Madame Maquerelle istuu baarissaan, Bar d'Aboukirissa, välkkyvän
ja sinkillä peitetyn tiskinsä takana, joka ympäröi häntä kuin
hevosenkenkä. Bar d'Aboukir, se on jossakin katusokkeloiden aarniossa
Seinen pohjoispuolella, — peileineen, joista tulet heijastuvat
ihmeellisenä fantasmagoriana.
Madame Maquerelle, hän on kuin hevonen, kuin nuori ja vetreä tamma, —
niin hän istuu tai kulkee keinahdellen pitkin tiskinsä rintamaa,
kaadellen laseihin myrkkyä, punaisia tai vihreitä juomia, hän, pompöösi
ja komea baarin emäntä.
Niin, hän on tosiaan kuin hevonen, kuin nuori ja voimakas tamma. Ei,
hän on meijeri, sillä korkeina kohoavat hänen rintansa. Äärettömiin
monistuvat peileissä hyllyt ja niillä kirjavat putelit; näyttää kuin
siellä olisi miljoonia pulloja, samanlaisina sarjoina toistuen. Siellä
on muhkean makuista mustaa olutta ja kitkerää vaaleaa. Siellä on
paloviinaa, väritöntä kuin kirkas lähde, kuminaviinaa, valkeaa ja
sakeanlaista, joka kihahtaa nopeasti päähän; tummanpunaista
quinquinaa, jolla on ruskosokerin ja siirapin sivumaku, noissa
sievissä, sipulikaulaisissa pulloissa; — Danzigin viinaa,
haalistuneen-kellertävää elämänvettä neliskulmaisissa pulloissa, joiden
nurkat säkenöivät peileissä kuin prisma. Siellä on rauhoittava vermut,
siellä kuultaa grenadinen haalea oranssipuna, siellä houkuttelee paksu
cordial médoc, sydämenvahvistustippa, joka lohduttaa kipakasti. Siellä
on sokerinhajuista, imelää ja tiilenpunertavaa madeiraa, noilla
peiliseinäin hyllyillä. Siellä on paksua, ruskeaa ja täyttävää malagaa,
siellä komeilevat tummat likööripotut paksuine lakkoineen,
kaulakääreineen ja rakkosuineen. Siellä kutsuu lämmittävä bourgogne,
ihmisen juoma, joka nostaa paatokseen ja lämmittää hermot, siellä kiiluu
hyllyllään silmälasikäärme, absintti, joka ilmaisee kauas
myrkyllisyytensä vihreällä, samealla värillä, levittäen aina ovelle
aniksen löyhkää. Siellä on, — niin, siellä on vaikka mitä, melkeinpä
kaikkea, mitä ihminen on keittänyt ja keksinyt unhottaakseen. Ja siellä
on madame Maquerelle.
Hän on jättiläiskokoinen kupukyyhkynen, rinnat noin kohoillen,
untuva-booa kaulassa. Hän on panssarilaiva: kupeet vankasti korseteilla
raudoitetut. Hän on kuin teekeittiö, tiukasti vaskeen valettu. Hän on
kaksi valtavaa pylvästä, jotka pitävät yllä komeaa pyhättöä, laajaa
perää. Hän on manttaalin tila, seitsemän leivän uuni. — Niin, hän on
masina, madame Maquerelle. Hevonen, vankka tamma.
Hänen tukkansa on musta, se välkkyy kuin korpin sulka, jopa vivahtelee
vihreälle kuin harakan sulka. Runsas tukka, — ainoallakaan hevosella
ei olisi niin runsasta harjaa, jos sen levittäisi, sinimustia jouhia,
jotka on sievästi kääritty viidelle paksulle palmikolle madame
Maquerellen pään ympärille, kuin kruunuksi.
