Oli sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.
Talvinen päivä oli ollut harmaa, tihkusade harsonnut bulevardien jylhiä
onkaloita, — penikulmaisten katujen, joiden päästä tornit kuumottivat
usvasta kuin erämaan takaa. Seine vieri raskaana ja kellertävänä, — ei
turkoosinvärisenä niinkuin aurinkoisina päivinä.
Ihmekö, jos sellaisten päivien iltoina huudahtaa: Oi olematon, anna
minulle, jos siihen pystyt, jotakin, jota en epäile, en muissa enkä
itsessäni!
Ja niin lähtee illalla kulkemaan. Niin matkasin läpi kaupungin, — oli
sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.
Bulevardilla seisoivat lehmukset, tuossa ensimmäinen alastomana ja
ruskeana, jokin lehti oksassa hiljaa värähtäen. Se seisoi sumussa, kuin
uneksuen, — hämäränä varjokuvana, kuin olisi ollut vain sakeampaa
sumua. Se seisoi kuin itse uni, — keskellä harmaata maailmaa.
Ja sitten toinen lehmus: se alkaa kuultaa sakeasta usvasta, nyt sen jo
erottaa, — sekin seisoo kuin unessa, jäykin oksin ja värähtävin
lehdin...
On sunnuntai, ja väki kulkee hiljaa ja rauhassa — kerrankin!
Kerrankin, touhuavassa maailmassa. Ja kulkiessaan he tuijottavat kauas
usviin, rauhallisin silmin. Kerrankin.
Niin haluan tuntemattomille paikoille minäkin, kuljen tunneleissa,
joissa junat kiitävät ja jyrisevät, mutta niiden jyrinä ja kiito tuntuu
ikäänkuin rauhalliselta, sillä väki istuu vaunuissa sunnuntaisessa
levossa ja väsyneen näköisenä. Ohitse kiitävät merkkitulet, ja vaunujen
valo heijastuu valkeista tunnelien kaakeliseinistä. Ja yhä oudompina,
kauniimpina aukeavat maanalaisen tien holvit, mustina ja
tulikiiluisina, — ja ihmisiä lähtee ja tulee rauhallisina ja raukeina,
sunnuntaina, kerrankin.
Ja katso, kun nousen jälleen oudossa kaupunginosassa maankamaralle, —
niin: lumihiuteita lentelee! Kuin valkea kuolinvaippa, — koko
touhuisen elämän paareille, — sillä kuollut on kiivas touhu,
kerrankin.
Pian verhoaa lumi katot valkealla, — mutta väen posket alkavat
punertaa viileyttä ja silmiin syttyy vilun kirkkaus.
Ja kuulkaas: minun mielestäni bulevardin lehmus raikkaan lumen tullessa
ikäänkuin onnesta värähti, — tuo uneksija, jonka kesä oli kuollut,
mutta joka ei ollut saanut vielä talven rauhaa...
Ja tulet syttyivät salaperäisille kaduille, singottaen kirkkaita
säteitä läpi lumisateen harson. — Vanhassa korttelissa, jossa vinojen
talojen katot pian ovat valkeat.
Ja krouvista, kellarikerroksesta, — sieltä kumisee intohimoinen ja
raskasmielinen kontrabasso, siellä laulaa heleä ja toivorikas altto, —
sinne minä aionkin. Minä painun sinne. Siellä on lämmintä, siellä on
väkeä, — siellä istuu joukkoa kuin maaseudun krouvissa, — keskellä
suurta kaupunkia.
Siellä minä sain jälleen mitä olin kaivannut.
Sillä siellä nousi lavalle ensin nuori poika: laiha hän oli ja kalpea
ja rinta kuopalla. Hänen ihonsa oli kuin tuhka ja äänensä särähtävä ja
yskäinen. Mutta hän lauloi humalasta, — viinistä ja muusta
juovuttavasta. Ja kun hän sai pikarin virkistystä, niin hän voimistui,
— hänen silmänsä alkoivat loistaa leikillisinä, hänen äänensä selveni,
hän innostui. Pian taputti väki hänelle hurjasti käsiään ja lauloi
mukana, maljat kädessä, kun hän haltioituneena tulisti heitä
laulullaan, — laululla viinistä, juopumuksesta.
Hänen jälkeensä nousi maalaamattomalle lavalle keski-ikäinen madame, —
hänen tomuinen pukunsa oli violetin värinen, ja hänen vyötärönsä oli
kuin säkki. Mutta hän oli väen tuttu lemmikki, se läiskytti käsiään,
kun madame kiipesi esiintymään, ja se huusi hänen nimeään. Hänenkin
poskensa alkoivat hehkua, ja kujeilevasti ja älykkäästi ja kokeneesti
hän lauloi lemmestä, — nuoren tytön keralla, jonka huulet olivat vielä
luonnostaan punaiset ja silmänluonti arasteleva ja povi kaino ja
kiivaasti hengittävä.
Ja sitten esiintyi vanha mies, yllä kulunut sortuutti, toinen jalka
ontuva. Hänen tukkansa oli hurrillaan ja musta parta riippui sekaisena.
Hänen mustat silmänsä kuulsivat surumielisinä, mutta niihinkin tuli
loiste, kun laulu jatkui, — omituinen laulu elon matkamiehistä, —
matkoista aina Pohjan tuntureilta Calcuttaan, — vaihtelusta.
Siellä oli lämmintä, siellä oli viuluja ja juopumusta. Siellä lauloivat
nuo kolme laulajaa, jotka kaikki olivat kärsiviä ja kuihtuneita,
iloiten he lauloivat hetken illusioneista. Yksi ontuva, toinen
vanhahko, kolmas sairas, — mutta kaikkien heidän silmänsä loistivat
leikillisesti — hetkisen.
Mitä on kaikki pysyvä ja tuttu ja koettu?
Ei, he lauloivat vaudevillensa vaihtelusta, hetkestä, unohduksesta,
kuolemastakin, — kulusta kohti ennennäkemättömiä ilmanääriä. Lauloivat
lemmestä, lauloivat matkoista, lauloivat humalasta, joka kultaa
sielun...
Talviyönä, kun krouvin ovi sulkeutui jälkeeni ja ilma huurusi ovella,
oli kaupunki lumen käärinliinoissa. Lumisateesta kiiluivat lyhdyt kuin
arolta tai ulapalta.
Tuossa häämötti lehmus, jonka oksiin lumi oli tarttunut, häämötti kuin
unelma, kuin ollen vain sakeampaa usvaa; sitten ilmestyi toinen valkea
lehmus, sitten uusia, uusia. Mutta sydämeni jälleen riemuisesti löi.