Kauas se paistaa, tuo jumalankuva, joka on puhtaasta kullasta valettu
ja taottu.
Tuhansien mielikuvissa kimaltaa se kuin voitonjumalattaren kultaiset
siivet, — vaakalinnun siivet: joka sulka häikäisten.
Miljoonain unelmissa ylenee hän kuin se jättiläiskuva, jonka Daniel
näki unessa. Se on kuin Neron kultainen patsas, joka kohotti muinoin
taivasta kohti diadeemi-otsaansa verisen amfiteatterin sisällä.
Sellainen hän on, jonka edessä — ken pitää muita jumalia?
Miksi kansat valavat pienemmät jumalansa kultaan, koristavat ne
kullalla ja säihkyvillä jalokivillä, — joiden arvo on kultaa? Miksi on
Kiinan jumalien selkänojana kultainen säteikkö, miksi on Buddha
kullattu, miksi Neitsyt Marialla moninkertaiset kultavaipat yllä, miksi
Kristuksen risti ulkoa kullataan? Metsäläinenkin vuolee uhrinaan
lähteihin kultaa. Siten käännytään ylijumalan puoleen, — pienet
jumalat merkitään hänen värillään kuin hänen sotureikseen, — kullalla,
kuten ritarit puetaan kuninkaansa sota-asuilla. Sillä häntä kaikkien
jumalien nimessä ylinnä ja syvinnä toivotaan, ylijumalaa, Mammonaa.
Monina hetkinä tuntuu se minusta olevan kaikki kaikessa. Se on vapaus,
se on kauneus, terveys, aatteet ja taiteiden kukoistus ja
elämännautinto.
Kuinka monet ovat hetkellä, jolloin Mammona on ollut heille
suosiollinen ja karistanut heidän ylleen hiukankin kultatomua,
virittäneet hänelle riemukkaimman ylistysvirren: kirkkaan ja
pulpahtelevan kuin leivon kevätlaulu sinisessä ilmassa auringon alla,
— joka on säihkyvän kultarahan muotoinen.
Kaunis on se jumala voittajalle, sille, jolle se on ollut armollinen,
jota se on omana lapsenaan rakastanut!
Mitä on elämä, ellei kultaa — jota ilman ei mitään ole?
Sielujen kauneimmat haaveet, ihmeellisimmät keksinnöt eivät sen avutta
toteudu.
Koskaan ei ole kaikkein suurin, enimmän inhimillistä nautintoa antava
taide syntynyt muualla kuin ruhtinaiden hoveissa, sen jumalan avulla.
Koskaan eivät taiteen kultaiset hedelmät ole kypsyneet muuten kuin
hitaasti, itseään varten ja hyödyttöminä, — kullan avulla.
Mitä voivat puhdas ja korkea ihmisyys ja kunto ja järki, — ellei
niiden takana seiso sankari, jonka ase on taottu kirkkaimmasta
metallista, kullasta?
Missä kullan alueelle pääset, siellä olet rauhoitettu. Kuka tohtii
sanoa sinulle silloin muuta kuin että olet kuntoa ja hyvyyttä ja
viisautta loistava? Niin todistaa sinusta jumalasi, kulta.
Vain kullalla on ääni, joka helähtää niin kirkkaasti ja kovasti, että
muut äänet heikoiksi hämmentyvät.
Miksi kihlatut sitoutuvat toinen toisiinsa kultaisilla renkailla,
kullasta valetuilla kahleilla, — se tunne on siis kullan heijastetta?
Mitä on rakkaus, ellei rakastetulle puhu kodista, toiveista, —
kullasta? Toivottomuutta. Ja jos rakkaus siinäkin "elää" ja rakastavat
kuolevat, — niin onko kuolema enää rakkautta, — kuolema, joka ei ole
mitään.
Kultaa etsii neitsyt etsiessään voimakasta sulhoa, — hänen sydämensä
on kultainen. Kultaisiin miehensydämiin kiintyy naisen rakkaus
neitseestä tylsään ja armoa kerjäävään katunaiseen saakka.
