KOIRA.

"Rungottoman Tammen" kapakka Montmartre-kukkulalla on lähellä valtavaa

Sacre-Coeurin kirkkoa, joka on valkea kuin haamu, jättiläiskokoinen ja

näkyy penikulmien päähän. Se on kömpelö ja ruma temppeli, kuin

bysanttilainen pyhimyksenkuva, pramea ja töykeä, se on kuin itämainen,

valkea ja samalla synkkä Kristuksen kuva, — ruhtinas Kristuksen. —

Sellaisena se kirkko seisoo keskellä köyhää kaupunginkorttelia,

Montmartrea, jossa kapeat kujat kiertävät vanhain ja nokisten talojen

välitse, kapuavat vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylös jättiläiskirkon

prameain portaitten eteen. Keskellä korttelia, jossa punaiset myllyt

pyörivät ja ilotytöt rinkuvat, — jossa on hauskuutta ja vilkkautta,

ainainen väkivirta vuoren juurella puistokujilla. Siellä leikkivät

lapset laitakaduilla likalätäköissä rikkonaisen katulyhdyn alla,

puotien edessä, joiden ikkunoissa riippuu teurastettuja härkiä ja

toisissa ikkunoissa koreita ristiinnaulitunkuvia. Ah, siellä on

iloista, siellä on karuselleja, sirkusta, siellä neitseet ratsastavat

sian satulassa, kädet serpentiiniohjaksissa, siellä on vilkkautta ja

kiirettä.

Mitä tuo ainainen väkivirta avenuella vierii, mitä ihmiset huutavat,

mitä he katselevat? Nälkänsä vuoksi he touhuavat. Miksi he järjestävät

iloja? Nälkänsä vuoksi. Miksi he etsivät iloja? Heidän sielunsa ovat

nälissään.

No niin, siellä muratti- ja ruohopeitteisen Montmartren kukkulan

rinteellä on "Rungottoman Tammen" krouvi, — pienen, vinon torin

kulmauksessa. Se on harmaa ja savustunut ja pölyinen; liuskakivinen

katto on sammaltunut, ja kapakan seinustalla kasvaa vanha tammi,

kallellaan alamäkeen: siitä on väännetty ravintolan nimi, kuten monien

muiden huvipaikkain: "Kuolleet rotat", "Valkeat kottaraiset", "Siniset

koirat", "Mustat kissat". — On talvi, ja tammen lehdet rapisevat

pysytellen yhä kuivinakin oksissa.

