Muhammed:
Minne johdat minua, säteilevä tähteni?
Erämaassa, — siitä on jo kauan, — erämaassa, jossa aurinko paahtoi
kuin vaski, tai surullisessa erämaassa, koska iltarusko punersi
hietameren, minulle ilmestyit, ihana, kohtalon enkelin otsalla.
Tumman, sinisen yön holvin alla, taivaasta, jossa tuhansien tuhannet
kultatähdet tuikkivat, luolassa itkiessäni, — siitä on jo kauan, — ja
hentoja käsiäni kurotellessani, — silloin ilmestyit minulle, pyhä,
valkea enkelini, ja vapisin.
Pyhään Mekkaan sinä minut johdit, vaeltamaan kaupunkiin, joka keitaassa
hohti, sinä riemuotsainen ja säteilevä: säteilevä tähti otsallasi.
Että julistaisin uutta oppia, uutta uskoa, kauneutta, raikasta kuin
tuuli, joka erämaassa lentää.
Että herättäisin erämaan heimot teltoistaan, hurjat heimot karkeloon
kutsuisin. Että rientäisimme valtaamaan sinulle, Allah, uusia maita,
uusia virtoja, joita ei korvessamme ole, uusia, hohtavia meriä, oi
Allah!
Pian oli hiottu keihäät, pian oli taottu tuhat sapelia, tuhat välkkyvää
käyräsapelia kuin kuun sirpit. Niin kiiti beduiiniparvi pilven pyöränä
ja silmät haavetta loimuten, nauraen sille, jota se odotti: oi itäiset
virrat, oi jalokivet kuormattuina erämaan laivain satuloihin!
Ne valloitin, juuri sen, mitä halusin, sinä johdattava tähteni.
Mutta koska sen sain, mitä minut saamaan tahdoit, kun sinne tulin,
jonne veit, niin silloin sammuit. Ja katso: sinä sytyit taas muualla,
ja minä tahdoin nyt muualle ja muuta.
Mihin johdat vielä minua, outo, taivainen tähti?
Pois halusin uskotonten taisteluista, joissa päät koristivat ratsujen
rintoja, pois idän kullan ryöstöstä sinne, missä vedet lepäävät
tyyninä, missä palmu läpättää ikuisen Niilin partaalla ja sfinksi
hymyilee mykässä rauhassaan taivaan kuvun alla, missä mantelisilmät
uuvuttivat minut uneen, — sinun hymyillessäsi, oi tähteni, Allahin
enkelin otsalta.
Niin minut rauhoitit, niin minä huvikseni läksin sitten ylös valtaamaan
taas uutta, kuin ajan kuluksi; katso, sinä olit kylmentänyt otsani ja
muuttanut vihansapelin hymyileväksi järjeksi kuin tikariksi. Sitä
sinulta tahdoin, sen sain, kohtaloni, Allah.
Mitä on saatu? Kuin rakkaus, kuin puku naisen yllä: outo on kaunis; —
koska sen riisuu, ei siellä kauneutta ollut, se oli katsojan silmissä,
hänen odotuksessaan. Siispä tahdoin taas odottaa, rientää kokemaan
Baalin ja Astarten, kullan ja himon.
Mutta Jumala oli kuitenkin yksi, sinä, Allah.
Jaa, siitä on kauan. Mitään, missä ennen olin, en halaa.
Minne tahdot mua vielä? Tahdotko minne, Itämaitten tähti? Kaukaisimmat
maat, tuntemattomimmat meret minua houkuttelevat, ehkä, haaveen metsät
ja loistokukka-maat, merkilliset, ennen näkemättömät. Tahdotko minua
sinne, säteilevä tähteni, kaunis kuin aurinko?
Katso, minä olen väsynyt, luulen, että en niitä maita enää näe. Minulla
on valkeita suortuvia, — ah, kuinka ne kerran kiilsivät, oi Allah,
sinun lahjoittamasi voimanhapset! —
Muut erämaan lapset, en minä, ovat niiden tuntemattomien merten takana
kerran veisaavat sinulle voittolaulunsa, — asettuvat sinne, rakentavat
sinulle säteilevät temppelisi, joita minä en rakentanut, joka matkasin
ja viitoin teitä. He sinulle veisaavat kunniaasi, oi Allah.
Niin luulen, vai minne aiot minua, tähteni?
Vai vietkö tummaan paratiisiini, Aishan helmaan, tuon suloisimpani,
orjani, valtiattareni, — jonka sylissä on hyvä hulmahtaa viimeisen
veriaallon, katsoen sinuun, tähteni, kaipuu?