset tanssivat. Niin, vatsa
vatsalla nytkytellen, kädet tytön tai pojan kaulassa, ne tanssivat
huokaillen ja aivan ääneti, — kun musiikki soi, kunnes yht'äkkiä
huohottavat, puuhkaisevat, kirkaisevat! — Ja toisten tanssiessa
rientävät toiset lasiensa luo, — valkeat pedot, nuo punakitaiset
tiikerit, nuo ihmiseläimet, — kun tyrolilainen torvimusiikki räikkyy,
peltilautaset rämähtelevät, tytöt näyttämöllä kirkuvat.
Mutta miesapurit istuvat naisten piirissä syrjässä, matalaotsaiset
apachit, joiden tekohiukset on öljyllä sivelty, joiden paksut huulet
riippuvat pitkällä. Niin he istuvat ja katselevat peileihin, joista
tuhannet kirjavat paperilyhdyt heijastuvat, ja oikovat jakaustaan. —
Ja mammat katselevat väliajat, kunnes heidän tyttärensä tulevat heidän
luokseen, — tulevat suomuksissa, höyhenissä, käärmeennahassa; tulevat
lemuten ja iho paistaen, nostavat jalkansa tuolille ja sanovat:
"Sitokaa sukkanauhani, kiltti herra." Niin istuvat arvokkaat
vanhat rouvat, viisileukaiset ja paksut kuin tynnyrit, — nuo
kuusikymmenvuotiaat, jotka on punattu ruusunkarvaisiksi. Ja he
nauttivat absinttia ja hymyilevät tottuneina ja silittelevät ylpeinä
tyttäriään, kun he palaavat tanssista vimmastunut, kalpea mies
käsikynkässä.
Ja musiikki räikkyy ja hivelee ja itkee. Se soittaa: "_Kennst du das
Land, wo die_..."
Keskellä näyttämöä lihava vatsatanssijatar. Ammattimaisesti ja huoaten
hän toimii, vatsa pyörii kuin nisulimppu, ja jänteet elävät, tuon
tyynen, rauhallisen, jonka pystynenä on puuteroitu ja pukuna on
keltainen silkkipeite. Niin hän tanssii väsyneenä, vanhana, — kunnes
kyyppari tulee ja ruiskauttaa kylmää viiniä lasista vatsalle. Silloin
tanssijatar suojeleiksen käsillään ja painautuu kyyryyn ja nauraa
viattomana. Ja miesten nauru raikuu, ja nuoret tytöt riemuitsevat, —
kunnes kyyppari poistuu, ja vatsatanssijatar jälleen tanssii.
Musiikki hivelee ja itkee, ja jouhet soivat sordiinilla. Ja nuoret,
suloiset tytöt tanssivat kukitetuissa harsoissaan... Paljaita selkiä,
pieniä nilkkoja, muhkeita lanteita. Loimahtavia, tummia katseita, —
kun apéritif hullaannuttaa ja huumaa, naurussa, hälinässä, kun tuhannet
tulet ja värit sinkoilevat silmissä. Ah, se on hullunkurista, se on
hupaista, kun soi: "_Kennst du das Land_!" Ah, ihanaa.
Pehmeällä, punaisella samettimatolla nuo tytöt, — nuoret ja keveät
kuin gasellit, notkeat ja leikkivät, povet pyöreät ja kovat kuin
paratiisiomenat. —
Keskellä ihanuutta tulee kuolontanssi. Keskelle permantoa lehahtaa
nuorehko tyttö, hän on kuin luuranko, laiha, selästä kylkiluut näkyvät,
jok'ainoa. Hänen käsivartensa ovat kuin kynttilät, kasvot valkeat ja
hiukset hajallaan. Vyötäreillä on hänellä välkehtiviä hetaleita, toinen
reisi on paljas. Niin hän hyökkää tanssiin, kädessä tamburiini, jonka
kulkuset kilisevät, kun hän rämistää rummun kalvoa. Ja hän tanssii —
pian itsekseen, — ja nauraa jäykin suin, ja hän laulaa. Hän sinkauttaa
paljaan jalkansa pään tasalle ja tanssii Salomea ja gitanaa, notkistaa
selkänsä taapäin luokiksi ja laulaa särähtelevästi, — mutta ääni ja
nauru katkeaa yskään ja kirkunaan, ja veripunaisille huulille
purskahtaa vieläkin punaisempaa.
Tanssijoukko kaikkoaa kuin pelästyneet linnut. — Mutta kyypparien
kourat tarttuvat jo luurangon käsivarsiin, väki vaikenee, hänet
lennätetään ovelle, hänet työnnetään ulos. "Hän on kuuluisa diiva,
erinomainen taiteilijatar", suhahtaa vieressäni tyttö, joka sanoo
olevansa tai on espanjatar.
Väki huutaa riemuissaan, kun kutsumaton syöstään ulos, alastomana
yöhön, — nokimustaan, sateiseen, jossa myllyn punaiset siivet pyörivät
verkalleen.
Se on hupaisaa, iloista, se on ihanaa huumetta, hullunkurista ja
hirtehismäistä. Sillä pyörre jatkuu, kuolontanssi on mennyt, unohdettu.
Nyt on tanssia ja riemua! Nuoret tytöt leijuen kukitetuissa
silkkiharsoissa, — kypsät, hekumalliset naiset selkäkenossa ja hymy
huulilla, naiset rikkaiden ylellisyystavarat. Madamet nakaten
jalkaterällään kiiltohatun pois rakastajansa päästä, — hohtavia
selkiä, mustia silmiä, — tyttöset kuin gasellit, notkeat ja viattomat.
Kun musiikki räikkyy ja soi kymmenistä jouhista, hivellen ja itkien, —
kun kukkia sirotellaan ja myrttipensaissa lyhdyt hulmuavat. "_Kennst du
das Land, wo die_..." Huumaus jatkuu...