Erään illan hämärtyessä ja tulten syttyessä ruskottaville,

surumielisille kaduille istui matalassa brasseria-salissa, jota suuren

lieden hulmahteleva roihu valaisi, kaksi ilonpitoon tullutta

nuorukaista, nähtävästikin taiteilijoita. Salissa henkäili vartaassa

ruunistuvan kauriinpaistin suloinen tuoksu, — tai kissanpaistin, ja

juuri lieden vieressä, sen kotoisessa hohteessa istuivat nuoret miehet,

maalaamattoman pöydän kahden puolen. Ilta oli pikaisesti pimennyt, ja

alhaalta kuului jo ilon hälinä ja pauhu. Toisella nuorella miehellä oli

pitkä tukka, nenä käyrä ja punoittava, silmissä uneksiva ja katseeton

ilme, — hän oli runoilija, kuulin sitten. Vaalean ja likaisen

manttelinsa hän oli heittänyt klassillisen olkituolin selkämykselle,

samoinkuin hänen toverinsakin, jolla oli vieressään pöydällä

croquis-vihko, sillä hän oli maalari. Viiniä he olivat tilanneet,

paksua ja pettävää punaviiniä, ensin puolikkaan, sitten toisen, ja

sitten iloisesti koko pullon. He juhlivat. Jos he olivat äsken olleet

jotensakin kuivasanaisia, niin siinä he vilkastuivat, varsinkin

runoilija; heidän puheensa kävi aatteelliseksi, innostuneeksi, heidän

poskensa alkoivat punoittaa muustakin kuin varraspaistiroihun

suloisesta heijasteesta, heidän piippunsa tuprusivat makeasti. Ja

runoilija, joka istui oveen päin, hänen katseensa oli auennut ja

terävä, ja hän puhui ikäänkuin vapautuneena haaveen ja haltioitumisen

sanoja. Juopumuksen onnellisilla mailla he pian olivat, viinikuurnaa he

polkivat, jotta rypäleet tirskuivat ja hurmehtivat heidän jalkainsa

alla, heidän puheensa oli pian äänekästä ja nuorekasta ja vannovaa,

ylpeästi he ylistivät, nuo pitkätukkaiset ja tahratakkiset, oikeaa

korkeaa taidetta, ja halveksivat sitä taidetta, jota paljosto ymmärtää:

"jouluseimen kipsistä aasinkuvaa, aivan luonnollisen kokoista ja aasin

näköistä, niin, aasia". Ja krouvarin korkearintainen piikatyttö

heitteli heille iloisia, ilvehtiviä katseita.

Niin he istuivat "Rungottomassa Tammessa", kukkulan sokkeloisella

rinteellä, jossa apachit ja alaikäisiä tyttöjään kauppaavat äidit

pitävät kokouksiaan purettavien talojen parakeissa, — jossa on iloa ja

riemua, jossa rammat ja luuvaloiset kerjäläiset istuvat öisin

katuojassa, kun käytävällä ei saa maata eikä voi mennä keskikadulle,

sillä siellä ajaisivat päälle. Montmartressa, jonka huipulla seisoo

mahtava Sacre-Coeur, kuin bysanttilainen Kristus, prameana köyhyyden

keskellä, — ei ihana, helleeninen jumalanpoika. Niin he istuivat,

pakisten ja väitellen ja innostuen, nuo onnekkaat, viinin höyryissä,

suuren roihun valaistessa brasseriaa.

"Bacchus, Bacchus!" huusi runoilija, "sinä olet laupias, sinä olet

ainoa laupias jumala". Ja maalari yhtyi viisaasti nauraen hänen

maljaansa: "Humala, se on silloin tällöin sangen tarpeellinen ja kallis

asia."

Niin, humala, se voi loihtia tyhjästä täyden ja tyhmästä kauniin. Se

rauhoittaa sydämen ja antaa levon aivoille, jotka aprikoivat aina

turhaan elämisen salaisia pulmia. Se virittää sielun laulavaksi

kanteleeksi.

Niin, se tekee ihmisen hyväksi ja auliiksi, ruhtinaallisen anteliaaksi,

ja hän unohtaa, mitä kovaa huominen vaatii hänen sellaisen hyvyytensä

korvaukseksi, — Bacchus, unhotuksen jumala, silmäin verhooja, sielun

avartaja, valistaja. —

Niin, valistaja ja silmäin avaaja kyllä, kuten monesti tiedämme. Mutta

siis myöskin hetkellisten hurjain tuskien tuoja.

Sillä kun nuorukaiset nyt heiskuvat ja kiikkuvat onnessaan,

"Rungottoman Tammen" juurella, joka on heille nyt talvellakin ikäänkuin

lehteen puhjennut, — kun he väittelevät innoissaan ja heidän sydämensä

ikäänkuin laajenee "ottaakseen koko maailman syleilyynsä", kun viinin

ylväs huumaus on heidät jo vallannut, — niin: mikä uikahti ja ulahti

ilkeästi tuolla ovella, — brasserian pimeällä ovella, joka on kadulle

auki ja josta kostea tuuli huoahtelee?

Mikä se oli? Katukoira. Ja se tulee näiden piipunpöllyttäjien luokse,

jotka huuhtelevat tupakan karvauden pois kurkuistaan paksulla ja

juovuttavalla punaisella. Se tulee heidän luokseen ikäänkuin kerjäten,

— ja mikä koira! Selkä koukussa kuin luokki! Kipeä elukka, takapuoli

ja lanteet vapisten, — hiipien ja kiskoen perässään hervottomia

takaraajojaan. Kuin vaivainen, halvattu kerjäläinen, — likainen ja

kapinen ja takkuinen Parisin koira. Se näyttää olleen aikoinaan valkea,

jokin vinttikoiran sekasikiö; nyt se on — minkä värinen.