Hänen leukansa on paksu, nenä klassillinen ja suuri ja silmät pienet ja
loistavat. Niin hän istuu siellä ja pitää kirjaa, koukerrellen
numeroita sormin, jotka ovat lastatut sormuksilla, lasihelyillä. Niin
hän kävelee ja kaatelee laseihin, astelee rinnat koholla kuin
kupukyyhkynen, kuin kalkkuna, jos häntä voisi uroskalkkunaan verrata.
Hän on komea ja kaunis helmifasaani, — hän on mainio.
Illan hämärtyessä ja tuhansien vilkkuvain tulten syttyessä käy siellä
varsinkin väkeä, Bar d'Aboukirissa, katusokkeloiden keskustassa,
baarissa, jossa piano soi ja jokin viulukin vinkuu. Siellä on vilinää,
hurinaa, siellä lasiovet paukkuvat, sinne yksi tulee, toinen lähtee. Ja
kun joku tulee, niin madame kohoaa istuimeltaan pulpettinsa äärestä,
hänen rintansa nousevat taivasta kohti rautakorsettia pullistaen. Hän
astelee niin, että pehmoiset, pyöreät korvalehdet, jotka ovat
koristetut kiiltävillä, valkeilla helmillä, keikahtelevat, hän kysyy,
mitä halutaan, tai hän kumartuu tiskin yli ja puhelee tutun kanssa
sormet ristissä ja hiljaisesti nauraen ja maalatut posket oikeaakin
verta hohtaen.
Siellä käy kaikenlaista väkeä, kunniallisia ja kunniattomia, herroja,
työväkeä, kokotteja, grisettejä. Siellä käy punakoita ja paksuja
katunaisia, jotka pyytävät omenan tai oranssin ja puraisevat,
hotkaisevat hedelmän kuin sudet. Siellä käy souvareita, autokuskeja,
muurareita, maalareita. Sinne sattuu tulemaan sikariaan sytyttämään
joku hieno snobbi tupsukenkineen, leveine liepeineen.
Ah, madame Maquerelle, hän on hyvä tyyppi, komea, hänen reitensä ovat
kuin kirkon pylväät.
Siellä käy kotimaan väkeä ja ulkolaisia, siellä istuu taiteilijoita ja
saksalaisia turisteja polvihousuineen. Siellä käy nuoria tyttöjä
Egyptin haikaran valkeissa kynkkähöyhenissä, imaisten laajojen
hattujensa varjossa väkevää quinquinaa. Sinne tulee vanhoja naakkoja,
sellaisia, että heillä on enää jäljellä vain toinen kiiluva silmä;
heille madame kaataa valkeaa ja huokeaa ja ilahduttavaa paloviinaa.
Siellä istuu merisolttu, hänen lakkinsa iso pumpula heilahtelee, kun
hän kallistaa tiskin ääressä oluttaan, mutta kadunlaskijoita istuu
pyöreän pöydän ympärillä plyyssipuvuissa, joiden lahkeet ovat kuin
höllät säkit. Apachin näköisiäkin siellä istuskelee, otsatukkineen,
kaulassa punaiset liinat, vieressä velton ja villin näköiset tytöt,
joiden lantiossa nytkähtelee kuin: oh, la-la-la! kun ovet liikkuvat,
kaasulamput hurisevat, peiliseinät säteilevät, ja kun viisuja lauletaan
lavalla ja piano rämisee ja soittajan pörröinen pää heilahtelee
uutterasti pianon takana.
Ja madame Maquerelle, — hänen puheilleen tungeksitaan sinkkisen tiskin
luo, hänelle supatellaan, ja hän nauraa, näyttäen kaksikymmentä
loistavaa hammasta. Hänelle tarjotaan sigaretteja, hänelle heitetään
kujeellisia lentomuiskuja. Ja hän ilahtuu sellaisesta, ja on ylpeä ja
kohottaa rintojaan kuin kahta isoa kurpitsaa, ja alkaa välistä
lauleskella viisua, jota viulunsoittaja esittää lavalla.