Kullan väri on keltainen kuin mandariinin silkkipuku. Mutta epätoivo:
mustaksi sitä aina sanotaan, — ja se väri ei ole kullan.
Voi impeä, joka onnea, — kotia: kultaa, — tavoittelematta antautuu
rakastetulleen! Häntä sanotaan portoksi, — sillä hän on tehnyt sen
_pelkästään_ rakkaudesta, ei onnen aikeissa ja kullasta.
Äitiys ja isyys, mitä se on muuta kuin oman tulevan turvallisuuden
toivetta, kultaa? Milloin tahtoisi emo tyttärensä onnettomalle,
kullattomalle miehelle? Isät haluavat poikia itselleen kultaisiksi
sauvoiksi, kun he itse vanhenevat. Mitä tavoittavat kaikki maiset
aatteet, työ, pyrkimykset ja uhraukset? Onnettomat ehkä sanovat
etsivänsä totuutta, ainoastaan totuutta, — sillä paha on näyttää
voimattomuuttaan. Se tunnustus, ettei jotakin tahtomaansa jaksanut
saada, onhan se panssarissa rako, johon toinen heti iskee keihäänsä.
Tulee siis sanoa etsineensä totuutta, vaikka taistelikin onnestaan,
joka on kultaa.
Sillä kultapanssarissaan on kukin kirkas ja hymyilevä ja rauhallinen.
Mitä ovat puolueet ja niiden aatteet ja innostukset? Kunniaa ne
tavoittelevat, — joka on valtaa. Ja valta on maita ja meriä, — ja
kultaa.
Mitä ovat yhteiskuntain sisäiset taistelut, aatelisten, pappien,
hiilenkaivajain? Leipään pyrkimistä, — kullan kokoamista. Niin kauan
kuin aurinko palaa, niin kauan kuin taivas vihmoo sadetta, on viljakin
keltaista ja kullanväristä.
Kulta on kauneutta. Miksi ovat rikkaiden ja kukoistavien maiden lapset
kauniita? Elämän leikki, nautinto, joka on kultaa, on heidät
kaunistanut. Niinpä ovat ylimysluokat tulleet kullan suosiosta
kauniimmiksi kuin työn runtelema alhaiso.
Kulta on veljeys; jolla on olutta, sillä on ystäviä.
Ja sanopa, kulta, mikä on isänmaa? Se paikka, jossa viihtyy parhaiten,
— koska siellä on mukavin tulla toimeen. Koska siellä tulee kultaa
vähimmällä vaivalla.
Mitä kansallisuudet? Laumoja, joiden kunkin jäsenet ovat nähneet
edullisimmaksi pyrkiä yhteisvoimin varallisuuteen, kultaan. Ne
aatteilevat ja houkuttelevat jäseniään kilpailemaan toisten kansain
kanssa ja anastamaan toisten kansain hyveitä, voimaa, onnea, — kultaa.
Miksi tunkeutuu kansa, sivistynyt tai sivistymätön, toisen maahan?
Se huutaa tekevänsä kansallista tehtäväänsä, hankkivansa alaa
omintakeiselle kulttuurilleen. Mutta miksi se tuo sinne jumalansa ja
pistimensä?
Koskaan ei kulttuurin levittäjä ryntää hieta-aavikoille, ellei hän
toivo löytävänsä hiedan alta kultaa ja usko erämaan takana olevan
kosteikkoja. Koskaan hän ei ehdoin tahdoin kostuta verellään
auttamatonta karua kalliota, mutta uhraa henkensä saadakseen louhia
kivestä kultaa.
Suuret kansat sulattavat sillä itseensä pienemmät, että ovat väeltään
lukuisammat, voimakkaammat, rikkaammat, etevämmät, — sillä, että
niillä on lopultakin enemmän kultaa.
Kultavyöt ja kultavirrat kiertävät maapallon ympärillä, ja ne virrat
leviävät ja lainehtivat ja kultaavat maapalloa, — suuret niistä
vetävät puoleensa pieniä ja sulattavat ne itseensä. — Ja kerran
suurimmatkin sulavat toisiinsa, yhdeksi kultapinnaksi. Silloin on
maailmassa yksi kansallisuus, tuo miljoonien haaveksima. Silloin on
ahdas maapallomme yhdessä suhteessa täydellinen: se on kultakeränen,
valtaomena Mammonan ruhtinaan kädessä.