Se uikuttaa silmät rähmäisinä ja punaisina, se kurottaa kaulaansa ja

ulvaisee tuskasta, se seisahtuu tullessaan vähän väliä kuin pitelemään

kipeitä lantioitaan, — häntä pystyssä. Saastainen, taudin kiduttama,

löyhkäävä koira!

Missäpä olisi se juoma, se jumalain nektari, joka maistuisi, kun

moinen koira tutisee ääressä! Ja runoilijaa, keskellä hänen

humalakorskeuttaan, yökättää, suututtaa, häntä vimmastuttaa

epätoivoisesti. Hän potkaisee koiraa, ja elukka ulvahtaa ja ponnistelee

pakoon etujaloillaan takaruumistaan perässään raahaten. No nyt siitä

pääsi!

Mutta samassa, — mitä autuutta viini kykeneekään antamaan, niin

samalla se voi näyttää helvetin kuvia! Mitä raivohullun tunteita se voi

herättää. Sillä juopuneen, punanenäisen runoilijan silmä, —

"Rungottoman Tammen" krouvissa, Montmartren sokkeloissa, — hänen

silmänsä synkkenevät nyt, — hän vaikenee heti ja tuijottaa, — näkee

luultavasti jotakin. Ja hänen herkät huulensa alkavat tutista, — ah

sitä viinin ilveilyä, noituutta, sen kataluutta! Hänen silmiinsä

tulevat kyynelet, — oi tätä viinin kauneutta! Totisesti viini voi

tehdä hyväksi ja olla valistaja!

Runoilijasta tuntuu nyt, kuin häntä itseään olisi potkaistu ja lyöty,

— ja jokaista ihmistähän lyödään, vaikkeivät he juuri siitä parane

eivätkä tule sellaisiksi, jotka eivät itse lyö. Hänen sydämensä on

ollut kai elämästä sairas, nyt on hänen omatuntonsa haavoitettu, se on

kipeä, — ehkä on ollut kauan kipeä. Ehkä hän ei ole voinut oppia

olemaan lyömättä.

"Löin — tuota raukkaa", hän sanoo, "potkaisin. Mitenkä se voivotti

kivusta. Potkaista vaivaista kipeihin lantioihin —!"

Mitä hän näkee sielussaan? Mikä helvetti siellä myllyää, koska hän

kiristää hampaitaan, koska hän haroo tuuheaa tukkaansa, ja hänen

silmänsä ammottavat.

Mitä me olemme täällä maailmassa, ihmiset? hän ajattelee. Mitä olemme

toiveinemme, tarinoinemme, nuorin voimin?

Suuressa kaupungissa, ahtaassa maailmassa me kuhisemme, vilisemme,

ryntäämme. Mitä me ryntäämme? Nälkämme tähden pohjaltakin, — sen

tyydyttämisen ilosta me laulamme, ulvomme, sen vaikeutta me vikisemme,

uikutamme, huudamme. Sen tähden me hiivimme, nuuskimme, sen tähden

mietimme, aatteilemme, innostumme, siksi kilpailemme, tappelemme,

rähisemme, — tempoen toiselta riistaa. Niin vilisee väkeä

laidattomissa, suruisissa kaupungin sokkeloissa. Sellaista on ahtaassa

maailmassa, — joka lienee kerran yhtä ainoaa kylää ja kaupunkia, yhä

ahtaampaa: kilpajuoksua yhdellä ainoalla kadulla ja turulla. —

Koiria juoksee kaduilla niinkuin tuo, avuttomia, likaisia juoksukoiria,

arkoja ja äkäisiä, tuhmia raukkoja ja joitakin viisaita petoja, —

isoja ja pieniä. Vain koiria, — mitä niistä, sinä ihminen! Mutta

ihmiset, — he ovat paljon kummempia? Mikä välkkää tai kuultaa eläimen

silmistä paitsi nälkää, — eläimen, joka hyppelee kevätkiimassa?