Hän on mainio, hän on republiikin vertauskuva — hän sivelee tiskinsä
takaa miesten ranteita kädellään, jonka kyynärkoukku taipuu taaksepäin
ja jonka ranne on paksu ja pehmyt, melkeinpä olemattomissa.
Hän on hevonen, hän on panssarilaiva, — kun hän joskus astuu ja
purjehtii ulos tiskiaitauksestaan puhelemaan miesten kanssa
tuttavallisemmin. Hän nauraa suulla, jonka ylähuulessa on selvä
puraisun merkki, hän lyö heitä helyjä välkkyvällä kädellä olalle. Niin,
hän purjehtii ulos satamastaan, tuo komea barkassi, hänen lantionsa
ovat oikea kuljetettava lasti. Kun joku vieras sitä taputtaa, niin
madame nyökkää iloisesti: "Kiitos, hyvä herra." Tai toisille antaa
korville, kun eivät malta jättää hänen aarrettaan sipaisematta. Hänen
läväyksestään miehet ovat iloissaan. Niin juuri hän astuu nytkin
tiskinsä sinkkisen kaiteen ulkopuolelle, hänen hiukan maalatut poskensa
hehkuvat vienosti, hänen pyöreät, pienet korvalehtensäkin mustan tukan
juuressa punastuvat hiukan, hänen silmänsä hohtavat haavetta ja
äidillistä hellyyttä. Sillä hän menee nuoren miehen luo, joka istuu
kamiinin luona pyöreän pöydän ääressä, ja kumartuu valtavin
kyyhkysrinnoin hänen puoleensa, nuorukaisen, joka on koulupojan
takissa. Ja poika: veri syöksyy hänen aivoihinsa, hänen kasvonsa ovat
tulipunaiset, hän on kuin keitetty krapu, — hän on niin nuori vielä.
Hänen silmänsä ikäänkuin pienenevät, pieniksi kuin neulannuppi, ja
palaviksi: ne näyttävät kuumeisilta ja melkein punaisilta ja samalla
väsyneiltä, — kun hän välistä tohtii katsahtaa madame Maquerelleen,
jonka tukka on kuin Itämaitten yö, jonka ääni on hellä ja vieno. Poika
on katsonut tiskin taa sydän hiljaa sykkien, mutta nyt sydän lyö
ankarasti ja hänen polvensa tutisevat, kun madame silittää hänen
kiharaista, mustaa päätänsä, madame syvin silmäyksin ja povi
huokauksesta kohoten — sinkauttaen samalla mustan ja tiukan katseen
kokotteihin, jotka hymyilevät hänen viattomalle, herttaiselle
koulupojalleen.
Mutta nyt, pojan silmät yhä enemmän samenevat, — silloin tulee vanha,
punanenäinen herra pojan ja madamen luo. Hän on äsken liehitellyt
madamea, tuota vienoa ja pehmoista, ja remahdellut riemuiseen nauruun,
kun madame on lyönyt hänen rohkeaa kättään. Mutta nyt hän huokaisee
karvaasti. Niin, hän katsoo silmät palavina ja häijyinä viatonta poikaa
ja oivaa madamea, — juuri tullessaan nopeasti heidän luokseen. Ja tuo
punanenä, hän vääntää silmänsä kieroon ja hän puree vähiä hampaitaan,
tunkeutuu heidän väliinsä, nyhjäisee poikaa kiusoittavasti
kyynärpäällään, madamen läsnäollessa, ja kumartaa ja supattaa
sähisyttäen koulupojan korvaan, kätensä alta, mutta tahallaan niin,
että madame kuulee:
"Ah, aijai, nuorimies. Aijai, vai sellaisissa te käytte!" ja hän
heristää sormellaan. "Tämä — niin, hän on hevonen, Ardennien pulska
hevonen. Mutta tuo, jota ihailette ... tuo pyöreä: luuletteko,
nuorimies, että se, enempää kuin nuo rintamuksetkaan, — haha: tuolille
ne yöksi jäävät — haha — nuorimies, — madame Maquerelle!"