Kuulaana syyspäivänä ja keskellä jättiläiskaupungin harmaata utua ja
pauhua ja sauhua virtaa Seinen vuo, ja raikas koillinen puhaltaa.
Se virtaa rautaisten siltojen alla, jotka tutisevat satojen pyöräin
niillä kieriessä, ja ikivanhain kivisten siltakaarien alitse, — ja
vihurit kiitävät iloisesti virran vihertävällä kalvolla myötävirtaan.
Rantapuistojen lakastuneet lehdet varisevat Seineen, ne soluvat jonoina
joen pinnalla, alas, monien siltain alitse, — keskellä utuista ja
pauhuista ja sauhuista kaupunkia.
Vihreät laineet hyppelevät iloisesti, kun raikas tuuli lentää
koillisesta.
Ja siltain kaariteitä soluvat Seinen proomut, kymmenisenä jonona, —
myötävirtaan, — kohti raikasta valtamerta.
Vihuroiva vesi ja pois kierivä virta, ja koillistuulen tuoksu, — ne
saavat vereni riemuun.
Nuo kauniit, pois matkaavat proomut! Pitkänä jonona, — kukin matala ja
kaita, perästä ja keulasta pyöristetty! Kuin sukkuloita ovat nuo
puunväriset tai tervanruskeat proomut, jotka lähtevät kohti merta,
valtamerta.
Niillä on tasapohjat ja sirot ankkurit ja pitkät, notkuvat
peräsinvivut. Ja valkeana hyrskähtelee vaahto niiden pyöreään rintaan.
Kun raikas koillinen puhaltaa... Niin ne kiitävät pois kaupungista,
pauhuisesta, utuisesta, sauhuisesta, — silta sillan jälkeen, — kohti
vapaata merta, nuo proomut, sileäkantiset, että niillä voisi vaikka
tanssia.
Ja proomumiehet seisovat pitkää peräsinsalkoa käännellen, mielestäni
iloisina: toinen jalka sirosti koukussa ja yllä vihreä tai punertava
merimiesjakku, jonka kaulus lepattaa tuulessa. Ja tuosta juuri allani
soluvasta proomusta kohoaa kajuutasta sauhu, — ja ruorimiehen edessä
seisoo nuori tyttö nauraen ja puhellen, nojaten notkeaa vartaloaan
matalan kajuutan kattoon.
Ja haukkuen juoksevat koirat pitkin proomujen vankkoja reunoja. — Niin
pitkänä jonona, — rautaisten siltain alitse, joita ajoneuvojen pyörät
tutisuttavat, ja ikivanhain ja harmaiden siltakaarten teitä, — pois
keskeltä jättiläiskaupunkia, pois pauhuista, sauhuista, kohti Havrea,
raikasta valtamerta.
Nämä Seinen proomut soluvat minusta lännen merille päin riemuiten, kuin
Paltamon tervavenheet rientävät suurten ja surullisten metsien keskeltä
länttä kohti. Sillä ääretön kaupunki, syyspäivänä harmaa ja utuinen, on
kuin suuri syksyinen metsä, se on pauhuinen kuin autio metsä
syysmyrskyssä.
Ihmekö siis, että näyttävät mielestäni riemuitsevilta nuo kaidat ja
pitkät Seinen alukset, kun ne kulkevat ja kääntelehtivät siltojen alta
tulevana jonona, vaahto keuloissa kuohuen, — kun virta vie ja hinaajat
kiidättävät ja tuuli avittaa, — solumalla kulkien, savu kajuutoista
suitsuten, kirjavat kaulukset liehuen, — kohti raikasta valtamerta.
Kohti Atlanttia, — Atlantista.
Kuinka? Atlantista? Sitäkö, joka sadussa kätkeytyi aarteineen merten
pohjaan? Jota ei ole.
Ah, vain Roueniin ja Havreen ne kulkevat, ainoastaan toisia samanlaisia
kaupunkeja kohti, — sumuisia ja pauhuisia. Sitä edemmäksi ne eivät
aio, sinne ne pysähtyvät, sitä loitommalle ne eivät jaksa, nämä
tavalliset ja avuttomat proomut, kuorma-alukset. Ne palaavat jälleen
ylävirtaan, palaavat iäti, joutuvat entisille kohdilleen, — tuoden
kivilohkareita ja sementtiä, jauhoja sekä viiniä tomuisissa
tynnyreissä, sikuria, kahvia, sokeria, — vieden meren rannalle
jättiläiskaupungin sepelisoraa ja raudan kuonaa ja rautaromua ja
kalkkia ja rupaa.
Minne Atlantikseen? Sinnekö, joka on merten syvyydessä, jota ei ole.
Vain kaupunkeihin, kilpaaviin, kiitäviin, turhaa touhuaviin,
sauhuisiin...
Mutta hyvä, että ne edes lähtevät! Että ne edes liikkuvat. Etteivät ne
aina voi olla paikallaan, nuo tavalliset ja vaatimattomat proomut. Että
ne edes vaihtavat, — ikäänkuin hulluttelevat. Ja että edes muutto
tuntuu riemulliselta, — myötävirtaan, raikkaassa koillistuulessa.
Koillistuulessa, joka minulle tuntuu humahtavan: Hyvä on, että on onni,
joka on siellä, missä ihminen ei ole...
Niin kulkevat Seinen proomut, — siltain alitse, kun joen virit
hyppelevät vihreinä ja syyslehdet soluvat virran harmaalla kalvolla, —
miehet ruorissa pakinoivat ja tyttöset nauravat, koirat haukkuvat. Niin
ne kulkevat keskellä kaupunkia, joka on pauhuinen, sumuinen ja
sauhuinen, — kohti raikasta valtamerta, kohti — ei mitään.