Koiran, joka juoksee siinä aina? Viettinsä vallassa nuo hullut, koirat,

sikiävät, ajatuksetta, luonnon pakosta, sikiintyvät turun loassa, nuo

kulkukoirat, toistensa laumaa lisäämään, toisiaan puremaan,

tappelemaan, ulvomaan ja liehumaan voiton vimmassa. Sellaiset —

elukat!

Jaa, maailma on ahdas, — kerran se lienee yksi ainoa kaupunki,

muurahaispesä, — koskapa siitä ihmisten tapella täytyy. Ja kuitenkin

ihminen _ajattelee_ ja hänellä on "aate", suurin tyhmyytensä,

hedelmällisyys, lisätä tungosta, — ah noita tyhmiä koiria. Tungosta,

joka merkitsee nälkää, joka on sairautta, vääristymistä,

epäsuhtaisuutta.

"Kas tuollaisia ihmisiä kuin nuo kerjäläiset kadulla: leuka pitkä ja

pysty, silmissä mataluus ja ajatuksettomuus! Kas tuota toista: laihaa,

otsatonta luurankoa. Kas rampaa, sielu-raajarikkoa, joka juoksee

suurkaupungin kadulla."

Voi sitä, joka sen merkillisen ajatuksen saa; sen sielua synkistävät

vampyyri-siivet, sen aivoissa kiehuu Baudelairen vihreä

absintti-hulluus, — ihmisjärjen halveksunta.

"Meitä ihmisiä", lisää runoilija, "kuta enemmän meitä yli niin

sanoakseni heikäläisen määrän tulee, sitä vaivaisemmiksi joudumme, sitä

vähemmän on kullakin osaa, sitä kavalammiksi ja tylymmiksi, tyhmemmiksi

tulemme, — kauneuden silmissä, — kuin elukat. Voi sitä, joka sen

näkee, — ja potkaisee koiraa. Koiraa, joka juoksee nälissään ja

kiimassaan.

"Mitä ovat nuo juoksukoirat kadulla? Mitä he tietävät, — sen

ainoastaan, että tuntevat, kun heihin jokin koskee, kun heitä isketään,

siksi että heillä on jokin vaiva, suuri vaiva: he haluavat syödä ja

sikiintyä.

"Ihmisiä, ah, me olemme muka ihmisiä! Joita erottaa muista elävistä se,

että meillä on järki. Järki? Jolla emme lopultakaan taida mitään.

Etsimme kuin sokeat onnea, nerollamme ja voimallamme. Sattuma, pieni

oikku, naurettava tilapäisyys, tauti, innostus, haave, voi meidät

tuhota, tehdä sairaiksi, hulluiksi, rammoiksi, — nuoret ja viisaat.

Lyödä meidät kuin kaupunginkorttelin koiravouti iskee koukkunsa

isännättömän koiran kylkeen. Tai niinkuin kujeileva poika huvikseen

hosaisee piiskallaan varomatonta penikkaa. Tappaa meidät oikulla, josta

emme ymmärrä muuta kuin että se tuo tuskaa. Me — viisaat, ihmiset.

"Järkemme, — eikö eläin liene onnellisempi siksi, ettei hänellä liene

järkeä onnettomuuttaan ajatella? Mutta ihminen on onneton aina..."

Jotakin samanlaista kuin tuo nuorukainen Montmartren iloisten tulten

loimutessa lienee S. Francesco kerran tuntenut, kun hän auringon

noustessa ohjasi auraa vaolla ja lauloi härkien sierainten huurutessa

eläinten laulun. Jotakin samanlaista nöyryyttä ja armeliaisuuden

kaipausta, — mutta tässä laulussa ei ollut Francescon iloa.