Satoja, tuhansia alijumalia on Mammonalla, — ja lukemattomia nimiä:
kansa, kansallisuus, sivistys, valistus, taide, onni, veljeys, rauha,
miehuus, tiede, terveys, kunnia, vihreät laakerit, huikaiseva totuus,
kansanvalta, ihmiskunnan tehtävät, filosofia. Yhteensä ne muodostavat
kuitenkin sen kaipuun, onnen kaipuun, — jonka nimeä ei tavallisesti
mainita.
Sillä suurimmalla jumalalla on satoja nimiä kuin juutalaisten Jahvella,
mutta yhtä ja tosinta nimeä ei lausuta, — niin pyhä ja peljättävä on
se jumala. "Ei sinun pidä turhaan lausuman", — sillä ainoan
valheettoman tunnustaminen voisi mystillisesti repiä reiän panssariisi,
jota taistelussa käytät.
Sen olemuksen voi ilmaista myöskin täten: herkkuja ja hedelmiä,
pehmeitä vuoteita, ihania näköaloja, rauhallista työtä, rakkautta,
taiteen nautintoa, — kaikkea. —
Ja kuitenkin, kulta, kaikki antava, jonka tuhansia nimiä miljoonat
sekasortoisessa kuorossa huutavat, ryömien toistensa ruumiilla, sinä
kaikkein ylimmäinen, jonka eteen miljoonain rukoukset nousevat kuin
hirvittävän hekatombin sauhu, musta ja veripunertava ja paksu ja
äitelä, — kuitenkin: sinunko pappisi olisin?
Sinä, — kultainen aina kultaisesta vasikasta dollariin saakka!
Sinä, joka olet Brahma, jonka surmavaunujen alle miljoonat ruhjoutuvat!
Sinä, Molok, jonka syli hehkuu punaisena ja kiehtoo äitejä siihen
lapsensa heittämään.
Julmilla aseilla on laulu leikattu sydämestäni, — nakatakseni sen
kasvoillesi, sinä verenimijä, korkein jumala. Sillä lukemattomat kerrat
olen halunnut laulaa sinulle hymnin oman sydämeni helpotukseksi,
silloin, kun sinä olet riistänyt kaiken minulta, sinä itsevaltias
herra. Laulaa aivojeni kevennykseksi, joihin kaiken raukkuuden näyt
nousevat kuin raivohulluus, — raukkuuden ja heikkouden, jotka sinun
epäsuosiosi ja suosiosi luovat.
Laulun, joka kajahtaa kuin _kirous_, — niinkuin Baalin papit muinoin
viileskelivät itseään veitsillä, kun jumala ei heitä kuullut.
Mutta sinun epäsuosiosi teki minut voimattomaksi ja turrutti sydämeni
ja mykisti suuni. Itsesi ylistyksestäkin, sinä aikamme ja kaikkien
aikain Baal! Sinun suosiostasi riippuu sekin, miten paljon sinua
kirotaan.
Niin, kun sinä tahdot, jää kaikkein synkin ja katkerin ja totisinkin
iäksi tekemättä. Sytyttämättä polttouhri, jonka tulisi kohota
sieraimiisi kuin satojen kärvennettyjen sydänten äitelä ja imelä ja
katkera savu!
Mutta — se on Mammonan tahto, ettei hänen nimeään kukaan saa koko sen
kauheudessa lausua. Se on sen Jahven jumalallinen salaisuus.
Tuon kaikkeuden vakavoiman, jonka avutta tuhannet ja miljoonat eivät
ole voineet tehdä mitään hyvää. Kuin kahleet käsissä ja jaloissa he
ovat viruneet köyhyydessään. Kalpeina he ovat kituneet pimeydessä, sen
kaikkivoivan vihan alla.