"Haha", nauraa runoilija, "ihmisiä me ollaan. — —"

Mutta kuka ties, jos onkin meitä ylempänä, — voisihan olettaa,

kuvitella, — joitakin sellaisia olentoja kuin me olemme koirille.

Näkymättömissä, ehkä miljardejakin. Sanokaammepa heitä vaikka jumaliksi

tai ihmistä ylemmiksi, — kuten koira kai sanoisi meitä, jos niin

paljon voisi ajatella, ylikoiriksi. Hahaa, — _olettakaamme_, että on

meitä onnekkaampia, jotka pitävät meitä koirinaan. Tuollaisia taivaan

koiravouteja, tai metsästäjiä tai isäntiä, — tahi vain vierailla

koirilla huvittelevia, rasavillejä. Salliman olentoja, joille me olemme

koiria, — joille me olemme samaa kuin koirat ihmisille. Olemme

jumalien koiria, — emmehän tiedä mitä olemme, miksi oikeastaan

innostumme muun kuin nälän tähden, mitä haluamme, mihin joudumme. He

tietävät, meidän isäntämme: he _metsästävät_ meillä, he ajattavat

meillä petojaan ja sukuamme, — he antavat meille ruokaa, jos olemme

hyviä talonvahteja, — he pieksävät meitä syystä, jota tuskin

ymmärrämme, sillä nälässä ja himossa me rikoimme, — he potkivat meitä.

Jotakuta makuuttavat ehkä helmassaan. He saattavat hymyillä meille,

koirilleen."

"Anna jo olla!" huudahtaa nuori maalari, joka on kuunnellut hymyillen

toisen juttua ja katsellut häntä tutkivasti. Mutta toinen jatkaa:

"Tuo koira, jolla ei ole älyä, joka ei kai tiedä, miksi häntä on

jossakin lyöty niin, etteivät takajalat nyt häntä juoksuta, — jonka

joku usutti tappeluun, mihin hän ei pystynyt, tai nälkä siihen ajoi;

tuo, jolla on tauti, josta se ei tiedä enempää kuin me järkemme

heikkoudesta, mutta tuntee tuskan, — tuo koira, hahaa, meidän ihmisten

rinnalla..."

"Äh, anna nyt jo olla!" huutaa toinen jo kiivaasti ja punastuen,

niinkuin olisi arkaan paikkaan koskettu. "Anna olla. Koira! Vaivainen,

saatana! Se on vain elämän laki: että joka on heikko, sitä potkaistaan,

sen on heikkona hävittävä. Se on elämän _oikeus_!"

Hän on vaiti hetkisen, mutta jatkaa sitten kauhistuneena, sillä hänen

humalaisiin aivoihinsa on jo tarttunut toisen mielikuva ihmiskoirista

ja heidän isännistään, jumalista tai sallimasta: "Vai kujeiletko sinä?"

Silloin runoilija naurahtaa toisen ärtymykselle, hänen synkkä tuulensa

haihtuu, sillä se siirtyy ja hajoaa toiseen, ja hän vastaa:

"No — se oli vain Goyaa, jota, kuten tiedät, olen viime aikoina

katsellut ... kippis."

Ja niin he siirtyivät puhumaan jälleen taiteesta, kauneudesta, —

varrasvalkean punaisessa hulmussa, "Rungottoman Tammen" vinokulmaisessa

brasseriassa, Montmartren kukkulan kupeella, jonka juurella leviää

auttamaton, riemuava jättiläiskaupunki ja jonka huipulla kuumottaa

valkea temppeli Sacre-Coeur, itämaisine, kömpelöine kupoleineen. Sen

prameudessa ja varmuudessa piilee epäilyttävä koiruus, sen

itsevaltiaassa ylpeydessä ulkokultaisuus, joka pettää antamalla

onnettomille pelkkiä haaveita.

Mutta kun päivä joskus talvella paistaa, silloin hohtaa sekin

kauniilta, — varsinkin kaukaa katsoen; — se hohtaa penikulmien päähän

Parisista, tuo korkea ja valkea temppeli, kuin hieno pitsi, —

pilvenpatsas autereessa.