Miten se jumala solvaa ja sortaa ja vääristää! Se kapuloi
totuudensanoja lausuvan suun, se lamauttaa tahdot, tuo kiduttaja, jonka
leikkiriistaa me olemme.
Se kauneuden ehto ja kauneuden kukistaja! Pohjimmainen olevainen, joka
panee suuremman kansan kiskomaan kielenkin heikomman suusta, jos voi
siten tulla lähemmäksi sinua, kulta! Joka teet olojen köyhyydellä
lumisten maiden asukkaat rumiksi ja tihrusilmiksi, — heikkoälyisiksi
kuin jäisen Tulimaan lapsetkin.
Köyhyys ja rumuus kulkevat käsitysten. Tai selittäin: toinen on rampa,
toinen aistiviallinen, köyhyys kantaa kehittymättömyyttä ja pienuutta.
Ja kuitenkin ne toisiaan sadattelevat kuin kurjat ja kerjäläiset
ainakin, vaikka ovat toistensa apuun kytketyt. Ja ne huutavat
pelastustaan, metallia, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.
Kuinka moni lienee huoannut: "Jos vanhemmillani olisi ollut kultaa,
olisivat he valinneet kauniin, voimakkaan isän ja äidin minulle. Niin
en olisi nyt ruma ja heikko, vaan sopusuhtainen. Minkä ajatusten
kirkkaudenkin olet minulta riistänyt, Mammona! Miten jo äitini kohdussa
teit minut rumaksi, sielulta pieneksi, ja eloni alusta alkoi katkeruus
ja pienentyminen edelleen. Rautapyörillä on minua ruhjottu, ja ne
haavat eivät koskaan parane. Yksinäiseksi ja surevaksi ja aprikoivaksi
tulee köyhä."
Kuinka monen sinä hirviö, Mammona, epäsuosiollasi seisautat hänen
kauniimpain kaipuidensa tiellä! Sinä imet kuin iilimato voiman ytimistä
ja tylsistät silmät ja heikonnat aivot. Sinä kuristat kurkusta ja sinä
raiskaat, sinä lasten saastuttaja, Astarte! Sinä, joka panet jalot
kynät ylistämään typerää ja taivas-taikauskoista, itsekästä, ja
kohtelemaan hartaudella älytöntä ja heikkoa! Sinä, joka teet yksinäiset
ja korkeat niin harvoiksi. Sinä olet toive, jonka tähden ihmiset
haluavat toistensa seuraa; missä kaikki toivo loppuu, siinä loppuu
veljeys, rakkaus, ja sijaan tulee kuolema — joka ei ole mitään. Sinun
puutteesi, kulta, on mykkyys, kaikkien suurin kärsimys: sanaton tuska.
Sinun helinäsi vaimentaa muut äänet, kuin riemuitsevat soittimet
tukahduttavat taistelussa kaatuvien voivotukset.
Sinä ihmisten auttamaton luonteen pohja, sinä totisin valta, joka
saatat heidät palvelemaan jopa itseäsi, sinä rietas, järjetön, sokea ja
kiduttava!...
Sinuako ylistäisin, vaikka pappisi olen, sinä Baal, vaunuilla rusentava
Brahma, ulkokullattu risti, kullattu Mariankuva, jolle tämäkin
kärvennetty sydän huutaa samoinkuin miljoonien sydämet!
Koettaa huutaa ylistykseksesi herjausta, vaikka suukapulasi tukkii
kurkkuni, herjausta, joka voi saattaa kuulijat epätoivoon ja vihaan:
että maailman väkevin olisi muka kultaa. Että kaikki, mikä elää, on
sitä, esiintyen tuhansilla nimillä. Mutta kaikkikäsittävää nimeä ei saa
mainita, sillä se Jahve vaatii: ei sinun pidä lausuman!
Ei sinun pidä lausuman, sinun, joka rukoilet kirouksella, samoinkuin
miljoonat muut, kidutetuin sydämin ja taivaalle kurotetuin käsin, tuota
ylimmäistä, jonka metallilla Buddhat ja ristit merkitään, tuota kaikki
synnyttävää ja kehittävää ja tappavaa, jonka nimi on Mammona,
itsekkyys.